*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 40876 ***

TODELLINEN AATELISMIES

Historiallinen romaani


Kirj.

STANLEY WEYMAN


Englanninkielestä suomentanut Väinö Jaakkola.

Alkuperäinen nimi: "A Gentleman of France".



Gummerus, Jyväskiylä, 1919.



SISÄLLYS:

       I. Hupsujen huvittelua.
      II. Navarran kuningas.
     III. Ratsun selässä.
      IV. Neiti de la Vire.
       V. Matka Blois'han.
      VI. Äitini asunto.
     VII. Simon Fleix.
    VIII. Tyhjä huone.
      IX. Talo Arcyn kujan varrella.
       X. Taistelu porraskäytävässä.
      XI. Ovella näyttäytyvä mies.
     XII. Maximillan de Bethune, Rosnyn parooni.
    XIII. Rosny'ssa.
     XIV. Markiisi de Rambouillet.
     XV. Uusi Herodes.
    XVI. Kuninkaan luona.
   XVII. Jakobiini-munkki.
  XVIII. Liigan tarjous.
    XIX. Mitä ihmiset sanovat sattumaksi.
     XX. Kuninkaan kasvot.
    XXI. Kaksi naista.
   XXII. "Nainen säätää."
  XXIII. Viimeinen Valois.
   XXIV. Kuningas vaarassa.
    XXV. Antautumisehdot.
   XXVI. Mietteitä.
  XXVII. Apuun, ystävät!
 XXVIII. Linna kukkulan laella.
   XXIX. Nälkä ja ruttotauti.
    XXX. Tartunta.
   XXXI. Metsän helmassa.
  XXXII. Kohtaus majatalossa.
 XXXIII. Meudonissa.
  XXXIV. "E1 niin pahaa, josta el jotakin hyvää."
   XXXV. "Kuningas on kuollut!"
  XXXVI. "Eläköön kuningas!"




I. Hupsujen huvittelua.


Condén prinssin kuolema, joka sattui keväällä 1588, jätti minut
kokonaan ilman suojelijaa ja saattoi minut niin ahtaisiin
olosuhteisiin, että mainitun vuoden talvi, joka näki Navarran kuninkaan
tulevan St. Jean d'Angely'hin joulua viettämään, näki minun onneni
tähden alimmilleen vaipuneena. En tiennyt silloin -- saatan sen nyt
tunnustaa ilman häpeää -- mistä olisin saanut kultarahan tai uuden
huotran, eikä minulla ollut minkäänlaista tointa eikä edes sellaisen
toivoakaan. Rauha, jonka Ranskan kuningas ja katolinen liiga olivat
hiljattain Blois'ssa solmineet, saattoi monet hugenotit vakuutetuiksi,
että heidän lopullinen perikatonsa oli läsnä, mutta se ei voinut
täyttää heidän tyhjentynyttä rahastoaan eikä auttaa heitä panemaan
jalkeille lisää sotajoukkoja.

Condén kuoleman jälkeen oli Navarran kuningas hugenottien suosiossa
ilman kilpailijaa; häntä lähinnä olivat Turennen kreivi ja Chatillon,
joista edellisen hillitön kunnianhimo alkoi jo tulla näkyviin. Kovaksi
onneksi olin yhtä tuntematon kaikille kolmelle johtomiehelle, ja kun
tuo sama joulukuu, joka tapasi minut noin kovassa ahdingossa, näki
minun vielä täyttävän neljäkymmentä vuotta, mikä minun mielestäni,
vastoin monien muiden käsitystä, on tärkein päätekohta ihmisen
elämässä, niin voi helposti uskoa, että tarvitsin kaiken rohkeuden mitä
uskonto ja soturielämä saattoivat antaa.

Minun oli ollut joku aika takaperin pakko myydä kaikki hevoseni paitsi
mustaa, tähtiotsaista sardinialaista ratsua. Nyt täytyi minun luopua
vielä kamaripalvelijastani ja tallimiehestänikin, jotka päästin
menemään samana päivänä, maksaen heidän palkkansa viimeisillä
kultaketjun renkailla mitä minulla oli jälellä. Tunsin surua ja
masennusta jouduttuani näin olemaan ilman noita käskyläisiä, jotka
kuuluvat jalosyntyisen miehen tarpeisiin, ja täytyessäni itse käydä
hoitamassa hevostani yön suojassa. Mutta tämä ei ollut vielä pahinta.
Puvussani, joka pakostakin joutui kärsimään näistä alhaisista
askareista, alkoi ennen pitkää ilmestyä näkyviä todistuksia
olosuhteissani tapahtuneesta muutoksesta, niin että sinä päivänä,
jolloin Navarran kuningas saapui kaupunkiin, en uskaltanut näyttäytyä
väkijoukolle, joka aina on joutuisa huomaamaan ylempiensä köyhyyden,
vaan tyydyin pysyttelemään huoneessa ja kuluttamaan kärsivällisyyttäni
veitsisepän ullakkokamarissa Coutellerie-kadulla, sillä sen vaativampaa
asuntoa ei minun kannattanut pitää.

Toden totta, tämä maailma on kummallinen! Kummalliselta tuntuu tuo aika
minusta, ja vielä kummallisemmalta kun vertaan sitä nykyiseen. Muistan,
että ajatukseni olivat silloin sangen synkät. Katselinpa miten
katselin, en voinut nähdä muuta, kuin että elämäni kevät oli mennyt.
Variksenvarpaita alkoi kerääntyä silmänurkkiini, ja viikseni, jotka
jokaisella kovan onnen päivältä näyttivät pistävän esiin yhä uljaampina
sitä mukaa kuin kasvoni kävivät kapeammiksi, olivat jo harmahtavat.
Kyynärpäät olivat rei'illä, taskut tyhjät, ja miekka pilkisti huotran
ratkeimesta. Kelvottominkaan heittiö, mikä kuleksi Turennen joukkueessa
rutistunein sulkatöyhdöin ja tahraisin kalvospitsein, ei näyttänyt
paljon minua huonommalta. Tosin oli minulla vielä Bretagnessa joku
kallio ja muutamia auranaloja karua peltoa, sukutilani viimeiset
rippeet; mutta ne pienet rahasummat, joita sitä viljelevät talonpojat
saattoivat suorittaa, lähetettiin joka vuosi Pariisiin äidilleni, jolla
ei ollut muuta eläkettä. Ja niihin minä en tahtonut kajota, sillä minä
olin päättänyt ainakin kuolla kunnianmiehenä, jollen voisikaan elää
säätyni mukaan.

Vaikka minulla olikin vähän toiveita menestymisestä, kun ei minulla
ollut ketään kuninkaalle läheistä henkilöä asiaani ajamassa eikä
ainoatakaan ystävää hovissa, tein kuitenkin kaiken voitavani ainoalla
tavalla mikä mieleeni johtui. Kirjoitin anomuskirjeen, ja vahtien
eräänä päivänä herra Forget'ta, Navarran kuninkaan sihteeriä, työnsin
sen hänen käteensä pyytäen häntä esittämään sen kuninkaalle. Hän otti
sen ja lupasi täyttää pyyntöni, osottaen senverran ulkonaista
kohteliaisuutta kuin saatoin odottaa. Mutta se huoleton tapa, jolla hän
taittoi kokoon ja pisti talteen tuon paperin, josta olin nähnyt niin
paljon vaivaa, samoin kuin hänen kamaripalvelijansa peitelty virnistys
hänen juostessaan minun jälkeeni saadakseen tavanomaisen lahjansa -- ja
juostessaan, kuten vieläkin punastuen muistan, turhaan -- varottivat
minua toivomasta liikoja.

Tuo varotus jäi minulta kuitenkin seuraamatta niin tyystin, että koko
seuraavan ja sitäkin seuraavan päivän vietin vuorotellen luottamuksen
ja toivottomuuden väristyksessä, kylmien ja kuumien puuskien
säännöllisesti vaihdellessa. Kolmannen päivän aamuna vihdoinkin --
muistan että se oli kolme päivää ennen joulua -- kuulin astuntaa
portailta. Kun isäntäni asui puodissaan ja molemmat välikerrokset
olivat tyhjinä, olin varma siitä, että tulijalla oli asiaa minulle ja
menin kynnykselle häntä vastaan, ja heti ensimäinen silmäys lähettiin
vahvisti korkeimmat toiveeni samoinkuin kaiken senkin mitä olin kuullut
Navarran kuninkaan jalomielisyydestä. Satuin nimittäin tuntemaan
lähetin kuninkaalliseksi hovipojaksi; hän oli itsetietoinen
nuorukainen, joka oli päivää tai paria aikaisemmin huutanut kadulla
jälkeeni: 'Vanhoja vaatteita!' Siitä en nyt kuitenkaan tuntenut häntä
kohtaan mitään kaunaa, eikä hänkään näyttänyt sitä muistavan, joten
hänen kohtelias kumarruksensa kirjettä tarjotessaan täytti mieleni mitä
onnellisimmilla ennakkoaavistuksilla sen sisällöstä.

En tahtonut kuitenkaan joutua alttiiksi mahdolliselle erehdykselle, ja
senvuoksi kysyin, ennenkuin ojensin käteni, oliko se minulle.

Hän vastasi erittäin kunnioittavasti että se oli herra de Marsac'ille,
ja minulle jos minä olin mainittu henkilö.

"Tuleeko siihen ehkä antaa vastaus?" kysyin minä, nähdessäni hänen
viivyttelevän.

"Navarran kuningas", vastasi hän syvään kumartaen, "haluaa luullakseni
kuulla vastauksenne mieskohtaisesti." Tämän sanottuaan hän pani jälleen
päähänsä hatun, jonka hän kunnioittavasti oli ottanut pois, kääntyi ja
poistui portaita alas.

Palaten huoneeseeni ja lukiten oven riensin avaamaan kirjeen, joka oli
sinetöity suurella sinetillä, ja näytti kaikin puolin hyvin tärkeältä.
Sen sisällys kävi yli kaikkien odotuksieni. Navarran kuningas pyysi
minua tulemaan luokseen seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, ja
kirje päättyi sellaista ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta
ilmaiseviin lauseisiin, ettei minulle jäänyt vähintäkään epäilystä
ruhtinaan tarkoituksista. Luin sen tullen niin liikutetuksi ilosta ja
kiitollisuudesta, että se olisi paremmin sopinut minua nuoremmalle
miehelle, ja istuin sitten viettämään lopun päivää koettaessani
parannella pukuani niin paljon kuin oli mahdollista. Kiitollisin
sydämin päättelin mielessäni, että olin nyt pelastunut köyhyydestä,
ainakin sellaisesta köyhyydestä mikä on aatelismiehelle alentavaista,
ja joskin tulisin esiintymään hovissa ylen halvannäköisessä asussa,
niin lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että päivän, parin perästä
sekä asuni että onneni olisivat korjautuneet.

Niinpä olikin mieleni uljas, kun seuraavana päivänä vähän ennen
puoltapäivää jätin asuntoni ja lähdin astumaan linnaa kohti.

Oli kulunut joku aika siitä kuin olin näin julkisesti esiintynyt
kaduilla, jotka Navarran kuninkaan hovin tulo oli saanut täyteen väkeä,
enkä voinut olla luulottelematta, että jotkut tyhjäntoimittajat
silmäilivät minua ohikulkiessani salaa hymyillen. Ja kyllä olinkin
tarpeeksi ränstyneen näköinen. Mutta kun huomasin, että tuikea katse
riitti palauttamaan vakavan ilmeen heidän kasvoilleen, kävelin
itsetietoisena eteenpäin viiksiäni sivellen, kunnes näin tulevan
vastaani saman hovipojan, joka oli tuonut minulle kirjeen.

Hän pysähtyi eteeni asiallisen näköisenä, kumarsi syvään -- mikä
näkyi saavan lähelläolijat ällistymään, sillä hän oli niin iloinen
ja raisu velikulta kuin konsanaan on liehitellyt kuninkaallisia
kamarineitoja ja pyysi minua rientämään, koska kuningas odotti minua
yksityiskammiossaan.

"Hän on kysynyt teitä kaksi kertaa", jatkoi hän tärkeänä, hattunsa
sulan melkein maata hipoessa.

"Kuninkaan kirjeessä kai mainittiin puolenpäivän aika", vastasin minä
jouduttaen askeleitani. "Jos myöhästyn tällaisessa tapauksessa, niin on
hänellä todellakin syytä moittia minua."

"No, no", virkkoi hän, huiskauttaen kättään keikarimaisen näköisenä,
"ei se mitään tee. Tiedättehän, että toinen mies saa varastaa hevosen
silloin kuin toinen ei saa katsoa sitä edes aidan takaa."

Vaikkakin mies on harmaahiuksinen ja huolien leimaama, saattaa hänessä
silti piillä nuorteaa tunnetta. Muistan, että kuullessani tuon
viittauksen kaikkien odotuksieni yli käyvästä suosiosta tunsin veren
nousevan kasvoilleni ja mieleni täyttyvän hartaalla kiitollisuudella.
Ihmettelin itsekseni, kuka oli puhunut puolestani, kuka oli tukenut
anomustani. Ja päättäen lopuksi, että osuuteni Brouagen seikkailussa
oli tullut kuninkaan korviin, vaikka en voinut käsittää kenen kautta,
astuin sisään linnanportista ylpeästi pää pystyssä, mikä olosuhteisiin
katsoen oli ymmärtääkseni varsin luonnollista. Opastani seuraten nousin
sitten muutamia porrasaskelmia ja saavuin pihaan.

Siellä oli joukko tallimiehiä ja kamaripalvelijoita, joista toiset
taluttivat hevosia edestakaisin, toiset vaihtoivat kokkapuheita
ikkunoista kurkottelevien naisten kanssa, ja toiset taas astuskelivat
sinne ja tänne pitääkseen jalkojaan lämpiminä taikka olivat pallosilla
seinää vasten isäntiänsä jäljitellen. Sellaiset lurjukset ovat aina
hävyttömämpiä kuin heidän ylempänsä; mutta minä huomasin että he
väistyivät tieltäni kunnioittavasti, ja paisuvin rinnoin, vaikka
samalla hiukan ivallisesti, muistelin portaita kiivetessäni sanoja:
"Koska kuninkaan kasvot ovat leppyiset...!"

Saavuttuaan portaitten yläpäähän, missä sotilas seisoi vartiona,
hovipoika avasi odotushuoneen oven ja väistyen sivulle pyysi minua
astumaan sisään. Minä seurasin kehotusta ja kuulin oven sulkeutuvan
takanani.

Pysähdyin hetkiseksi arkana ja hämilläni. Minusta näytti kuin olisi
huoneessa ollut satamäärä ihmisiä ja puolet kaikista, jotka nyt
kääntyivät minua katsomaan, naisia. Vaikka en ollut aivan vieras
sellaiselle hovikomeudelle, jollaista Condén prinssi oli pitänyt,
valtasi minut tämän väenpaljouden täyttämän odotushuoneen nähdessäni
hämmästys ja kunnioittava nöyryys, jota heti seuraavassa tuokiossa
häpesin. Tosin tuo silkin kahina ja jalokivien välke kävi yli kaiken
mitä olin ennen nähnyt, sillä onneni ei ollut koskaan vielä johtanut
minua kuninkaan hoviin; mutta pikainen harkinta muistutti minulle että
isäni olivat kunniakkaasti esiintyneet sellaisissa tiloissa, ja tehden
kumarruksen, joka oli enemmän tuon ajatuksen kuin ränstyneen pukuni
mukainen, astuin esiin keskelle äkkiä syntynyttä syvää hiljaisuutta.

"Herra de Marsac!" ilmoitti hovipoika äänellä, joka sointui hiukan
oudolta korvissani, niin oudolta että käännähdin äkkiä katsomaan
häneen. Hän oli kuitenkin jo ehtinyt poistua, ja kun käännyin takaisin,
näin kaikkien itseeni tähdättyjen katseitten hymyilevän. Muuan
lähelläni seisova nuori tyttö nauraa kihersi. Tämä teki oloni
epämiellyttäväksi, ja neuvottomana katselin ympärilleni löytääkseni
jonkun, jonka puoleen voisin kääntyä.

Huone oli pitkä ja kapea, kastanjapuulla laudotettu, toisella seinällä
ikkunarivi ja toisella kaksi tulisijaa, joissa suuret halot parhaallaan
palaa roihusivat. Tulisijojen välissä oli aseteline. Lähempänä olevan
lieden ympärillä seisoskeli ryhmä hovipoikia, aivan samaa maata kuin
se, joka oli tuonut minut tänne. Heidän kanssaan juttelemassa oli yhtä
monta nuorta naista. Kaksi suurta koiraa makasi tulen loisteessa
lämmitellen, ja niiden välissä kyyhötti, pää suuremman koiran selkää
vasten painautuneena, niin eriskummallinen olento, että toisissa
oloissa olisin epäillyt silmieni pettävän. Sen yllä oli kirjava
narrinmekko ja lakki ja tiu'ut, mutta tarkempi silmäys näytti minulle
että sillä oli naisen piirteet. Tuuhea, musta tukka valui valtoimena
hänen kaulansa ympärille, hänen silmissään paloi raju iloisuus ja hänen
terävät, kapeat, hivutustautiset kasvonsa tuijottivat minuun koiran
selästä. Hänen takanaan, kauimmaisen lieden ympärillä, oli enemmän kuin
parikymmentä hienoa herraa ja naista, joista yksi nyt astui minun
luokseni. "Arvoisa herra", sanoi hän kohteliaasti -- ja minä kadehdin
mielessäni hänen sulavaa kumarrustaan -- "te haluaisitte tavata...?"

"Navarran kuningasta", vastasin minä, koettaen puolestani tehdä
parhaani.

Hän kääntyi takanaan seisovaan ryhmään päin ja sanoi omituisen
tasaisella, levollisella äänellä: "Hän haluaa tavata Navarran
kuningasta." Sitten hän juhlallisen äänettömänä kumarsi jälleen minulle
ja palasi toveriensa luokse.

Samassa tuokiossa, ennenkuin ehdin itselleni selvittää, miten tämä oli
käsitettävä, astua kepsutti esiin toinen ja kumartaen: "Herra de
Marsac, arvatenkin?"

"Palvelukseksenne, herra", virkoin minä. Ja hartaassa halussani päästä
näkemästä kaikkien noiden silmien tuijotusta ja kuulemasta
nauruntirskuntaa takapuoleltani astuin askeleen eteenpäin ollakseni
valmis seuraamaan häntä. Mutta hän ei antanut mitään lähtökehotusta.
Aivan kuin edellinenkin hän vain kääntyi sanomaan takanaan seisoville:
"Herra de Marsac haluaa tavata Navarran kuningasta." Sen sanottuaan hän
pyörähti ympäri ja palasi lieden luo.

Minä seisoin tyrmistyneenä, mielestäni alkoi syntyä hämärä epäilys
asian todellisesta laidasta. Ennenkuin kuitenkaan ennätin toimia sen
perusteella -- sellaisessa tilanteessa ei ollut suinkaan helppo päättää
miten oli toimittava -- astui eteeni kolmas yhtä arvokkain askelin.
"Määräyksen mukaan luultavasti?" hän sanoi, kumartaen syvempään kuin
edelliset.

"Niin", vastasin terävästi, alkaen kuumeta, "määräyksen mukaan
puolenpäivän aikaan."

"Herra de Marsac", ilmoitti hän laulavalla äänellä takanaan seisoville,
"haluaa tavata Navarran kuningasta määräyksen mukaan puolenpäivän
aikaan." Ja kumartaen uudelleen -- kasvojeni karahtaessa suuttumuksesta
punaisiksi -- hänkin pyörähti arvokkaana ympäri ja palasi lieden luo.

Näin vielä erään yrittävän lähtemään, mutta hän myöhästyi. Joko minun
hämminkiä ja suuttumusta ilmaisevat kasvoni olivat heille liikaa, tai
jollakin heistä el ollut malttia odottaa loppua, ilveilyn keskeytti
äkkiä hillitön naurunremahdus, johon koko huone yhtyi. Jumala tietää,
että se koski minuun; minä hätkähdin ja katselin puoleen ja toiseen
toivoen jostakin löytäväni myötätuntoa ja apua. Mutta minusta tuntui
että kaikilta tahoilta kajahti vain pilkkaa, että itse seinätkin
katsoivat minuun joka puolelta julmasti virnistellen. Takanani huusi
joku: "Vanhoja vaatteita!" ja kun käännyin ympäri, suhahti sama
pilkkasana toisen lieden luota. Hämminkini lisäsi moninkertaiseksi se,
että kaikki tapahtui siivossa järjestyksessä, niin että kun kukaan ei
liikkunut eikä kukaan ääntänyt silloin, kun katsoin heihin, tulin minä
kaikista silmiinpistävimmäksi, ollen kuin maalitauluna keskellä.

Yhdet kasvot etäisempää liettä ympäröivästä ryhmästä painuivat tuona
surkeana hetkenä kuvansa mieleeni niin pysyväisesti, etten koskaan enää
niitä unhottanut. Ne kasvot olivat nuoren tytön, joka seisoi ylpeänä
seuralaistensa edessä. Ne olivat pienet ja hienopiirteiset ja niistä
kuvastui tavaton ylpeys ja, sellaisina kuin ne silloin näin,
halveksiminen -- halveksiminen niin suuri, että hän tuskin alentui
nauramaan. Ja koko hänen suloinen, hento ja tyttömäinen, mutta sentään
täysin sopusuhtainen olemuksensa näytti ilmaisevan samaa halveksivan
huvitettua tunnetta.

Pila, joka minun mielestäni tuntui kylläkin pitkältä, olisi voinut
kestää kauemminkin, kun ei kenelläkään näyttänyt olevan sääliä minua
kohtaan, jollen epätoivossani olisi keksinyt huoneen perällä ovea,
jonka päätin vievän kuninkaan yksityishuoneeseen, koska muutakaan ovea
ei ollut nähtävissä. Nöyryytykseni ja harmini olivat niin suuret, että
hetkeäkään empimättä astuin rohkeasti sitä kohti. Heti asettui nauru
ympärilläni ja puolitusinaa ääniä huusi minua pysähtymään.

"Minä olen tullut tapaamaan kuningasta ja minä tahdon tavata häntä!"
vastasin minä kääntyen ylpeästi heihin päin, sillä en ollutkaan niin
helposti säikytettävissä.

"Hän on metsästämässä!" huusivat kaikki yhdestä suusta, viittoen
kiivaasti minua palaamaan takaisin samaa tietä kuin olin tullutkin.

Mutta kun kuninkaan määräys oli varmana taskussani, katsoin itselläni
olevan hyvän syyn epäillä tuon ilmoituksen todenperäisyyttä. Ja
käyttäen hyväkseni heidän hämmästystään -- sillä he eivät olleet
lainkaan odottaneet minun ryhtyvän noin rohkeaan askeleeseen -- olin
ovella ennenkuin he olivat ehtineet minua pidättää. Mathurine, narri,
oli hypähtänyt seisoalleen ja huusi: "Totta tosiaan, hän aikoo ottaa
taivaanvaltakunnan väkirynnäköllä!" Ja nuo olivat viimeiset sanat mitä
kuulin, sillä kun nostin säpin -- ovella ei näet ollut vartijaa --
syntyi takanani olevassa huoneessa yhtäkkiä syvä hiljaisuus.

Työnsin oven varovasti auki ja astuin sisään. Eräässä
ikkunasyvennyksessä istui kaksi miestä, jotka kääntyivät ja katsoivat
minuun kiukkuisesti. Muuten oli huone tyhjä. Kuninkaan kävelykengät
viruivat hänen tuolinsa vieressä, toisella puolella saapaskoukut ja
pihti. Lieden edessä makaava koira nousi hitaasti ylös ja murisi, ja
toinen miehistä nousi arkulta, jolla hän oli istunut, tuli minua kohti
ja kysyi ärtyneen näköisenä, mitä minä sieltä halusin ja kuka oli
antanut minulla luvan tulla sisään.

Minä aloin selittää hieman arasti -- sillä huoneen hiljaisuus oli
laimentanut kiihtymykseni -- että halusin tavata kuningasta, kun
puhuttelijani keskeytti minut lyhyeen, sanoen: "Kuningastako? Ei hän
ole täällä, hyvä mies, hän on metsästämässä St. Valery'ssä. Eivätkö ne
sanoneet sitä teille tuolla toisessa huoneessa?"

Luulin tuntevani puhujan, joka ikäänsä nähden -- hän oli jonkunverran
minua nuorempi -- oli harvinaisen vakavan ja miettiväisen näköinen,
käytökseltään hyvin vaativainen ja puvultaan hyvin vaatimaton. Ja
haluten kiertää hänen kysymystään, kysyin vuorostani häneltä, eikö
minulla ollut kunnia puhutella herra du Plessis Mornayta; sillä hän ei
ollut kukaan muu kuin tuo viisas ja taitava valtiomies, joka nyt oli
Henrik Navarralaisen neuvoskunnan tukipylväs.

"Aivan niin", vastasi hän lyhyeen, siirtämättä katsettaan minusta.
"Minä olen Mornay. Mitä siitä?"

"Minä olen de Marsac", selitin minä. Ja pysähdyin siihen, otaksuen että
hän kuninkaan luottamusmiehenä tietäisi asiani ilman pitempiä
selityksiä.

Mutta siinä minä petyin. "No, entä sitten?" virkkoi hän ja odotti
kärsimättömänä.

Näin kylmä vastaanotto ulkopuolella osakseni tulleen kohtelun jälkeen
olisi ollut kyllin masentamaan rohkeuteni täydellisesti, jollen olisi
tuntenut kuninkaan kirjettä taskussani, Luottaen siihen, että pikainen
silmäyskin tuohon paperiin saisi herra du Mornayn käytöksen muuttumaan
suosiollisemmaksi, riensin ottamaan sen esiin kuin jonkin taikakalun ja
ojentamaan sen hänelle.

Hän otti sen, katseli sitä ja avasi sen, mutta pysyi niin kylmän ja
järkähtämättömän näköisenä, että se masensi toivoani enemmän kuin
kaikki edelliset seikat yhteensä. "Mikä siinä on vikana?" huusin minä,
voimatta pysyä ääneti. "Se on kuninkaalta."

"Narrikuninkaalta!" vastasi hän, hymähtäen pilkallisesti.

En oivaltanut heti noitten sanojen merkitystä, vaan mumisin kovasti
hämmennyksissäni, että kuningas oli kutsunut minua.

"Kuningas ei tiedä tästä mitään", oli hänen kylmä ja kylmästi lausuttu
vastauksensa. Ja hän työnsi paperin takaisin minulle. "Se on
pilajuoni", jatkoi hän puhuen samaan jäykkään tapaan, "josta teidän on
epäilemättä kiittäminen joitakin joutilaita lurjuksia tuolla toisessa
huoneessa. Te olitte varmaankin lähettänyt anomuskirjeen kuninkaalle?
Aivan niin. He saivat arvattavasti sen käsiinsä, ja tämä on siitä
tuloksena. Ne sietäisivät saada ruoskaa."

Ei saattanut enää epäillä, ettei hänen puheensa ollut totta. Yhdessä
tuokiossa näin toiveitteni häviävän ja suunnitelmieni hajoavan tuuleen.
Ja tuo isku tyrmistytti minut aluksi niin, etten saanut ääntä
vastatakseni enkä voimaa poistuakseni. Oma itseni näytti ilmestyvän
eteeni kuin näyssä, olin näkevinäni omien laihojen, kuihtuneitten
kasvojeni katsovan vastaani kuin peilistä, silmissä niin syvä
toivottomuus, että olisin voinut surkutella itseäni.

Järkytykseni oli niin suuri, että du Mornay huomasi sen. Hän katsoi
minuun entistä tarkemmin, mutisi nimeäni pariin kolmeen kertaan ja
virkkoi viimein: "De Marsac? Ahaa, nyt muistan! Tehän olitte Brouagen
seikkailussa, ettekö ollutkin?"

Nyökäytin päätäni myöntämisen merkiksi, ollen kykenemätön saamaan sanaa
suustani ja niin järkytetty, että jollen olisi nojautunut seinään,
olisi pääni retkahtanut rintaani vasten. Muisto iästäni, neljästä
vuosikymmenestäni ja köyhyydestäni painoi raskaana mieltäni, täyttäen
minut toivottomuudella ja katkeruudella. Olisin voinut itkeä, mutta
kyynelet eivät tulleet.

Herra du Mornay irrotti katseensa minusta ja teki pari lyhyttä,
levotonta kierrosta edestakaisin huoneessa. Kun hän jälleen kääntyi
puhumaan minulle, oli hänen äänensä täynnä kunnioitusta, johon samalla
sekottui sellaista harmia, jota kelpo mies voi tuntea nähdessään toisen
niin kovassa pinteessä. "Herra de Marsac", hän sanoi, "minä tunnen
osanottoa teitä kohtaan. On häpeä, että miehen, joka on kunnialla
palvellut asiaamme, täytyy joutua niin suureen ahdinkoon. Jos minun
olisi mahdollista lisätä omaa seuruettani tällä hetkellä, niin pitäisin
kunniana saada teidät seuraani. Mutta minä olen tiukalla itsekin, ja
niin me olemme kaikki, eikä Navarran kuningas suinkaan vähimmän. Hän on
nyt elänyt kuukauden päivät eräässä metsässä, jonka herra de Rosny on
hakkauttanut. Olen mainitseva teidät hänelle, mutta olisi pikemmin
julmaa kuin ystävällistä, jollen varottaisi jo etukäteen, ettei siitä
voi mitään seurata."

Näin sanoen hän ojensi minulle kätensä, ja ilahtuneena yhtä paljon
tästä kunnioituksen osotuksesta kuin hänen ystävällisistä sanoistaan
minä karaisin jälleen mieleni. Kouraantuntuvampi lohdutus olisi tosin
ollut tarpeen, mutta sitä ei nyt ollut saatavissa. Kiitin häntä
senvuoksi niinkuin taisin, ja nähtyäni, ettei asia ollut autettavissa,
jätin hyvästi ja vetäydyin hitaasti ja surullisena pois huoneesta.

Mutta voi! Pois päästäkseni minun oli astuttava ulkopuolella odottavien
eteen, mihin du Mornayn ystävälliset sanat olivat minua huonosti
varustaneet. Minun oli kärsittävä odotushuoneen kujanjuoksu. Heti kun
ilmestyin näkyviin, tahi oikeammin heti kun ovi oli sulkeutunut
takanani, tervehdittiin minua pilkkahuudolla. Yhden huutaessa: "Tietä!
Tietä miehelle, joka on nähnyt kuninkaan!" tervehti toinen minua täyltä
kurkkua Guyennen maaherrana, ja kolmas pyysi paikkaa rykmentissäni.

Sydämeni oli miltei haletakseen täynnä noita pilkkapuheita kuullessani.
Minusta tuntui halpamaiselta, että nuo nuorukaiset, joilla oli kaikki
taistelunsa vielä edessäpäin, pitivät minua pilansa esineenä yksinomaan
köyhyyteni perusteella. Mutta tiesin hyvin, että jos olisin pysähtynyt
heitä nuhtelemaan, olisi asia siitä vain pahentunut, ja lisäksi oli
mieleni niin kipeä, että tuskin olisin voinut puhuakaan. Koin siis
kiiruhtaa heidän välitseen niin joutuin kuin saatoin, pää kumarassa,
häpeän ja masennuksen painamana. Tällä tavoin -- ihmettelen ettei
heidän joukossaan ollut ketään niin jalomielistä, joka olisi säälinyt
minua -- olin melkein saapunut ovelle ja aloin jo hengittää, kun
huomasin edessäni juuri saman nuoren hovinaisen, jota aikaisemmin olen
kuvannut. Jokin seikka oli sillä hetkellä kääntänyt hänen huomionsa
pois minusta, eikä hän huomannut minun likeistä naapuruuttani ennenkuin
hänen toverinsa siitä huomauttivat. Silloin hän käännähti kuni
yllätettynä, ja nähdessään minut niin likellä itseään, että jalkani oli
vähällä koskettaa hänen hameensa lievettä, hän astahti nopeasti syrjään
ja heittäen minuun katseen, joka oli yhtä julma kuin hänen
liikkeensäkin, vetäisi helmuksensa pois kosketuksestani.

Tuo loukkaus koski minuun, en tiedä miksi, syvemmin kuin joka taholta
satelevat pilkkasanat, ja äkillisen mielijohteen vaikutuksesta minä
pysähdyin ja sydämeni katkeruudessa avasin suuni puhumaan. "Neiti",
sanoin minä, kumartuen syvään -- sillä, kuten sanoin, hän oli pieni ja
enemmän keijukaisen kuin naisen näköinen, vaikka hänen kasvonsa
ilmaisivat sekä ylpeyttä että itsepäisyyttä -- "Neiti", sanoin minä
vakavasti, "vaikka en tämän paremmalta näytä, niin olen taistellut
Ranskan puolesta! Voitte tulla vielä tietämään -- ja sietämäänkin --
että maailmassa on kehnompaakin kuin köyhä aatelismies!"

Sanat olivat tuskin päässeet suustani, kun jo kaduin niitä, sillä
Mathurine, narri, joka seisoi vieressäni, oli kerkeä kääntämään ne
naurettaviksi. Hän kohotti käsivartensa ylitsemme ikäänkuin
siunatakseen meitä ja huusi, että kun herra oli saanut niin suuren
viran, hän halusi nyt morsianta sitä sulostuttamaan. Tämä sai meihin
kohdistumaan valtavan naurunhohotuksen ja joitakin karkeita
kokkapuheita, ja nuoren tytön kasvot karahtivat tulipunaisiksi.

Seuraavassa tuokiossa huusi jokin ääni joukosta karkeasti:
"Koristakaamme hänen hääpukuaan!" ja samassa singahti makealeivos
vasten kasvojani. Sitten seurasi toinen toistaan, peittäen minut
jauhoilla ja sokerinmuruilla. Tämä oli viimeinen pisara. Unohtaen
hetkeksi missä olin, minä käännähdin heihin päin tulipunaisena ja
raivostuneena, viiksikarvojeni kohotessa vihasta pystyyn. Seuraavassa
tuokiossa palasi ylivoimaisena tunne voimattomuudestani ja
herkkätuntoisuuden mielettömyydestä, ja painaen pääni alas minä
syöksyin ulos huoneesta.

Luulen että nuorimmat heidän joukostaan juoksivat jälessäni, ja että
huuto! "Vanhoja vaatteita!" seurasi minua aina asuntoni ovelle
Coutellerie-kadulle. Mutta hetken kurjuus ja harras halu päästä
huoneeseeni yksinäisyyteen täyttivät mieleni niin, etten kiinnittänyt
siihen huomiota, enkä ole varma siitä oliko se totta vai kuvittelua.




II. Navarran kuningas.


Olen jo viitannut siihen vaaraan, millä Henrik III:n ja pyhän liigan
välinen liitto meitä uhkasi -- liitto, josta tiedon saavuttua
kerrottiin Navarran kuninkaan viiksien harmentuneen yhdessä yössä.
Siitä huolimatta ei hovi ollut milloinkaan näyttänyt iloisemmalta ja
huolettomammalta kuin nyt puheena olevana aikana. Rahanpuutekin näytti
hetkeksi jääneen unhotuksiin. Huvitus seurasi toistaan, ja vaikka
syvemmällä epäilemättä olikin jotain tekeillä -- sillä viisaimmat
ruhtinaamme vihollisista pelkäsivät häntä erikoisesti silloin, kun hän
näytti enimmän huvittelemaan kiintyneeltä -- niin syrjästäkatsojasta
näytti siltä kuin ilot ja nautinnot olisivat vallanneet koko St. Jean
d'Angely'n laidasta laitaan.

Hovin hälinä ja humu ulottuivat minun ullakkohuoneeseenikin ja
vaikuttivat sen, että tämä joulu, joka sattui sunnuntaipäiväksi, tuli
minulle miltei sietämättömäksi koettelemukseksi. Koko pitkän päivän
kuului kavioitten kapse katukivitystä vastaan, ja korviini kajahteli
huviratsastajien nauru, saaden kovan tuolin tuntumaan kovemmalta,
alastomat seinät vielä alastomammilta ja lisäten satakertaiseksi
yksinäisyyteni kolkkouden. Sillä niinkuin auringonpaiste tekee vieressä
olevat varjot synkemmiksi eikä mikään äänettömyys ole syvempi kuin se,
joka seuraa miinan räjähdystä, niin murhe ja köyhyys eivät milloinkaan
tunnu niin sietämättömiltä kuin siiloin, kun toivo ja rikkaus tulevat
niitä aivan liki.

Tosin herra d'Amours'in suuri juhlasaarna markkinahallissa joulupäivän
aamuna virkisti minua, niinkuin se virkisti kaikkia vakavasti
ajattelevia. Olin siellä läsnä, istuen eräässä rakennuksen hämärässä
sopessa, ja kuulin sen kuuluisan ennustuksen, joka niin pian oli käyvä
toteen. "Sire", sanoi saarnamies, kääntyen Navarran kuninkaan puoleen
ja viitaten, rohkeasti kuten ainakin tuo suuri mies ja jalo kristitty,
silloin vireellä olevaan yritykseen, jonka tarkotuksena oli riistää
ruhtinaalta kruununperimisoikeus -- "Sire, minkä Jumala on teille
syntymässänne antanut, sitä eivät ihmiset voi teiltä riistää. Vähän
aikaa, vähän kärsivällisyyttä vielä, ja te olette saattava meidät
saarnaamaan Loiren toisella puolella! Kun te olette Joosuanamme, niin
me menemme Jordanin yli ja kirkko pystytetään luvattuun maahan."

Nuo urheat sanat olivat omiaan rohkaisemaan hugenotteja siinä vaikeassa
asemassa, jossa heidän asiansa silloin oli, ja ne ilahuttivatkin
kaikkia kuulijoita; ei kuitenkaan niitä -- ja niitä ei ollut monta --
jotka Turennen kreivin kannattajina tunsivat salaista vastenmielisyyttä
siitä, että Navarran kuningas täten julkisesti tunnustettiin
hugenottien johtomieheksi. Läsnäolijain mielihyvä tuli ilmi
lukemattomin tavoin ja niin voimakkaana, että minäkin palasin
huoneeseeni leppyneenä ja innostuneena ja sain jonkinlaista korvausta
kovasta onnestani uneksiessani suuren asiamme pikaisesta voitosta.

Mutta kun päivä kului eikä iltakaan tuonut mitään muutosta, vaan näytti
minulle saman ilottoman näköpiirin, mihin aamulla olin herännyt, niin
tunnustan ilman häpeätä, että rohkeuteni lannistui uudelleen, varsinkin
kun näin että päivän tai parin perästä minun olisi pakko myydä
jälelläoleva hevoseni tai jokin muu yhtä tärkeä osa varustuksistani;
tuota askelta en voinut ajatella tuntematta synkintä epätoivoa. Tässä
mielentilassa olin juuri yksinäisen kynttilän valossa laskemassa yhteen
niitä muutamin lantteja mitä minulla oli jälellä, kun kuulin askelia
porraskäytävästä. Saatoin erottaa että tulijoita oli kaksi ja koetin
arvailla keitä ne mahtaisivat olla, kuu ovelle hiljaa koputettiin.

Uutta pilajuonta peläten en heti avannut ovea, varsinkin kun
koputuksessa tuntui olevan jotakin salakähmäistä ja tarkotusperäistä.
Tulijat neuvottelivat silloin kuiskaillen keskenään; sitten he
koputtivat uudestaan. Kysyin kovalla äänellä ketä siellä oli, mutta
siihen he eivät suvainneet mitään vastata, ja minä taas puolestani
päätin, etten avaisi, ennenkuin he sen tekisivät. Ovi oli vahva, ja
minä hymyilin kiukkuisesti ajatellessani, että tällä kertaa he
saisivatkin vaivat palkastaan.

Hämmästyksekseni he eivät kuitenkaan luopuneet yrityksestään ja menneet
pois, kuten olin odottanut, vaan koputtivat vähän väliä uudestaan ja
kuiskailivat välillä ahkerasti. Useamman kerran he kutsuivat minua
hiljaa nimeltä ja pyysivät avaamaan, mutta kun he itsepintaisesti
karttoivat sanomasta keitä he olivat, niin minä istuin liikahtamatta.
Joskus kuulin heidän nauravan, vaikka hillitysti. Ja päättäen siitä,
että he olivat liikkeellä kujeilutarkotuksessa, olisin saattanut pysyä
hievahtamatta vaikka puoliyöhön, mihin olikin enää vain kaksi tuntia,
jollei vieno rapina, kuin hiiren nakertaminen vuorilaudan takana, olisi
kiinnittänyt huomiotani oveen. Kohottaen kynttilääni ja varjostaen
silmiäni huomasin jotakin pientä ja kiiltävää pistävän esiin oven alta,
ja hyppäsin pystyyn ajatellen että he aikoivat murtautua sisään. Mutta
kun menin kynttilöineni lähemmäksi kynnystä, hämmästyin, sillä en
löytänytkään mitään uhkaavampaa kuin kaksi kultaliveriä, jotka oli
työnnetty sisään oven ja lattian välisestä raosta.

Hämmästykseni on helposti käsitettävissä. Seisoin kotvan aikaa
tuijottaen rahoihin kynttilä kourassani. Tulin ajatelleeksi, että hovin
nuoret veitikat eivät suinkaan tuhlaisi sellaista summaa pelkkään
kujeeseen, ja silloin en enää empinyt, vaan laskin kynttilän alas ja
vedin salvan pois ovelta, aikoen toimittaa asian vieraitteni seisoessa
ulkopuolella. Se aikomukseni meni kuitenkin tyhjiin, sillä heti kun ovi
avautui, työntyivät he väkivoimalla sivuitseni, ja tullen huoneeseen
yhdessä rytäkässä kehottivat minua viittauksilla sulkemaan oven
jälleen.

Seurasin kehotusta epäluuloisena, kääntämättä silmiäni vieraista. Suuri
oli senvuoksi hämmästykseni ja hämminkini, kun he suljettuani oven
heittivät pois vaippansa ensin toinen ja sitten toinen, ja minä näin
edessäni herra du Mornayn ja Navarran kuninkaan hyvintunnetun muodon.

He näyttivät olevan kovasti huvitettuja, he katsoivat toisiinsa ja
nauroivat, niin että luulin jo tuokion että jokin satunnainen
yhdennäköisyys erehdytti minua ja että nämä olivat sittenkin
kujeilijoita. Niin seisoin kotvan aikaa heihin tuijottaen; ja kuningas
avasi suunsa ensiksi. "Emme kai ole erehtyneet, du Mornay, vai kuinka?"
sanoi hän, heittäen nauravan katseen minuun.

"Emme, sire", vastasi du Mornay. "Tämä on herra de Marsac, josta
mainitsin teille."

Minä kiiruhdin hämmennyksissäni ja ihmeissäni osottamaan kuninkaalle
tulevaa kunnioitusta tuhansin anteeksipyynnöin. Hän kuitenkin keskeytti
puheeni lyhyeen, sanoen erinomaisen ystävällisesti: "Bretagnen
Marsac'ista arvatenkin?"

"Aivan niin, sire."

"Sitten olette kai Bonnen sukua?"

"Olen tuon suvun viimeinen jäsen", vastasin kunnioittavasti.

"Se on näytellyt osansa", virkkoi hän istuutuen samassa tuolilleni
kodikkaalla sulavuudella, mikä viehätti minua. "Teidän tunnuslauseenne
on 'Hyvä usko', eikö niin? Ja Marsac on, jollen väärin muista, Vilainen
varrella, ei kaukana Rennes'istä?"

Vastasin että niin oli, lisäten täydestä sydämestäni, että olin
pahoillani, kun minun täytyi ottaa vastaan niin suuri valtias niin
puutteellisessa asunnossa.

"No niin", puuttui du Mornay puheeseen, katsellen huolettomasti
ympärilleen, "myönnän, että teillä on omituinen maku huonekalujenne
järjestämisessä, herra de Marsac. Te..."

"Mornay!" huudahti kuningas terävästi.

"Mitä, sire?"

"Hiljaa! Kyynärpäänne on kynttilässä. Varokaa sitä!"

Mutia minä ymmärsin hyvin hänen tarkotuksensa. Jos sydämeni oli ollut
täysi jo ennenkin, niin nyt se tuli tulvilleen. Köyhyys ei ole niin
häpeällistä kuin ne pienet petokset, joihin se ihmisiä pakottaa. Kun
jalosukuisen miehen epäilemätön velvollisuus on peittää alastomuutensa
syrjäisten katseilta ja varsinkin alemman kansan silmiltä, joka on
taipuvainen perustamaan arvostelunsa ulkonaisiin seikkoihin, olin minä
joitakin päiviä takaperin ollut pakotettu, säilyttääkseni
mahdollisuuden mukaan ulkonaista arvokkuuttani, siirtämään jälelle
jääneet huonekaluni siihen osaan huonetta, joka näkyi ulkopuolelle oven
auki ollessa. Täten jäi sisempi osa huonetta tyhjäksi ja paljaaksi.
Sisälläolija tietysti heti huomasi tuon keinotekoisuuden, ja minun
täytyy sanoa, että Mornayn sanat saivat veren nousemaan otsalleni.

Hetkeä myöhemmin olin kuitenkin iloinen siitä, että hän oli ne
lausunut, sillä ilman niitä en olisi koskaan, tai en ainakaan niin
varhain, tullut tietämään sitä sydämen hyvyyttä ja harvinaista huomion
nopeutta, joka aina oli ominainen kuninkaalle.

Navarran kuningas oli siihen aikaan kolmenkymmenenviiden vuoden vanha,
tukka ruskea, kasvot punakat ja viikset ainakin toisella puolella
harmahtavat. Hänen kasvonpiirteitään, jotka luonto oli valanut
ankaraan, käskevään kaavaan, lievensi pysyväinen säihke ja henkevyys,
jollaista en ole koskaan nähnyt kenessäkään muussa, mutta joka hänessä
tuli vielä erikoisemmin huomattavaksi synkkinä ja vaaranalaisina
hetkinä. Varhaisimmasta nuoruudestaan saakka vaaroihin tottuneena hän
nautti niistä kuin juhlahetkistä, tervehtien niitten tuloa hilpeällä
ilolla, mikä hämmästytti urheitakin miehiä ja sai toiset pitämään häntä
ihmiskunnan varomattomimpana olentona. Mutta sellainen hän ei ollut,
päinvastoin. Ei milloinkaan ole Ranskan sotamarsalkka huolellisemmin
valmistautunut taisteluun -- vaikkakin hän taistelun tuoksinan kerran
alettua käyttäytyi kuin mikä ratsuväen kapteeni ikään -- eikä itse du
Mornaykaan istunut neuvospöytään varustettuna täsmällisemmillä
tiedoilla asioista. Hänen tavaton älynsä ja sävyisä käytöstapansa,
samalla kun ne kiinnittivät hänen palvelijansa yhä lujemmin häneen,
tuottivat kerta kerralta pettymyksiä hänen vastustajilleen, jotka
ajattelivat että niin suuri ulkonainen viehätys voi johtua ainoastaan
pintapuolisesta luonteesta, ja niinollen vasta liian myöhään
huomasivat, että tuon miehen äly oli heidät voittanut, miehen jota he
halveksien nimittivät Béarnin prinssiksi, mutta joka oli sadoin kerroin
viekkaampi kuin he, ollen mestari sekä miekan että kynän käytössä.

Paljon tästä, minkä nyt koko maailma tietää, tulin minä tuntemaan vasta
jälestäpäin. Tuolla hetkellä en joutanut ajattelemaan paljon muuta kuin
kuninkaan ystävällisyyttä, mistä hän antoi vielä uuden osotuksen,
vaatien minua istumaan vuoteelle keskustellessamme. "Te kummastelette,
herra de Marsac", sanoi hän. "mikä tuo minut tänne ja minkätähden olen
tullut teitä tapaamaan sensijaan että olisin kutsunut teidät luokseni?
Vielä enemmän ehkä kummastelette sitä, että tulen öiseen aikaan ja niin
salaperäisesti? Selitän sen teille. Mutta ensiksi, jottei tuloni
täyttäisi teitä turhilla toiveilla, on minun sanottava suoraan, että
vaikka voinkin auttaa teidät nykyisestä pulastanne, suostuittepa siihen
ehdotukseen, jonka aion teille tehdä, tai ette, niin en voi ottaa teitä
palvelukseeni; kaikki paikat ovat siinä todellakin kaksinkerroin
käytetyt. Du Mornay mainitsi teidät minulle, mutta ollakseni
oikeudenmukainen toisia kohtaan oli minun vastattava, etten voinut
tehdä mitään."

Minun täytyy tunnustaa, että tämä omituinen johdanto masensi toivoni,
joka oli jo kohonnut sangen korkealle. Mutta maltoin kuitenkin mieleni
niin hyvin kuin taisin ja sopersin vastaukseksi, että se kunnia, jonka
Navarran kuningas minulle osotti tulemalla luokseni, teki minut kyllin
onnelliseksi.

"Ei sentään, tuo kunnia minun täytyy riistää teiltä", vastasi hän
hymyillen, "vaikka näen, että teistä tulisi erinomainen hovimies --
paljon parempi kuin tämä du Mornay, joka ei eläessään ole saanut
suustaan noin soreita sanoja. Sillä minun täytyy velvottaa teidät
pitämään tämä käynti salaisuutena, herra de Marsac. Jos siitä leviäisi
pienintäkään vihiä, niin teidän palveluskelpoisuutenne minuun nähden
olisi mennyt, ja mennyt iäksi!"

Niin merkillinen tiedonanto täytti minut ihmettelyllä, jota tuskin
saatoin peittää. Vain vaivoin löysin sanoja vakuuttaakseni kuninkaalle,
että hänen määräyksensä tulisi uskollisesti noudatetuksi.

"Siitä olenkin vanna", vastasi hän tavattoman ystävällisesti. "Jollen
olisi varma siitä, samoinkuin, sen nojalla mitä minulle on kerrottu
teidän urhoollisuudestanne serkkuni vallottaessa Brouagea, siitäkin,
että te olette enemmän tekojen kuin sanojen mies, niin en olisi nyt
täällä tekemässä sitä ehdotusta, jonka nyt saatte kuulla. Se on
tällainen. En voi antaa teille toivoa julkisesta virasta, mutta voin
tarjota teille seikkailun -- jos seikkailut ovat teidän makuunne --,
joka on yhtä vaarallinen ja epäkiitollinen kuin mihin koskaan mikään
Amadis on ryhtynyt."

"Yhtä epäkiitollinenko, sire?" sopersin minä epäillen olinko kuullut
oikein, tuo lause tuntui niin omituiselta.

"Yhtä epäkiitollinen", vastasi hän, ja hänen terävä silmänsä näytti
lukevan ajatuksia. "Näette, että puhun teille suoraan", jatkoi hän
huolettomasti. "Voin tarjota teille tämän seikkailun -- se on
valtakunnan hyväksi -- mutta enempää en voi tehdä. Navarran kuningas ei
saa tulla siinä näkyviin, eikä hän voi suojella teitä. Menestyttepä
siinä tahi häviätte, niin te seisotte yksin. Ainoa lupaus, minkä annan,
on se, että jos joskus voin turvallisesti tunnustautua tuon teon
alkuunpanijaksi, niin ollen palkitseva tekijän."

Hän vaikeni, ja minä tuijotin häneen kotvan aikaa peittelemättömän
ihmettelyn vallassa. Mitä hän tarkoitti? Olivatko hän ja tuo toinen
todellisia olentoja, vai uneksinko minä?

"Ymmärrättekö?" kysyi hän vihdoin, vähäinen malttamattomuuden väre
äänessä.

"Kyllä, sire, luulen ymmärtäväni", sopersin, vaikka toden totta en
ymmärtänyt vähääkään.

"No, mitä sanotte siihen -- suostutteko vai ette?" virkkoi hän.
"Suostutteko ryhtymään tuohon seikkailuun, vai tahtoisitteko kuulla
tarkemmin, ennenkuin voitte tehdä päätöksenne?"

Minä epäröin. Jos olisin ollut kymmenen vuotta nuorempi, olisin
epäilemättä heti paikalla huudahtanut suostuvani, sillä olin aina ollut
kärkäs sellaisiin yrityksiin, joista saattoi toivoa kunniaa. Mutta
vaikka sydämessäni olin altis kuolemaankin kuninkaan puolesta, niin
hänen alkulauseensa omituisuudessa oli jotakin, joka hillitsi minua, ja
siksi vastasin mahdollisimman nöyrästi: "Te tulette nyt pitämään minua
vaivaisena hovimiehenä, sire, mutta hullu on kuitenkin se, joka
hyppää kuoppaan mittaamatta sen syvyyttä. Tahtoisin mielelläni,
kunnioittavasti sanoen, kuulla kaikki mitä voitte ilmaista minulle."

"Pelkäänpä", vastasi hän nopeasti, "että jos tahdotte saada enemmän
valaistusta asiaan, ystäväni, niin on teidän saatava toinen kynttilä."

Säpsähdin, kun hän niin äkkiä muutti puhetapaansa. Mutta huomatessani,
että kynttilä todellakin oli palanut jalustan tasalle, nousin ylös
anteeksi pyydellen ja menin noutamaan toista kaapista. Sillä hetkellä
en huomannut, vaikka kyllä jälestäpäin, että kuningas oli tarkotuksella
etsinyt tätä tilaisuutta neuvotellakseen seuralaisensa kanssa. Huomasin
vain palatessani paikalleni vuoteelle, että he istuivat hiukan
lähempänä toisiaan ja että kuningas silmäili minua hyvin tarkasti
ennenkuin puhui -- vaikka hän yhä heilutti huolettomasti toista
jalkaansa ilmassa.

"Puhun teille tietysti", jatkoi hän sitten, "täydellä luottamuksella,
uskoen että te olette miehenä yhtä kunniallinen kuin urhoollinenkin. Se
minkä antaisin teille tehtäväksi, on lyhyesti sanottuna naisenryöstö.
Ei", lisäsi hän kiiruusti, naurava virnistys kasvoillaan, "elkää
peljätkö! Ei se ole minun lemmittyni, enkä suinkaan turvautuisi tähän
vakavaan ystävääni, jos tarvitsisin apua senlaatuiseen asiaan.
Bourbonin Henrik kykenee kyllä, Luoja auttakoon, itse vapauttamaan
sydänkäpynsä. Tämä on valtioasia ja kokonaan toista maata, vaikka emme
voi tällä hetkellä ilmaista teille sen tarkoitusta."

Kumarsin äänettömänä, tuntien itseni jonkunverran jäähtyneeksi ja
neuvottomaksi, ja kukapa ei tuntisi saadessaan sellaisen kehotuksen?
Olin odottanut seikkailua, jossa tulisin tekemisiin vain miesväen
kanssa -- salaista rynnäkköä tai muurinräjäyttämistä. Mutta
muistaessani huoneeni alastomuuden ja kuninkaan minulle osottaman
kunnian tunsin, ettei minulla ollut varaa valita ja vastasin: "Jos asia
on sellainen, niin olen kokonaan teidän käytettävissänne."

"Hyvä on", vastasi hän reippaasti, vaikka minusta näytti kuin hän olisi
katsahtanut du Mornayhin moittivasti, ikäänkuin epäillen hänen
suosituksensa paikalleen osumista. "Mutta sanotteko saman", jatkoi hän,
siirtäen silmänsä minuun ja puhuen harvakseen ikäänkuin tahtoen
koetella minua, "kun ilmotan teille, että ryöstettävä nainen on
Turennen kreivin holhokki? Turennen kreivi on melkein yhtä mahtava kuin
minäkin ja haluaisi mielellään olla vielä mahtavampi; hän sanoi minulle
juuri eilen, ettei hän koskaan matkusta vähemmän kuin viisikymmentä
miestä seurueessaan, ja hänellä on tuhat pyssymiestä käytettävänään.
Onko seikkailu teille mieluinen vielä nytkin, kun tiedätte tämän?"

"Se on vielä mieluisempi minulle nyt", vastasin uljaasti.

"Teidän tulee oivaltaa vielä yksi seikka", jatkoi hän. "On tärkeätä
saada viedyksi pois tämä nainen, joka on nyt sulettuna kreivin
kartanoon Chizéssä; mutta yhtä tärkeätä on, että kreivin ja minun
välini pysyy rikkoutumatta. Sentähden täytyy asian toimeenpanijana olla
riippumaton mies, joka ei ole milloinkaan ollut minun palveluksessani
eikä minkäänlaisessa yhteydessä kanssani. Jos joudutte kiinni, on
teidän suoritettava rangaistus turvautumatta minuun."

"Ymmärrän täydellisesti, sire", vastasin minä.

"_Ventre Saint Gris_!" huudahti hän, puhjeten hiljaiseen nauruun.
"Vannonpa että mies pelkää enemmän naista kuin kreiviä! Sellaisia ei
liene monta meidän hovissamme."

Du Mornay, joka oli istunut äänettömänä polveaan sivellen, nyrpisti
huuliaan, vaikka saattoi hyvin nähdä, että hän täydellisesti yhtyi
kuninkaan hyväksymään mielipiteeseen. Hän tarttui nyt vuorostaan
puheeseen. "Teidän luvallanne, sire", sanoi hän, "teen selvää tälle
herralle yksityiskohdista."

"Tehkää se, ystäväni", vastasi kuningas. "Ja tehkää se lyhyeen, sillä
jos viivymme täällä vielä kovin kauan, aletaan minua kaivata, ja hovi
tulee yks-kaks löytämään minulle uuden lemmityisen."

Hän puhui leikillä ja nauraen, mutta huomasin du Mornayn hätkähtävän
noista sanoista, ikäänkuin ne eivät olisi olleet hänelle mieleen. Ja
jälkeenpäin kuulin, että hovissa oli siihen aikaan todellakin hyvin
jännittävänä kysymyksenä, kuka tulisi olemaan seuraava suosikki, sillä
hänen kiintymyksensä kreivitär de la Guicheen oli silminnähtävästi
höltymässä, ja se mielenkiinto, jota hän sillä hetkellä osotti madame
de Guerchevilleä kohtaan, oli vielä pelkkää arvailua.

Du Mornay ei kuitenkaan kiinnittänyt näkyvää huomiota kuninkaan
sanoihin, vaan alkoi antaa minulle ohjeita. "Chizé, jonka nimi on
teille tunnettu", lausui hän, "on kuuden penikulman päässä täältä.
Neiti de la Vire on suljettuna luoteiseen huoneeseen toisessa
kerroksessa, puiston puolella. Enempää en voi teille sanoa, paitsi että
hänen seuranaisensa on nimeltään Fanchette ja että häneen voi luottaa.
Talo on hyvin vartioitu, ja te tarvitsette neljä tai viisi miestä.
Konnia on kyllä palkattavissa yllin kyllin, mutta katsokaa, että saatte
sellaisia, joita voitte pitää kurissa, ja ettei neidille tapahdu mitään
loukkaavaa heidän seurassaan. Pitäkää hevoset valmiina, ja heti kun
olette saanut neidin vapaaksi, ratsastakaa hänen kanssaan pohjoiseen
niin joutuin kuin hänen voimansa sallivat. Teidän ei missään
tapauksessa pidä säästää häntä, jos Turenne on kintereillänne. Teidän
tulee olla Loiren toisella puolella kuusikymmentä tuntia sen jälkeen
kuin olette lähteneet Chizéstä."

"Loiren toisella puolella!" huudahdin hämmästyksissäni.

"Juuri niin, Loiren toisella puolella", vastasi hän hiukan jyrkästi.
"Olkaa hyvä ja muistakaa, että teidän tehtävänne on saattaa neiti de la
Vire mahdollisimman nopeasti Blois'han. Siellä on teidän, herättäen
niin vähän huomiota kuin mahdollista, kysyttävä parooni de Rosny'tä
'Vertavuotavassa sydämessä' St. Denys'n kadulla. Hän ottaa pitääkseen
huolta neidistä tahi ilmoittaa teille, miten teidän on hänen kanssaan
meneteltävä, ja tehtävänne on silloin suoritettu. Oletteko nyt
selvillä?"

"Täydellisesti", vastasin minä, puhuen vuorostani hiukan
kuivakiskoisesti. "Mutta neiti on ymmärtääkseni nuori. Mitäs, jollei
hän tahdokaan seurata minua, outoa miestä, joka saavun hänen luoksensa
yöllä ikkunan kautta?"

"Siitä on pidetty huoli", oli vastaus. Hän kääntyi kuninkaan puoleen,
joka hetkisen etsittyään veti taskustaan pienen esineen. Hän antoi sen
seuralaiselleen, ja tämä ojensi sen minulle. Otin sen uteliaana. Se oli
kultarahan puolikas, jonka taitettu sivu oli karhea ja rosoinen.
"Näyttäkää tämä neidille", jatkoi du Mornay, "niin hän seuraa teitä.
Hänellä on toinen puolikas."

"Mutta varokaa", lisäsi Henrik painavasti, "mainitsemasta hänellekään
mitään Navarran kuninkaasta. Huomatkaa tarkoin, herra de Marsac! Jos te
jossakin tilaisuudessa tulette mainitsemaan minua, saatte te kunnian
kutsua minua _ystäväksenne_ ja käyttää minusta puhuessanne aina sitä
nimitystä."

Tämän hän sanoi niin ystävällisen näköisenä, että minä olin aivan
hurmaantunut ja tunsin itseni todellakin onnelliseksi saadessani
osakseni sellaisia sanoja valtiaalta, jonka nimi jo silloin oli niin
kuuluisa. Eikä tyydytykseni suinkaan vähentynyt, kun hänen
seuralaisensa veti esiin kukkaron, joka sisälsi, kuten hän sanoi,
kolmesataa kruunua kullassa, ja antoi sen minun haltuuni pyytäen
suorittamaan siitä matkan kulungit. "Varokaa kuitenkin", lisäsi hän
vakavasti, "miehiä palkatessanne näyttäytymästä rikkaalta, jottei
seikkailu näyttäisi jonkun syrjäisen henkilön toimeenpanemalta. Heidät
on parempi jättää siihen käsitykseen, että teidän oman ulkonaisen
asemanne toivottomuus on ollut siihen pakottamassa. Turvautukaa
lupaukseen mieluummin kuin anteliaisuuteen, mikäli se käy päinsä. Ja
kun annatte, niin olkaa kuin jokainen livre olisi kukkaronne
viimeinen."

Henrik nyökäytti hyväksyvästi. "Mainio neuvo!" mutisi hän, nousten ylös
ja vetäen vaippaa hartioilleen. "Samanlainen, joita te, Mornay, aina
minulle annatte, ja joita minä harvoin seuraan -- valitettavasti! Mutta
kuitenkin vähäarvoinen verrattuna tähän", Hän otti miekkani pöydällä
puhuessaan ja punnitsi sitä kädessään. "Kaunis kapine", jatkoi hän,
kääntyen äkkiä ja katsoen minua tiukasti silmiin. "Sangen kaunis
kapine. Jos olisin teidän sijassanne, herra de Marsac, niin katsoisin
että se helposti luistaisi huotrastaan. Niin, enemmänkin, mies,
käyttäkää sitä!" hän lisäsi, alentaen ääntään ja työntäen leukansa
esiin, samalla kuin hänen silmänsä, jotka yhä kiinteämmin katsoivat
minuun, näyttivät tulevan kylmiksi ja koviksi kuin teräs. "Käyttäkää
sitä viimeiseen asti, sillä jos joudutte Turennen kynsiin, niin Jumala
auttakoon teitä, minä en voi!"

"Jos joudun kiinni, sire", vastasin vavisten, mutta en pelosta, "niin
tulkoon kohtaloni minun päälleni."

Tämän sanottuani näin kuninkaan silmien lauhtuvan ja hänen kasvojensa
ilmeen muuttuvan niin nopeasti, että tuskin tunsin häntä samaksi
mieheksi. Hän antoi aseen pudota rämähtäen pöydälle. "_Ventre Saint
Gris_!" huudahti hän, omituinen kaihoava väre äänessään, "Taivaan
kautta vakuutan, että tahtoisin olla teidän sijassanne. Lyödä kerran
tai kahdesti välittämättä seurauksista. Lähteä matkaan hyvä hevonen
allani ja hyvä miekka sivullani ja katsoa mitä onneni toisi muassaan.
Olla irti kaikista valtiopuuhista ja asiakirjoista, eikä antaa enää
ainoatakaan julistusta tässä maailmassa, vaan olla kerta kaikkiaan
Ranskan mies, jolla on kaikki voitettavana eikä menetettävänä mitään,
paitsi lemmityn rakkaus! Ah, Mornay, eikö olisi suloista jättää kaikki
tämä kuohu ja humu ja ratsastaa kauas Coarrazen vihreisiin metsiin?"

"Epäilemättä, jos pidätte Coarrazea parempana kuin Louvrea, sire",
vastasi du Mornay kuivasti, minun seisoessani äänettömänä ja
ihmettelevänä tuon kummallisen miehen edessä, joka saattoi niin äkkiä
muuttua vakavasta iloiseksi, puhua yhdellä hetkellä niin järkevästi ja
heti seuraavalla kuin raju poikanulikka. "Epäilemättä", vastasi hän,
"Jos niin haluatte, sire, ja jos luulette että Guisen herttua antaisi
teidän sielläkään elää rauhassa. Olen varma, että Turenne tulee
iloiseksi kuullessaan päätöksenne. Hänet valitaan epäilemättä kirkkojen
suojelijaksi. Ei, sire, se olisi häpeä!" jatkoi du Mornay miltei
ankarana. "Jättäisittekö Ranskan, jota joskus olen kuullut teidän
sanovan rakastavanne, ajelehtimaan oman onnensa nojaan? Riistäisittekö
siltä ainoan miehen, joka rakastaa sitä sen itsensä takia?"

"Niinpä niin, mutta se on niin oikullinen kulta, hyvä ystävä", vastasi
kuningas nauraen, katsoen syrjäsilmällä minuun. "Ei kukaan ole sen
kainompi tai vaikeammin vallotettava! Ja eikö paavi sitäpaitsi ole
meidät erottanut?"

"Paavi! Hiiteen paavi!" huudahti du Mornay kiihkeän kärsimättömästi.
"Mitä hänellä on Ranskan kanssa tekemistä? Hävytön tunkeilija, ja
italialainen päällepäätteeksi! Tahtoisin että hän ja koko tuo
joukkokunta upotettaisiin mereen sata syltä syvään. Mutta sitä ennen
tahtoisin lähettää hänelle raamatunlauseen sulatettavaksi."

"Esimerkiksi?" sanoi kuningas.

"Minkä Jumala on yhteen liittänyt, sitä ei ihmisen pidä erottaman."

"Amen!" lausui Henrik lempeästi. "Ja Ranska on kaunis ja suloinen
morsian."

Senjälkeen hän vaipui niin syvään äänettömyyteen, niin tummiin
mietteisiin, kuten minusta näytti, että hän meni pois sanomatta minulle
edes hyvästiä tai näyttämättä muistavan minun läsnäoloanikaan. Du
Mornay vaihtoi kanssani muutamia sanoja vakuuttautuakseen siitä, että
olin ymmärtänyt, mitä minun oli tehtävä, ja lausuttuaan monta
ystävällistä sanaa, jotka tarkoin kätkin mieleeni ja joita sittemmin
usein muistelin, riensi portaita alas isäntänsä jälkeen.

On helppo käsittää, kuinka iloiseksi tunsin itseni jäätyäni yksin. Se
ei ollut kuitenkaan mitään hurjaa riemua, vaan tyyntä iloisuutta, joka
tosin pani vereni voimakkaammin sykkimään ja saattoi minut jälleen
katsomaan maailmaa lujin katsein ja selkein mielin, mutta ei suinkaan
loihtinut eteeni trubaduurin palatseja tai mitään häikäiseviä toiveita.
Mitä kauemmin ajattelin äskeistä keskustelua, sitä selvemmin oivalsin
totuuden. Kun kuninkaan läsnäolo ja hänen erinomaisen ystävällisyytensä
ylleni heittämä lumo alkoi menettää voimaansa, käsitin yhä varmemmin,
minkätähden hän oli tullut minun luokseni. Se ei merkinnyt sitä, että
hän olisi tahtonut osottaa erikoista suosiotaan miehelle, jota hän
tunsi ainoastaan kuulopuheitten perusteella ja nimeltä tuskin
ollenkaan, vaan sitä, että hän tarvitsi miestä, joka oli köyhä ja
sentakia väsymätön, keski-ikäinen (mistä seuraa vaiteliaisuus), vähän
tunnettu -- ja sentakia turvallinen välikappale, ja kaiken lisäksi
kunnianmies, koska oli kysymyksessä sekä salaisuus että nainen.

Samalla sentään ihmettelinkin. Katsoessani pöydällä olevasta
rahakukkarosta kädessäni olevaan taitettuun rahaan, en tiennyt kumpaa
olisin kunnioittanut enempi: sitä luottamustako, jolla edellinen oli
uskottu haaksirikkoiselle ja rutiköyhälle miehelle, vaiko sen naisen
rohkeutta, jonka oli seurattava minua jälkimäisen turvin.




III. Ratsun selässä.


On luonnollista, että mietiskelin syvästi ja myöhään yöhön minulle
uskotun tehtävän vaikeuksia. Huomasin, että se jakautui kahleen osaan:
nainen oli ensiksi vapautettava ja sitten oli hänet saatettava
turvallisesti Blois'han, jonne oli matkaa kuusikymmentä peninkulmaa.
Vapauttamisen arvelin voivani suorittaa yksinäni tai ainoastaan yhden
kumppanin avulla. Mutta katsoen niihin rauhattomiin oloihin, mitkä
siihen aikaan vallitsivat maassa ja erittäinkin Loiren kahden puolen,
en juuri voinut keksiä, miten olisin saanut turvatuksi naishenkilön
matkalla pohjoiseen päin, jollei minulla ollut mukanani vähintään
viiden miekan voimaa.

Ei näyttänyt suinkaan helpolta saada näitä kokoon muutaman tunnin
sisään, vaikkakin Navarran hovin läsnäolo oli tuonut St. Jeaniin
seikkailijoita joukottain. Mutta kuninkaan määräys oli tinkimätön, ja
sitä oli noudatettava välittämättä pienistä uhrauksista ja
vaaranalaisuudenkin uhalla. Näin ollen en voinut keksiä sopivampaa
miestä alottaakseni kuin Fresnoy'n.

Hänen luonteensa oli alhainen, ja hän oli aikaa sitten luopunut
aateluuden-vaatimuksistaan -- sellaisista kuin hänellä oli ollut;
luullakseni ne olivat hyvin hämäräperäisellä pohjalla. Mutta sama syy,
joka oli saattanut minut turvattomaksi -- nimittäin Condén prinssin
kuolema -- oli paljastanut hänet viimeiseen riekaleeseen saakka; tämä
seikka saattoi minut ehkä kerkeäksi haluamaan häntä palvelukseeni ja
näkemään hänen ansiopuolensa. Tunsin hänet jo ennalta rohkeaksi,
häikäilemättömäksi mieheksi, joka osasi iskeä niin että sattui. Pidin
häntä myöskin luotettavana niin pitkälle kuin hänen velvollisuutensa
kävi yhteen hänen etujensa kanssa.

Läksin siis liikkeelle etsimään Fresnoy'ta niin pian kuin päivä oli
vaiennut ja kun olin ruokkinut ja huoltanut Cidin, mikä aina oli
päiväni ensimäinen askare. Hyvä onni auttoikin minua tapaamaan hänet
aamukulaustaan ottamasta "Kolmen kyyhkysen", pienen, lähellä
pohjoisporttia sijaitsevan ravintolan edustalla. Oli enemmän kuin kaksi
viikkoa siitä kuin olin nähnyt häntä, ja sillä aikaa oli hänessä
tapahtunut niin suuri muutos pahempaan päin, että minä, oman
ränsistyneisyyteni unohtaen, katsoin häneen karsaasti, ikäänkuin
epäillen, olisiko viisasta palkata palvelukseensa miestä, jossa niin
selvästi näkyi köyhyyden ja hillittömän elämän jäljet. Hänen suuret
kasvonsa -- hän oli järeätekoinen mies -- näkyivät hiljattain kärsineen
kovaa pahoinpitelyä, ne olivat turpuneet ja sinertävät, ja toinen silmä
oli melkein ummessa. Leuka oli ajelematon, tukka vanukkeinen ja nuttu
kaulan alta auki ja lisäksi rikkinäinen ja tahrainen. Kylmästä ilmasta
huolimatta -- sillä aamu oli kolea, vaikka tyven -- oli kapakan
edustalla puolikymmentä kuorma-ajuria, jotka joivat ja kinastelivat,
sillä aikaa kuin heidän juhtansa sammuttivat janoaan vesiruuhen
ääressä. Mutta nuo miehet näyttivät yksimielisesti jättävän hänen
haltuunsa penkin, jolla hän istui. Enkä sitä juuri ihmetellytkään
nähdessäni sen ärtyisen ja villin ilmeen, jonka hän heitti minuun
lähestyessäni häntä. Lukiko hän kasvoistani ensivaikutelman laadun vai
muustako syystä hän tunsi vastenmielisyyttä seuraani kohtaan, en voinut
määritellä. Mutta en antanut hänen käytöksensä säikyttää itseäni, vaan
istuuduin hänen viereensä ja tilasin viiniä.

Hän nyökkäsi äkeästi vastaukseksi tervehdykseeni ja heitti minuun
syrjäsilmällä puoleksi häpeilevän, puoleksi vihaisen katseen. "El
teidän tarvitse katsoa minuun niinkuin koiraan", mumisi hän sitten.
"Ette te näytä kovin hienolta itsekään. Mutta olettepa tainnut tulla
ylpeäksi, sitten kuin saitte niin suuren viran hovissa!" Ja hän nauraa
remautti, niin että myönnän olleeni jo kahdella päällä, antaako tuon
pilkan mennä ilman kouraantuntuvaa vastausta vai ei.

Kuitenkin hillitsin itseni, vaikka poskiani kuumensikin. "Vai olette
tekin sen kuullut", virkahdin, koettaen puhua välinpitämättömästi.

"No, kuka ei olisi siitä kuullut?" sanoi hän, nauraen suullaan, vaikka
hänen silmistään oli iloisuus kaukana. "Herra de Marsacin virka. Ha,
ha! Kuulkaahan..."

"Riittää jo siitä!" huudahdin minä. Ja voin sanoa, että minä
vääntelehdin istuimellani. "Minusta nähden on tuo sukkeluus jo vanha,
eikä se huvita minua."

"Mutta se huvittaa minua", vastasi hän irvistäen.

"Antakaa sen kuitenkin olla", sanoin minä; ja luulen että hän luki
varotuksen silmistäni. "Olen tullut puhumaan teille muusta asiasta."

Hän ei kieltäytynyt kuuntelemasta, mutta heitti säärensä ristiin ja
alkoi ylös kapakan kilpeen katsellen vihellellä raa'an ja hävyttömän
näköisenä. Mutia tarkotukseni muistaen maltoin mieleni ja jatkoin:
"Asia on se, että meillä kummallakaan ei tätä nykyä ole viljalti
rahoja."

Ennenkuin ehdin sanoa muuta, kääntyi hän rajusti minuun päin ja
karkeasti kiroten työnsi turvonneet, vihasta punaiset kasvonsa lähelle
minun kasvojani. "Kuulkaas, herra de Marsac!" huusi hän kiivaasti.
"Sanon teille kerta kaikkiaan, että se on turhaa vaivaa! Minulla ei ole
rahaa, enkä voi sitä maksaa. Sanoin kyllä, kun lainasitte minulle pari
viikkoa sitten, että saisitte sen tällä viikolla. No niin", ja hän
läimäytti kämmenensä penkkiin, "minulla ei ole, eikä teidän kannata
ruveta karhuamaankaan minulta. Te ette voi saada sitä, ja sillä hyvä!"

"Hittoa minä siitä!" huudahdin minä.

"Mitä?" huudahti hän, tuskin uskoen korviaan.

"Viis minä siitä!" toistin ylpeästi. "Kuuletteko? Minä en ole tullut
sitä varten. Olen tullut tarjoamaan teille työtä, ja hyväpalkkaista
työtä, jos tahdotte ruveta yksiin tuumiin kanssani ja pitää suoraa
peliä, Fresnoy."

"Suoraa peliä!" huusi hän kiroten.

"No, no", sanoin minä, "olkoon menneet menneitä minun puolestani, jos
niin haluatte. Seikka on se, että minulla on hankkeissa seikkailu,
johon tarvitsen apua ja voin siitä maksaa."

Hän katsoi minuun ovelasti, tarkastaen silmillään jokaista rikkeintä ja
parsittua kohtaa nutuissani, "Kyllähän autan teitä mielellänikin",
sanoi hän vihdoin. "Mutta haluaisin nähdä ensin rahat."

"Kyllä saattekin", vastasin minä.

"Sitten lähden kyllä mukaanne. Voitte luottaa minuun viimeiseen
hengenvetooni saakka!" huusi hän nousten pystyyn ja ojentaen minulle
kätensä karkealla suoruudella, jonka en kuitenkaan antanut pettää
itseäni luottamaan häneen kovinkaan paljon. "Ja kenen se asia sitten
on, ja mikä se on?"

"Asia on minun", vastasin kylmästi. "Se on naisen ryöstö."

Hän vihelsi ja tarkasteli minua jälleen, julkea väike silmissään.

"Naisen?" huudahti hän. "Hm! Joltakin nuorelta veijarilta voisi odottaa
sellaista -- mutta se on teidän asianne. Kuka se on?"

"Se on myöskin minun asiani", vastasin kylmästi; minua inhotti tuon
miehen helposti ostettava ja alhainen luonne, ja olin täysin
vakuutettu, ettei minun sopinut luottaa häneen miekkani terää
pitemmälle. "Kaikki mitä teiltä vaadin, Fresnoy", jatkoin jäykästi,
"on se, että kymmeneksi päiväksi antaudutte minun käytettäväkseni ja
käskettäväkseni. Minä hankin teille hevosen ja annan teille -- yritys
on vaaranalainen, ja minä otan sen lukuun -- kaksi kruunua päivältä ja
vielä kymmenen lisää, jos onnistumme pääsemään turvalliseen paikkaan."

"Ja se paikka on...?"

"Samantekevä mikä", vastasin minä. "Kysymys on nyt vain, suostutteko?"

Hän katseli äreänä maahan, ja saatoin huomata että häntä kiukutti
kovasti se, että itsepäisesti pidin asian omana tietonani. "Enkö minä
saa tietää sen enempää?" kysyi hän, kaivellen maata huotransa kärjellä.

"Ette sen enempää", vastasin minä lujasti. "Olen päättänyt tehdä
epätoivoisen yrityksen parantaakseni asioitani, ennenkuin ne liukuvat
niin alas kuin teidän, ja sen enempää en sano kenellekään elävälle
sielulle. Jos ette halua panna päätänne alttiiksi silmät ummessa, niin
sanokaa vain, ja minä menen jonkun toisen luokse."

Mutta hänen tilansa, kuten hyvin tiesin, ei ollut sellainen, että hän
olisi voinut hylätä noin tuottavaa tarjousta, ja niinpä hän viimein
suostuikin uusilla uskollisuuden vakuutuksilla. Sanoin tarvitsevani
neljä ratsumiestä saattueeksemme, ja nämät hän tarjoutui hankkimaan,
sanoen että hän tunsi juuri minulle sopivat miehet. Minä pyysin häntä
kuitenkin palkkaamaan ainoastaan kaksi, ollen kyllin viisas
asettaakseni itseni kokonaan hänen käsiinsä. Ja annettuani sitten
hänelle rahaa, jotta hän voisi hankkia itselleen hevosen -- panin
ehdoksi että toisilla miehillä tuli olla omat hevosensa -- ja
määrättyäni paikan, missä kohtaisimme toisemme heti puolenpäivän
jälkeen, erosin hänestä ja menin pois jotensakin alakuloisena.

Sillä aloin nähdä, ettei kuningas ollut arvioinut liian suureksi aiotun
yrityksen vaaroja, johon ainoastaan epätoivoisten ja kovaosaisten
miesten saattoi odottaa ryhtyvän. Oivaltaen tämän, samoinkuin senkin
siitä selvästi johtuvan seikan, että minulla oli yhtä paljon
peljättävää oman seurueeni kuin vihollisen puolelta, katsoin varsin
vähillä toiveilla edessäni olevaa matkaa, jonka jokainen päivä ja
jokainen tunti sälyttäisi päälleni yhä raskaamman pelon ja
vastuunalaisuuden taakan.

Oli kuitenkin liian myöhäistä peräytyä, ja siksi jatkoin
valmistuksiani, joskaan en iloisin, niin kuitenkin päättäväisin mielin.
Asesepällä, jonka talossa asuin, terotutin miekkani ja laitatin
pistoolini kuntoon, ja hän toimitti minulle tämän viimeisen palveluksen
samalla hyväntahtoisuudella, mitä hän kaikessa oli osottanut minua
kohtaan. Etsin ja palkkasin kaksi vankkaa miestä, joitten
luotettavaisuudesta en paljon tiennyt, mutta jotka olivat siitä hyviä,
että heillä oli hevoset. Lisäksi ostin itse kaksi talutettavaa hevosta
neitiä ja hänen seuranaistaan varten. Kun olin hankkinut vielä muitakin
välttämättömiä tarpeita, olivat rahavarani täten vähentyneet
kahteensataan kymmeneen kruunuun. Minulla oli kova aprikoiminen siitä,
miten säilyttäisin tämän rahasummani niin, että se olisi varmassa
turvassa ja sentään aina käytettävissäni. Kysyin viimein neuvoa
ystävältäni asesepältä, joka kehotti minua kätkemään sata kruunua
hattuuni ja laittoi siihen taitavasti niille sijan. Kun hattu oli
teräksellä vuorattu, ei siinä ollutkaan suurta vaikeutta. Toisen sadan
ompelin satulatäytteeseeni ja loput sijotin kukkarooni satunnaisia
tarpeita varten.

Sataa tihutteli hiljalleen, kun vähän jälkeen puolenpäivän vaelsin
pohjoisporttia kohti miesteni seuraamana. Kadulla oli niin paljon
kulkijoita kumpaankin suuntaan, ettei kulkueemme herättänyt mitään
huomiota, eikä olisi herättänyt, vaikka meitä olisi ollut kaksi kertaa
niin monta. Kun saavuimme määräpaikalle, joka oli noin neljännestunnin
matkan päässä portin ulkopuolella, oli Fresnoy jo siellä, pitäen
sadetta suuren rautatammen katveessa. Hänellä oli mukanaan neljä
ratsumiestä, ja nähtyään meidän tulevan ratsasti hän meitä vastaan
huutaen raikkaasti: "Tervetuloa, herra kapteeni!"

"Tervetuloa vain", vastasin minä, pysäyttäen Cidin äkkiä vähän erilleen
hänestä. "Mutta ketä nuo ovat, Fresnoy?" ja minä viittasin
ratsastusraipallani hänen neljää toveriaan.

Hän yritti suoriutua asiasta naurulla. "Oh, nuoko?" sanoi hän. "Se on
pian selitetty. Evankelistat eivät halunneet erota toisistaan, toin
heidät senvuoksi kaikki -- Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja
Johanneksen -- ajatellen, ettette te ehkä olisi onnistunut hankkimaan
miehiänne. Ja voin taata, ettei teillä koskaan ole ollut sen rohkeampia
poikia jälessänne!"

Todellakin nuo neljä näyttivät olevan paatuneimpia pukareita mitä
koskaan olin nähnyt edessäni, ja minä käsitin, ettei minun sopinut
epäröidä. "Kaksi tahi ei yhtään, Fresnoy", sanoin lujasti. "Kaksi
pyysin teitä hankkimaan, ja kaksi minä otan -- Matteuksen ja Markuksen
tahi Luukkaan ja Johanneksen, miten vain haluatte."

"On sääli hajottaa kumppanuskuntaa", sanoi hän mulkoillen karsaasti.

"Jos ei muu ole esteenä", tokaisin minä, "niin toinen minun miehistäni
on nimeltään Johannes. Ja voimmehan ristiä toisen Luukkaaksi, jos asia
on sillä autettu."

"Nämä miehet ovat olleet Condén prinssin palveluksessa", mumisi hän
nyrpeästi.

"Condén prinssi otti joskus palvelukseensa omituisia miehiä", vastasin
minä katsoen häntä suoraan silmiin, "niinkuin meidän kaikkien täytyy
joskus tehdä. Siitä ei siis sen enempää. Me otamme Matteuksen ja
Markuksen. Toiset saatte laskea menemään."

Hän näytti horjuvan hetken, ikäänkuin aikoisi olla tottelematta, mutta
tarkemmin ajateltuaan hän pyysi miehiä palaamaan takaisin. Ja kun olin
lahjottanut kummallekin hopearahan, menivät he tiehensä hiukan
kiroiltuaan, mutta sentään jotensakin leppyisinä. Sitten Fresnoy tahtoi
lähdettäväksi heti matkaan, mutta minä määräsin odottamaan, kunnes nuo
kaksi olivat poissa näkyvistä, sillä halusin olla varma siitä, etteivät
ne lähtisi meitä seuraamaan.

Luulen, että istuessamme siinä ratsujemme selässä sateessa -- sillä
rautatammipensas ei riittänyt suojaamaan meitä kaikkia -- muodostimme
niin surkean näköisen joukon kuin konsanaan on ollut lähdössä naista
pelastamaan. Enkä voinut olla tuntematta surua silmätessäni tuota nyt
komennuksessani olevaa väkeä. Koko joukossa oli tuskin yhtä ehjää
vaatekappaletta, ja kolmella ritarillani oli vain yksi kannus kullakin.
Näitten vajavuuksien lisäksi oli meillä kaksi turvonnutta silmää,
toinen niistä Fresnoyn, ja yksi rikkilyöty nenä. Matteuksen hevosella
ei ollut häntäjouhia, ja mikä oli vielä huomattavampaa, sen ratsastaja
oli, kuten nyt huomasin, umpikuuro. Markuksen miekka oli huotraton ja
suitset tavallista hamppuköyttä. Yhden seikan minä huomasin, josta olin
hyvilläni. Minun tuomani miehet katsoivat karsaasti Fresnoyn mukana
tulleisiin, ja nämä vastasivat luimisteluun korkojen kanssa. Tähän
välien kireyteen ja miekkani mittaan perustuivat nyt kaikki toiveeni
turvallisuudesta ja muustakin. Sen varaan oli nyt uskallettava ei
ainoastaan oma henkeni -- mikä tulevaisuudentoiveisiini katsoen ei
ollut kovinkaan suuriarvoinen -- vaan lisäksi nuoren, avuttoman ja
toistaiseksi tuntemattoman nuoren naisen elämä ja kunnia.

Eikä siinä kyllin, että nämä miehet olivat painamassa mieltäni, vaan
minun täytyi vielä lisätä taakkaani koettamalla peittää pelkoani ja
epäilyksiäni iloisella ulkonäöllä ja käytöksellä. Pidin seuralaisilleni
lyhyen puheen, ja vastaukseksi vannoi joka mies seisovansa puolellani
viimeiseen hengenvetoon saakka. Sitten annoin määräyksen ja me lähdimme
liikkeelle, Fresnoy ja minä edellä, Luukas ja Johannes perässämme
taluttaen irtonaisia hevosia, ja kaksi muuta jälkijoukkona.

Kun sadetta yhä riitti ja luonto niillä seuduin oli kolkkoa ja
yksitoikkoista kauniillakin ilmalla, niin tunsin rohkeuteni vähenevän
mitä pitemmälle päivä kului. Vastuunalaisuuteni alkoi tuntua yhä
suuremmalta mitä useammin silmäilin seuruettani, ja Fresnoy ahdisti
minua yhtämittaa kyselemällä suunnitelmiani, niin ettei pahin
vihollisenikaan olisi voinut toivottaa minulle epämieluisampaa
matkatoveria.

"Kuulkaas", murahti hän noin neljä penikulmaa kuljettuamme, "te ette
ole vielä sanonut minulle missä olemme yötä. Te kuljette niin hitaasti,
että..."

"Minä säästän hevosia", vastasin lyhyeen. "Huomenna on meillä pitkä
päivä edessä."

"Teidän hevosenne näyttää kyllä kykenevältä kestämään viikonkin
päivät", virnisteli hän, heittäen ilkeän silmäyksen sardinialaiseen,
joka tosiaan oli paremmassa kunnossa kuin isäntänsä. "On se ainakin
kyllin kiiltävä."

"Se on yhtä hyvä kuin miltä se näyttääkin", vastasin minä hiukan
närkästyneenä hänen sävystään.

"On tässä joukossa parempikin", virkkoi hän.

"Minä en ainakaan sellaista näe", sanoin minä. Olin jo silmäillyt
joukkueeni ratsuja ja tullut vakuutetuksi, että vaikka ne olivatkin
rumia ja ruokkoamattomia, olivat ne kuitenkin tehtävänsä tasalla. Mutta
mitään erikoisia ansioita en ollut niissä huomannut. Katselin nyt niitä
uudestaan ja tulin samaan johtopäätökseen, nimittäin, että -- ottamatta
lukuun tiuhtihevosia, jotka olin valinnut verrattain huolellisesti --
ei yksikään niistä pystynyt kilpailemaan Cidin kanssa nopeudessa eikä
ulkonäössä. Sen sanoinkin Fresnoylle.

"Haluaisitteko koettaa?" sanoi hän ivallisesti.

Minä nauroin ja sanoin: "Jos luulette, että rupeaisin väsyttämään
hevosiamme kilpa-ajolla, kun edessämme on sellainen tehtävä, niin
erehdytte, Fresnoy. En ole enää nulikka."

"Ei tässä kilpa-ajon tarvitse tulla kysymykseenkään", vastasi hän
levollisemmin. "Teidän ei tarvitse muuta kuin istua tuon Matteuksen
raudikon selkään, niin tunnette että se on menevä hevonen ja myönnätte
minun olevan oikeassa."

Katselin kysymyksessä olevaa ruskeaa, laukkipäistä, leveäleukaista
hevosta ja näin, että vaikkei sillä ollutkaan mitään rotuhevosen
merkkejä, se oli kuitenkin vahvaluinen, hyvärintainen ja
voimakaslantioinen elävä. Arvelin, että Fresnoy saattoi mahdollisesti
olla oikeassa, ja siinä tapauksessa, jos hevonen vain oli hyvätapainen,
se sopisi ehkä neidille paremmin kuin minun ostamani hevonen. Ja jos
joukossamme oli nopea hevonen, niin oli se joka tapauksessa hyvä
tietää, ja niin pyysin Matteusta vaihtamaan hevosia ja kehottaen häntä
pitämään huolellisesti Cidiä nousin ruskon selkään ja huomasinkin pian,
että se oli kevytjalkainen ja nopea hevonen ja että se tuntui niin
hyväluontoiselta kuin arkakin ratsastaja saattoi toivoa.

Kulkumme kävi juuri tasaisen, aution kankaan poikki, missä siellä
täällä oli joitakin orjanruusupensaita. Tie oli röykkelöinen ja
kivinen, ja kulkijat olivat pahimpia paikkoja kiertäessään poikenneet
milloin oikealle milloin vasemmalle, levittäen sen siten enemmän kuin
kymmenen sylen levyiseksi. Fresnoy ja minä olimme vaihtoa
toimitettaessa jääneet hiukan jälelle muista ja kuljimme rinnan Cidillä
ratsastavan Matteuksen kanssa.

"No", sanoi hän, "enkö ollut oikeassa?"

"Kyllä osaksi", vastasin minä. "Hevonen on parempi kuin miltä se
näyttää."

"Niinkuin monet muutkin -- sekä hevoset että miehet", virkkoi hän
hiukan kiukunsekaisella äänellä. "Mutta mitäs arvelette? Emmekö laske
hiukan laukkaa ja saavuta noita toisia?"

Arvellen, että sopi hyvin tehdä niin, suostuin kernaasti, ja niin
laskimme hevoset laukkaan. Olimme kuitenkin ratsastaneet vain noin
puolisensataa syltä, enkä ollut ehtinyt päästä vielä kunnolleen
vauhtiin, kun Fresnoy kiristi hiukan ohjaksia ja kääntyi satulassaan
katsomaan taakseen. Samassa hän huusi: "Hoi, mitäs tämä on? Eiväthän
nuo ryökäleet vain ratsasta perässämme?"

Käännähdin äkkiä katsomaan. Samassa silmänräpäyksessä, ilman mitään
kompastusta tai varotusta, suistui hevonen altani maahan kuin ammuttu,
lennättäen minut kolmisen syltä eteenpäin päänsä yli, ja niin äkkiä,
etten ennättänyt kohottaa edes käsivarsiani, vaan löin pääni ja
hartiani suoraan maahan, mennen tiedottomaksi.

Olen monasti pudonnut hevosen selästä, mutta en kertaakaan noin
tavattoman odottamatta. Tullessani jälleen tajuihini huomasin nojaavani
vanhan pensaan runkoon, tuntien kipua ja huimausta. Fresnoy ja Matteus
tukivat minua kahta puolta ja kysyivät, kuinka minun laitani oli.
Toiset kolme miestä istuivat hevostensa selässä muutamien askelten
päässä minusta, ja heidän piirteensä kuvastuivat tummina myrskyistä
iltataivasta vasten. Olin liian huumautunut aluksi voidakseni nähdä
enempää, ja tämänkin huomasin pelkästään koneellisesti. Mutta
vähitellen aivoni selkenivät ja minä tunsin ympärilläni olevat, jotka
ensin olivat näyttäneet minusta aivan vierailta, ja lopulla muistin,
mitä minulle oli tapahtunut.

"Onko hevonen loukkautunut?" sopersin niin pian kuin saatoin puhua.

"Ei hiventäkään", vastasi Fresnoy ja nauraa hihitti, jollen aivan
väärin kuullut. "Pelkään, että teille siinä kävi hullummasti,
kapteeni."

Puhuessaan hän katsahti hevosten selässä istuviin miehiin, ja minusta
näytti hämärästi että he hymyilivät. Muuan nauroikin, ja toinen kääntyi
poispäin ikäänkuin peittääkseen kasvonsa. Minulla oli epämääräinen
tunne, että tässä oli käsillä jokin kuje, josta minä en tiennyt mitään.
Mutta olin vielä liian sekaisin saamastani täräyksestä ollakseni
utelias, ja kiitollisena annoin myöntymykseni, kun eräs miehistä
tarjoutui noutamaan vähän vettä. Hänen poissa ollessaan seisoivat
toiset ympärilläni sama huonosti salattu ilkamointi kasvoillaan.
Fresnoy yksin puhui, laverrellen vilkkaasti tapaturmasta, vakuuttaen
osanottoaan ja kiroillen tietä, hevosta ja tuulista säätä, kunnes vettä
saapui. Siemaistuani sitä tunsin itseni paljon virkistyneemmäksi ja
sain kiivetyksi Cidin satulaan, ja hiljalleen läksimme taas
taivaltamaan eteenpäin.

"Huono alku", sanoi Fresnoy vihdoin vilkaisten minuun viekkaasti,
ajaessamme täyttä ravia rinnakkain puolen penikulman päässä Chizéstä,
pimeän ollessa jo lähellä.

Tällä kertaa tunsin kuitenkin olevani jo entiselläni, lukuunottamatta
pientä huminaa päässäni, ja sanoinkin sen hänelle hartioitani
kohauttaen. "Kun loppu on hyvä, niin on kaikki hyvin", lisäsin. "Eipä
silti, että se oli mikään hauska keikahdus, tai että haluaisin toista
samanmoista."

"Ei, enpä minäkään luulisi", vastasi hän. Hänen kasvonsa olivat minusta
poispäin, mutta olin kuulevinani hänen hihittävän.

Jonkinlaisen epämääräisen, vaistomaisen epäluulon ajamana pistin jonkun
hetken perästä käteni taskuun. Silloin minä ymmärsin. Ymmärsin liiankin
hyvin. Havaintoni tuottama hämmästys oli niin äkillinen, että
tahdottomasti iskin kannukseni Cidin kylkiin, jotta se syöksyi
eteenpäin.

"Mikä on hätänä?" kysyi Fresnoy.

"Hätänäkö?" kertasin minä, kädelläni yhä taskuani haparoiden --
haparoiden toivottomasti.

"Niin, mikä on?" hän kysyi, hävytön hymy konnamaisilla kasvoillaan.

Katsahdin häneen hehkuvan punaisena. "Oh, ei mikään!" virkahdin.
"Menkäämme eteenpäin."

Todellisuudessa olin huomannut, että avuttomuuttani hyväkseen käyttäen
nuo roistot olivat ryövänneet jokaisen lantin kukkarostani sillä aikaa
kuin makasin tiedottomana! Ja siinä ei ollut vielä kaikki eikä pahin,
sillä älysin heti, että he tuon tehdessään olivat tehneet vielä jotakin
muuta, mikä oli tuhat kertaa kohtalokkaampaa ja pelottavampaa --
nimittäin salaisen ymmärtämyksen liiton, jota juuri erityisesti olin
tahtonut ehkäistä ja jonka poissaololle olin perustanut laskelmani.
Niin, älysinpä vielä senkin, että hengissä säilymisestänikin minun oli
kiittäminen vain ystävääni aseseppää ja omaa varovaisuuttani, sillä nuo
roistot olisivat epäilemättä armotta surmanneet minut, jos he olisivat
onnistuneet löytämään pääkassani. Se ei ollut heille onnistunut, ja
siksi he, vaikkakin olivat vakuutettuja siitä, että minulla oli enemmän
rahoja, olivat jättäneet tuon konnantyön tekemättä -- muuten olisivat
nämä muistelmat jääneet kirjottamatta. He olivat hyväntahtoisesti
sallineet minun jäädä henkiin, kunnes sattuisi edullisempi tilaisuus,
jolloin he saisivat riistetyksi viimeisenkin kruununi!

Vaikka minulla oli kyllin malttia pidättäytyäkseni soimauksista, joista
ei voinut odottaa mitään hyötyä, ja uhkauksista, joita minulla el ole
koskaan ollut tapana lausua, jollei minulla ole ollut myöskin voimaa
panna niitä täytäntöön, niin ei silti pidä luulla, etten minä siinä
Fresnoyn rinnalla ratsastaessani ollut täysin tietoinen tilastani
samoinkuin siitäkin, kuinka noloa osaa näyttelin kaksinaisessa
asemassani, ollen samalla miesteni johtajana ja heidän narrinaan.
Ajatellessani, että minun näin vaarallisessa asemassa ollen oli pantava
alttiiksi toisen turvallisuus omani lisäksi, tunsin niin tuiki
tarpeelliseksi saada miettiä häiritsemättä joitakin hetkiä, että päätin
tehdä sen silläkin uhalla että mieheni silläaikaa saisivat tilaisuuden
punoa uusia konnanjuonia. Kun Chizén linnan tornit melkein heti sen
jälkeen tulivat näkyviin, sanoin Fresnnylle, että jäisimme yöksi
kylään, ja pyysin häntä menemään edelleen miesten kanssa ja hankkimaan
yösijat majatalossa. Epäluulo ja uteliaisuus iskivät heti häneen ja hän
kieltäytyi itsepäisesti jättämästä minua, ja olisi voinut pysyäkin
päätöksessään, jollen minä olisi pysäyttänyt hevostani ja antanut hänen
tietää selvin sanoin, että tässä asiassa minä tahdoin tehdä niinkuin
itse halusin, tahi muuten olisi välimme lopussa. Tätä jälkimäistä
vaihtopuolta hän säikähti, niinkuin olin odottanutkin, ja lausuttuaan
minulle nureat jäähyväiset ratsasti tiehensä joukkoineen. Odotin,
kunnes he olivat hävinneet näkyvistä, ja kääntäen sitten hevoseni menin
pienen puron yli, joka oli tien ja linnan metsästyspuiston välillä, ja
aloin ratsastaa polkua pitkin, joka näytti vievän metsän läpi linnaa
kohti, tähyellen valppaasti kummallekin puolelleni.

Silloin, ajatusteni kääntyessä tuohon naiseen, joka nyt oli niin
likellä ja joka, ollen ylhäinen, rikas ja tuntematon, nosti, sikäli
kuin häntä lähestyin, mieleeni aavistuksia yhä pelottavammista
vaikeuksista -- silloin tein huomion, joka pani kylmät väreet kulkemaan
selkäpiitäni pitkin ja yhdessä tuokiossa pyyhkäisi mielestäni pois
muistonkin vaivaisista kymmenestä kruunustani. Kymmenen kruunua! Voi,
minä olin kadottanut sen, mikä oli arvokkaampi kuin kaikki kruununi
yhteensä -- olin kadottanut taitetun rahan, jonka Navarran kuningas oli
uskonut minulle ja joka oli ainoa tunnusmerkkini, ainoa keino, millä
saatoin vakuuttaa neiti de la Virelle olevani hänen lähettämänsä. Olin
pannut sen kukkarooni, ja se oli tietysti, vaikka sen nyt vasta
huomasin, hävinnyt muitten rahojen mukana.

Pysäytin ratsuni ja istuin jonkun aikaa liikkumattomana, epätoivon
valtaamana. Tuuli, joka huojutti alastomia oksia pääni päällä ja
lennätti lakastuneita lehtiä parvittain jalkojeni editse ja kuoli
viimein kuiskivien sananjalkojen keskelle, ei tavannut luullakseni
missään kurjempaa olentoa kuin minä olin sillä hetkellä.




IV. Neiti de la Vire.


Ensimäinen epätoivoinen ajatukseni tuon menetykseni suuruuden
huomattuani oli ratsastan roistojen jälkeen ja vaatia heiltä tuota
tunnusmerkkiä miekan voimalla. Mutta kun olin varma siitä, että he
pitäisivät yhtä puolla ja kun en voinut tietää kenellä heistä tuo
haluamani kapine oli, niin tyvenemmin ajateltuani hylkäsin tämän
aikeeni. Ja kun tässäkään pulassa ei edes mieleeni juolahtanut jättää
yritystä sikseen, näytti ainoa mahdollinen menettelytapa olevan se,
että toimisin ikäänkuin minulla vielä olisi tuo rahanpuolikas ja
koettaisin mitä voisin vaikuttaa rehellisesti selittämällä asian
sitten, kun aika tulisi.

Jonkun aikaa näitä alakuloisia mietteitä haudottuani päätin seurata
tätä menettelytapaa. Ja kun arvelin voivani ottaa hiukan selvää
ympäristöstä niin kauan kuin vielä oli valoisaa, ratsastin hiljakseen
eteenpäin puitten lomitse, ja vajaan viiden minuutin perästä tuli eräs
linnan kulma näkyviini. Linna näkyi olevan nykyaikainen rakennus Henrik
II:n ajoilta, ja se oli rakennettu ajan tapaan enemmän huvitus- kuin
puolustustarkotuksia silmällä pitäen ja koristettu monilla somilla
ikkunalaitteilla ja pienoistorneilla. Sellaisena kuin minä sen näin,
teki se kuitenkin harmaan ja ikävän vaikutuksen, mikä johtui osaksi
paikan yksinäisyydestä ja myöhäisestä iltahetkestä, osaksi sen
asukasten vähyydestä, mihin ajatukseen tulin siitä, ettei yhtään
ihmistä näkynyt penkereellä eikä ikkunoissa. Sadepisaroita tippui
puista, jotka kahdella puolella olivat niin lähellä taloa, että ne
miltei pimittivät huonetta, ja kaikki, mitä näin, rohkaisi minua
toivomaan, että neidin oma halukin lisäisi sanaini tehoa ja tekisi
hänet taipuvaksi suopeasti kuuntelemaan kertomustani.

Talon ulkonäkö oli todellakin voimakas kehotus minulle jatkamaan
yritystäni, sillä oli mahdotonta uskoa, että nuori nainen, joka oli
iloinen ja vilkkaan Turenneen sukulainen ja oli jo saanut maistaa hovin
hauskuuksia, valitsi omasta tahdostaan talviasunnokseen niin kolkon ja
yksinäisen paikan.

Käyttäen hyväkseni viimeistä häipyvää valoa ratsastin varovasti talon
ympäri, ja puitten varjossa pysytellen minun oli helppo löytää talon
luoteiskulmasta parveke, josta minulle oli mainittu. Se oli
puoliympyrän muotoinen, kivisellä rintasuojuksella varustettu ja noin
viidentoista jalan korkeudella alla kulkevasta pengerkäytävästä, jonka
matala upotettu aita erotti metsästyspuistosta. Kummastuksekseni
huomasin, että sateesta ja iltailman koleudesta huolimatta parvekkeelle
antava ikkuna oli auki. Eikä siinä kaikki. Onni oli vihdoinkin minulle
suosiollinen. Olin tähystellyt ikkunaa tuskin minuutin ajan,
arvostellen sen korkeutta ja muita yksityiskohtia, kun parvekkeelle
astui suureksi ilokseni naisolento, pää huolellisesti verhottuna,
jääden seisomaan ja katsomaan taivaalle. Olin liian kaukana voidakseni
erottaa hämärässä, oliko se neiti de la Vire vai hänen seuranaisensa.
Mutta koko olento ilmaisi niin selvää alakuloisuutta ja toivottomuutta,
että olin varma siitä, että se oli heistä jompikumpi. Päättäen, etten
jättäisi tilaisuutta käyttämättä, laskeusin kiiruusti alas hevosen
selästä ja jättäen Cidin irralleen astuin lähemmäksi, kunnes olin vain
muutamien askelien päässä ikkunasta.

Silloin katselija huomasi minut. Hän säpsähti, mutta ei peräytynyt
huoneeseen. Kurkistaen yhä alas minuun hän kutsui hiljaa jotakin
huoneessa olijaa, ja heti ilmestyi parvekkeelle toinen, suurempi ja
tanakampi olento. Olin jo ottanut hatun päästäni ja pyysin nyt
matalalla äänellä saada tietää, oliko minulla kunnia puhutella neiti de
la Vireä. Yhä tihenevässä hämärässä oli mahdoton erottaa
kasvonpiirteitä.

"Hst!" suhahti tanakampi olento varovasti. "Puhukaa hiljemmin. Kuka te
olette ja mitä teette täällä?"

"Minut on lähettänyt", vastasin kunnioittavasti, "eräs mainitsemani
naisen ystävä, jotta toimittaisin hänet turvalliseen paikkaan."

"Hyvä Jumala!" oli kiihkoisa vastaus. "Nytkö? Se on mahdotonta."

"Ei", kuiskasin minä, "ei nyt, vaan yöllä. Kuu nousee kello puoli
kolme. Hevosteni tarvitsee levätä ja syödä. Kello kolme olen tämän
ikkunan alla, mukanani pakoon vaadittavat välineet, jos neiti tahtoo
niitä käyttää."

Tunsin, että he tuijottivat minuun pimeän läpi ikäänkuin tahtoisivat
lukea sisimpäni. "Nimenne, herra?" kuiskasi viimein lyhyempi naisista
jännittävän vaitiolon jälkeen,

"Mielestäni ei nimelläni ole tässä paljon merkitystä, neiti", vastasin
minä, ollen haluton ilmaisemaan hänelle ventovieraisuuttani. "Kun..."

"Nimenne, nimenne!" kertasi hän käskevästi, ja minä kuulin hänen pienen
kengänkantansa kopauttavan parvekkeen kivilattiaan.

"Gaston de Marsac", vastasin vastahakoisesti.

Molemmat säpsähtivät, äännähtäen hämmästyksestä. "Mahdotonta!" huudahti
viimeinen puhuja hämmästyksen ja suuttumuksen sekaisella äänellä. "Tämä
on ilvettä, herra. Tämä..."

Mitä muuta hän vielä aikoi sanoa, jäi minun arvattavakseni, sillä
samassa hänen seuranaisensa -- minulla ei nyt ollut epäilystäkään,
kumpi oli neiti ja kumpi Fanchette -- laski äkkiä kätensä emäntänsä
suulle ja viittasi taaksensa huoneeseen. Hetkinen levotonta
epäröimistä, ja sitten he molemmat tehden varottavan eleen kääntyivät
ja hävisivät ikkunasta huoneeseen.

Viivyttelemättä kiiruhdin jälleen puitten suojaan. Ja tullen siihen
päätökseen, että, vaikkakaan tuo kohtaus ei ollut minusta likimainkaan
tyydyttävä, en voisi kuitenkaan tällä kertaa enempää toimittaa, vaan
oleksimiseni linnan lähistöllä saattaisi pikemminkin herättää
epäluuloa, nousin jälleen ratsaille ja ajoin valtatielle ja sitä myöten
kylään, missä tapasin mieheni meluavina istumasta majatalossa, joka oli
ränstynyt hökkeli lasittomine ikkunoineen ja keskellä savilattiaa
seisovine liesineen, missä roihuvalkea paloi. Ensi toimekseni vein
Cidin suojaan talon takana olevaan vajaan, huolehtien sen tarpeista
parhaani mukaan puolialastoman pojan auttamana, joka näytti olevan
siellä piilossa.

Tämän suoritettuani palasin talon etupuolelle. Olin mielessäni tehnyt
selväksi, millä tavoin järjestäisin edessäni olevan tehtävän.
Kulkiessani erään ikkunan ohi, jonka osaksi peitti vanhoista silkeistä
tehty karkea verho, pysähdyin katsomaan sisään. Fresnoy ja hänen neljä
roistoaan istuivat puupölkyillä tulen ympärillä pitäen rajua,
kovaäänistä puhetta ja kohennellen sitä, ikäänkuin sekä tuli että koko
talo olisivat olleet heidän omansa. Muuan rihkamakauppias istui
nurkassa tavaramyttynsä päällä silmäillen heitä ilmeisen pelokkaana ja
epäluuloisena. Toisessa nurkassa oli kaksi lasta mennyt suojaan aasin
alle, jonka selän kanat olivat valinneet yöpuukseen. Kapakan isäntä,
iso, roteva mies, istui kiukkuisena ullakolle vievien tikapuitten
juurella suuri nuija kädessään, ja vaimo-luntus kulki edestakaisin
illallis-puuhissa, näyttäen pelkäävän yhtä paljon miestään kuin
vieraitaankin.

Näkemäni sai minut yhä varmemmin vakuutetuksi siitä, että nuo heittiöt
olivat valmiit mihin konnantyöhön tahansa ja että, jollen heitä
masentanut, olisin pian kadottanut kaiken valtani heihin nähden.
Vahvistuen päätöksessäni tempasin meluavasti oven auki ja astuin
sisään. Fresnoy katsahti silloin ylös ja virnisti, ja muuan miehistä
nauroi. Toiset tulivat äänettömiksi, mutta ei kukaan liikahtanut eikä
tervehtinyt minua. Hetkeäkään epäröimättä astuin lähimmän miehen luo ja
rivakalla potkaisulla lennätin pölkyn pois hänen altaan. "Nouse ylös,
lurjus, kun minä astun sisään!" huusin samalla päästäen kauan tuntemani
kiukun purkautumaan. "Ja sinä myös!" ja toisella potkulla lähetin
hänen vierustoverinsa istuimen samaa tietä, sivaltaen häntä
ratsastusraipallani pari kertaa hartioille. "Eikö teillä ole ihmisten
tapoja? Toiselle puolen siitä, ja jättäkää tämä puoli paremmillenne."

Molemmat nousivat ylös äristen ja aseitaan hapuillen ja seisoivat
tuokion edessäni katsoen vuoroin minuun ja vuoroin syrjäsilmällä
Fresnoy'han. Mutta kun ei tämä antanut heille mitään merkkiä ja heidän
toverinsa vain nauroivat, niin heidän rohkeutensa petti, ja he
luikkivat noloina toiselle puolen tulta ja istuivat siellä vihaisesti
mulkoillen.

Istahdin heidän johtajansa viereen. "Tämä herra ja minä syömme tässä",
huusin tikapuitten juurella istuvalle miehelle. "Pyytäkää vaimonne
kattamaan meille, ja parasta mitä teillä on. Noille heittiöille pankaa
heidän osansa sellaiseen paikkaan, mistä heidän rasvaisten mekkojensa
haju ei pääse meidän ja ruokiemme väliin."

Mies astui esiin, silminnähtävästi sangen iloisena, kun huomasi
jollakin olevan käskijäarvoa, ja alkoi hyvin kohteliaasti laskea viiniä
ja asettaa pöytää eteemme, Silläaikaa kuin hänen vaimonsa täytti
lautasemme tulella riippuvasta mustasta padasta. Fresnoyn kasvoilla oli
omiminen huvitettu hymy, josta ilmeni, että hän ymmärsi tarkotukseni,
mutta ei ollut riittävän varma asemastaan ja vaikutusvallastaan
seuralaisiinsa nähden ollakseen piittaamatta minun toimenpiteistäni.
Annoin hänen kuitenkin pian tietää, ettei hän ollut vielä minusta
selviytynyt. Määräykseni mukaan asetettiin pöytämme niin etäälle
miehistä, etteivät he voineet kuulla puhettamme, ja hetken perästä
kumarruin hänen puoleensa.

"Fresnoy", sanoin minä, "te taidatte olla vaarassa unohtaa erään asian,
joka teidän olisi hyvä muistaa",

"Minkä?" mutisi hän, viitsien tuskin katsahtaa minuun.

"Sen, että olette tekemisissä Gaston de Marsacin kanssa", vastasin minä
levollisesti. "Kuten aamulla sanoin, olen päättänyt tehdä vielä viime
yrityksen parantaakseni asioitani, enkä salli kenenkään --
ymmärrättekö, Fresnoy, en kenenkään -- kumota aikomuksiani
rankaisematta."

"Kukas tässä haluaa kumota teidän aikomuksianne?" kysyi hän röyhkeästi.

"Te", vastasin järkähtämättä, leikaten puhuessani viipaleen
leipäsämpylästä. "Te ryöväsitte minut iltapäivällä; minä annoin sen
olla. Te yllytitte noita miehiä röyhkeyteen; minä annoin sen olla.
Mutta minä sanon teille: jos ette tänä yönä tee niinkuin minä vaadin,
Fresnoy, niin kautta aateliskunniani lävistän teidät miekallani kuin
pyyn paistinvartaaseen."

"Vai lävistätte? Mutta siinä leikissä onkin mukana kaksi", huusi hän
nousten äkkiä tuoliltaan, "tai vielä paremmin kuusi! Ettekö luule,
herra de Marsac, että teidän olisi ollut parempi odottaa..."

"Luulen, että teidän olisi parempi kuulla vielä joku sana", vastasin
kylmäverisesti pysyen istuallani, "ennenkuin kutsutte avuksenne
tovereitanne."

"No", sanoi hän yhä seisoen, "mikä se olisi?"

"No niin", vastasin, viitattuani häntä vieläkin turhaan istumaan, "jos
te mieluummin kuuntelette määräyksiäni seisoaltanne, niin samantekevää
minulle."

"Määräyksiännekö?" tiuskaisi hän, kiihtyen äkkiä.

"Niin juuri, määräyksiäni!" vastasin minä, nousten yhtä joutuin
jaloilleni ja nykäisten miekkani etupuolelleni. "Määräyksiäni, hyvä
herra", toistin kiivaasti, "tai jos väitätte ettei minulla ole
käskyvaltaa tässä joukkueessa, joka on minun palkkaamani, niin
ratkaiskaamme se kysymys tässä ja nyt heti, te ja minä, mies miestä
vastaan."

Riita leimahti ilmi niin äkkiä, vaikka minä olin koko ajan sitä
valmistanut, ettei kukaan hievahtanut. Vaimo tosin syöksähti lapsiensa
luokse, mutta muut ällistelivät suu auki. Jos he olisivat liikahtaneet
tai jos hetkenkään sekamelska olisi kiihottanut hänen vertansa, olisi
Fresnoy epäilemättä ottanut vastaan haasteeni, sillä hän ei suinkaan
ollut pelkuri. Mutta kun hän siinä seisoi silmä silmää vasten minun
kanssani eikä ympäriltä kuulunut hiiskahdustakaan, niin hänen
rohkeutensa petti. Hän pysähtyi tuijottaen minuun epävarmana, eikä
puhunut mitään.

"No", sanoin minä, "ettekö arvele, että kun minä kerran maksan, niin on
minulla oikeus antaa määräyksiä?"

Fresnoy istui jonkun aikaa hyvin äreänä, hypistellen tuoppiaan ja
muljottaen pöytään. Hän oli kyllin kunniantuntoinen kärsiäkseen
nöyryytyksestään ja kyllin älykäs oivaltaakseen, että hetkellinen
epäröinti oli maksanut hänelle toveriensa kannatuksen. Kiiruhdin
senvuoksi lepyttämään häntä selittämällä hänelle tämänöiset
suunnitelmani, ja se onnistuikin yli odotusteni. Sillä kun hän kuuli,
kuka tuo poiskuljetettava nainen oli ja että hän oli tällä
hetkellä Chizén linnassa, pyyhkäisi hämmästys tyyten pois hänen
loukkaantumisensa. Hän tuijotti minuun kuin mielipuoleen.

"Herra Jumala!" huudahti hän. "Tiedättekö, mitä aiotte tehdä?"

"Luulenpa tietäväni", vastasin minä.

"Tiedättekö kenen tuo linna on?"

"Turennen kreivin."

"Ja että neiti de la Vire on hänen sukulaisensa?"

"Tiedän", sanoin minä.

"Herra Jumala!" huudahti hän jälleen. Ja hän katsoi minuun suu auki.

"No, mikä on hätänä?" kysyin minä, vaikka minulla oli epämieluinen
tunne, että kyllä tiesin -- tiesin varsin hyvin.

"Ihminen, hän lyö teidät mäsäksi, niinkuin minä lyön tämän hatun!"
vastasi hän kovasti kiihdyksissään. "Yhtä helposti. Kenen luulette
suojelevan teitä häneltä tällaisessa mieskohtaisessa riidassa?
Navarranko? Ranskanko? Arpinaamanko? Ei yksikään niistä suojele teitä.
Voisitte pikemminkin varastaa jalokivet kuninkaan kruunusta -- hän on
heikko; taikka Guisen viimeisen salajuonen -- hän on jalomielinen
toisinaan; taikka Navarran viimeisen lemmityisen -- hän on lauhkea kuin
vanha saapas. Teidän olisi parempi olla tekemisissä kaikkien noiden
kanssa yhdessä, sen sanon, kuin kajota Turennen uuhikaritsoihin,
jollette halua että luunne murskataan teilauspyörilllä! Jumal'avita, se
on totta!"

"Kiitän kohteliaimmin neuvostanne", virkoin minä jäykästi, "mutta arpa
on heitetty. Minä en enää peräydy. Mutta toisekseen, jos te pelkäätte,
Fresnoy..."

"Minä pelkään, pelkään kovasti", vastasi hän suoraan.

"Teidän nimenne ei tarvitse kuitenkaan joutua asiaan sekotetuksi",
sanoin minä. "Otan itse vastatakseni kaikesta. Ilmotan nimeni tänne
majataloon, missä arvatenkin tullaan tekemään tiedusteluja."

"Tosiaan, se on jotakin", vastasi hän miettiväisenä, "No niin, se on
ruma juttu, mutta minä suostun siihen. Te siis tahdotte, että minä
tulen kanssanne, vähän yli kahden, eikö niin? Ja että toiset ovat
satulassa kello kolme? Niinhän se oli?"

Vastasin myöntävästi, hyvilläni siitä, että olin saanut hänet
mukautumaan näinkin pitkälle. Keskustelimme sitten vielä tarkoin ja
moneen kertaan suunnitelmamme yksityiskohdista, päättäen ohjata
pakomatkamme Poitiers'n ja Tours'in kautta. Luonnollisesti en ilmaissut
hänelle, minkä takia valitsin juuri Blois'n turvapaikaksemme tai mitä
tarkotuksia minulla siellä oli, vaikka hän uteli sitä useammin kuin
kerran ja kävi miettiväksi ja hiukan nyreäksikin, kun kartoin sitä
hänelle selittämästä. Vähän jälkeen kello kahdeksan nousimme ullakolle
nukkumaan. Miehemme jäivät alas lieden ympärille, kuorsaten niin
hartaasti, että vanhan huonerähjän seinät miltei tärisivät. Isännän oli
määrä istua valveilla ja herättää meidät heti kuun noustessa, mutta
tämän tehtävän olisin yhtä hyvin voinut uskoa itsellenikin, sillä
jännityksen ja epäilysten vallassa ollen nukuin tuskin ollenkaan ja
olin aivan hereilläni, kun kuulin isännän askeleet tikapuilla ja
tiesin, että oli aika nousta ylös.

Siekailematta hyppäsin pystyyn, eikä Fresnoy ollut paljoa hitaampi.
Emme tuhlanneet aikaa puheisiin, vaan nousimme ratsujemme selkään ja
läksimme matkaan, taluttaen kumpikin varahevosta rinnallamme, ennenkuin
kuu oli kunnolla kohonnut puitten latvojen yläpuolelle. Tultuamme
linnan metsästyspuistoon huomasimme välttämättömäksi jatkaa kulkuamme
jalan, mutta kun matkaa ei ollut pitkältä, saavuimme ilman vastuksia
linnan edustalle, jonka yläosa loisti kylmänä ja valkoisena kuutamossa.

Yö oli kaunis ja taivas ihan pilvetön, ja koko seudun täytti niin
omituinen juhlallisuus, että seisoin tuokion sen valtaamana, tuntien
voimakkaana mielessäni sen vastuunalaisuuden, jonka nyt aioin ottaa
päälleni. Tuona lyhyenä hetkenä johtuivat mieleeni kaikki edessäni
olevat vaarat, niinhyvin itse matkan yleiset vaikeudet kuin Turennen
kreivin kosto ja omien miesteni hillittömyys, kehottaen minua vielä
viimeisen kerran peräytymään noin hullunrohkeasta yrityksestä. Tuohon
vuorokauden aikaan virtaa veri miehen suonissa laimeasti ja hitaasti,
ja minun vereni oli unettomuuden ja talvisen sään jäähdyttämänä. Minun
täytyi muistuttaa mieleeni yksinäinen asemani, ahdinkojen ja
pettymyksien täyttämän entisyyteni, poskiani hivelevät harmaat
haivenet, miekkani, jota olin kauan käyttänyt kunniakkaasti, joskin
vähän siitä hyötyen -- näitä kaikkia minun täytyi ajatella saadakseni
rohkeuteni ja itseluottamukseni jälleen kohoamaan.

Jälestäpäin tulin huomanneeksi, että toverini oli jokseenkin
samanlaisessa mielentilassa, sillä kun kumarruin työntämään maahan
kepakoita, jotka olin tuonut mukanani sitoakseni niihin hevoset, laski
hän kätensä käsivarrelleni. Katsahtaessani häneen nähdäkseni, mitä hän
tahtoi, hämmästyin hänen kuutamossa kalpeilta näyttävien kasvojensa
hurjaa ilmettä ja varsinkin hänen silmiään, jotka kiiluivat kuin
mielipuolella. Hän yritti puhua, mutta näytti kuin se olisi ollut
hänelle vaikeata, ja minun täytyi kysyä häneltä töykeästi, ennenkuin
hän sai ääntä suustaan. Ja hän puhui vain pyytääkseen minua
kummallisella, kiihottuneella tavalla luopumaan yrityksestä ja
palaamaan takaisin.

"Mitä, nytkö?" sanoin minä hämmästyneenä. "Nytkö, kun jo olemme tässä
asti?"

"Niin, jättäkää se!" huusi hän, pudistaen minua miltei rajusti
käsivarresta. "Jättäkää se, hyvä mies! Se päättyy pahasti, sen sanon
teille! Jumalan nimessä, jättäkää se ja menkää kotiin, ennenkuin siitä
seuraa pahempaa."

"Mitä hyvänsä siitä seuranneekin", vastasin minä kylmästi, pudistaen
käteni irti hänen otteestaan ja ihmetellen kovasti tätä äkillistä
pelkuruuden puuskaa, "mitä hyvänsä siitä seuranneekin, niin minä en
peräydy. Te, Fresnoy, saatte tehdä niinkuin teitä haluttaa!"

Hän hätkähti ja vetäytyi erilleen minusta; mutta hän ei vastannut eikä
puhunut enää mitään. Mennessäni noutamaan tikapuita, joitten paikan
olin iltapäivällä pannut merkille, seurasi hän minua sinne ja takaisin
parvekkeen alla olevalle käytävälle yhtä umpimielisen äänettömänä. Olin
useammin kuin kerran tähystänyt innokkaasti neidin huoneen ikkunaan,
mutta valppauteni ei keksinyt sieltä vähintäkään valoa eikä liikettä.
Vaikka tämä seikka saattoi merkitä joko sitä, että aikomukseni oli
tullut ilmi, tai sitä, että neiti de la Vire ei luottanut minuun, en
siitä masentunut, vaan asetin tikapuut varovaisesti parveketta vasten,
joka oli synkässä varjossa, ja pysähdyin ainoastaan antaakseni
Fresnoylle viimeiset ohjeet. Ne sisälsivät vain sen, että hänen oli
vartioitava tikapuitten juurella ja puolustettava niitä, jos meidät
yllätettäisiin, jotta pääsisin peräytymään ikkunasta, tapahtuipa
sisäpuolella mitä tahansa.

Sitten kiipesin varovasti ylös tikapuita ja huotrassa oleva miekka
vasemmassa kädessäni astuin rintasuojuksen yli. Ottaen askelen
eteenpäin ja haparoiden kädelläni, tunsin ikkunan lyijypuitteisen
ruudun ja koputin hiljaa.

Yhtä hiljaa painui ikkunanpuolisko sisään ja minä seurasin sitä.
Käsivarrelleni laskeutui käsi, jonka saatoin nähdä, mutta en tuntea.
Kaikki oli pimeätä huoneessa ja edessäni, mutta käsi talutti minua
kaksi askelta eteenpäin ja sitten äkkiä painaltaen käski minun
pysähtyä. Kuulin, kuinka jokin verho vedettiin taakseni, ja heti
senjälkeen poistettiin suojus kaislakynttilän päältä, ja huoneen täytti
heikko, mutta riittävä valo.

Ymmärsin, että ikkunan eteen vedetty verho oli sulkenut peräytymistieni
yhtä varmasti kuin jos ovi olisi pantu kiinni takanani. Mutta epäluulo
väistyi pian sen luonnollisen hämmennyksen tieltä, jota ihminen tuntee
nähdessään joutuneensa kieroon asemaan, mistä hän ei voi päästä muuten
kuin kömpelöllä selittelyllä.

Huone, johon olin tullut, oli pitkä, kapea ja matala. Se oli verhottu
tummalla vaatteella, joka nieli valon, ja päättyi haudanomaisesti
perällä olevaan vielä mustemmalta näyttävään vuodekomeroon. Seinän
vieressä oli pari kolme suurta arkkua, joista yhden kannella oli
aterian jätteitä. Keskilattiaa peitti karkea matto, jolla oli pieni
pöytä, tuoli, jalkapalli ja pari jakkaraa ynnä joitakin pienempiä
esineitä hujan-hajan kahden puoleksi täytetyn satulalaukun ympärillä.
Hoikempi ja lyhyempi niistä kahdesta olennosta, jotka olin nähnyt,
seisoi pöydän vieressä ratsastusviitta yllään ja naamio kasvoillaan, ja
se tapa, millä hän äänettömänä tarkasteli minua, samoinkuin hänen
kylmä, halveksiva ilmeensä, jota ei naamio eikä viittakaan voineet
salata, masensivat minua vieläkin enemmän kuin tietoni siitä, että olin
kadottanut sen avaimen, jolla olisin voinut päästä hänen
luottamukseensa.

Iltapäivällä näkemäni rotevampi olento oli punaposkinen,
tukevatekoinen, noin kolmissakymmenissä oleva nainen, jolla oli
pirteät, mustat silmät ja tuikea ryhti, jonka kiivas malttamattomuus ei
vähääkään lieventynyt, kun hän hetkeä myöhemmin puhui minulle. Kaikki
kuvitelmani Fanchettesta menivät nurin nähdessäni tämän naisen, joka
sievistelemättömine puheineen ja tapoineen tuntui pikemmin
naisvartialta kuin hovikaunottaren kamarineitsyeltä ja näytti sopivan
paremmin vartioimaan juonikasta neitosta kuin auttamaan häntä
sellaisella karkuretkellä kuin mikä nyt oli edessämme.

Hän seisoi jonkunverran taempana herratartaan, punakka käsi leväten sen
tuolin selustalla, mistä neiti nähtävästi oli noussut ylös minun
saapuessani. Muutamia sekunteja, jotka minusta tuntuivat minuuteilta,
me tuijotimme toisiimme äänettöminä, neidin vastattua kumarrukseeni
pienellä päännyökkäyksellä. Sitten, nähdessäni, että he odottivat minun
puhuvan, minä avasin suuni.

"Neiti de la Vire, luullakseni?" kuiskasin empien.

Hän taivutti jälleen päätään; siinä kaikki.

Koetin puhua itseluottamuksella. "Suonette anteeksi, neiti", lausuin
minä, "jos esiintymiseni tuntuu äkilliseltä, mutta aika on nyt kaikista
tärkeintä. Hevoset odottavat sadan askeleen päässä talosta, ja kaikki
on valmisteltu pakoanne varten. Jos lähdemme heti, on pääsymme
esteetön. Tunninkin viivytys voi aiheuttaa ilmitulon."

Vastaukseksi hän nauroi naamionsa takaa -- nauroi kylmästi ja
ivallisesti. "Te olette liian hätäinen, hyvä herra", sanoi hän,
kirkkaassa äänessään sama sävy kuin naurussaankin, mikä nostatti
sydämessäni miltei suuttumuksen tunteen. "Minä en tunne teitä; tahi
oikeammin sanoen, minä en tiedä teistä mitään, mikä oikeuttaisi teidät
sekaantumaan minun asioihini. Te olette liian nopea otaksumissanne,
hyvä herra. Te sanotte tulevanne ystävän lähettämänä. Kenen?"

"Erään, josta olen ylpeä saadessani kutsua häntä sillä nimellä",
vastasin niin maltillisesti kuin saatoin.

"Hänen nimensä!"

Vastasin lujasti, etten voinut sitä ilmaista. Ja niin sanoessani
katsoin häneen lujasti.

Tämä näytti hetkeksi tyrmistyttävän ja hämmentävän häntä, mutta tuokion
perästä hän jatkoi: "Mihin aiotte viedä minut?"

"Blois'han, ystäväni ystävän asuntoon."

"Te käytätte vaativaista puhetapaa", vastasi hän hymähtäen. "Näyttää
siltä kuin olisitte saanut suuria tuttavuuksia viime aikoina! Mutta
teillä on arvatenkin minulle jokin kirje, ainakin jokin merkki, jokin
takuu siitä, että te todellakin olette se, mikä väitätte olevanne,
herra de Marsac?"

"On totta, neiti", sopersin minä, "minun täytyy selittää. Minun täytyy
sanoa teille..."

"Ei, herra", huudahti hän kiivaasti, "ei ole tarvis mitään sanoa. Jos
teillä on se, mistä puhuin, niin näyttäkää se! Te tässä hukkaatte
aikaa. Älkäämme tuhlatko enempää sanoja!"

Minä olin käyttänyt hyvin vähän sanoja, ja Jumala tietää, ettei
mielentilani sallinutkaan monisanaisia selityksiä. Mutta kun olin
syyllinen, el minulla ollut muuta vastattavana kuin sanoa nöyrästi
totuus. "Minulla oli sellainen merkki, josta te mainitsitte", lausuin
minä, "vielä tänään iltapäivällä, nimittäin kultarahan puolikas, jonka
ystäväni uskoi minulle. Mutta häpeäkseni on minun sanottava, että se
varastettiin minulta muutamia tunteja sitten."

"Varastettiin teiltä!" huudahti hän.

"Niin, neiti; ja siitä syystä en voi sitä teille näyttää", vastasin
minä.

"Ette voi sitä näyttää? Ja te uskallatte tulla luokseni ilman sitä!"
hän huusi niin kiivaasti, että en voinut olla säpsähtämättä, niin
valmistunut kuin olinkin soimauksiin. "Te tulette minun luokseni! Te!"
jatkoi hän. Ja sitten hän syyti päälleni solvauksia, kutsuen minua
hävyttömäksi tungettelijaksi, ja antaen minulle lukemattomia muita
nimiä, joita muistellessani vieläkin punastun, ja osottaen kaiken
kaikkiaan sellaista intohimoisuutta, joka jo olisi hämmästyttänyt
minua, jos se olisi näyttäytynyt hänen seuranaisessaan, mutta joka
niin hennossa ja nähtävästi heikossa olennossa ilmeten suorastaan
typerrytti ja tyrmistytti minut. Niin syyllinen kuin olinkin, en voinut
käsittää hänen tavatonta katkeruuttaan enkä hänen sanojensa ääretöntä
halveksivaisuutta, ja minä tuijotin häneen sanattoman ihmetyksen
vallassa, kunnes hän omasta tahdostaan antoi minulle avaimen, joka teki
hänen tunteensa minulle ymmärrettäviksi. Uudessa raivonpurkauksessa hän
repäisi pois naamionsa, ja hämmästyksekseni näin edessäni saman nuoren
hovinaisen, jonka olin tavannut Navarran kuninkaan odotushuoneessa ja
jonka onnettomuudekseni olin saattanut Mathurinen pilkanteon esineeksi.

"Kuka on palkannut teidät", jatkoi hän, pieniä nyrkkejään pusertaen ja
harmin kyyneleet silmissään, "tekemään minut hovin naurunesineeksi? Oli
jo kyllin siinä, että ajattelin teitä sopivaksi välikappaleeksi niille,
joilta minulla oli oikeus odottaa apua! Oli jo kyllin siinä, että
luulin heidän ajattelemattoman valintansa takia olevani pakotettu
valitsemaan joko inhottavan vankeuden tahi sen naurettavuuden, jolle
teidän apunne vastaanottaminen panisi minut alttiiksi! Mutta että te
olisitte uskaltanut omasta alotteestanne seurata minua, te, hovin
pilkkataulu..."

"Neiti!" huudahdin minä.

"Viheliäinen, reikähihainen seikkailija!" jatkoi hän nauttien
julmuudestaan. "Se menee yli siedettäväisyyden rajojen! Sitä ei voi
enää kärsiä! Se..."

"Ei, neiti; teidän täytyy kuunnella minua!" huusin minä niin ankarasti
että se vihdoinkin pysähdytti hänet. "Olkoon, että olen köyhä, mutta
olen kuitenkin aatelismies; niin, neiti", jatkoin lujasti, "aatelismies
ja viimeinen jäsen suvussa, joka on puhutellut teidän sukuanne
vertaisenaan. Ja minä vaadin, että te kuuntelette minua. Minä vannon,
että tänne tullessani luulin teidän olevan täysin tuntemattoman
itselleni! En tiennyt koskaan nähneeni teitä, en tiennyt koskaan ennen
tavanneeni teitä."

"Minkätähden sitten tulitte?" kysyi hän ilkeästi.

"Tulin niitten henkilöitten tahdosta, joita juuri mainitsitte. He
antoivat haltuuni merkin, jonka olen kadottanut. Siinä on ainoa
hairahdukseni, ja sitä pyydän teiltä anteeksi."

"Siihen teillä on syytäkin", vastasi hän katkerasti, mutta sentään
muuttuneella sävyllä, ellen erehtynyt, "jos kertomuksenne vain on
totta."

"Niin, siinäpä sen kuulitte!" säesti seuranainen hänen rinnallaan.
"Tässä on tehty melua tyhjästä. Te sanotte itseänne aatelismieheksi, ja
teillä on sellainen nuttukin kuin..."

"Hiljaa, Fanchette!" sanoi neiti käskevästi. Ja sitten hän seisoi
hetkisen äänettömänä, katsoen minuun kiinteästi, huulet kiihtymyksestä
värisevinä ja hehkuvan punaiset pilkut poskillaan. Hänen puvustaan ja
muistakin seikoista saattoi selvästi nähdä, että hän oli päättänyt
paeta, jos olisi saanut nähdä merkin; nähdessäni tämän ja tietäessäni
kuinka vastahakoinen nuori tyttö on luopumaan päähänpistoistaan,
saatoin vielä vähän toivoa, ettei hänen epäluottamuksensa ja kieltonsa
kestäisi. Ja niin lopulta kävikin.

Kun hän avasi suunsa seuraavan kerran, oli hänen sävyssään ainoastaan
tyyntä halveksimista. "Te puolustatte itseänne taitavasti", sanoi hän,
rummuttaen sormillaan pöytään ja katsoen minuun kiinteästi. "Mutta
voitteko sanoa minulle jotain syytä, minkä takia mainitsemanne henkilö
olisi valinnut sellaisen lähettilään?"

"Voin", vastasin rohkeasti. "Hän teki sen siksi, ettei voitaisi häntä
epäillä teidän pakonne toimeenpanijaksi."

"Ohoo!" huudahti hän, kipinä äskeistä intohimoa äänessään. "Tulisi siis
laskettavaksi liikkeelle sellainen puhe, että neiti de la Vire on
karannut Chizéstä herra de Marsacin kanssa, vai mitä? Kylläpä sen
saatoin arvatakin!"

"Herra de Marsacin avulla", vastasin minä, oikaisten kylmästi hänen
sanojaan. "On teidän asianne", jatkoin sitten, "verrata tätä haittaa ja
tänne jäämisen epämieluisuutta keskenään. Minun on ainoastaan
pyydettävä teitä tekemään päätöksenne pian. Aika on täperällä, ja minä
olen viipynyt täällä jo liian kauan."

Sanat olivat tuskin päässeet huuliltani, kun ne saivat vahvistusta
kaukaisesta äänestä -- kiinnipaiskatun oven synnyttämästä melusta, mikä
siihen vuorokauden aikaan kajahtavana -- arvioni mukaan oli kello yli
kolmen -- ei voinut merkitä muuta kuin pahaa. Tätä melua seurasi heti,
meidän vielä kuunnellessamme kohotetuin sormin, toisia ääniä --
tukahdutettu huudahdus ja raskaitten askelien töminä etäisessä
käytävässä. Neiti katsahti minuun ja minä hänen seuranaiseensa. "Ovi!"
kuiskasin minä. "Onko se lukittu?"

"Lukittu ja teljetty!" vastasi Fanchette. "Ja suuri arkku pantu eteen.
Tulla kolistakoot vain; ei heistä ole mitään pelkoa vähään aikaan."

"Sitten teillä on vielä aikaa, neiti", kuiskasin minä, peräytyen
askeleen ja tarttuen ikkunan edessä olevaan verhoon. Ehkä tekeydyin
kylmäverisemmäksi kuin olin. "Ei ole liian myöhäistä. Jos haluatte
jäädä, niin sille en voi mitään. En voi sitä auttaa. Jos taas päätätte
uskoa itsenne minun huomaani, niin vannon aateliskunniani kautta
tahtovani olla tuon luottamuksen arvoinen -- palvella teitä
uskollisesti ja suojella teitä viimeiseen asti! Enempää en voi sanoa."

Hän vapisi ja katsoi minusta oveen, jolle joku oli juuri alkanut
kuuluvasti kolkuttaa. Se näytti vaikuttavan häneen ratkaisevasti.
Huulet raollaan, katse kiihtyneenä hän kääntyi äkkiä Fanchetteen päin.

"Niin, menkää vain jos haluatte", vastasi nainen äreästi, lukien
tarkotuksen hänen katseestaan. "Suurempaa roistoa ei voi olla kuin se,
josta meillä on kokemusta. Mutta kun kerran olemme lähteneet, niin
taivas meitä auttakoon, sillä jos hän saavuttaa meidät, niin me saamme
maksaa kalliisti!"

Tyttö ei puhunut itse, mutta sitä ei tarvittukaan. Ovella kasvoi melu
joka hetki, ja seasta alkoi kuulua äkäisiä kehotuksia Fanchettelle
aukaisemaan ja uhkauksia ellei hän pian tottelisi. Minä annoin asioille
äkkiratkaisun sieppaamalla toisen satulalaukuista -- toisen annettiin
jäädä -- ja sivalsin sivulle ikkunaa peittävän verhon. Samassa
Fanchette sammutti kynttilän -- viisaasti kyllä -- ja vetäisten auki
ovi-ikkunan minä astuin parvekkeelle, toisten seuratessa kintereilläni.

Kuu oli noussut korkealle ja valaisi kirkkaasti talon edustalla olevan
pienen aukeaman, joten saatoin selvästi erottaa tikapuut ja niitten
ympäristön. Ihmeekseni ei Fresnoy ollutkaan paikallaan, eikä häntä
näkynyt missään. Mutta kun samassa kuulin vasemmalta puoleltani talon
taustalta huudon, joka ilmaisi, ettei vaara rajottunut enää yksinomaan
talon sisäpuolelle, päätin, että hän oli mennyt sinne ehkäisemään
hyökkäystä. Enempää siekailematta aloin siis laskeutua niin nopeaan
kuin taisin, miekka toisessa kainalossani ja satulalaukku toisessa.

Olin puolivälissä alas tulemassa ja neiti oli jo astumassa tikapuille
seuratakseen minua, kun kuulin askeleita alhaalta ja näin Fresnoyn
tulevan juosten miekka kädessään.

"Joutuin, Fresnoy!" huusin minä. "Hevosten luo, ja irrottakaa ne!
Joutuin!"

Luistin alas lopun matkaa, otaksuen että hän oli mennyt tekemään mitä
pyysin. Mutta olin tuskin saanut jalkani maahan, kun kylkeeni sattui
raju isku, joka sai minut horjahtamaan kolmen askeleen päähän
tikapuista. Hyökkäys oli niin äkillinen ja odottamaton, että jollen
olisi nähnyt sivullani Fresnoyn mulkoilevia, vihasta raivostuneita
kasvoja ja kuullut hänen kiivasta hengitystään hänen koettaessaan
irrottaa miekkaansa, joka oli tunkeutunut satulalaukkuni lävitse, en
olisi milloinkaan tullut tietämään, kuka tuon iskun oli antanut tahi
kuinka täperällä pelastumiseni oli ollut.

Onneksi tajusin tilanteen ajoissa, ennenkuin hän ehti saada irti
säiläänsä, ja se antoi käteeni tarmoa. En voinut paljastaa miekkaani
sellaisessa käsikähmässä, vaan päästäen irti satulalaukun, joka oli
pelastanut henkeni, iskin miekkani kahvalla kaksi kertaa häntä
kasvoihin niin rajusti, että hän kaatui takaperin ja jäi makaamaan
ruohikolle, tumma, yhä laajeneva tahra ylöspäin kääntyneissä
kasvoissaan.

Se oli tuskin tehty, ennenkuin naiset olivat ehtineet tikapuitten
juurelle ja seisoivat vieressäni. "Joutuin!" huudahdin heille, "tahi he
ovat kimpussamme!" Tarttuen neidin käteen, juuri kun puolikymmentä
miestä tuli juosten nurkan takaa, hyppäsin hänen kanssaan alas muurin
aukosta, ja pakottaen hänet juoksemaan minkä suinkin pääsi, syöksyimme
sen avonaisen alueen poikki, mikä oli meidän ja metsänrinnan välillä.
Päästyämme puitten suojaan, mistä meitä ei saattanut nähdä, oli minun
vielä irrotettava hevoset ja autettava neiti ja seuranainen ratsaille
kiireimmän kautta.

Mutta seuralaisteni ihailtava kylmäverisyys ja mielenmaltti ynnä
takaa-ajajiemme vastahakoisuus poistumaan avonaiselta maalta, he kun
eivät tienneet meidän lukumääräämme, saivat aikaan sen, että kaikki
tapahtui verrattain tyynesti. Hyppäsin Cidin selkään (minulla on aina
ollut tapana opettaa hevoseni seisomaan rauhallisesti irrallaan, enkä
tiedä mikä taito olisikaan hyödyllisempi tiukassa paikassa), ja
sivaltaen Fresnoyn hiirakkoa kupeille, jotta se syöksähti laukkaan,
suuntasin kulkumme polulle, jota myöten olin saapunut linnaan
iltapäivällä. Tiesin, että se oli tasainen ja vapaa haitallisista
oksista, ja valitsemalla sen arvelin ehkä eksyttäväni takaa ajajat
jäliltämme joksikin aikaa, saattaen heidät siihen luuloon, että olimme
lähteneet etelää kohti kylän läpi vievän tien sijasta.




V. Matka Blois'han.


Pääsimme tielle ilman esteitä tai vastuksia, ja kirkkaassa kuunvalossa
oli helppo osata kylään. Ajoimme sen läpi majatalolle, missä olimme
vähällä törmätä yhteen neljän evankelistan kanssa, jotka seisoivat oven
edustalla valmiina lähtemään. Joutuisasti ja määräävällä äänellä käskin
heidän nousta ratsaille, ja arvaamattomaksi ilokseni he tottelivatkin
napisematta tai mainitsematta sanaakaan Fresnoysta. Seuraavassa
tuokiossa karautimme pois kyläpahasesta ja olimme Melleen vievällä
tiellä, Poitiers noin kolmentoista penikulman päässä edessämme. Katsoin
taakseni ja olin erottavinani liikkuvia valoja linnasta päin; mutta
päivänkoittoon oli vielä kaksi tuutia, ja kuunvalossa en voinut
varmasti päättää, olivatko ne todellisia vaiko ainoastaan pelokkaan
mielikuvitukseni luomia.

Muistan, kuinka kolme vuotta aikaisemmin, kun tapahtui tuo kuuluisa
paluu Angers'ista -- kun Condén prinssi oli vienyt armeijansa Loiren
toiselle puolelle ja paluun joen yli käytyä mahdottomaksi oli pakotettu
lähtemään laivalla Englantiin, jättäen itsekunkin selviytymään omin
neuvoin -- muistan hyvin, kuinka tuolloin ratsastin yksinäni, pistooli
kädessäni enemmän kuin kymmenen penikulmaa vihollismaan läpi ohjaksia
kiristämättä. Mutta huoleni rajottui silloin yksinomaan itseeni ja
hevoseeni. Vaarat, joille olin alttiina jokaisessa kahlauspaikassa ja
tienristeyksessä, olivat sellaisia, jotka erottamattomasti kuuluvat
sotaretkeen ja synnyttävät urheissa sydämissä vain hurjaa mielihyvää,
jota muuten saa harvoin nauttia. Ja vaikka ratsastinkin silloin
sotapoluilla, ja milloin en voinut aiheuttaa kauhua muissa, sain pelätä
itse, niin ei tarkotuksissani kuitenkaan ollut mitään salaista tai
peiteltävää.

Nyt oli laita aivan toisin. Ensimäisten tuntien aikana Chizéstä
lähdettyämme tunsin tuskallista kiihotusta, levottomuutta,
kuumeenomaista maltittomuutta päästä eteenpäin, mikä oli minulle aivan
uutta. Se painoi rohkeuteni mahdollisimman alas ja saattoi minut
luulemaan kaikkia tuulentuomia ääniä takaa-ajon ääniksi, muuttaen
vasaran helähdykset alasinta vastaan miekkojen kalskeeksi ja omien
miesteni puheet takaa-ajajien huudoiksi. Ei vaikuttanut mitään, vaikka
neiti ratsasti kuin mies ja hypäten tiellä olevien esteitten yli osotti
omaavansa rohkeutta ja kestävyyttä enemmän kuin olin voinut
odottaakaan. Minä en voinut ajatella muuta kuin edessämme olevaa neljää
pitkää päivää, joista jokaisessa oli kaksikymmentäneljä tuntia ja joka
tunti täynnä lukemattomia häviön ja perikadon mahdollisuuksia.

Tosiaankin, mitä kauemmin mietin asemaamme -- ja ratsastaessamme
milloin veden peittämissä notkoissa pärskytellen, milloin
louhikkoisilla rinteillä kompastellen, minulla oli yllinkyllin aikaa
miettiä -- sitä suuremmilta näyttivät edessämme olevat vaikeudet.
Menettäessäni Fresnoyn olin tosin vapautunut yhdestä levottomuuden
aiheesta, mutta olin samalla jäänyt yhtä hyvää miekkaa vähemmälle, ja
ennestäänkin oli meillä niitä liian vähän. Loiren ja meidän välillämme
oleva seutu oli, meidän puolueemme ja liigan rajamaana ollen, joutunut
niin tiheään sodan hävityksille alttiiksi, että se oli tullut
ryöväreitten ja kaikkinaisen epäjärjestyksen tyyssijaksi. Talonpojat
olivat paenneet kaupunkeihin, ja heidän sijalleen oli asettunut
ryövärijoukkoja ja karkulaisia molemmista sotaakäyvistä puolueista,
pitäen asuntoa Poitiers'n seutujen raunioituneissa kylissä ja
ryöstellen kaikkia, jotka vain uskalsivat tiellä liikkua. Näitten
vaarojemme lisäksi kerrottiin kuninkaallisen armeijan olevan hiljalleen
tulossa eteläänpäin Nevers'in herttuan johdolla jonkun matkan päässä
kulkusuuntamme vasemmalla puolella, samalla kun Niort'ia vastaan
lähetetty hugenottiosasto oli myöskin liikkeellä muutamien penikulmien
päässä meistä.

Jos mukanani olisi ollut neljä reimaa ja luotettavaa kumppalia, olisin
voinut katsoa tätäkin tilannetta silmiin hymysuin ja kevein sydämin.
Mutta tieto siitä, että neljä miestäni saattoivat tehdä kapinan millä
hetkellä tahansa, tai, mikä vieläkin pahempaa, vapautua minusta ja
kaikesta kurista yhdellä ainoalla salakavalalla iskulla, samanlaisella
kuin Fresnoy oli minuun tähdännyt, täytti minut alati läsnäolevalla
pelolla, joka vaati minulta äärimäisiä tahdonponnistuksia salatakseni
sitä heiltä, mutta jota turhaan koetin peittää neiti de la Viren
terävämmältä katseelta.

Vaikuttiko tämä seikka häneen sen, että hän sai minusta huonomman
käsityksen kuin minkä hetki sitten olin toivonut hänellä minusta
olevan, vai alkoiko hän, nyt kun se oli liian myöhäistä, katua
pakoaan ja paheksua minun osuuttani siihen, on vaikea sanoa. Mutta
päivänkoitteesta lähtien hän alkoi kohdella minua kylmällä epäluulolla,
mikä oli melkein yhtä epämiellyttävää kuin se halveksiva ylemmyys, joka
ilmeni hänen sävyssään silloin, kun hän suvaitsi sanoa minulle jotakin,
mikä kuitenkin harvoin tapahtui.

Hän ei kertaakaan antanut minun unohtaa, että minä olin hänen
silmissään köyhä seikkailija, jonka hänen ystävänsä olivat palkanneet
saattamaan hänet turvalliseen paikkaan, mutta jolla ei ollut mitään
oikeuksia pienimpäänkään tuttavallisuuteen tai tasa-arvoisuuteen. Kun
pyysin saada korjata hänen satulaansa, käski hän seuranaisensa tulla
pitämään hänen hameensa liepeitä, jottei käteni edes vahingossa
koskettaisi sen palletta. Ja kun tahdoin tuoda hänelle viiniä Mellessä,
mihin pysähdyimme pariksikymmeneksi minuutiksi, kutsui hän Fachettea
ojentamaan sen hänelle. Hän ratsasti enimmältä osalta naamio
kasvoillaan ja seuranaisensa rinnalla. Yksi hyvä vaikutus hänen
ylpeydellään ja pidättyväisyydellään kuitenkin oli: ne synnyttivät
miehissäni voimakkaan tunteen hänen arvostaan ja tärkeydestään ja siitä
vaarasta, mikä heitä uhkaisi, jos he rupeaisivat häntä vastustamaan.

Molemmat Fresnoyn pestaamat miehet määräsin ratsastamaan parikymmentä
askelta edellä. Luukkaan ja Johanneksen sijotin viimeisiksi. Tällä
tavoin arvelin pysyttäväni heidät hiukan erillään toisistaan. Itse
puolestani aioin ratsastaa neidin rinnalla, mutta hän antoi minun niin
selvästi oivaltaa läheisyyteni olevan hänelle epämieluisen, että minä
jättäydyin jälemmäksi, antaen hänen ratsastaa Fanchetten kanssa ja
tyytyen jälkimäisten evankelistain seuraan, joita koetin tehdä
innokkaiksi kannattamaan tarkotuksiani.

Onneksemme eivät pahimmat pelkoni toteutuneet, vaan me tapasimme tien
miltei autiona -- niinkuin valitettavasti oli suurin osa seutuakin sen
molemmin puolin -- emmekä kohdanneet muita kuin pieniä matkaseurueita,
jotka, nähdessään esiratsastajien roistomaisen ulkomuodon, väistyivät
kauas syrjään tieltämme ja olivat iloisia päästessään meistä pelkällä
säikähdyksellä. Sivuutimme Lusignanin, karttaen sen katuja, mutta
kulkien kuitenkin niin läheltä sitä, että saatoin osottaa neidille sen
kuuluisan linnan paikan, joka tarun, mukaan oli vedenneito Melusinan
rakentama ja jonka liigan joukot olivat hävittäneet kolmetoista vuotta
sitten. Hän otti kuitenkin tiedonantoni vastaan niin kylmästi, etten
halunnut jatkaa sen pitemmälle, vaan kohauttaen olkapäitäni jättäydyin
jälemmäksi ja ratsastin äänettömänä, kunnes pari tuntia puolenpäivän
jälkeen Poitiers'n kaupunki tuli näkyviin muuriensa ja torniensa
ympäröimänä matalalla kummullaan keskellä seutua, joka kesänaikaan oli
rehevien viinitarhojen peitossa, mutta joka nyt näytti ruskealta,
alastomalta ja kolkolta.

Fanchette kääntyi ja kysyi minulta lyhyesti, oliko se Poitiers.

Vastasin myöntävästi, mutta lisäsin, että erinäisistä syistä en aikonut
pysähtyä sinne, vaan olla yötä eräässä kylässä penikulman päässä
kaupungista, missä oli siedettävä majatalo.

"Tulemme vallan hyvin toimeen täälläkin", vastasi nainen töykeästi. "Ja
oli miten oli, neiti ei tahdo mennä sen edemmäksi. Hän on väsynyt ja
hänellä on kylmä, ja lisäksi on hän kastunut. Hän on jo tehnyt
tarpeeksi pitkän matkan."

"Luulen kuitenkin", vastasin naisen tuttavallisuuden ärsyttämänä, "että
neiti muuttaa mielensä kuullessaan ne syyt, joitten vuoksi tahdon mennä
edemmäksi."

"Neiti ei halua niitä kuulla, hyvä herra", vastasi asianomainen itse
hyvin terävästi.

"Arvelen kuitenkin, että teidän olisi parempi kuulla ne", väitin minä
kääntyen kunnioittavasti häneen päin. "Nähkääs, neiti..."

"Minä näen ainoastaan yhden asian", huudahti hän, siepaten pois
naamionsa ja näyttäen kasvonsa, jotka tosin olivat kauniit, mutta sillä
hetkellä suuttumuksesta ja kärsimättömyydestä punottavat, "ja se on se,
että tapahtukoon mitä hyvänsä, minä jään yöksi Poitiers'hen."

"Jos tyytyisitte lepäämään tunnin verran?" esitin minä kohteliaasti.

"Minä en tyydy!" vastasi hän pontevasti. "Ja tahdon sanoa teille kerta
kaikkiaan", jatkoi hän kiivaasti, "että te menette rohkeudessanne liian
pitkälle. Te olette täällä saattamassa minua ja antamassa määräyksiä
noille ryysymekoille, joilla olette katsonut soveliaaksi häväistä
seuraamme, mutta teidän tehtävänne ei ole antaa määräyksiä minulle eikä
arvostella minun tekojani. Olkaa hyvä ja pysykää täst'edes
velvollisuuksienne rajoissa."

"Haluni on ainoastaan totella teitä", vastasin minä, tukahuttaen
mieleni kuohunnan ja puhuen niin tyynesti kuin suinkin saatoin.
"Mutta koska tärkein velvollisuuteni on pitää huolta teidän
turvallisuudestanne, olen vakavasti päättänyt, etten jätä huomioon
ottamatta mitään, mikä voi edistää sitä tarkotusta. Te ette ole
ajatellut sitä, että jos meitä takaa-ajava joukkue ehtii Poitiers'hen
tänä iltana, niin meitä tullaan etsimään kaupungista ja me joudumme
kiinni. Jos taas saadaan kuulla, että olemme sivuuttaneet kaupungin,
niin ajoa ei ehkä jatketa sen pitemmälle; varmastikaan sitä ei jatketa
pitemmälle tänä iltana. Siitä syystä emme voi", lisäsin lujasti, "jäädä
Poitiers'hen yöksi".

"Herra", huudahti hän, katsoen minuun kasvot hämmästyksestä ja
suuttumuksesta tulipunaisina, "uskallatteko...?"

"Uskallan tehdä velvollisuuteni", vastasin minä kooten rohkeuteni,
vaikka mieltäni kirvelikin. "Minä olen kyllin vanha mies ollakseni
teidän isänne, eikä minulla ole paljon menetettävää, muuten en
olisikaan nyt tässä. En välitä siitä, mitä te ajattelette tai sanotte
minusta, kun vaan saan tehdyksi sen, minkä olen ottanut tehdäkseni, ja
saatetuksi teidät turvallisesti ystävienne suojaan. Mutta kylliksi
siitä, me olemme nyt portilla. Jos sallitte, niin ratsastan rinnallanne
kulkiessamme katuja pitkin. Siten herätämme vähemmän huomiota."

Odottamatta hänen myöntymystään, mitä hän sangen todennäköisesti tuskin
olisi antanutkaan, kannustin hevostani eteenpäin ja asetuin hänen
rinnalleen, viitaten Fanchettea jäämään jälemmäksi. Tämä totteli
sanattomana harmista, neidin heittäessä minuun murhaavan silmäyksen ja
katsellessa ympärilleen voimattomassa vihassa, ikäänkuin hänellä olisi
ollut aikomuksena pyytää ohikulkijoilta apua minua vastaan. Mutta hän
malttoi sentään mielensä ja tyytyen mumisemaan sanan "hävytön" pani
naamionsa jälleen kasvoilleen, mitä tehdessään hänen sormensa näyttivät
vapisevan aikalailla.

Sataa tihuutti hiljakseen ja iltapäivä kallistui lopulleen saapuessamme
kaupunkiin, mutta huomasin että kaduilla vallitsi siitä huolimatta
vilkas elämä. Ihmisiä seisoi ryhmissä vakavan näköisinä keskustellen.
Jostakin kuului kellon kumahtelua, ja tuomiokirkon lähellä seisoi
melkoinen väkijoukko kuuntelemassa miestä, joka näytti lukevan jotain
seinään kiinnitettyä ilmotusta tai julistusta. Toisessa paikassa oli
sotamies, joka oli liigan punaisissa väreissä, mutta tahraisena
ja täpläisenä kuin juuri matkalta tullut, puhumassa jotakin
kansanjoukolle, joka kuunteli häntä henkeään pidättäen, näyttäen
riippuvan silmillään kiinni hänen huulissaan. Läheisessä kulmauksessa
oli kourallinen pappeja, jotka kuiskailivat keskenään murheellisin
kasvoin. Useat tuijottivat meihin ohikulkiessamme, ja jotkut olisivat
puhutelleetkin, mutta minä ratsastin vakaasti eteenpäin antautumatta
keskusteluihin. Pohjoisportille tullessamme värähdytti minua kuitenkin
outo pelko, sillä vaikka päivänlaskuun oli vielä runsaasti puoli
tuntia, oli portinvartija panemassa sitä kiinni. Meidät nähdessään hän
odotti muristen, kunnes saavuimme paikalle, ja mutisi sitten
vastaukseksi ihmettelevään huomautukseeni jotakin kummallisista ajoista
ja itsepäisistä ihmisistä, joille täytyi tehdä mieliksi. En kuitenkaan
paljoa piitannut siitä, mitä hän sanoi, haluten vain päästä portin ohi
ja jättää kulustamme niin vähän jälkiä kuin suinkin.

Niin pian kuin olimme kaupungin ulkopuolella, jättäydyin jälelle,
luovuttaen paikkani Fanchettelle. Kulkea nytkyttelimme vielä yhden
pitkän ja aution penikulman, äänettöminä, hevoset ja miehet yhtä
väsyneinä ja alakuloisina, naiset niin nääntyneinä, että jaksoivat
tuskin pysyä satulassaan. Aloin jo pelätä verottaneeni neidin voimia
liiaksi, kun vihdoinkin suureksi huojennuksekseni joen ja tien
risteyksessä tulivat näkyviin, sen majatalon pitkät ja matalat
rakennukset, johon olin aikonut pysähtyä. Paikka näytti tyhjältä ja
kolkolta, sillä hämärä oli tihenemässä. Mutta kun peräkkäisessä jonossa
etenimme pihaan yksi kerrallaan, loisti valovirta vastaamme ovista ja
ikkunoista ja lukuisat elähyttävät ja virkistävät äänet tervehtivät
korviamme.

Huomatessani, että neiti oli turtunut ja jäykistynyt pitkästä
istumisesta, olisin tahtonut auttaa häntä laskeutumaan satulasta. Mutta
hän hylkäsi tarjoomukseni kiivaasti, ja minun täytyi tyytyä kehottamaan
isäntää hankkimaan neidille ja hänen seuranaiselleen parhaat saatavissa
olevat mukavuudet ja toimittamaan heille mahdollisimman rauhallisen
huoneen. Mies suostui hyvin kohteliaasti ja vakuutti, että kaikki
tulisi tehdyksi. Mutta huomasin, että hänen silmänsä harhailivat hänen
puhuessaan ja että hänellä näytti olevan jotakin sydämellään. Kun hän
palasi toimitettuaan heille, mitä olin määrännyt, sain sen tietää.

"Satuitteko koskaan näkemään häntä?" kysyi hän huokaisten; hänen
murheellisuuteensa sekottui kuitenkin samalla ilmeistä mielihyvää.

"Näkemään, ketä?" vastasin minä tuijottaen häneen, sillä ei kumpikaan
meistä ollut maininnut ketään.

"Herttuata."

Tuijotin häneen jälleen ihmetyksen ja epäluulon vaiheilla. "Ei kai
Nevers'in herttua liene näillä main?" sanoin vitkastellen. "Olen
kuullut hänen olevan lännessä päin Bretagnen rajoilla."

"Hyvä Jumala!" huudahti isäntä, kohottaen kätensä hämmästyksissään.
"Ettekö te ole kuullutkaan?"

"En ole kuullut mitään", vastasin kärsimättömästi.

"Ettekö ole kuullut, että kaikkein mahtavin ja ylhäisin herra, Guisen
herttua on kuollut?"

"Guisen herttuako kuollut? Se ei ole totta!" huudahdin hämmästyen.

Hän nyökäytti kuitenkin päätään moneen kertaan erittäin tärkeän
näköisenä, näyttäen siltä, kuin olisi hän aikonut kertoa minulle
joitakin yksityisseikkoja. Mutta muistaessaan, kuten minusta näytti,
puhuvansa useitten vieraitten kuullen, jotka istuivat takanani suuren
tulennoksen ääressä sekä silmät että korvat auki, tyytyikin hän
muuttamaan pyyhinliinan toiselle käsivarrelleen ja lisäämään vain:
"Niin, kuollut kuin kivi. Uutinen siitä saapui tänne eilen ja nosti
aika hälinän. Se tapahtui Blois'ssa joulun aatonaattona, jos tiedot
paikkansa pitävät."

Olin kuin ukkosenlyömä. Tämä oli uutinen, joka saattoi muuttaa Ranskan
ulkonäköä. "Kuinka se tapahtui?" kysyin minä.

Isäntäni peitti suunsa kädellään ja yskäisi, ja nykäisten minua salaa
hihasta antoi hiukan häpeilevän näköisenä ymmärtää, ettei hän voinut
sanoa enempää julkisesti. Olin esittämäisilläni jonkin tekosyyn
vetäytyäkseni pois hänen kanssaan, kun äreä ääni, joka nähtävästi
tarkotti minua, sai minut kääntymään äkkiä ympäri. Näin vieressäni
pitkän, laihakasvoisen jakobiini-pukuisen munkin. Hän oli noussut
tuoliltaan tulen äärestä ja näytti olevan hillittömän kiihtymyksen
vallassa.

"Kuka kysyy, kuinka se tapahtui?" huusi hän pyöritellen silmiään, mutta
kuitenkin, jollen aivan erehtynyt, pitäen silmällä kuulijoitaan. "Onko
Ranskanmaassa ihmistä, jolle sitä ei vielä ole kerrottu? Onko?"

"Minä takaan ainakin yhdestä", vastasin minä katsellen häntä kaikkea
muuta kuin suosiollisesti. "Minä en ole kuullut mitään."

"Sitten saatte kuulla! Kuunnelkaa!" huudahti hän, kohottaen oikean
kätensä ja heiluttaen sitä kuin jotakin läsnäolevaa henkilöä
tarkottaen. "Kuulkaa syytöstäni, jonka teen Kirkko-Äidin ja pyhimysten
nimessä ulkokullattujen päämiestä, valapattoa ja salamurhaajaa vastaan,
joka istuu ylhäisillä istuimilla! Hän on oleva Anatema Maranata, sillä
hän on vuodattanut pyhän ja puhtaan, taivaan valitun verta! Helvettiin
hän on menevä, ja pian. Se veri, jonka hän on vuodattanut, vaaditaan
häneltä takaisin ennenkuin hän on vuotta vanhemmaksi tullut."

"No, no. Kaikki tuo kuuluu kyllä hyvin komealta, hyvä isä", sanoin minä
tullen kärsimättömäksi, ja samalla hiukan halveksivasti; sillä näin,
että hän oli yksi noita vaeltavia ja usein puolihulluja munkkeja,
joista liiga sai tehokkaimmat asiamiehensä.

"Mutta minä hyötyisin enemmän teidän kohteliaista sanoistanne, jos
tietäisin kuka se on, jota kirouksenne tarkottaa."

"Se on verinen mies!" huusi hän. "Se, jonka kautta viimeinen, mutta ei
vähin Jumalan pyhimyksistä ja marttyyreista astui kunniaan joulun
edellisenä perjantaina."

Loukkautuneena tuollaisista häpäisevistä sanoista ja arvellen, että hän
hurjista puheistaan ja eleistään huolimatta oli vähemmän hullu kuin
miltä hän näytti, ja ainakin yhtä paljon konna kuin hullu, käskin häntä
ankarasti lopettamaan kiroilunsa ja ryhtymään kertomukseensa, jos
hänellä sellaista oli.

Hän mulkoili minuun hetken, ikäänkuin aikoisi sinkauttaa hengenaseensa
minun päätäni kohti. Mutta kun vastasin hänen mulkoiluunsa
värähtämättömin silmin -- ja minun neljä lurjustani, jotka olivat yhtä
malttamattomia kuulemaan uutisia kuin minäkin ja joissa ajeltu päälaki
tuskin herätti sen enempää kunnioitusta, alkoivat murista -- niin hän
muuttikin mielensä ja tyyntyen yhtä äkkiä kuin oli leimahtanutkin,
alkoi viivyttelemättä tyydyttää uteliaisuuttamme.

Huonon palveluksen tekisin kuitenkin itselleni, jos panisin tähän sen
mielettömän ja usein herjaavan sekamelskan, jolla hän, ylistäen Guiseä
Jumalan marttyyriksi, kertoi tuon tarinan, joka nyt on kaikille tuttu
-- tarinan siitä talvisesta aamusta Blois'ssa, jolloin kuninkaan
lähettiläs tuli varhain koputtamaan herttuan ovelle pyytäen häntä
joutumaan, sillä kuningas tarvitsi häntä. Nyt on tuo tarina kylläkin
kulunut. Mutta kuullessani sen ensi kerran Clain'in majatalossa se oli
kauttaaltaan uusi ja hämmästyttävä.

Ja munkki, joka kertoi tarinan ikäänkuin olisi omin silmin ollut
näkemässä tapahtumia, ei jättänytkään pois mitään, mikä saattoi
vaikuttaa hänen kuulijoihinsa. Hän kertoi, kuinka herttualle annettiin
varotus toisensa perästä ja hän vastasi vielä esihuoneessakin: "Hän ei
uskalla!" Kuinka hänen verensä, salaperäisesti aavistaen lähenevää
loppuaan, kylmeni, ja hänen silmänsä, joka oli haavottunut
Chäteau-Thierry'n luona, alkoi vuotaa vettä, niin että hänen täytyi
lähettää noutamaan nenäliinaansa, jota hän. ei ollut muistanut ottaa
mukaansa. Hän kertoi myöskin, kuinka herttua laahasi murhaajiaan pitkin
huonetta, kuinka hän huusi armoa ja kuinka hän viimein kuoli kuninkaan
vuoteen viereen, ja kuinka kuningas, joka hänen elävänä ollessaan ei
milloinkaan uskaltanut häntä vastustaa, tuli ja survaisi herjaten
jalallaan hänen ruumistaan! Kun hän lopetti, oli lieden ympärillä
kalpeita kasvoja, kumartuneita otsia ja yhteenpuristettuja huulia. Kun
hän kirosi Ranskan kuningasta -- kirosi häntä avoimesti Valois'n
Henrikin nimellä, seikka, jota en olisi koskaan odottanut kuulevani
Ranskanmaassa -- vaikka ei kukaan sanonut "amen", ja kaikki katsahtivat
olkapäänsä ylitse ja isäntä livisti pois huoneesta kuin olisi nähnyt
kummituksen, niin ei kukaan näyttänyt pitävän itseään velvollisena
vastustamaan häntä.

Minulla puolestani oli mieli täynnä ajatuksia, joita olisi ollut
vaarallista lausua siinä seurassa niin lähellä Loirea. Heitin
silmäyksen kuusitoista vuotta taaksepäin. Eikö juuri Henrik Guise ollut
silloin herjannut Colignyn ruumista? Eikö juuri Henrik Guise ollut
upottanut Pariisia verivirtoihin, ja eikö juuri Valois'n Henrik ollut
ratsastanut hänen rinnallaan? Kuukauden 23:s päivä -- päivä, jota ei
koskaan voida pyyhkiä pois Ranskan aikakirjoista -- oli hankkinut
hänelle suuruuden maineen. Toinen 23:s päivä näki hänen maksavan sen
hinnan -- näki kuinka hänen tomunsa heitettiin salaa öiseen aikaan,
kenenkään tietämättä minne!

Noitten ajatusten liikuttaessa mieltäni ja huomatessani, että munkki
kiersi ympäri seuruetta keräten rahaa herttualle pidettäviin
sielumessuihin, mihin tarkotukseen minä en voinut antaa hyvällä
omallatunnolla enkä myöskään kieltäytyä antamasta herättämättä
epäluuloja, pujahdin ulos. Ja huomatessani siivonnäköisen miehen
puhelemassa isännän kanssa pienessä huoneessa keittiön vieressä,
tilasin pullon parasta viiniä ja tuon esittelyn avulla sain syödä
illalliseni heidän seurassaan.

Mies oli normannilainen hevoskauppias, joka oli palaamassa kotiinsa
myytyään laumansa. Hänellä näytti olevan laajat asiat, ja ollen
luonnoltaan vapaa ja ujostelematon, kuten useat normannilaiset ovat,
oli hän ensin halukas kohtelemaan minua enemmän tuttavallisesti kuin
kunnioittavasti, sillä kun hevoseni, josta hän olisi tehnyt kauppaa,
oli parempaa maata kuin nuttuni, otaksui hän minut joksikin
isännöitsijäksi tai tilanhoitajaksi. Toimialallansa hän oli kuitenkin
tullut tekemisiin monenlaisten ihmisten kanssa, joten hän pian huomasi
erehdyksensä. Ja kun hän tunsi Seinen ja Loiren väliset maakunnat kuin
viisi sormeaan ja piti alaansa kuuluvana nähdä ennakolta rauhan ja
sodan mahdollisuudet, sain minä häneltä paljon hyödyllisiä tietoja ja
miellyinkin häneen muuten koko paljon. Hän uskoi että Guisen murha
vierottaisi Ranskan kuninkaasta niin, ettei hänen majesteetilleen jäisi
paljon muuta kuin Loiren varrella olevat kaupungit ja joitakin muita
paikkoja hänen Blois'ssa olevan hovinsa ulottuvilla.

"Mutta", sanoin minä, "kaikkihan näyttää nyt rauhalliselta. Ainakin
täällä",

"Se on tyventä myrskyn edellä", vastasi hän. "Tuolla on muuan munkki.
Oletteko kuullut mitä hän puhuu?"

Nyökkäsin myöntävästi.

"Hän on vain yksi sadoista -- ja tuhansistakin", jatkoi hevoskauppias
katsoen minuun ja nyökäyttäen merkitsevästi päätään. Hän oli
ruskeatukkainen ja hänellä oli älykkäät harmaat silmät, niinkuin
useilla normanneilla. "He saavat kyllä tahtonsa läpi, sen saatte
nähdä", pitkitti hän. "No, hevosten hinta nousee, niin etteipä minulla
ole syytä nurista. Mutta jos minä olisin matkalla Blois'han naisväkeä
tai muuta senkaltaista tavaraa mukanani, niin enpä pysähtyisi tänä
aikana poimimaan kukkia tienvarrelta. Koettaisin päästä sisäpuolelle
porttien niin pian kuin suinkin."

Mielestäni oli hänen puheessaan paljon järkeä. Ja kun hän jatkoi,
väittäen, että kuningas huomaisi joutuneensa kahden tulen väliin --
Pohjois-Ranskaa hallitseva liiga toisella puolellaan ja Etelä-Ranskaa
hallitsevat hugenotit toisella -- ja oli pakotettu tekemään ajoissa
sopimuksen viimeksimainittujen kanssa, oivaltaen, ettei ensinmainittu
tyytyisi vähempään kuin hänen valtaistuimeltasyöksemiseensä, niin aloin
olla yhtä mieltä hänen kanssaan siitä, että saisimme ennen pitkää nähdä
suuria muutoksia ja sangen levottomia aikoja.

"Mutta jos he panevat kuninkaan viralta", sanoin minä, "niin Navarran
kuningas tulee hänen seuraajakseen. Hän on Ranskan kruununperillinen."

"Pyh!" vastasi kumppanini hieman halveksivasti. "Kyllä liiga sitä
varoo. Hän menee samaa tietä kuin toinenkin."

"Sittenhän kuninkaat ovat samassa vaarassa, ja te olette oikeassa",
sanoin minä vakuuttavasti. "Heidän täytyy yhtyä."

"Sen he tekevätkin. Se on vain ajan kysymys", sanoi hän.

Seuraavana aamuna hän tarjoutui liittymään matkueeseemme Blois'han
asti, hänellä kun oli mukanaan vain yksi mies ja, kuten saatoin
otaksua, melkoisen suuri rahasumma. Suostuin ilomielin ja hän tekikin
niin, ja tämä lukumäärämme lisäys vapautti minut heti suurimmasta
osasta pelkoani. En pitänyt todennäköisenä, että neiti de la Virellä
olisi mitään sitä vastaan, se kun lisäisi sekä hänen ulkonaista arvoaan
että turvallisuuttaan. Eikä hän vastustanutkaan. Hän tervehti
luullakseni mielihyvällä millaista joukonjatkoa hyvänsä, joka vain teki
sen, ettei hänen tarvinnut ratsastaa minun vanhan nuttuni seurassa.




VI. Äitini asunto.


Matkustettuamme Châtelhérault'n ja Toursin kautta saavuimme Blois'n
lähistölle kolmantena päivänä vähän jälkeen puolenpäivän ilman mitään
onnettomuuksia tai takaa-ajon merkkejä. Normanni osottautui hauskaksi
matkatoveriksi, kuten hän jo oli osottanut olevansa järkevä ja
terävähuomioinen mies, ja hänen läsnäolonsa teki miesteni kurissapidon
helpoksi. Aloin pitää seikkailua jo itse asiassa loppuunsuoritettuna,
ja katsoen neiti de la Viren todellisuudessa jo parooni de Rosnyn
huostaan saatetuksi, uskalsin kääntää ajatukseni omien suunnitelmieni
kehittämiseen ja sellaisen turvasataman valitsemiseen, missä voisin
levätä Turennen kreivin kostolta suojattuna.

Toistaiseksi olin säästynyt hänen takaa-ajoltaan ja Guisen kuoleman
kaikkialla aiheuttaman sekasorron turvin onnistunut tekemään tyhjäksi
hänen suunnitelmansa ja uhmailemaan hänen valtaansa verrattain
helposti. Mutta tunsin siksi paljon hänen mahtavuuttaan ja olin
kuullut siksi monta esimerkkiä hänen tuliluonteisuudestaan ja
lujatahtoisuudestaan, etten toivonut liikoja lyhytaikaisesta
säästymisestäni enkä tulevaisuutta ajatellessani tuntenut muuta kuin
levottomuutta ja huolta.

Seuralaisteni huudahdukset Blois'n ilmestyttyä näköpiiriimme herättivät
minut näistä mietteistäni. Yhdyin heihin ja tunsin aivan yhtä suurta
mielenliikutusta kuin hekin katsellessani noita muhkeita torneja, jotka
olivat nähneet niin monta kuninkaallista juhlaa ja -- surullista kyllä!
-- yhden kuninkaallisen murhenäytelmän. Mielikuvituksen liekki kietoi
tuon synkän rakennuksen satojen vakavien ja iloisten muistojen
köynnöksiin. Mutta vaikka rehevä Loiren tasanko levisi uljaan kaupungin
juurella hartaan kunnioittavana kuten ennenkin, näytti rikoksen varjo
kuitenkin synkentävän kaikki ja himmentävän velttona ilmassa riippuvan
kuninkaallisen lipun loisteenkin.

Olimme kuulleet niin paljon huhuja kaupungissa vallitsevasta
pelosta ja epäluulosta ja kaikkiin sinne saapuviin kohdistuvasta
ankarasta tarkastuksesta -- kuningas nimittäin pelkäsi Pariisin
kapinapäivien uudistumista -- että pysähdyimme pieneen majataloon
neljännespenikulman päähän kaupungista ja hajotimme siinä seurueemme.
Erosin normannilaisesta ystävästäni molemminpuolisilla kunnioituksen
vakuutuksilla, ja omista miehistäni, joille olin maksanut palkan jo
aamulla lisäten jokaiselle sievoisen lahjan, yhtä vilpittömin
huojennuksen tuntein. Toivoin -- vaikka kohtalo ei suonut tuon toivon
toteutuvan -- etteivät nuo lurjukset enää koskaan joutuisi tielleni.

Ei ollut enää täyttä tuntia auringonlaskuun, kun saavuin ratsastaen
portille muutamia askeleita neidin ja hänen seuranaisensa edellä;
ikäänkuin olisin todellakin ollut sellainen tilanhoitaja, joksi
hevoskauppias oli minua luullut. Tapasimme vahtihuoneen sotilasrivin
reunustamana, joka tähysteli meitä hyvin tarkasti ja jonka ankarat
muodot ja valmiina olevat aseet osottivat, ettei se ollut siinä vain
näön vuoksi. Se seikka, että tulimme Tours'ista, mikä kaupunki vielä
oli kuninkaan käsissä, riitti kuitenkin hälventämään epäluulon, ja niin
pääsimme esteettömästi porttien sisäpuolelle.

Saavuttuamme kaduille, missä ratsastimme peräkkäisessä rivissä talojen
välissä, joitten asukkaat näkyivät rientävän ikkunoihin pienimmänkin
hälinän sattuessa -- niin kauhun täyttämä oli ilma -- tunsin mielessäni
verratonta huojennusta. Olimme vihdoinkin Blois'ssa. Muutamien
kymmenien sylien päässä oli "Vertavuotava sydän". Muutamien minuuttien
perästä saisin loppukuittauksen ja pääsisin pitämään huolta ainoastaan
itsestäni. Eikä mielihyväni paljonkaan vähentynyt siitä tosiasiasta,
että minun oli pian erottava neiti de la Virestä. Suoraan sanoen en
pitänyt hänestä ollenkaan. Minusta näytti, että hovi-ilma oli turmellut
kaikki miellyttävät luonteenominaisuudet, mitä hänessä mahdollisesti
oli joskus ollut. Hän käyttäytyi vielä, ja oli käyttäytynyt koko
ajan, minua kohtaan yhtä kylmän epäluuloisesti kuin matkan alussa; eikä
hän ollut kertaakaan ilmaissut pienintäkään huolehtimista minun
puolestani eikä näyttänyt vähääkään ajattelevan, että me hänen
palveluksessaan ollen olimme vaaroille alttiina. Häikäilemättä oli hän
alinomaa asettanut omat oikkunsa yhteisen edun ja turvallisuudenkin
yläpuolelle, samalla kuin hänen omanarvon-tuntonsa oli käynyt niin
suureksi, ettei hän katsonut olevansa kiitoksen velkaa yhdellekään
inhimilliselle olennolle. En voinut kieltää, että hän oli kaunis --
muistelinpa useinkin häntä katsellessani sitä päivää, jolloin olin
nähnyt hänet Navarran kuninkaan esihuoneessa kaikessa viehätyksensä
loistossa. Mutta siitä huolimatta tunsin voivani kääntää hänelle
selkäni -- hänet turvaan saatettuani -- ilman kaipausta, ja olevani
kiitollinen siitä, ettei hänen polkunsa tulisi koskaan toisten
kohtaamaan minun polkuani.

Tällaiset ajatukset rinnassani käännyin St. Denys'n kadulle ja näin
heti edessäni "Vertavuotavan sydämen", joka oli pieni, mutta siistin
näköinen majatalo lähellä kadun päätä, vastapäätä erästä kirkkoa.
Karkeatekoinen, harmaapäinen mies, joka seisoi ovella, astui
pysähdyttyämme esiin ja katsoen uteliaasti neitiin kysyi mitä minä olin
vailla, lisäten kohteliaasti, että talo oli täynnä ja ettei heillä
ollut yhtään makuuhuonetta vapaana, viimeaikaiset tapahtumat kun olivat
vetäneet kaupunkiin suuren väenpaljouden.

"Haluaisin tietää ainoastaan erään osotteen", lausuin kumartuen
satulassani ja puhuen matalalla äänellä, jotteivät ohikulkijat kuulisi
sanojani. "Parooni de Rosny on kaiketi Blois'ssa vai kuinka?"

Mies säpsähti kuullessaan tuon hugenotti-johtajan nimen ja katsahti
hermostuneesti ympärilleen. Mutta nähdessään, ettei ketään ollut aivan
lähellä meitä, hän vastasi; "Hän on ollut, mutta hän lähti kaupungista
toista viikkoa sitten. Täällä on tapahtunut merkillisiä asioita, eikä
herra de Rosnyn mielestä ilmanala täällä ollut hänelle oikein sopiva."

Hän lausui tämän niin merkitsevällä äänenpainolla ja samalla niin
huolellisesti varoen päästämästä sanojaan syrjäisten kuultaviin, että
minä, vaikka olinkin kovasti hämmästynyt ja katkerasti pettynyt,
onnistuin tukahuttamaan tunteeni, niin etten ilmaissut niitä
huudahduksilla enkä eleilläkään. Tyrmistyneen äänettömyyden perästä
kysyin, minne parooni de Rosny oli lähtenyt. "Rosny'hin", oli vastaus.
"Ja missä on Rosny?"

"Chartres'in tuolla puolen, melkein Nantes'issa asti", vastasi mies,
silittäen hevoseni kaulaa. "Noin kolmekymmentä peninkulmaa täältä."

Käänsin hevoseni ja ilmotin kiireimmältään saamani tiedot neidille,
joka odotti muutamien askelien päässä. Jos ne olivat vastenmielisiä
minulle, niin hänelle ne olivat vielä vastenmielisempiä. Hänen
harmillaan ja suuttumuksellaan ei ollut rajoja. Hetkeen hän ei saanut
sanaa suustaan, mutta hänen salamoivat silmänsä puhuivat selvemmin kuin
hänen sanansa, kun hän huusi minulle: "No, hyvä herra, mitä nyt?
Tällainenko on teidän kauniitten lupaustenne loppu? Missä on teidän
Rosnynne, jollei kaikki olekin omaa valheellista keksintöänne?"

Tuntien, että hänen suuttumuksensa ei ollut aivan aiheeton, nielin
harmini, ja kertoen nöyrästi, että Rosny oli maatilallaan kahden
päivämatkan päässä ja etten minä nähnyt muuta keinoa kuin mennä hänen
luokseen, kysyin isännältä mistä voisimme saada yösijaa.

"Sitä minä todellakaan en voi sanoa", vastasi hän tähystellen meihin
uteliaana ja ajatellen varmaankin mielessään, että minä kuluneine
levättineni ja hienoine hevosineni ja neiti naamioineen ja
lokapärskeisine ratsastusviittoineen muodostimme omituisen parin. "Ei
ole yhtään majataloa, joka ei olisi täynnä ullakkokomeroita, vieläpä
vajojakin myöten; ja mikä on tärkeämpää, ihmiset eivät ole juuri
kärkkäitä ottamaan vieraita taloonsa. Nämä ovat kummallisia aikoja.
Puhutaan", jatkoi hän matalammalla äänellä, "että vanha kuningatar on
linnassa kuolemaisillaan, ja ettei hän enää näe aamua."

Minä nyökkäsin. "Meidän täytyy päästä jonnekin", sanoin.

"Auttaisin teitä kyllä, jos voisin", vastasi hän olkapäitään
kohauttaen. "Mutta minkä sille tekee! Blois on täynnä harjasta
kellariin."

Hevonen värisi allani, ja neiti, jonka kärsivällisyys oli lopussa,
huusi minulle käskevästi, että minun oli tehtävä jotakin. "Me emme voi
olla yötä kadulla", sanoi hän kiivaasti.

Näin, että hän oli lopen uuvuksissa ja jaksoi tuskin hallita itseään.
Ilta alkoi hämärtyä ja rupesi satamaan vettä. Katuojan löyhkä ja
taloista leviävä ummehtunut ilma tuntuivat tukahduttavan meidät.
Takanamme olevan kirkon kello alkoi soittaa iltarukoukseen. Joitakin
ihmisiä, joitten huomio oli kiintynyt majatalon edessä seisoviin
hevosiimme, oli kerääntynyt paikalle ja katseli meitä.

Näin, että jotain oli tehtävä, ja tehtävä pian. Kun en epätoivoissani
nähnyt mitään muutakaan keinoa, tein esityksen, josta siihen saakka en
ollut uneksinutkaan. "Neiti", sanoa tokasin, "minun täytyy viedä teidät
äitini asuntoon."

"Äitinne asuntoonko?" huusi hän suoristaen ryhtinsä. Hänen äänessään
ilmeni kopeata hämmästystä.

"Niin", vastasin minä terävästi; "kun, kuten sanotte, emme voi olla
yötä kadulla, ja kun en tiedä minne muuallekaan voisin teidät sijottaa.
Viimeksi saamistani tiedoista päättäen luulen hänen seuranneen hovin
mukana tänne. Tiedättekö", jatkoin isännän puoleen kääntyen, "erästä
rouva de Bonnea, jonka pitäisi olla Blois'ssa?"

"Rouva de Bonne?" mutisi hän miettien. "Olen kuullut tuon nimen
nykyisin. Odottakaahan vähän." Hän hävisi sisälle ja palasi melkein
samassa, seurassaan hoikka, kalpeakasvoinen, mustaan, rikkinäiseen
kauhtanaan puettu nuorukainen. "Kyllä", sanoi hän nyökäten, "eräs sen
niminen arvoisa rouva kuuluu asuvan tästä seuraavalla kadulla. Tämä
nuori mies sattuu asumaan samassa talossa ja opastaa teidät sinne, jos
sitä haluatte."

Minä myönnyin, ja kiittäen häntä tiedonannoistaan käänsin hevoseni ja
pyysin nuorukaista kulkemaan edellä. Ehdimme kuitenkin tuskin
kääntyä kulman ympäri ja tulla toiselle hiukan kapeammalle ja
vähempiliikkeiselle kadulle, kun neiti, joka ratsasti jälessäni,
pysähtyi ja kutsui minua. Kiristin ohjakset, käännyin ja kysyin mikä
oli.

"Minä en tule", sanoi hän, ja hänen äänensä värähteli hiukan, mutta
levottomuudestako vai harmista, sitä en voinut päättää. "En tunne teitä
ollenkaan, ja minä -- minä vaadin että viette minut herra de Rosnyn
luokse."

"Jos huudatte tuota nimeä ääneen Blois'n kaduilla", vastasin minä,
"niin teidät sangen todennäköisesti viedään minne ette lainkaan
mielellänne menisi! Ja olenhan sanonut teille, että herra de Rosny ei
ole täällä. Hän on mennyt maatilalleen Nantes'in lähelle."

"Viekää minut sitten sinne!"

"Näin myöhään illalla?" sanoin kuivasti. "Sinne on kahden päivän matka
täältä."

"Sitten tahdon mennä johonkin majataloon", vastasi hän nyreästi.

"Te olette kuullut, että majataloissa ei ole tilaa", sanoin minä niin
maltillisesti kuin saatoin. "Ja majatalosta majataloon kulkeminen tähän
vuorokauden aikaan saattaisi aiheuttaa meille ikävyyksiä. Voin
vakuuttaa teille olevani yhtä tyrmistynyt kuin tekin herra de Rosnyn
poissaolosta. Olemme nyt lähellä äitini asuntoa, ja..."

"Minä en tiedä mitään teidän äidistänne!" huudahti hän kiihkeästi,
korottaen ääntään. "Te olette houkutellut minut tänne valheellisilla
verukkeilla, enkä minä kärsi sitä kauempaa. Minä tahdon..."

"Mitä te sitten tahdotte tehdä, sitä en voi ymmärtää", vastasin minä
pulassani, sillä sade ja pimeys sekä tuntemattomat kadut -- joilla
viivyttelemisemme saattoi millä hetkellä tahansa aikaansaada
väenkokouksen -- ja tuon itsepintaisen tytön vastahakoisuus
yhdessä tekivät sen, etten tiennyt minne kääntyä. "Minä puolestani en
voi keksiä mitään muuta. Ei ole sopivaa minun ruveta puhumaan
äidistäni", jatkoin sitten, "muuten voisin sanoa, ettei neiti de la
Virenkään tarvitse hävetä suostuessaan nauttimaan rouva de Bonnen
vieraanvaraisuutta. Eivätkä äitini olosuhteet", lisäsin ylpeästi, "niin
vaatimattomat kuin ne ovatkin, kuitenkaan ole niin ahtaat, että hänen
olisi ollut luovuttava syntyperänsä oikeuttamista eduista."

Viimeisillä sanoillani näytti olevan jotakin vaikutusta seuratoveriini.
Hän kääntyi ja puhui jotakin seuranaiselleen, joka vastasi matalalla
äänellä, pudistellen päätään aina väliin ja heittäen minuun vihaisia
katseita. Jos olisi ollut jokin muu mahdollisuus tiedossa, olisivat he
epäilemättä vieläkin halveksien hylänneet tarjoukseni; mutta Fanchette
ei nähtävästi voinut keksiä mitään, ja niin käski neiti äkeän näköisenä
minua jatkamaan kulkua.

Hintelä, mustakauhtanainen nuorukainen, joka koko keskustelun ajan oli
pidellyt hevoseni suitsia vuoroin kuunnellen ja vuoroin ällistellen,
otti tämän määräyksen itselleen ja nyökäyttäen lähti jatkamaan matkaa.
Ja minä seurasin. Kuljettuaan lähemmäs sata kyynärää hän pysähtyi
halvannäköisen oven eteen, jonka kahta puolta oli ristikoilla
varustettuja ikkunoita ja vastapäätä korkea muuri, jonka otaksuin
jonkun aatelis-asunnon puutarhan taustamuuriksi. Katu oli sillä kohtaa
valaisematon ja tuskin leveämpi kuin kuja. Eikä talokaan, joka oli
kapea ja ränstynyt, vaikka korkea, ollut ulkonäöltään, mikäli pimeässä
saatoin arvostella, omiaan hälventämään neidin epäluuloja. Mutta kun
tiesin, että arvokkaittenkin henkilöitten on kaupungeissa usein pakko
asua huonoissa asunnoissa, en huolinut siitä sen enempää, vaan riensin
auttamaan neitiä alas satulasta niin joutuin kuin mahdollista. Poika
haparoi seinää ja löysi oven vierestä kaksi rengasta, ja niihin minä
sidoin hevoset. Käskien hänen mennä edellä ja pyytäen neitiä
seuraamaan, työnnyin sitten pimeään käytävään ja tulin hapuillen
portaitten juurelle, jotka olivat aivan pimeät ja haisivat ummehtuneelta
ja epämiellyttävältä.

"Mikä kerros?" kysyin oppaaltani.

"Neljäs", vastasi hän levollisesti.

"Tulimmainen!" mumisin minä alkaessani nousta ylös kädelläni seinästä
pidellen. "Mitä tämä oikein merkitsee?"

Olin aivan ymmällä. Tulot Marsacin maista eivät tosin olleet suuret,
mutta olisi niitten kuitenkin pitänyt riittää hankkimaan äidilleni,
jonka olin viimeksi nähnyt Pariisissa ennen Nemours'in ediktiä,
siedettävät mukavuudet -- ainakin sellaiset kohtalaiset mukavuudet,
että niitä tuskin saattoi odottaa olevan tarjolla tällaisessa talossa
-- syrjäisessä, rappeutuneessa, valaisemattomassa. Neuvottomuuteni
lisäksi tuli, ennenkuin olin päässyt portaitten yläpäähän, levottomuus
-- levottomuus sekä äitini että neidin puolesta. Tunsin, että jotakin
oli kierossa, ja olisin antanut paljon voidakseni peruuttaa
viimemainitulle tyrkyttämäni kutsun.

Mitä nuori nainen itse ajatteli, sen saatoin hyvin arvata
kuunnellessani hänen kiivasta hengitystään vieressäni. Joka askeleella
odotin hänen kieltäytyvän menemästä edemmäksi. Mutta tehtyään kerran
päätöksensä seurasi hän minua itsepintaisesti, vaikka portaissa oli
niin pilkkopimeä, että minä ehdottomasti irrotin tikarini ja
valmistauduin puolustautumaan siinä tapauksessa, että tämä kaikki
olisikin meille viritetty ansa.

Saavuimme kuitenkin portaitten yläpäähän ilman onnettomuuksia. Oppaamme
koputti hiljaa eräälle ovelle ja avasi sen samassa odottamatta
vastausta. Heikko valo hohti portaitten ylätasanteelle, ja taivuttaen
päätäni, sillä ovenkamana oli matalalla, astuin huoneeseen.

Kahden askeleen päässä ovelta seisahduin ja katselin ympärilleni
harmistuneen hämmästyneenä. Kaikkialla, mihin silmäni käänsin, oli
vastassani äärimäisen köyhyyden alastomuus. Rikkinäinen savilamppu
savusi ja ratisi tuolilla keskellä lahonnutta lattiaa. Lasittoman
ikkunan edessä riippui seinään naulattuna vanha musta päällysviitta
heiluen edestakaisin ilmanvedossa kuin ruumis hirsipuussa. Nurkassa
seisoi saviruukku, johon katosta vuotava vesi tippui. Liedellä oli
kourallinen tuhkaa ynnä pieni rautainen keittopata ja toinen tuoli --
joka viimemainittu heitti pitkän varjon lattian yli. Siinä olivat
kaikki huonekalut mitä saatoin nähdä, lukuunottamatta sänkyä, joka
täytti pitkän ja kapean huoneen peräseinän ja oli verhottu uutimilla
jonkinlaiseksi komeroksi.

Yhdellä silmäyksellä olin nähnyt kaiken tämän, samoinkuin senkin, että
huone oli tyhjä, ainakin näennäisesti. Katsoin kuitenkin tyrmistyneenä
yhä uudelleen ja uudelleen. Viimein sain äänen suustani ja kysyin
meidät tänne opastaneelta nuorukaiselta kiukkuisesti kiroten, mikä
hänellä oli tarkotuksena.

Hän vetäytyi hätkähtäen avonaisen oven toiselle puolelle, mutta vastasi
kuitenkin jonkinlaisella yreällä kummastuksella, että minä olin kysynyt
rouva de Bonnen asuntoa ja että tämä oli se.

"Rouva de Bonnen asunto!" mumisin minä. "Tämäkö rouva de Bonnen
asunto?"

Hän nyökkäsi.

"Tietysti se on! Ja te tiedätte sen kyllä!" sähisi neiti korvani
juuressa, ääni kiihtymyksestä käheänä. "Älkää luulko, että voitte
pettää meitä kauempaa. Me tiedämme kaikki! Tämä", jatkoi hän katsellen
ympärilleen hehkuvin poskin ja leimuavin silmin, "tämä on äitinne
asunto, toden totta! Äitinne, joka on seurannut hovia tänne -- jonka
varat ovat vaatimattomat, mutta ei niin pienet, että hänen olisi ollut
luovuttava arvonsa oikeuttamista mukavuuksista! Tämäkö on teidän
äitinne vieraanvaraisuutta? Te olette petturi, ja ilmitullut petturi!
Lähtekäämme täältä! Antakaa minun mennä, sanon minä!"

Kahdesti olin yrittänyt keskeyttää hänen sanatulvansa, mutta turhaan.
Vihdoinkin, suuttumuksen vallassa, joka oli sadoinkerroin rajumpi kuin
hänen -- sillä kuka, joka sanoo itseään mieheksi, tahtoisi kuulla
itseään nimiteltävän äitinsä läsnäollessa? -- minä siinä onnistuin.
"Vaiti, neiti!" huusin minä tarttuen hänen ranteeseensa. "Vaiti, sanon
minä! Äitini on tuolla!"

Ja juosten vuoteen luokse lankesin polvilleni sen viereen. Heikko käsi
oli vetänyt uutimen puoleksi syrjään, ja aukosta katsoivat äitini
kuihtuneet kasvot, kuvastaen suurta kauhua.




VII. Simon Fleix.


Muutamiksi minuuteiksi unohdin neidin osottaessani äidilleni sitä
huolenpitoa ja huomaavaisuutta, mitä hänen tilansa ja minun
velvollisuuteni vaativat. Ja osotin sitä hartaammin, kun huomasin
tuskaisin sydämin, kuinka ikä ja sairaus olivat muuttaneet häntä sitten
viime näkemän. Neidin sanojen säikähdyttämänä hän oli pyörtynyt, ja
kului kotvan aikaa ennenkuin hän virkosi, silloinkin paremmin omituisen
oppaamme avulla kuin minun ponnistuksistani. Vaikka malttamattomasti
halusinkin tulla tietämään, miten hän oli joutunut tällaiseen
puutteeseen ja tällaiseen paikkaan, ei nyt ollut kuitenkaan sopiva aika
tyydyttää uteliaisuuttani, vaan valmistauduin sensijaan koettamaan
hälventää sitä tuskallista vaikutusta, minkä neidin sanat olivat häneen
tehneet.

Ensiksi tajuihinsa tultuaan ei hän niitä muistanut, vaan tyytyväisenä
nähdessään minut vierellään unohtui hyväilemään minua heikoin käsin ja
katkonaisin sanoin. Äidinrakkaudessa on sellainen taikavoima, että
minun läsnäoloni varmaankin muutti hänen ullakkohuoneensa palatsiksi.
Mutta sitten hänen silmänsä sattuivat neitiin ja hänen seuranaiseensa,
jotka olivat jääneet seisomaan lieden luo heittäen meihin silloin
tällöin synkkiä katseita, ja silloin hän muisti, ensin säikähdyksensä
ja sitten sen syyn, ja ryntäilleen kohoten hän katseli kauhistuneena
ympärilleen. "Gaston!" huusi hän tarrautuen käteeni luisevilla
sormillaan. "Mitä minä kuulin? Joku puhui sinusta -- joku nainen. Hän
sanoi sinua -- vai untako näin -- petturiksi! Sinua!"

"Äiti, äiti", sanoin minä, koettaen puhua huolettomasti, vaikka hänen
harmaitten, hajallaan ja epäjärjestyksestä olevien hiuksiensa näkeminen
sai mieleni liikutetuksi, "olisiko se ollut todennäköistä? Olisiko
kukaan uskaltanut käyttää minusta sellaista sanaa sinun läsnäollessasi?
Kyllä sinä varmaan olet sen uneksinut!"

Mutta sanat palasivat hänen muistiinsa yhä elävämpinä, hän katsoi
minuun hyvin huolissaan ja pani käsivartensa kaulalleni, ikäänkuin
olisi tahtonut suojella minua vähäisillä voimillaan, jotka juuri
auttoivat häntä hiukan kohoamaan vuoteeltaan. "Mutta joku sanoi niin,
Gaston", mumisi hän, katse vieraisiin kiinnitettynä. "Minä kuulin sen.
Mitä se tarkotti?"

"Kuulit varmaankin", vastasin minä koettaen tekeytyä iloiseksi, vaikka
kyyneleet olivat silmissäni, "tämän neidin toruvan Tours'ista tullutta
opastamme, joka vaati juomarahaa kolme kertaa tavallisen määrän. Se
hävytön lurjus ansaitsi kyllä kaikki mitä hänelle sanottiin, sen
vakuutan."

"Sitäkö se oli?" kuiskasi hän epäillen.

"Varmasti se ei voinut olla muuta, äiti", vastasin minä, ikäänkuin en
lainkaan epäilisi.

Hän vaipui jälleen vuoteelle helpotuksesta huoahtaen, ja hänen
kalpeille kasvoilleen tuli hiukan väriä. Mutta hänen silmänsä viipyivät
vieläkin uteliaina ja levottomina neidissä, joka seisoi äkeänä tuleen
tuijottaen. Ja tämän nähdessäni tunsin sydämessäni kipeän aavistuksen,
että olin tehnyt mielettömästi tuodessani tytön tänne. Aavistin, että
tulisi tehtäväksi lukemattomia kysymyksiä ja syntyisi lukemattomia
selkkauksia, ja tunsin jo häpeän punan kohoavan poskilleni.

"Kuka on tuo?" kysyi äitini hiljaa. "Minä olen sairas. Hänen täytyy
suoda minulle anteeksi." Hän viittasi raukealla sormellaan
seuralaisiini.

Nousin ylös ja pitäen yhä hänen kättään omassani käännyin niin, että
kasvoni tulivat lieteen päin. "Hän on", vastasin kaavamaisesti,
"neiti ... mutta sanon sinulle hänen nimensä myöhemmin, ollessamme
kahdenkesken. Riittää kun sanon, että hän on jalosyntyinen nainen,
jonka eräs korkea-arvoinen henkilö on uskonut huostaani."

"Korkea-arvoinen henkilö?" toisti äitini vienosti, katsahtaen minuun
hymyillen mielihyvillään.

"Eräs kaikkein korkeimmista", sanoin minä. "Kun sellainen luottamus on
minulle suuri kunnia, tunsin, etten voinut täyttää sitä paremmin kuin
pyytämällä sinun vieraanvaraisuuttasi hänelle, kun meidän on kerran
viivyttävä yksi yö Blois'ssa."

Puhuessani katsoin uhmaavana neitiin, vaatien häntä vastustamaan
minua tai keskeyttämään puheeni, jos hän uskaltaisi. Vastauksen
asemesta hän katsahti minuun kerran pää hiukan taivutettuna pitkien
silmäripsiensä alta. Sitten hän kääntyi takaisin tuleen päin, ja hänen
jalkansa polkaisi jälleen kiukkuisesti lattiaa.

"On ikävää, etten voi ottaa häntä vastaan paremmin", vastasi äitini
heikosti. "Olen kärsinyt vahinkoja viimeaikoina. Olen ... mutta siitä
tahdon puhua joskus toisella kertaa. Neiti arvattavasti tuntee", jatkoi
hän arvokkaasti, "sinut ja sinun asemasi etelässä liian hyvin
ottaakseen pahakseen sitä tilapäistä ahdinkoa, mihin hän näkee minun
joutuneen."

Huomasin neidin säpsähtävän, ja se peitettyä halveksimista ja
hämmästynyttä suuttumusta ilmaiseva katse, jonka hän minuun sinkautti,
sai minut vääntelehtimään. Mutta kun äitini taputti minua hellästi
kädelle, vastasin maltillisesti: "Neiti ei voi ajatella muuten kuin
ystävällisesti ja hyväntahtoisesti, siitä olen vakuutettu. Ja asuntoja
on tänä iltana vaikea hankkia Blois'ssa."

"Mutta kerro minulle itsestäsi, Gaston!" huudahti äitini innokkaasti.
Ja hänen kätensä levätessä kädelläni ja hänen silmiensä tähystäessä
kasvoihini ei minulla ollut sydäntä riistäytyä pois, niin pelokkaana
kuin odotinkin, mitä oli tuleva, ja niin hartaasti kuin halusinkin
lopettaa tämän kohtauksen. "Kerro minulle itsestäsi. Olet kai vielä ...
kuninkaan suosiossa -- en tahdo mainita hänen nimeään täällä?"

"Olen, äiti", vastasin, katsoen järkähtämättä neitiin, vaikka poskiani
poltteli.

"Vai olet vielä -- ja vieläkö hän kysyy sinulta neuvoa asioihinsa?"

"Vielä, äiti."

Hän huokasi onnellisena ja vaipui vielä alemmaksi vuoteessaan. "Ja
virkasi?" kuiskasi hän mielihyvästä väräjävin äänin. "Ei kai sitä ole
vaihdettu? On kai sinulla se vielä?"

"On, äiti", vastasin minä hien pusertuessa otsalleni, häpeäni kasvaessa
niin että tuskin jaksoin sitä kestää.

"Kaksitoistatuhatta livreä vuodessa, eikö niin?"

"Aivan niin, äiti."

"Ja palveluskuntasi? Entä lakeijoja -- kuinka monta nykyään?"
Vastaustani odottaessaan hän silmäsi ylpeällä katseella ensin molempiin
tulen ääressä seisoviin äänettömiin olentoihin, sitten köyhyydestä
kertovaan huoneeseen, ikäänkuin sen alastomuuden näkeminen lisäisi
hänen iloaan minun rikkaudestani.

Hänellä ei ollut ollenkaan aavistusta hämmingistäni eikä surkeasta
asemastani, ja hänen viimeiset sanansa olivat vähällä saada kurjuuteni
maljan vuotamaan ylitse. Tähän saakka oli kaikki mennyt helposti, mutta
nyt tuntui kuin olisin tukahtunut. Minä änkytin enkä tahtonut saada
ääniä. Neiti katseli tuleen pää kumarassa. Fanchette tuijotti minuun
mustat silmänsä pyöreinä kuin suitsirenkaat ja suu puoleksi auki.
"Niin, äiti", mumisin viimein, "sanoakseni sinulle totuuden, on minun
nykyään ollut pakko tehdä..."

"Mitä, Gaston?" Äitini kohosi puoleksi istumaan vuoteessaan. Hänen
äänensä oli muuttunut, ilmaisten pettymystä ja pelokasta odotusta, ja
hänen sormensa puristivat kättäni tiukemmin.

En voinut vastustaa tuota tuskaista pyyntöä. Viskasin pois viimeisenkin
häpeän riekaleen. "Jonkun verran supistuksia talouteeni", vastasin,
katsoen surkean uhmaavana neidin poispäin kääntyneeseen olentoon. Hän
oli kutsunut minua valehtelijaksi ja petturiksi -- tässä samassa
huoneessa! Minä olin nyt hänen edessään itse tunnustautunut
valehtelijaksi ja petturiksi. "Minulla on nyt vain kolme lakeijaa,
äiti."

"Se on vielä sentään arvokasta", mutisi äitini ajatuksissaan, silmät
loistavina. "Sinun pukusi, Gaston, on kuitenkin ... silmäni ovat tosin
heikot, mutta minusta näyttää..."

"No, no, se on vain valepuku", ehätin minä vastaamaan.

"Se minun olisi pitänyt tietää", virkkoi hän vaipuen jälleen pitkälleen
hymyillen ja tyytyväisenä huoaten. "Mutta kun ensin näin sinut,
pelkäsin meikein että jotakin oli tapahtunut sinulle. Ja minä olen
ollut niin huolissani viime aikoina", jatkoi hän, päästäen irti käteni
ja alkaen hypistellä peitettä, ikäänkuin tuo muisto olisi tehnyt hänet
levottomaksi. "Täällä kävi joku aika sitten eräs mies -- tämän Simon
Fleix'n ystäviä -- joka oli ollut etelässä päin Pau'ssa ja Nerac'issa,
ja hän sanoi, ettei ollut ketään Marsac-nimistä hovissa."

"Hän tunsi arvattavasti vähemmän hovia kuin viinikapakkaa", vastasin
niinä koettaen hymyillä.

"Juuri niin minäkin sanoin hänelle", virkkoi hän nopeasti ja
innokkaasti. "Vakuutan sinulle, ettei hän saanut minua lainkaan
uskomaan."

"Luonnollisesti", sanoin minä. "Niitä on aina olemassa sellaisia
ihmisiä. Mutta nyt, jos sallit, ryhdyn toimittamaan niitä järjestelyjä,
mitä neidin täällä-olo tekee tarpeelliseksi."

Pyysin häntä siis lepäämään toipuakseen -- sillä niinkin lyhyt
keskustelu tulomme aikaansaaman järkytyksen jälkeen oli kovasti
uuvuttanut hänen voimiaan -- ja vedin nuorukaisen, joka juuri oli
palannut toimittamasta hevosiamme talliin, hiukan syrjään, ja saatuani
kysyessäni kuulla, että hän asui pienemmässä huoneessa saman
porrastasanteen päässä, pyysin hänen luovuttamaan sen neidin ja hänen
seuranaisensa käytettäväksi. Vaikka hänessä toisinaan ilmeni
jonkunverran närkkäyttä, näytti hän olevan terävä ja näppärä poika, ja
hän suostui mielellään myöhäisestä hetkestä huolimatta lähtemään
kaupungille hankkiakseen vähän ruokavaroja ja hiukan muutakin, mikä oli
kipeään tarpeeseen niin äidilleni kuin meillekin. Toimitin Fanchetten
auttamaan häntä toisen huoneen kuntoonpanemisessa ja jäin siten
joksikin aikaa neidin kanssa kahden. Hän oli ottanut toisen tuoleista
ja istui tulen ääressä kyyristyneenä, vaippansa huppukaulus syvälle
pään yli vedettynä, niin että silloinkaan, kun hän katsoi minuun, en
nähnyt juuri muuta kuin hänen halveksivasta harmista säihkyvät
silmänsä.

"Siis, herra", alkoi hän, puhuen matalalla äänellä ja kääntyen hieman
minuun päin, "te harjotatte valehtelemista täälläkin?"

Minulla oli niin voimakas tunne kiellon taikka selittelyn
hyödyttömyydestä, että kohautin vain hartioitani enkä vastannut mitään
hänen ivaansa. Vielä kaksi päivää -- vielä kaksi päivää kun menisi,
niin olisimme Rosny'ssa, tehtäväni olisi suoritettu ja neiti ja minä
eroaisimme ainiaaksi. Mitäpä olisi silloin väliä sillä, mitä hän
minusta ajatteli? Mitä väliä sillä oli nytkään?

Ensi kerran yksissäolomme aikana näytti äänettömyyteni saattavan hänet
hämille ja olevan hänelle epämieluista. "Eikö teillä ole mitään
sanottavaa puolustukseksenne?" mutisi hän terävästi, rusentaen
hiilenpalasen jalallaan ja kumartuen tähystämään tuhkaan. "Eikö teillä
ole vielä jotakin valhetta varastossanne, herra de Marsac? De Marsac!"
ja hän kertasi aatelisnimeni pilkallisesti naurahtaen, ikäänkuin ei hän
ollenkaan uskoisi sen aitouteen.

Mutta minä en vastannut mitään -- en kerrassaan mitään; ja me olimme
molemmat äänettöminä, kunnes Fanchette tuli sanomaan huoneen olevan
valmiina ja valaisi herrattarelleen tietä ulos. Käskin naisen tulla
jonkun ajan perästä noutamaan neidille illallista, ja jäätyäni sitten
yksin äitini kanssa, joka oli vaipunut uneen, hymy ohuilla, riutuneilla
kasvoillaan, aloin ihmetellä, mikä hänet oli saattanut tällaiseen
hirveään köyhyyteen.

Pelkäsin kiihottavani hänen mieltään ottamalla sen puheeksi. Mutta
myöhemmin illalla, kun vuoteen uutimet oli vedetty eteen ja Simon Fleix
ja minä olimme jääneet kahden, katsellen toisiamme hiiloksen yli kuin
kaksi erirotuista koiraa -- hiukan vieraina ja epäluuloisina --
palasivat ajatukseni tuohon kysymykseen. Ja päättäen ensin ottaa vähän
selkoa toveristani, jolle hänen kalpeat, terävä-ilmeiset kasvonsa ja
rikkinäinen, musta pukunsa antoivat hiukan erikoisen ominaisleimansa,
kysyin häneltä, oliko hän tullut Pariisista rouva de Bonnen mukana.

Hän nyökkäsi äänettömänä.

Kysyin häneltä, oliko hän tuntenut hänet kauan.

"Vuoden ajan", hän vastasi. "Minä asuin viidennessä, rouva toisessa
kerroksessa samassa talossa Pariisissa."

Kumarruin eteenpäin ja nykäisin hänen mustan kauhtanansa lievettä.
"Mikä tämä on?" sanoin hiukan halveksivasti. "Ethän sinä ole pappi."

"En", vastasi hän, hypistellen itsekin vaatetta ja tuijottaen minuun
omituisella, hajamielisellä ilmeellä. "Olen Sorbonnen ylioppilas."

Vetäydyin hänestä erilleni mumisten kirouksen, ja katsoen häneen
epäluuloisin silmin ihmettelin mielessäni, kuinka hän oli tullut tänne,
ja varsinkin, kuinka hän oli joutunut seuraamaan äitiäni, joka
lapsuudestaan saakka oli kasvanut protestanttisessa uskossa ja
tunnustanut sitä salaisesti koko elämänsä ajan. En voinut ajatella,
kuka olisi entisinä aikoina ollut hänen taloonsa vähemmän tervetullut
kuin sorbonnelainen, ja aloin aavistaa, että tästä oli etsittävä syy
hänen surkeaan tilaansa.

"Ettekö pidä Sorbonnesta?" sanoi hän, lukien ajatukseni, jotka kylläkin
olivat selvästi nähtävissä.

"En enempää kuin pidän pirusta!" tokaisin minä.

Hän kurottautui eteenpäin, ojensi kiihkeästi laihan kätensä ja laski
sen polvelleni. "Entä jos he kuitenkin ovat oikeassa?" mutisi hän
käheällä äänellä. "Entä jos he ovat oikeassa, herra de Marsac?"

"Kutka oikeassa?" kysyin töykeästi, vetäytyen jälleen erilleni.

"Sorbonnelaiset", toisti hän, tuijottaen silmiini herkeämättä, kasvot
kiihtymyksestä punottavina. "Ettekö näe", jatkoi hän, pusertaen
polveani innoissaan ja työntäen kasvonsa yhä lähemmäksi minua, "että
yksi asia on kaiken ytimenä? Että kaiken ytimenä on -- pelastusko vai
kadotus! Ovatko he oikeassa? Oletteko te oikeassa? Te myönnätte yhden
asian, kiellätte toisen, te valkokauhtanat; ja te teette sen kevyesti,
mutta oletteko oikeassa? Oletteko oikeassa? Hyvä Jumala!" jatkoi hän,
vetäytyen äkkiä takaisin ja huitaisten kädellään kärsimättömänä, "minä
olen lukenut, lukenut, lukenut! Olen kuunnellut saarnoja, väittelyjä,
kiistakokouksia, enkä tiedä mitään. En tiedä enempää kuin
alottaessanikaan." Hän ponnahti ylös ja alkoi astella lattialla, ja
minä tuijotin häneen sääliä tuntien. Eräs hyvin oppinut henkilö sanoi
minulle kerran, että nämä sekavat ajat kasvattivat neljää lajia
ihmisiä, jotka olivat suuresti surkuteltavia: kiihkouskoisia kumpaakin
puoluetta, jotka uskonsa innossa kadottivat näkyvistään kaiken muun;
ihmisiä, jotka Simon Fleix'n tavoin epätoivoisesti etsivät jotain, mitä
voisivat uskoa, löytämättä sitä; ja lopuksi pilkkaajia, jotka pitivät
kaikkea uskontoa ilveilynä.

Äkkiä hän pysähtyi kävelemästä -- panin merkille, ettei hän
kiihtymyksessäänkään unohtanut äitiäni, vaan astui aina kevyemmin
lähestyessään vuodekomeroa -- ja avasi jälleen suunsa.

"Oletteko te hugenotti?"

"Olen", vastasin minä.

"Niin hänkin on", virkkoi hän, viitaten vuodetta kohti. "Mutta eikö
teillä ole mitään epäilyksiä?"

"Ei mitään", sanoin levollisesti.

"Ei hänelläkään", vastasi hän taaskin, seisahtuen eteeni. "Millä tavoin
tulitte vakaumukseen?"

"Minut kasvatettiin protestanttisuuteen", sanoin minä.

"Ettekö ole koskaan pannut sitä kysymyksenalaiseksi?"

"En koskaan."

"Ettekä ajatellut sitä paljon?"

"En ylen paljoa", vastasin minä.

"Totta totisesti!" huudahti hän matalalla äänellä. "Ja ettekö
milloinkaan ajattele helvetin tulta -- sitä matoa, joka ei kuole, ja
sitä tulta, joka ei sammu? Ettekö milloinkaan ajattele sitä, herra de
Marsac?"

"En, ystäväni, en milloinkaan!" vastasin minä tullen kärsimättömäksi,
sillä niin myöhäisellä hetkellä ja tuossa hiljaisessa, kolkossa
huoneessa tuntui tämä keskustelu mielestäni liian synkkäaineiselta.
"Uskon, mitä olen opetettu uskomaan, ja koetan olla vahingoittamatta
ketään, paitsi vihollista. Minä ajattelen vähän. Ja jos olisin sinun
sijassasi, ajattelisin vähemmän. Minä _tekisin_ jotain -- tappelisin,
huvittelisin, työskentelisin, mutta en ajattelisi. Jätä ajatteleminen
kirjamiehille."

"Minä olen kirjamies", vastasi hän.

"Mutta kovin viheliäinen, mikäli voin nähdä", sanoin minä hiukan
halveksivalla äänensävyllä. "Jätä se, hyvä mies. Työskentele! Tappele!
Tee jotakin!"

"Tapellako?" sanoi hän, ikäänkuin ajatus olisi ollut hänelle ihan uusi.
"Tapellako? Mutta siinähän minut voitaisiin tappaa; ja sitten helvetin
tuli, näettehän!"

"Tulimmaista, mies!" huudahdin minä lopullisesti kyllästyneenä tuohon
mielettömyyteen, joka, totta puhuakseni, lampun himmeästi palaessa ja
sateen rapistessa katolla pani kylmänväreet karsimaan selkänahkaani.
"Riittää jo tästä! Pidä epäilysi ja pelkosi omina tietoinasi! Ja vastaa
minulle", jatkoin ankarasti, "kuinka rouva de Bonne on tullut näin
köyhäksi? Kuinka hän on joutunut tällaiseen paikkaan?"

Hän istui tuolilleen ja kiihtymys kuoli nopeasti pois hänen
kasvoiltaan. "Hän antoi pois kaikki rahansa", sanoi hän hitaasti ja
vastenmielisesti. On ymmärrettävää, että tämä vastaus hämmästytti
minua. "Antoi pois!" huudahdin minä. "Kenelle? ja milloin?"

Hän liikahti levottomasti tuolillaan ja vältti katsettani, ja hänen
muuttunut käytöksensä täytti minut epäluuloilla, joita hänen
luonteestaan juuri-ikään saamani käsitys ei kyennyt kokonaan torjumaan.
Viimein hän sanoi: "Minulla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, jos
sitä tarkotatte; ei mitään. Olen päinvastoin tehnyt kaiken voitavani
auttaakseni häntä. Seurasin häntä tänne. Vannon, että asia on siten;
herra de Marsac."

"Sinä et ole vielä sanonut minulle, kenelle hän ne antoi", sanoin minä
ankarasti.

"Hän antoi ne eräälle papille", mumisi hän.

"Mille papille?"

"Minä en tiedä hänen nimeään. Hän on jakobiini."

"Ja minkä takia?" kysyin minä, tuijottaen epäuskoisena ylioppilaaseen.
"Minkä takia hän antoi ne hänelle? Kuule! Varo itseäsi, äläkä koeta
syöttää minulle mitään sorbonnelaisia valheitasi!"

Hän epäröi hetkisen, katsoen minuun arasti, ja näytti sitten päättävän
sanoa minulle kaikki. "Tuo jakobiini sai selville -- se oli silloin kun
asuimme Pariisissa, ymmärrättehän, viime kesäkuussa -- että hän oli
hugenotti. Se oli siihen aikaan kun Foucard'it poltettiin, ja jakobiini
pelotteli häntä sillä ja sai hänet maksamaan hänelle rahna, jotta hän
säilyttäisi hänen salaisuutensa, alussa vähän ja sitten yhä enemmän..
Kun kuningas lähti Blois'han, seurasi hän hänen majesteettiaan, luullen
olevansa turvassa täällä. Mutta pappi tuli myöskin ja sai rahaa yhä
enemmän ja enemmän, kunnes jätti hänet tällaiseen tilaan."

"Tällaiseen tilaan!" sanoin minä. Ja minä purin hampaani yhteen.

Simon Fleix nyökkäsi.

Katselin ympärilleni tuossa kurjassa ullakkokamarissa, johon äitini oli
sortunut, ja kuvittelin niitä kauhun ja jännityksen hetkiä, joita hän
oli kokenut -- joita hänen oli täytynyt kokea tuon konnan uhkauksen
riippuessa hänen harmaan päänsä päällä! Ajattelin hänen syntyperäänsä
ja nöyryytystänsä, heikkoa terveyttään ja kärsivällistä, uupumatonta
rakkauttaan minua kohtaan; ja juhlallisesti, taivaan edessä vannoin
sinä yönä rankaisevani tuota miestä. Vihani oli liian suuri voidakseen
pukeutua sanoihin, ja kyyneliin olin liian vanha. En kysellyt Simon
Fleix'ltä enempää, paitsi milloin hän arveli papin tulevan uudestaan --
mitä hän ei voinut sanoa -- ja tokko hän tuntisi hänet -- mihin hän
vastasi myöntävästi. Vaan vaippaani kääriytyen laskeuduin makaamaan
lieden luo ja haudoin surullisia mietteitä.

Siis samalla kuin minä olin ollut ahdingossa omalla tahollani, oli
äitini nähnyt nälkää täällä. Hän oli pettänyt minua ja minä häntä.
Lamppu lepatti heittäen epämääräisiä varjoja, tuulenhengen
löyhytellessä omituista ikkunaverhoa edestakaisin. Katosta vuotava vesi
tippui pisara pisaralta, ja tuon tuostakin ravisteli tuuli ränstynyttä
rakennusta ikäänkuin tahtoisi repäistä sen kokonaan sijoiltaan ja
lennättää pois.




VIII. Tyhjä huone.


Haluten lähteä matkaan niin varhain kuin mahdollista, jotta ehtisimme
Rosny'hin toisena iltana, herätin Simon Fleix'n ennen päivän
valkenemista ja kuultuani häneltä, missä hevoset olivat, menin niitä
ruokkimaan. Otin tehdäkseni sen itse, jotta samalla saisin tilaisuuden
etsiä räätälin ja varustaa itselleni pukimet, jotka olisivat paremmin
säätyni mukaiset kuin ne, mitkä minulla oli jälellä. Huomasin, että
minulla oli vielä yhdeksänkymmentä kruunua Navarran kuninkaan
antamista rahoista, ja kahdellatoista hankin mustasta verasta tehdyn,
ruskeanpunaisilla pilkuilla ja juovilla koristetun nutun, tumman
levätin, joka oli vuorattu samalla vaatimattomalla värillä, sekä uuden
hatun ja sulan. Vaatturi olisi mielellään toimittanut minulle myöskin
uuden huotran, nähdessään että entinen oli kärjestä kulunut. Mutta
siitä minä kieltäydyin, sillä olin saanut päähäni, että kulkisin
miekankärki paljaana, kunnes olisin kostanut sille konnalle, joka oli
täyttänyt äitini vanhuudenpäivät kurjuudella; saatuani Navarran
kuninkaan tehtävän suoritetuksi olin luvannut ruveta ajamaan tuon
päätöksen toteuttamista tarmokkaasti ja mitään häikäilemättä.

Vaatteitten valinta ja jotkut muutokset, joita niihin oli tehtävä,
viivyttivät minua jonkun aikaa, niin että oli myöhäisempi kuin olisin
halunnut, kun palasin jälleen asuntoani kohti aikomuksessa saada
seurueeni ratsaille niin joutuin kuin mahdollista. Muistan, että aamu
oli selkeä ja kylmä; katuojat olivat kuivat ja kadut verrattain
puhtaat. Siellä täällä pilkotti varhainen auringonsäde esiinpistävien
räystäitten välistä, luvaten erinomaista matkailmaa. Mutta kasvot,
joita kävellessäni kohtasin, eivät heijastaneet ympäristön iloisuutta.
Äkeitä katseita kohtasin kaikkialla, minne vain katsoin, ja kun lähetti
lähetin perästä karautti ohitseni matkalla linnaan, seisoivat
kaupunkilaiset ovillaan huolettomina ja toimettomina taikka
kadunkulmauksiin keräytyneinä puhelivat hiljaa keskenään sen näköisinä
kuin olisi ollut salahankkeita tekeillä. Leskikuningatar eli vielä,
mutta Orleans oli noussut kapinaan, samoin Sens ja Mans, Chartres ja
Melun. Rouenin sanottiin olevan kahden vaiheilla, Lyons oli aseissa,
kun Pariisi taas oli pannut kuninkaansa pois viralta ja kirosi häntä
joka päivä sadoilta alttareilta. Sanalla sanoen, se suuri kapina, joka
seurasi Guisen kuolemaa ja kesti niin monta vuotta, oli jo käynnissä,
niin että tänä uuden vuoden ensimäisenä päivänä kuninkaan määräykset
tuskin kantoivat kauemmaksi kuin hänen katseensa, kun hän levottomana
kurkisti ulos yläpuolellani kohoavista linnan torneista.

Saavuttuani taloon kiipesin kiiruusti ylös pitkää porraskäytävää,
harmitellen sen pimeyttä ja likaisuutta ja suunnitellen kiivetessäni,
millä tavoin voisin mukavimmin ja pikimmin muuttaa äitini parempaan
asuntoon. Viimeisen porrasjakson yläpäähän ehdittyäni näin, että neidin
ovi käytävän vasemmalla puolen oli auki, ja päättäen siitä että hän oli
jo ylhäällä ja valmiina matkaan, astuin äitini huoneeseen reippain
askelin ja kirpeän aamuilman virkistämin mielin.

Mutta kynnyksellä minä pysähdyin, jääden seisomaan äänettömänä ja
tyrmistyneenä. Ensin luulin, että huone oli tyhjä. Seuraavalla
katsahduksella huomasin ylioppilaan. Hän oli polvillaan vuoteen
vieressä komerossa, jonka esirippu oli raastettu osaksi pois. Ikkunan
edestä oli verho samoin repäisty alas, ja siitä virtaava kylmä
päivänvalo paljasti räikeästi huoneen ruman alastomuuden, saaden
sydämeni hyytymään. Lieden luona virui kumollaan oleva tuoli, ja
orrella sen yläpuolella kyyrötti harmaa kissa, jota en ollut tähän
saakka huomannut, katsellen minua peitetyllä vihalla. Neitiä ei näkynyt
enempää kuin Fanchetteakaan, ja Simon Fleix ei kuullut tuloani. Hän
toimitti vuoteen ääressä jotain, mikä nähtävästi koski äitiäni.

"Mitä tämä on?" huudahdin minä hiljaa, lähestyen varpaillani vuodetta.
"Missä toiset ovat?"

Ylioppilas katsahti taaksensa ja näki minut. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat ja synkät. Hänen silmänsä hehkuivat, ja kuitenkin niissä oli
kyyneliä, samoinkuin hänen poskillaankin. Hän ei puhunut, mutta huoneen
kylmyys, alastomuus ja tyhjyys puhuivat hänen puolestaan, ja mieleni
musteni.

Tartuin häntä hartioihin. "Etkö voi puhua!" sanoin suutahtaen. "Missä
he ovat?"

Hän nousi pystyyn ja tuijotti minuun. "He ovat menneet!" sanoi hän
älyttömästi.

"Menneet?" huudahdin minä. "Mahdotonta! Milloin? Minne?"

"Puoli tuntia sitten. En tiedä minne."

Ymmällä ja ihmeissäni tuijotin häneen kauhistuksen ja suuttumuksen
vaiheella. "Etkö tiedä?" huusin. "He ovat menneet, ja sinä et tiedä?"

Hän kääntyi äkkiä ja tarttui minua käsivarteen. "En, minä en tiedä,
minä en tiedä!" huusi hän kokonaan muuttuneella sävyllä, rajun
kiihtymyksen vallassa. "Ja menköön paholainen heidän kanssaan! Mutta
sen tiedän, kenen kanssa he menivät, nuo teidän ystävänne, herra de
Marsac! Tuli muuan narri, hölmö, hieno keikari ja puhui heille hyvää ja
kaunista ja näytti heille kultaisen merkin, ja silloin -- hui! -- he
menivät tiehensä ja unohtivat teidät!"

"Mitä!" huudahdin minä, alkaen käsittää ja takertuen kiihkeästi hänen
puheensa ainoaan johtolankaan. "Kultaisen merkinkö? Heidät on siis
houkuteltu pois! Ei ole hetkeäkään hukattava. Minun täytyy seurata."

"Ei, sillä siinä ei ole kaikki!" vastasi hän, keskeyttäen minut
synkästi, samalla kuin hän pusersi käsivarttani yhä tiukemmin ja hänen
silmänsä säkenöivät. "Te ette ole kuullut kaikkea. Tuo mies, jonka
kanssa he menivät, kutsui teitä petturiksi ja varkaaksi ja
kerjäläiseksi, ja teki sen äitinne silmäin edessä -- ja tappoi hänet!
Tappoi hänet yhtä varmasti kuin jos hän olisi pistänyt miekan häneen!
Tahdotteko vieläkin jättää hänet ja lähteä heidän jälkeensä?"

Hän puhui selvästi. Ja kuitenkin, Jumala paratkoon, kului joku aika
ennenkuin ymmärsin hänet -- ennenkuin käsitin hänen sanainsa
merkityksen tahi kykenin siirtämään ajatukseni poissaolevista edessäni
vuoteella makaavaan äitiini. Kun se viimeinkin minulle onnistui ja minä
käännyin häneen päin ja näin hänen liikkumattomat kasvonsa ja ohuen
tukkansa rentoina karkealla tyynyllä, niin valtasi tuo näky minut
kokonaan. En muistanutkaan enää toisia -- sillä luulin häntä
kuolleeksi; ja tuskaisesti parahtaen lankesin polvilleni hänen
viereensä ja peitin kasvoni. Mitä tuo itsepäinen tyttö oikeastaan
minulle merkitsi? Mitä merkitsivät kuninkaatkaan ja kuninkaan asiat
minulle hänen rinnallaan -- ainoan ihmisolennon, joka yhä minua
rakasti, ainoan olennon, joka oli minun vertani ja heimoani, ainoan
alati-kärsivällisen, alati-uskollisen sydämen rinnalla, joka monet
vuodet oli sykkinyt yksinomaan minulle? Hetken verran, muutamien
tuokioitten ajan olin hänen arvoisensa, sillä minä unohdin kaikki muut.

Simon Fleix herätti minut vihdoin turtumuksestani, selittäen minulle,
ettei hän ollut kuollut, vaan ainoastaan syvässä tiedottomuuden
tilassa, jonka hänen saamansa ankara mielenjärkytys oli aiheuttanut.
Hän oli lähettänyt jonkun naapurin hakemaan lääkäriä, ja tämä astui
huoneeseen juuri kun minä nousin ylös ja asettuen minun paikalleni
palautti äitini pian tajuihinsa. Mutta hänen äärimmäinen heikkoutensa
varotti minua toivomasta enempää kuin väliaikaista toipumista. Enkä
ollut kauan istunut hänen luonaan, ennenkuin huomasin, että tämä
viimeinen isku, joka tuli niin monien kauhujen ja aineellisten
puutteitten lisäksi, oli sattunut hänen elämänsä ytimeen ja että hän
oli nyt kuolemaisillaan.

Hän makasi jonkun aikaa käsi minun kädessäni ja silmät ummessa, mutta
puolenpäivän tienoissa, kun ylioppilas oli saanut annetuksi hänelle
hiukan lihalientä, hän virkistyi, ja tuntien minut makasi enemmän kuin
tunnin ajan tuijottaen minuun sanomattoman tyytyväisenä ja onnellisena.
Sen ajan kuluttua, kun luulin ettei hän enää kyennyt puhumaan, hän
viittasi minua kumartumaan hänen puoleensa ja kuiskasi jotakin, mistä
ensin en saanut selvää. Mutta sitten käsitin hänen sanoneen: "Onko hän
mennyt -- se tyttö, jonka toit?"

Hyvin levottomana vastasin myöntävästi, pyytäen ettei hän huolehtisi
siitä asiasta. Minun ei kuitenkaan olisi tarvinnut peljätä, sillä kun
hän jälleen avasi suunsa, puhui hän levollisesti ja ikäänkuin
sellainen, joka näkee jotakin edessään selvästi.

"Kun löydät hänet, Gaston", kuiskasi hän, "niin älä ole hänelle
vihainen. Se el ollut hänen syynsä. Hän -- tuo mies petti hänet.
Katso!"

Seurasin suuntaa, mihin hän osotti pikemmin katseellaan kuin kädellään,
ja näin päänalaisen vieressä kultaketjun. "Jättikö hän tämän?"
kuiskasin minä, omituisen liikutuksen pusertaessa rintaani. "Hän pani
sen tähän", kuiskasi äitini. "Ja hän olisi estänyt miestä sanomasta
mitä hän sanoi" -- väristys puistatti äitini ruumista hänen
muistellessaan miehen sanoja, vaikka hänen silmänsä katsoivat minuun
yhä uskoen ja luottaen -- "hän olisi estänyt, mutta hän ei voinut,
Gaston. Ja sitten mies joudutti häntä lähtemään."

"Näyttikö hän hänelle jonkin merkin, äiti?" En saattanut mitenkään
pidättää tätä kysymystä, sillä niin paljon näytti siitä riippuvan.

"Näytti, kultapalan", kuiskasi äiti hymyillen heikosti. "Nyt minä
tahdon nukkua." Ja pitäen yhä kädestäni hän sulki silmänsä.

Ylioppilas palasi pian tuoden joitakin tarvetavaroita, joita olin
lähettänyt hänet hakemaan, ja me istuimme äitini luona iltaan saakka ja
myöhään yöhönkin. Huojennuksekseni olin kuullut lääkäriltä, että hän
oli ollut sairaana jo jonkun aikaa ja että joka tapauksessa loppu olisi
tullut pian. Hänellä ei ollut tuskia eikä hän tuntenut pelkoa, vaan
näytti siltä kuin hän olisi kiittänyt Jumalaa ja ollut tyytyväinen,
kohdatessaan minun katseeni aina kun hän avasi silmänsä tai heräsi
horrostilastaan. Mitä itseeni tulee, niin muistan, että tuohon
huoneeseen sisältyi joksikin aikaa koko minun maailmani. Sen
hiljaisuuteen hukkui kaikki kuohunta, mikä täytti Ranskan kaupungit, ja
sen ainoa mielenkiinto -- heikon hengityksen edestakaisin huokuminen --
himmensi kokonaisen elämäniän pyyteet ja toiveet.

Ennenkuin päivä valkeni, hiipi Simon Fleix ulos hoitamaan hevosia.
Palattuaan tuli hän luokseni ja kuiskasi korvaani, että hänellä oli
minulle jotain sanottavaa. Ja kun äitini makasi sillä hetkellä
levollisessa unessa, irroitin käteni, nousin hiljaa ja menin hänen
kanssaan lieden luo.

Sen sijaan että olisi puhunut, asetti hän nyrkkinsä eteeni ja aukaisi
yhtäkkiä kouransa. "Tunnetteko tätä?" kysyi hän, katsahtaen minuun
terävästi.

Otin hänen kädessään olevan esineen, ja katseltuani sitä nyökkäsin. Se
oli ruusukkeeksi solmittu tummanpunainen samettikaistale, joka oli
muodostanut, kuten ensi silmäyksellä huomasin, osan neiti de la Viren
naamion pidikkeestä. "Mistä sinä sen löysit?" sopersin minä, otaksuen
että hän oli poiminut sen porraskäytävästä. "Katsokaa sitä!" vastasi
hän kärsimättömästi. "Te ette ole katsonut."

Käänsin sen toisinpäin, ja silloin näin jotakin, mikä ensin oli jäänyt
minulta huomaamatta -- nimittäin että kaistaleen leveämmässä päässä oli
omituisia kuvioita, jotka oli hyvin kömpelösti ja säännöttömästi
ommeltu valkoisella silkkilangalla. Pistot muodostivat kirjaimia ja
kirjaimet sanoja. Hätkähtäen luin: "Apua!" ja kulmassa näin pienemmillä
pistoilla nimikirjaimet "C.d.l.V."

Katsoin kiihkeästi ylioppilaaseen, "Mistä löysit tämän?" kysyin.

"Löysin sen kadulta", vastasi hän levollisesti, "noin kolmensadan
askeleen päässä täältä."

Mietin hetkisen.. "Katuojastako vai seinän vierestäkö?" kysyin sitten.

"Seinän vierestä."

"Jonkin ikkunan altako?"

"Aivan niin", vastasi hän. "Voitte olla levollinen; minä en ole hölmö.
Panin merkille paikan, herra de Marsac, enkä unohda sitä."

Tämä löytö herätti tunteita, jotka pyrkivät syrjäyttämään mielestäni
äitini tilan aiheuttaman surun ja levottomuudenkin -- mitkä tunteet
vielä hetki sitten olivat näyttäneet tekevän mitättömiksi kaikki muut
huolet. Sillä näin nyt olevani pulassa, jossa minun täytyi kärsiä
teinpä miten hyvänsä. Toiselta puolen oli minun mahdoton jättää äitini;
olisin ollut sydämetön julmuri, jos sen olisin tehnyt. Toiselta puolen
taas en voinut ilman viiltävää tuskaa jäädä liikkumattomaksi ja
toimettomaksi, kun neiti de la Vire, jota olin vannonut suojelevani ja
joka nyt kärsi minun huolettomuuteni ja huonon onneni takia, kutsui
minua apuun. Sillä muuta tuo samettiruusuke ei voinut merkitä, ja
kenellekään muulle se ei voinut olla tarkotettu kuin minulle, koska ei
ollut montakaan muuta, joka olisi todennäköisesti voinut sen tuntea, ja
koska hän piti luonnollisena, että minä koettaisin päästä hänen
jälilleen.

Enkä voinut antaa tuolle merkille mitään pientä merkitystä. Muistaen
neidin ylpeän ja pelottoman luonteenlaadun, sekä missä valossa hän aina
oli minua katsonut, oli minulla syy aavistaa pahinta. Olin varma, ettei
mikään luuloteltu vaara eikä muu kuin kaikkein viimeinen hätä olisi
saanut häntä ottamaan näin alentavaa askelta. Ja tämä johtopäätös ynnä
lisäksi pelko siitä, että hän oli joutunut Fresnoyn käsiin, jota luulin
siksi henkilöksi, joka oli ryövännyt minulta kultarahan puolikkaan,
täyttivät minut hirveällä epätietoisuudella siltä, millä suunnalla
velvollisuuteni tällä hetkellä oli. Kunniantuntoni veti minua kahdelle
taholle, vaatien minua sekä lähtemään että jäämään, ja kun käteni meni
miekankahvaan ja jalkani pakottivat minua lähtemään, etsivät silmäni
äitiäni ja korvani kuuntelivat hänen vienoa hengitystään.

Neuvottomana ja hämmentyneenä katsoin ylioppilaaseen, ja hän katsoi
minuun. "Sinähän näit miehen, joka vei hänet", mutisin minä. Siihen
saakka, ollen yksinomaan huolissani äitini kohtalosta, olin tehnyt vain
joitakin kysymyksiä ja sivuuttanut asian ikäänkuin se liikuttaisi minua
vähän ja kuuluisi minulle vielä vähemmän. "Minkä näköinen hän oli?
Oliko hän iso, turpea mies, pää siteessä, tai ehkä haava kasvoissaan?"

"Sekö herra, joka meni neidin kanssa?" kysyi hän.

"Niin, niin, vaikkapa herra, jos niin haluat!"

"Ei ollenkaan", vastasi ylioppilas. "Hän oli pitkä, nuori, hieno mies,
komeasti puettu, ja hänellä oli tumma tukka ja komeat kasvot. Kuulin
hänen sanovan neidille, että hän tuli erään neidin ystävän lähettämänä,
joka oli liian korkea-arvoinen mainittavaksi julkisesti, varsinkaan
Blois'ssa. Hän lisäsi tuovansa häneltä tunnusmerkin; ja kun neiti
mainitsi teistä -- hän oli juuri tullut rouvan huoneeseen seuranaisensa
kanssa, kun tuo mies ilmestyi..."

"Hän oli tietysti pitänyt silmällä, milloin minä menin ulos."

"Aivan niin. No niin, kun neiti mainitsi teistä, vannoi mies, että te
olitte seikkailija ja rutiköyhä petkuttaja ja vaikka mikä, ja kehotti
neitiä sanomaan, pitikö hän todennäköisenä että hänen ystävänsä olisi
uskonut sellaisen tehtävän sellaiselle miehelle."

"Ja silloinko neiti lähti hänen kanssaan?"

Ylioppilas nyökkäsi.

"Mielelläänkö? Vapaasta tahdostaanko?"

"Kyllä", vastasi hän. "Siltä minusta näytti. Hän koetti estää miestä
puhumasta teidän äitinne kuullen, mutta siinä oli kaikki."

Hetken mielijohteen ajamana otin askeleen ovea kohti; muistin kuitenkin
asemani ja käännyin takaisin voihkaisten. Melkein poissa suunniltani ja
tuntien tarvetta purkaa jollain tavoin tunteitani, tartuin poikaa
hartioihin ja pudistelin häntä edestakaisin.

"Sano minulle, mies, mitä minun on tehtävä!" mutisin hampaitteni
välistä. "Puhu! Ajattele! Keksi jotakin!"

Mutta hän pudisti päätänsä.

Päästin hänet irti mumisten kirouksen ja istuin tuolille vuoteen
viereen, laskien pääni käsieni väliin. Juuri sillä hetkellä saapui
kumminkin huojennus -- saapui odottamattomalta taholta. Ovi avautui ja
lääkäri astui sisään. Hän oli taitava ammatissaan, ja vaikka häntä
paljon käytettiin hovipiireissä, oli hän siitä huolimatta hugenotti --
ja juuri tämä seikka oli rohkaissut Simon Fleix'tä pyytämään hänen
apuaan "Vertavuotavan sydämen" isännän kautta, mikä majatalo oli
Blois'n hugenottien salainen yhtymäpaikka. Toimitettuaan tutkimuksensa
aikoi hän poistua, sillä hän oli vakava ja hiljainen mies ja hänellä
oli paljon työtä, mutta minä pysäytin hänet ovella.

"Kuinka hänen laitansa on, herra tohtori?" sanoin matalalla äänellä,
pidellen kädelläni hänen päällysviitastaan.

"Hän on voimistunut ja voi elää pari kolme päivää", vastasi hän
levollisesti. "Ehkä neljäkin, ja niin monta kuin Jumala tahtoo."

Painaen kaksi kruunua hänen käteensä pyysin häntä käymään joka päivä,
minkä hän lupasikin tehdä. Sitten hän poistui. Äitini uinui yhä
rauhallisesti, ja minä käännyin Simon Fleix'n puoleen; epäilyni olivat
hälvenneet ja päätökseni oli tehty.

"Kuule", sanoin minä, "ja vastaa minulle lyhyeen. Me emme voi poistua
yhtaikaa, se on selvä. Kuitenkin täytyy minun mennä heti paikalla sille
paikalle, mistä sinä löysit tuon samettinauhan. Kuvaa se paikka minulle
tarkasti, niin että voin löytää sen, äläkä tee erehdyksiä."

Hän nyökkäsi ja vastasi hetkisen mietittyään:

"Tiedättehän St. Denis'n kadun? No, menkää sitä alaspäin, jättäen
'Vertavuotavan sydämen' vasemmalle puolellenne. Kääntykää toisesta
kulmauksesta samalla puolella sivuutettuanne majatalon. Kolmas talo
kulmasta lukien, jälleen vasemmalla, on Pyhän ristin sairaalaan
johtavan porttiaukon yläpuolella. Portin yläpuolella on kaksi ikkunaa
alemmassa kerroksessa, ja niitten yläpuolella vielä kaksi. Nauha oli
ensimäisen ikkunan alla, jonka kohdalle saavutte. Oletteko ymmärtänyt?"

"Täydellisesti", sanoin minä. "On hyvä joskus olla kirjamieskin,
Simon."

Hän katsoi minuun miettiväisenä, mutta ei virkkanut mitään, ja minä
puuhasin miekankahvani lujittamisessa ja viittani sovittamisessa
kasvojeni alaosan eteen. Saatuani nämä tyydyttävästi järjestetyiksi
otin esiin rahani ja laskin kolmenkymmenenviiden kruunun suuruisen
summan, jonka annoin hänelle, terottaen hänen mieleensä että hänen oli
välttämättä pysyttävä äitini luona, jollen sattuisi palaamaan. Sillä
vaikka aioin lähteä ainoastaan tiedusteluretkelle, ottamaan, jos
mahdollista, selkoa siitä, oliko neiti vielä Blois'ssa, niin
tulevaisuus oli kuitenkin epävarma, ja vaikka viholliseni olivat
minulle tuntemattomia, tunsivat he minut.

Terotettuani hänelle tätä velvollisuutta otin äänettömät jäähyväiset
äidiltäni ja jättäen huoneen poistuin hitaasti alas portaita, äitini
riutuneitten, kalpeitten kasvojen kuvan seuratessa mukanani ja
antaessa, kuten minusta tuntui, pyhityksen aikomukselleni.

Kellot löivät yhtätoista, kun astuin ulos ovesta ja seisoin hetkisen
kujalla katsellen kummallekin suunnalle, näkyisikö mitään vakoilun
merkkejä. Mitään ei kuitenkaan ollut nähtävissä. Kuja oli autio. Ja
ollen varma siitä, että olisi turhaa yrittää eksyttää vastustajiani,
jotka arvattavasti tunsivat Blois'n paremmin kuin minä, en sitä
koettanutkaan, vaan ohjasin tieten tahtoen kulkuni "Vertavuotavaa
sydäntä" kohti St. Denis'n kadulle. Kaduilla oli sama synkän odotuksen
leima, jonka olin huomannut edellisenä päivänä. Samat ryhmät
seisoskelivat kadunkulmissa, samat epäluuloiset katseet kohtasivat
minua niinkuin kaikkia muitakin muukalaisia, jotka näyttäytyivät
ulkona; yhtä välinpitämättömän toimettomilta näyttivät kaupunkilaiset,
yhtä levottoman kiireellisiltä tulevat ja lähtevät sanansaattajat.
Näin, että täälläkin, ihan palatsin muurien juurella, lain ja
järjestyksen siteet olivat jännitetyt miltei katkeamaisilleen, ja
ajattelin, että jos milloinkaan oli Ranskassa ollut aikaa, jolloin
oikeus merkitsi vähän ja vahva käsi paljon, niin sellainen aika oli
nyt. Sellainen asiain tila olikin edullinen käsissä olevalle
tuumalleni, ja välittämättä epäluuloisista katseista astelin
päättäväisenä tietäni.

Löysin helposti sen porttikäytävän, josta Simon oli puhunut, ynnä
ikkunan, jonka alta hän oli löytänyt samettisolmukkeen, Koska
melkein vastapäätä avautui kapea kujanne, käytin sitä hyväkseni
tarkastellakseni taloa mielin määrin, ja huomasin heti, että alempi
ikkuna oli suojattu vain lujilla luukuilla, jotka nyt olivat auki,
mutta ylemmän kerroksen ikkuna oli varustettu vahvalla rautaristikolla.
Luonnollisesti keskitin huomioni jälkimäiseen. Talo oli vanha
kivirakennus ja päältä katsoen jotensakin kunnioitettavan näköinen,
enkä voinut huomata siinä mitään, mikä olisi herättänyt epäluuloani,
jos nauha olisi löytynyt muualta. Sen seinässä oli erään uskonnollisen
veljeskunnan vaakuna, ja portti oli arvattavasti aikoinaan ollut sen
sairaalan pääsisäänkäytävänä, joka vieläkin oli sen takana, mutta nyt
oli portin päällinen talo nähtävästi joittenkin säätyläisihmisten
asuntona. Olivatko molemmat kerrokset samoilla vai eri asukkailla, sitä
en voinut ratkaista.

Katseltuani sitä jonkun aikaa näkemättä kenenkään menevän sisään tai
tulevan ulos ja keksimättä mitään, mikä jollain tavoin olisi opastanut
minua, päätin uskaltautua talon sisäpuolelle, kun katu oli rauhallinen
eikä talossa näkynyt mitään merkkejä, jotka olisivat osottaneet sen
olevan vahvasti vartioidun. Sisäänkäytävä oli porttiholvin alla
oikealla puolella olevasta ovesta. Näkemästäni tein sen johtopäätöksen,
että portinvartia oli poissa, arvatenkin juoruilemassa kaupungilla
valtiollisista asioista.

Johtopäätökseni näyttäytyikin oikeaksi, sillä kun olin onnellisesti
päässyt kadun poikki ja pujahdin sisään puoliavoimesta ovesta, löysin
ainoastaan hänen sauvansa ja hiilipannunsa häntä edustamassa. Yksi
silmäys riitti vakuuttamaan minulle tämän, ja heti käännyin empimättä
nousemaan ylös portaita, sillä oivalsin, että jos tahdoin saada jotakin
aikaan yksinäni, niin oli minun turvattava enemmän rohkeuteen ja
yllätykseen kuin varovaisuuteen ja harkintaan.

Portaisiin tuli vain niukasti valoa pihan puolella olevista
tähystysaukoista, mutta ne olivat siistit ja hyvässä kunnossa. Koko
talossa vallitsi hiljaisuus, jota rikkoi vain minun askelteni ääni, ja
kaikki näytti niin siistiltä ja säännölliseltä, että kuta ylemmäs
nousin, sitä alemmas painui menestyksen-toivoni. Päättävästi jatkoin
kuitenkin kulkuani, kunnes saavuin toiseen kerrokseen ja seisoin
suletun oven edessä. Nyt oli hetki, jolloin kaikki tulisi ratkaistuksi.
Kuuntelin joitakin silmänräpäyksiä, mutta kun ei mitään kuulunut,
kohotin varovaisesti salpaa. Vastoin odotustani ovi avautui, ja minä
astuin sisään. Korkeaselustainen penkki oli sisäpuolella, estäen minua
näkemästä vapaasti huoneeseen, joka näytti olevan avara ja runsaasti ja
komeasti sisustettu, vaikka hiukan matala ja verrattain hämärästi
valaistu, sillä sen kaksi ikkunaa olivat leveyttään matalampia. Lämmin
takkatulen hohde valaisi kattoa, ja juuri kun suljin hiljaa oven,
murtui jokin palanut halko liedellä niin että säkenet ratisivat, mikä
ääni toi kodikasta eloa loisteliaaseen hiljaisuuteen. Heti sen jälkeen
kysyi matala soinnukas ääni: "Alfons, sinäkö se olet?"

Astuin selustapenkin ympäri, ja näin edessäni kauniin naisen
kyynärpäänsä nojassa sohvalla. Kuullessaan oven avautuvan hän oli
kohonnut ryntäilleen. Kun hän nyt näki vieraan ihmisen edessään,
hypähti hän heikosti huudahtaen pystyyn ja tuijotti minuun hämmästystä
ja suuttumusta kuvastavin kasvoin. Hän oli keskikokoinen, piirteet
säännölliset, vaikka hiukan lapsimaiset, kasvot erittäin kauniit.
Tuuhea, kullankeltainen tukka riippui epäjärjestyksessä hänen kaulansa
ympärillä, sopien hyvin hänen silmiensä syvään sineen, missä minusta
näytti piilevän enemmän henkeä ja tulta kuin hänen yleiset
kasvonpiirteensä panivat otaksumaan.

Hetken äänettömyyden jälkeen, minkä kestäessä hän mittaili minua
kiireestä kantapäähän hyvin ylpeästi -- ja minä katselin häntä
uteliaana ja ihmetellen -- hän lausui: "Hyvä herra, voisinko saada
tietää, mikä aiheuttaa tämän -- vierailun?"

Olin sillä hetkellä niin hämmästyksissäni naisen ilmestymisestä ja
hänen tavattomasta kauneudestaan, samoinkuin siitäkin, etten nähnyt
täällä merkkiäkään etsimistäni henkilöistä, että en saanut kootuksi
ajatuksiani vastaukseen, vaan seisoin ymmällä tuijottaen häneen.
Huoneeseen astuessani olin odottanut näkeväni vallan toista!

"No, herra?" sanoi hän jälleen puhuen terävästi ja kopauttaen jalallaan
lattiaan.

"Tämän vierailunko?" sopersin minä.

"Kutsukaa sitä vaikka tunkeilevaisuudeksi, jos niin haluatte!" huusi
hän kopeasti. "Mutta selittäkää syynne taikka menkää matkaanne."

"Pyydän lupaa saada tehdä molemmat", vastasin minä,
tahdonponnistuksella kooten ajatukseni. "Nousin ylös näitä portaita ja
avasin ovenne erehdyksessä -- yksinkertaisesti sanoen -- toivoen
tapaavani täällä erään ystäväni. Huomaan erehtyneeni, eikä minulla ole
muuta tehtävää kuin poistua, pyytäen samalla nöyrimmästi anteeksi." Ja
puhuessani kumarsin syvään ja valmistauduin lähtemään.

"Odottakaa vähän!" sanoi hän nopeasti ja muuttuneella äänellä. "Te
olette ehkä herra de Bruhlin -- mieheni -- ystävä. Siinä tapauksessa,
jos haluatte jättää hänelle jonkun sanoman, toimitan sen mielelläni
hänelle."

Hän näytti niin viehättävältä, että huolimatta tunteitteni sekasorrosta
en voinut muuta kuin katsella häntä ihaillen. "Valitettavasti en voi
esittää sitäkään puolustuksekseni", vastasin minä. "Ikävä kyllä ei
minulla ole kunniaa tuntea häntä."

Hän katseli minua hiukan hämmästyneenä. "Mutta kuitenkin", vastasi hän,
hymyillen kainosti ja leikkien pukuaan kiinnittävällä kultasoljella,
"teillä on täytynyt olla jokin syy, jokin aihe, jonka nojalla luulitte
löytävänne ystävänne."

"Kyllä, rouva", vastasin minä, "mutta minä erehdyin."

Näin hänen punastuvan äkkiä. Hymyillen ja räpyttäen ujosti silmiään hän
sanoi: "Onko ehkä mahdollista, että -- tarkotan, että oletteko ehkä
tullut tänne jostakin syystä, joka on yhteydessä -- esimerkiksi jonkun
samettinauhan kanssa?"

Minä hätkähdin ja astuin tahtomattani askeleen häntä kohti.
"Samettinauhan!" huudahdin liikutettuna. "Hyvä Jumala! Sittenhän en
olekaan erehtynyt! Olen tullut oikeaan taloon, ja te -- te tiedätte
tästä jotakin! Arvoisa rouva, sanokaa minulle mitä tuo samettinauha
merkitsee, minä rukoilen teitä!"

Kiihtymykseni näytti tekevän hänet levottomaksi; hän peräytyi pari
askelta, katsoen minuun ylväästi, mutta samalla ikäänkuin hiukan
häpeillen. "Uskokaa minua, se ei merkitse mitään", sanoi hän kiireesti.
"Pyydän teitä ymmärtämään sen. Se oli tyhmää pilaa."

"Pilaa?" sanoin minä. "Se on pudotettu tästä ikkunasta."

"Se oli pilaa", toisti hän itsepintaisesti. Mutta saatoin nähdä, että
hän kaikesta ylpeydestään huolimatta oli levoton. Hänen kasvonsa olivat
hämmentyneet ja kyyneliä oli hänen silmissään, Ja tämä saattoi minut
näissä olosuhteissa vain kahta itsepäisemmäksi.

"Minulla on tuo nauha mukanani", sanoin minä. "Teidän täytyy kertoa
minulle siitä enemmän."

Hän katsoi minuun osottaen ankarampaa suuttumusta kuin hän tähän saakka
oli ilmaissut. "Luulen, ettette te tiedä, kenelle puhutte", sanoi hän
hengittäen kiivaasti. "Poistukaa täältä, ja heti! Olen sanonut teille,
että se oli pilaa. Jos te olette kunnianmies, niin te uskotte minua ja
lähdette pois." Ja hän osotti ovea.

Mutta minä pysyin paikallani, sillä olin järkähtämättä päättänyt tunkea
salaisuuden perille. "Olen kunnianmies, arvoisa rouva", sanoin minä,
"mutta kuitenkin täytyy minun saada tietää enemmän. Ennenkuin saan
kuulla enemmän, en voi lähteä."

"Oh, tämä on sietämätöntä!" huusi hän katsellen ympärilleen ikäänkuin
etsien pakotietä; mutta minä olin hänen ja ainoan oven välissä. "Tämä
on sietämätöntä! Tuo samettinauha ei ollut lainkaan tarkotettu teille.
Ja, mikä merkitsee enemmän, jos de Bruhl tulee ja löytää teidät täältä,
niin tulette sitä katkerasti katumaan."

Näin että hän oli ainakin yhtä levoton itsensä takia kuin minun
puolestani, ja asianhaaroihin katsoen ajattelin olevani oikeutettu
käyttämään hyväkseni hänen pelkoaan. Asetin tarkotuksella hattuni
vieressäni olevalle pöydälle ja lausuin, katsoen häneen kiinteästi:
"Minä menen, arvoisa rouva, kun saan kuulla kaikki mitä te tiedätte
tästä nauhasta, joka on kädessäni, mutta en ennen. Jollette te suostu
sitä ilmaisemaan, täytyy minun odottaa herra de Bruhlia ja kysyä
häneltä."

"Hävytön!" huudahti hän, katsoen minuun kuin olisi hän raivossaan ja
pelossaan ollut valmis tappamaan minut; hän oli nähtävästi intohimoinen
nainen. Mutta minä seisoin liikahtamatta, ja hetken perästä hän puhui.
"Mitä tahdotte tietää?" sanoi hän, katsoen minuun synkästi.

"Millä tavalla tämä nauha tuli kadulle teidän ikkunanne alle? Sen
tahdon tietää ensinnä."

"Minä pudotin sen", vastasi hän äreästi.

"Minkätähden?" kysyin minä.

"Koska..." Ja sitten hän pysähtyi ja katsoi minuun, ja sitten taas
katsoi alas, posket tulipunaisina. "Koska, jos teidän täytyy saada se
tietää... Minä olen ollut naimisissa vain kaksi kuukautta, ja minä
ajattelin että mieheni löytäisi sen ja toisi minulla. Se oli hupsu
päähänpisto."

"Mutta mistä saitte sen?" kysyin minä ja tuijotin häneen yhä
kummastuneempana ja neuvottomampana. Sillä minusta näytti että mitä
useampia kysymyksiä tein, sitä kauemmaksi eksyin tarkotuksestani.

"Minä löysin sen Arcyn kujalta", vastasi hän, polkien ärtyneenä
jalkaansa. "Sain tyhmän ajatuksen tehdä niinkuin tein. Ja nyt, vieläkö
teillä on useampia kysymyksiä?"

"Ainoastaan yksi", vastasin minä, nähden nyt kaikki selvästi.
"Tahdotteko suosiollisesti selittää minulle tarkasti, miltä kohdalta
löysitte sen?"

"Johan minä sanoin. Arcyn kujalta, kymmenen askeleen päässä
Valois-kadulta. No, joko nyt menette?"

"Yksi sana, arvoisa rouva. Oliko..."

Mutta hän huusi: "Menkää, menkää!" niin kiivaasti, että yritettyäni
vielä kerran kiittää häntä, katsoin paremmaksi noudattaa hänen
käskyään. Olin saanut kuulla kaikki mitä hän tiesi; olin ratkaissut
arvotuksen. Mutta ratkaistuani sen en ollut sen likempänä päämäärääni,
olin yhtä kaukana neidistä. Äänettömänä kumartaen suljin oven ja aloin
laskeutua alas portaita, mieli täynnä huolekkaita epäilyjä ja
laskelmia. Samettinauha oli ainoa johtolanka mitä minulla oli, mutta
oliko oikein antaa sille mitään merkitystä? Tiesin nyt, että olipa se
alkujaan ollut missä tahansa, se oli siirretty kerran toiseen paikkaan.
Ja jos kerran, niin miksi ei kahdesti? Miksi ei kolmasti?




IX. Talo Arcyn kujan varrella.


En ollut laskeutunut puoltakaankymmentä askelta, kun kuulin jonkun
tulevan porraskäytävään kadulta ja alkavan nousta ylös. Heti johtui
mieleeni, että tämä mahtoi olla herra de Bruhl, ja huomasin, etten
ollut lähtenyt nuoren rouvan asunnosta sekuntiakaan liian aikaisin.
Minulla oli siksi vaikea tehtävä käsissä, etten millään muotoa tahtonut
joutua vielä lisäksi riitaan tuntemattoman henkilön kanssa, ja siksi
joudutinkin askeleitani, toivoen kohtaavani hänet niin lähellä
portaitten alapäätä, että hän jäisi epätietoiseksi, olinko käynyt talon
ylemmässä vai alemmassa kerroksessa. Mutta porraskäytävä oli pimeä, ja
hän, jolle ne olivat tutut, saattoi liikkua nopeammin kuin minä, Hän
harppasi kaksi askelta kerrallaan ja ilmestyen äkkiä käänteeseen
yllätti minut ennenkuin minä olin selviytynyt ylimmästä porrasjaksosta.

Nähdessään minut hän pysähtyi äkkiä ja tuijotti minuun; hän ajatteli
luultavasti ensiksi, että hänen pitäisi tuntea minut. Kun hän ei
tuntenut, astui hän askelen taaksepäin. "Oletteko ollut -- onko teillä
jotain asiaa minulle?" sanoi hän.

"Ei", sanoin minä, "ei ole."

Hän rypisti kulmiaan. "Minä olen de Bruhl", hän sanoi.

"Niinkö?" mutisin minä, osaamatta muutakaan sanoa.

"Oletteko ollut...?"

"Teidän asuntonne portaissako? Kyllä, erehdyksessä", vastasin
umpimähkään.

Hän murahti hiukan tämän kuullessaan ja astui sivulle, epäluuloisena ja
tyytymättömänä, mutta tietämättä oikein mitä tehdä. Minä kohtasin,
tyvenesti hänen äkeän katseensa ja menin hänen ohitseen, mutta alas
laskeutuessani huomasin kuitenkin, että hän oli kääntynyt ja katsoi
jälkeeni. Hän oli iso, komea mies, tummaverinen ja hiukan
punakkakasvoinen, puettu täydellisimpään myrtinviheriään,
mustajuovaiseen hovipukuun. Käsivarrella oli hänellä samanvärinen
levätti. Kadulle saavuttuani katsahdin taakseni nähdäkseni, seurasiko
hän minua, mutta sen enempää en häntä ajatellut. Kuitenkin kohtasimme
me vielä toisemme, ja monta kertaa. Niin, jos silloin olisin tietänyt,
mitä sittemmin tulin tietämään, olisin palannut takaisin ja... Mutta
siitä myöhemmin.

Valois-katu, jolle muuan varovasti puodistaan kurkisteleva kauppias
ohjasi minut, oli kaupungin pääkatuja, kapea, likainen ja ylhäältä
esiinpistävien katonräystäitten ja ammattikilpien pimittämä, mutta
täynnä hälinää ja liikettä. Sen toinen pää avautui tuomiokirkon
esipihalle; toinen, hiljaisempi pää näkyi johtavan kaupungin läntiselle
portille. Tuntien että oli tärkeätä välttää herättämästä huomiota
etsimäni talon lähistöllä, kuljin tuomiokirkon edustalla olevalle
aukealle paikalle ja kysyen parilta mieheltä, jotka seisoivat siinä
puhelemassa, sain tietää että Arcyn kuja oli kolmas kuja Valois kadun
oikealla puolella jonkun matkan päässä siitä. Tämän tiedon saatuani
läksin heidän luotaan ja kuljin katua pitkin pää kumarassa ja levätti
vedettynä kasvojeni alaosan eteen ikäänkuin kolean itätuulen suojaksi,
kunnes saavuin kujan suulle. Silmiäni nostamatta käännyin rohkeasti
kujalle.

Kuljettuani kymmenen askelta kulmasta eteenpäin pysähdyin ja aloin
ympärilleni katsellen tutustua ympäristöön niin joutuin kuin taisin.
Kuja. joka näytti hyvin vähäliikkeiseltä, oli kahdeksan tai yhdeksän
jalkaa leveä, kiveämätön ja täynnä uomia. Toisella puolella sitä kohosi
korkea, umpinainen puutarhamuuri ja toisella vielä korkeampi talon
seinä; kummassakaan ei ollut ainoatakaan ikkunaa, mikä seikka täytti
minut hämmästyksellä, sillä se teki tyhjäksi kaikki laskelmani. Turhaan
mittasin katseellani kulkemiani kymmentä askelta; turhaan katselin ylös
ja oikealle ja vasemmalle. Olin kerrassaan ymmällä. Ei ainoatakaan
ikkunaa avautunut kujalle sillä kohdalla, ei edes koko kujan varrella.
Sillä sen molemmin puolin oli, niin pitkälle kuin saatoin nähdä,
umpinaisia, ikäänkuin puutarhain muureja.

Oivaltaen masentunein mielin mitä tämä merkitsi, näin yhdessä
tuokiossa, että kaikki Simon Fleix'n löydölle perustamani toiveet
olivat turhia. Neiti oli epäilemättä pudottanut samettinauhan, mutta ei
mistään ikkunasta. Se oli vieläkin johtolanka, mutta niin ohut ja
epämääräinen, että se itse asiassa oli mitätön, todistaen ainoastaan,
että neiti oli ahdingossa ja tarvitsi apua, mahdollisesti myöskin, että
hän oli kulkenut tämän kujan kautta matkalla yhdestä säilytyspaikasta
toiseen.

Kokonaan tyrmistyneenä ja lannistuneena nojasin jonkun aikaa seinään,
moittien sitä kovaa onnea, joka näytti seuraavan minua tässä niinkuin
monessa edellisessäkin seikkailussa. Eikä jäänyt kuulumatta matala
omantunnon äänikään, joka väitti, että tällaiset epäonnistumiset
johtuivat taitamattomuudesta pikemmin kuin kovasta onnesta. Päättelin,
että jollen olisi antanut ryövätä itseltäni tunnusmerkkiä, olisi neiti
luottanut minuun; jollen olisi tuonut häntä sellaiseen kurjaan asuntoon
kuin äidilläni oli, ei hän olisi antanut tuntemattoman henkilön
houkutella itseään mukaansa; ja lopuksi, jos olisin itse pysynyt hänen
luonaan ja lähettänyt Simonin hoitamaan hevosia sijastani, niin ei
kukaan vieras olisi päässyt hänen puheilleenkaan.

Mutta ei ole milloinkaan ollut tapanani ottaa häviötä vastaan
tarjouksella, ja vaikka tunsinkin nämä itsesoimaukset hyvin
ansaituiksi, sain itseni kuitenkin pian vakuutetuksi siitä, että se
omituinen ja erikoinen sallimus, joka johti samettinauhan käsiini,
kehotuksena rohkaisemaan mieleni. Jollei rouva de Bruhl olisi ottanut
sitä, olisi se jäänyt virumaan tuolle syrjäpolulle, jota en minä eikä
Simon Fleix'kään olisi luultavasti tullut kulkemaan. Ja jollei rouva
olisi vuorostaan sitä pudottanut, olisimme saaneet turhaan etsiä
pienintäkin johtolankaa neiti de la Viren kohtalon tai aseman
selvillesaamiseksi.

Uudelleen reipastuneena tästä ajatuksesta päätin kävellä kujan päähän,
ja teinkin sen heti, katsellen valppaasti ympärilleni käydessäni, mutta
kohtaamatta ketään. Puitten paljaat yläoksat pistivät siellä täällä
esiin muurien yli, joissa aina jonkun matkan päässä oli matala, vahva
ovi. Näitä ovia tutkin huolellisesti, keksimättä kuitenkaan mitään.
Kaikki olivat lujasti kiinni, ja useimmat näyttivät siltä kuin niitä
olisi harvoin avattu. Saavuttuani vihdoin ilman tuloksin kaupungin
ulkomuurin sisäreunaan, käännyin ja palasin äreänä takaisin samoja
jälkiä, hidastaen askeleitani sitä mukaa kuin lähenin Valois-katua.
Tällä kertaa, ollen hiukan etäämpänä kadusta, huomasin jotakin.

Kujalle päin oleva seinä kulmatalossa, jonka julkisivu oli Valois-kadun
puolella, oli, kuten olen sanonut, umpinainen ja ikkunaton. Mutta tältä
paikalta saatoin nähdä talon takasivun yläosan -- nimittäin sen osan,
mikä näkyi seinään yhtyvän puutarhamuurin yli -- ja siinä oli joitakin
ikkunoita. Kaksi ikkunaa kokonaan ja kolmannesta osa olivat katseeni
ylettyvillä, ja yhtäkkiä huomasin eräässä niistä jotakin, mikä sai
sydämeni sykähtämään toivosta ja odotuksesta. Kysymyksessäoleva ikkuna
oli tukevasti raudotettu, ja se mitä näin, oli solmittu erääseen
ristikon tankoon. Se oli pieni nauharuusuke, jostakin valkoisesta
vaatteesta, arvattavasti liinakankaasta solmittu ja pisti varsin vähän
silmään. Mutta sen silmukat olivat, mikäli niin kaukaa saatoin erottaa,
juuri samannäköiset kuin taskussani olevassa samettiruusukkeessa.

Johtopäätös oli ilmeinen, samalla kuin se herätti minussa vilkasta
ihailua neidin älyä ja neuvokkuutta kohtaan. Hän oli sulettuna tuohon
huoneeseen; oli melkein eittämätöntä, että hän oli tuon ristikon
takana. Jos sieltä pudotettaisiin vaatekaistale, niin se suotuisalla
tuulella liitäisi kujalle -- ei kymmenen, vaan kahdenkymmenen askeleen
päähän kadulla. Minun olisi pitänyt ennakolta otaksua mahdolliseksi
tuon vertainen epätarkkuus naisen etäisyys-arvioinnissa.

On helppo kuvitella, kuinka innokkaasti nyt tarkastelin taloa ja kuinka
tarkasti etsin siitä heikkoa kohtaa. Mutta mitä kauemmin katselin, sitä
lohduttomampiin tuloksiin tulin tutkimuksissani. Näin edessäni synkän
kivilinnan, neliskulmaisen, vanhaan italialaiseen tapaan rakennetun,
jonka katonreunus oli hammastettu ja seinissä kunkin kerroksen
yläpuolella kapeat juoksulistat, jotka samalla vähensivät sileitten
seinapintain yksitoikkoisuutta ja lisäsivät yläosan synkkää raskautta.
Ikkunoita oli vähän ja ne olivat pieniä, ja talo näytti kostealta ja
homehtuneelta, jäkälätupsuja kasvoi tiilien lomissa ja juoksulistat
olivat sammaloituneet. Kujalta puutarhaan johtava matala ovi kiinnitti
luonnollisesti huomiotani; mutta se näkyi olevan tavattoman vahva ja
teljetty sekä ylhäältä että alhaalta.

Tultuani vakuutetuksi siitä, ettei siltä puolen ollut yrittämistä, ja
ollen haluton viipymään lähistöllä kauempaa, jotta en herättäisi
huomiota, palasin kadulle ja kävelin kahdesti talon etusivun ohitse,
koettaen nähdä siitä niin paljon kuin suinkin pysyttelemällä
ulkonaisesti mahdollisimman välinpitämättömän näköisenä. Julkisivu oli
hiukan taempana kadunreunasta, ja sen rinnalla oli toisella puolella
tallirakennuksia. Ainoastaan yhdestä piipusta nousi savua, ja siitäkin
vähän. Kolme porrasaskelta johti mahtavalle kaksoisovelle, joka oli
puoleksi auki, näyttäen vilauksen tilavasta eteishallista ja
valtaportaista. Kaksi palvelijan näköistä miestä seisoskeli portailla
syöden pähkinöitä ja kujeillen keskenään, ja oven yllä oli kolme
värillistä vaakunakilpeä. Toisen kerran ohikulkiessani näin
tyydytyksellä, että keskimäinen vaakuna oli Turennen -- mikä saattoi
minut täydelleen vakuutetuksi, ettei samettisolmuke ollut valehdellut;
niin että ilman muuta sillä kertaa käännyin kotiinpäin sommitellen
suunnitelmia kävellessäni.

Tapasin kaikki sellaisena kuin se oli ollut lähtiessäni. Äitini makasi
yhä puoleksi tiedottomassa tilassa, joten minulta säästyi poissaoloni
anteeksipyytämisen ja aikomusteni selittämisen vaivat. Ilmotin
suunnitelmani Simon Fleix'lle, joka sanoi helposti voitavan saada
luotettava henkilö hoitamaan äitiäni. Mutta ensi aluksi hän ei tahtonut
suostua pitemmälle asiaan. Hän kuunteli suunnitelmaani suu auki ja
kiiluvin silmin, kunnes aloin selittää hänen osaansa siinä. Silloin hän
alkoi kovasti vapista.

"Te tahdotte minua tappelemaan", huusi hän soimaten ja väristen koko
ruumiiltaan kuin halvaantunut. "Te sanoitte siten toissa iltana. Te
tahdotte että minut tapettaisiin. Sitä te tahdotte."

"Hupsutusta!" vastasin minä tuimasti. "Minähän tahdon sinua pitämään
hevosia!"

Hän katsoi minuun hurjasti, vihainen ilme kasvoissaan, mutta kuitenkin
samalla kuin lumottuna.

"Te tahdotte sotkea minutkin tappeluun!" intti hän. "Te tahdotte!"

"Enkä tahdo", sanoin minä.

"Tahdotte! Tahdotte! Ja kyllä minä tiedän miten siinä käy. Minä olen
lukumies, enkä ole oppinut tappelemaan. Te tahdotte, että minä
kuolisin!" huusi hän kiihtyneenä.

"Minä en tahdo sinua tappelemaan", vastasin hiukan halveksivasti.
"Tahtoisin mieluummin, että pysyisit erilläsi sellaisesta äitini takia.
Tahdon vain, että seisot kujalla ja pitelet hevosia. Siinä sinä et ole
paljon suuremmassa vaarassa kuin täällä lieden luona istuessasikaan."

Vihdoin sain hänet taivutetuksi tekemään niinkuin halusin, vaikka hän
vieläkin, ajatellessaan mikä hänellä oli edessään, alkoi väristä ja
monta kertaa tuon iltapäivän kuluessa hypähti ylös ja käveli
edestakaisin lieden ja ikkunan väliä, kasvot kiihtyneinä ja kädet
nyrkissä kuin kuumeisella. Ensin otaksuin tämän johtuvan pelkästä
pelkuruudesta ja arvelin sen merkitsevän huonoa yritykselleni; mutta
huomatessani sitten, ettei hän ollenkaan yrittänyt peräytyä, ja että
vaikka hiki oli hänen otsallaan, hän ryhtyi kuitenkin sellaisiin
valmisteluihin kuin asia vaati -- ja muistaessani myös, kuinka kauan ja
hellästi hän oli palvellut äitiäni ilman minkäänlaista palkkaa tai
korvausta, aloin oivaltaa, että tässä oli jotakin tavatonta, että tässä
oli kummallinen ja tavallisuudesta poikkeava nuori mies, josta oli
mahdoton ennakolta varmuudella tietää, mitä hän tekisi, jos hän
joutuisi koetteelle.

Itse puolestani vietin iltapäivän melkein tylsässä tunteettomuudessa.
Pidin velvollisuutenani tehdä tämän yrityksen neidin pelastamiseksi, ja
tehdä sen heti, koska oli mahdoton tietää, mitä vahinkoa viivyttelystä
saattoi seurata, jos hän oli Fresnoyn tapaisen miehen käsissä;
kuitenkin oli minulla niin vähän toivoa menestyksestä, että pidin
yritystä epätoivoisena. Mutta äitini kadottamisen varmuus, ulkonaisen
asemani tukaluus ja alati läsnäoleva kovanonnen tunne tekivät minut
välinpitämättömäksi vaaroille. Ja vielä matkatessamme Simonille tuttuja
syrjäteitä Arcyn kujan kauimmaiseen päähän, punertavan ja kylmän
ilta-auringon paistaessa kasvoihimme ja hetkeksi kullatessa
yläpuolellamme olevat tummat räystäät ja harmaat linnantornit, olin
yhtä apealla mielellä. Miten kävisikin, ei maailmassa ollut kuin yksi
olento, jota minä kaipaisin ja joka kaipaisi minua; ja hänkin häilyi
ikuisuuden partaalla.

Näin ollen saatoin antaa Simon Fleix'lle viimeiset ohjeet yhtä
kylmäverisenä kuin konsanaan. Sijotin hänet kolmen hevosen kanssa
lähelle kujan päätä -- mikä näytti yhtä hiljaiselta ja vähäliikkeiseltä
kuin aamullakin -- noin sadan askeleen päähän tai hiukan kauemmaksi
talosta.

"Käännä niitten päät ulkomuuriin päin", sanoin minä, kääntäen ne
samalla itse ympäri. "Siten ne ovat valmiit lähtemään. Ne ovat kyllä
kaikki tarpeeksi siivoja. Cidin voit jättää irralleen. Ja kuule nyt
mitä sanon, Simon", jatkoin sitten. "Odota tässä kunnes näet minun
palaavan, tai kunnes huomaat, että aiotaan hyökätä kimppuusi.
Edellisessä tapauksessa sinä odotat tietysti minua, jälkimäisessä
tapauksessa pakene miten parhaaksi näet. Lopuksi, jollei kumpaakaan
tapahdu ennen puolta kuutta -- tuon luostarin kellon kuulet lyövän
puolet tunnit -- niin lähde matkaasi ja ota hevoset mukaasi; ne ovat
silloin sinun. Ja vielä yksi sana", lisäsin kiireisesti. "Jos voit
paetessasi viedä vain yhden hevosen, niin ota Cid. Se on enemmän
arvoinen kuin useimmat miehet, eikä jätä sinua avuttomaksi pinteeseen
joutuessasi."

Pois kääntyessäni katsahdin häneen vielä nähdäkseni, oliko hän
ymmärtänyt. Tuo katse saattoi minut tahtomattanikin epäröimään
lähtiessäni. Pojan kasvot olivat punottavat, hän hengitti kiivaasti ja
silmät olivat pullistumaisillaan ulos päästä. Hän istui hevosensa
selässä joka jäsen vapisten ja oli kaikin puolin kuin halvauskohtauksen
saanut. Odotin että hän huutaisi minua takaisin. Mutta sitä hän ei
tehnyt, ja arvellen, että minun oli luotettava häneen tai jätettävä
yritys sikseen, astelin ylös kujaa miekka kainalossani ja levätti
löysänä hartioillani. Vastaani tuli mies ajaen risukimpuilla lastattua
aasia. Ketään muuta en nähnyt. Muurien välissä oli jo hämärää, vaikka
avoimilla paikoilla oli vielä valoisaa. Mutta se oli minulle eduksi, ja
minä valitin vain sitä, että kaupungin portit suljettiin vähän jälkeen
puolikuuden, joten en voinut siirtää yritystäni vielä myöhempään
hetkeen.

Pysähtyen tuokioksi talon varjoon painoin mieleeni tarkoin sen ikkunan
aseman, jossa nauhasolmu oli. Sitten astuin nopeasti kadulle, joka oli
vielä täynnä liikettä, ja tuntien itseni suojatuksi ilmitulolta tässä
tungoksessa pysähdyin pariksi sekunniksi talon eteen ja katselin sitä.
Ovi oli sulettu. Tämä seikka oli minulle pettymys, sillä olin odottanut
tapaavani sen vielä avoimena.

Tunsin kuitenkin, etten voinut jäädä odottamaan, vaikka aika voisikin
tarjota parempia tilaisuuksia, ja se kannusti minua eteenpäin. Mitä
voin tehdä, se oli tehtävä nyt heti. Kun tämä oli selvänä mielessäni,
en nähnyt muuta keinoa kuin kolkuttaa ovelle ja päästä sisään
viekkaudella, jos mahdollista, ja jollei se käynyt päinsä, niin
väkivallalla. Astuin siis rohkeasti katuojan poikki ja lähestyin
sisäänkäytävää.

Mutta kun olin kahden askeleen päässä portaista, tempasi joku äkkiä
oven auki ja astui ulos. Mies ei huomannut minua, ja minä astuin
nopeasti syrjään, toivoen onnellisen sattuman tulleen avukseni viime
hetkellä. Kaksi miestä, jotka nähtävästi olivat saattaneet ensimäistä
henkilöä alas portaita, seisoi kunnioittavasti hänen takanaan kynttilät
käsissään. Hän pysähtyi hetkiseksi portaille kiinnittääkseen
levättiänsä, ja suuresti hämmästyen tunsin hänet aamulliseksi
vastaantulijakseni, herra de Bruhliksi.

Ehdin tuskin tulla siitä vakuutetuksi, ennenkuin hän astui alas
portailta keppiään heiluttaen, sivuutti huolettomana minut ja poistui.
Ovella seisovat miehet katsoivat hetkisen hänen jälkeensä suojaten
kynttilöitään tuulelta, ja toinen nauroi raa'asti jollekin mitä toinen
sanoi. Sitten he heittivät oven kiinni ja menivät, kuten valon
suunnasta saatoin huomata, eteishallin vasemmalla puolella olevaan
huoneeseen.

Nyt oli minun aikani. En olisi voinut toivoa, rukoilla enkä odottaa
tämän parempaa onnea. Ovi oli kiinni paiskattaessa ponnahtanut hiukan
takaisin ja oli noin tuuman verran raollaan. Hetkeäkään arvelematta
työnsin sen hiljaa auki, pujahdin eteishalliin ja suljin sen jälkeeni.

Vasemmalla olevan huoneen ovi oli sepi-selällään, ja sieltä heijastuva
valo -- muuten oli halli pimeä -- sekä näkemieni miesten äänet
varottivat minua menettelemästä varomattomasti. Seisoin ympärilleni
katsellen, uskaltaen tuskin hengittää. Lattialla ei ollut mattoja eikä
liedessä tulta. Halli tuntui kylmältä, kostealta ja asumattomalta.
Valtaportaat kohosivat edessäni, haarautuen ja muodostaen siten kuin
lehterin hallin ympärille. Katsoin ylös ja korkealla toisen kerroksen
hämäryydessä huomasin heikkoa valoa -- ehkä kynttilän heijastusta.

Vasemmalla olevasta huoneesta kuuluva liikehtiminen huomautti minulle,
ettei minulla ollut aikaa hukattavana, jos aioin toimia. Milloin
tahansa saattoi toinen miehistä tulla ulos ja nähdä minut. Suurimmalla
varovaisuudella alotin matkani. Hallin kivilattian yli pääsin hiipimään
kylläkin helposti ja äänettömästi, mutta portaille saapuessani huomasin
todellisen vaikeuden alkavan. Ne olivat puusta ja natisivat ja
parahtelivat allani niin äänekkäästi, että joka askeleella pelkäsin
miesten tulevan hälytetyiksi. Onneksi meni kaikki hyvin, kunnes olin
sivuuttanut ensimäisen käänteen -- valitsin tietysti portaiden
vasemmanpuoleisen haaran -- mutta silloin rasahti lankku allani
sellaisella paukauksella, että sen kajahdus autiossa hallissa kuului
kiihottuneisiin korviini pistoolinlaukaukselta. Olin kahden vaiheilla,
olisiko minun muutettava etenemistapani paikalla äkkihyökkäykseksi,
mutta onneksi seisoin hiljaa. Toinen miehistä tuli ulos ja kuunteli, ja
kuulin toisen kiroten kysyvän, mikä se oli. Minä nojasin seinään ja
pidätin hengitystäni.

"Tyttö siellä vain taas oikuttelee!" vastasi ulos tullut mies, käyttäen
hänestä nimitystä, jota en tahdo tässä mainita, mutta jonka panin hänen
tilillensä pian tapahtuvan kohtaamisemme varalle. "Nyt hän on hiljaa.
Takokoon ja jyskyttäköön hän minkä jaksaa, mutta..."

Lopusta en saanut selvää, sillä hän meni sisään ovesta ja asettui
paikalleen tulen ääreen. Mutta yhdellä tavalla oli hänen sanoistaan
minulle etua. Päätin nimittäin, ettei minun tarvinnut olla nyt niin
varovainen, koska he lukivat kuulemansa äänet samasta aiheesta
johtuviksi: ja riensin sentakia nopeammin eteenpäin. Olin juuri
saapunut toisen kerroksen porrassiltamalle, kun alhaalta tuleva melu
saattoi minut hetkeksi pysähtymään. Kuulin katuoven avautuvan ja
raskaitten askelten kajahtelevan hallin lattialla. Kurkistin varovasti
rintasuojuksen yli ja näin kaksi miestä menevän vasemmalla olevaan
huoneeseen. Toinen heistä puhui sisään astuessaan, toruen luullakseni
toisia miehiä siitä, että he olivat jättäneet oven salpaamatta. Ja
ääni, vaikka sanoja en erottanutkaan, kosketti portaita ylös
kajahtaessaan tuttua kieltä muistissani. Se oli Fresnoyn ääni!




X. Taistelu porraskäytävässä.


Tämän äänen tuottama varmuus siitä, että olin oikeassa talossa ja että
siellä oli myöskin se konna, joka oli syynä kaikkiin vastoinkäymisiini
-- sillä keneltä muulta kuin Fresnoylta oli voitu saada se taitettu
raha, joka oli erehdyttänyt neidin -- teki minuun omituisen
vaikutuksen. Tunsin, kuinka jokainen lihas ruumiissani tuli sinä
hetkenä kovaksi kuin teräs, silmäni terävämmiksi, korvani herkemmiksi
-- kaikki aistini valppaammiksi ja vilkkaammiksi. Hiivin kuin kissa
rintasuojuksen luota, jonka yli olin kurkistanut, ja aloin hetkeäkään
viivyttelemättä etsiä neidin huonetta, ajatellen, että vaikka
vartioväki lukumäärältään nyt nousikin neljään, ei minulla ollut syytä
toivottomuuteen. Jos voisin vapauttaa vangit ilman melua -- mikä olisi
helppoa, jos avain olisi ovessa -- saatoin toivoa voivamme päästä
hallin läpi jollakin keinolla, vaikka väkirynnäkölläkin. Ja kun
kirkonkello samassa löi viittä, muistuttaen, että meillä oli vain puoli
tuntia aikaa, jonka kuluessa kaikki oli suoritettava ja ehdittävä
hevosten luo, olin valmis antautumaan vaaranalaiseenkin uhkayritykseen.

Valo, jonka olin nähnyt alhaalta, tuli tasapohjaisesta lyhdystä, joka
riippui juuri porrasten yläpään edessä talon takaosaan johtavan
käytävän suulla. Käytäviä oli kaksi, mutta toinen oli valaisematon.
Otaksuen, että de Bruhlilla oli ollut asiaa neidille, arvasin että valo
oli asetettu siihen hänen mukavuudekseen. Tämän seikan ynnä ikkunan
aseman oppaakseni ottaen kiinnitin huomioni erääseen oveen, joka oli
tämän käytävän oikealla puolella ja tuskin neljä askelta porrasten
yläpäästä. Ennenkuin kuitenkaan ryhdyin antamaan merkkiä läsnäolostani,
polvistuin alas ja näin että huoneessa oli valoa sekä että avain ei
ollut lukossa.

Siitä selville päästyäni raaputin ovea kynsilläni, ensin hiljaa, sitten
kovennuin, ja kuulin pian että joku huoneessa nousi seisomaan. Ollen
varma, että tuo henkilö, kuka se sitten lienee ollutkin, oli huomannut
raaputuksen ja noussut kuuntelemaan, vein huuleni avaimen reiälle ja
kuiskasin neidin nimen.

Kuulin nopeitten askelien tulevan lattian poikki, ja sitten kuiskailua
ihan oven takaa. Luulin erottavani kaksi ääntä. Mutta minä olin
malttamaton, ja kun en saanut vastausta, kuiskasin samoin kuin äsken:
"Neiti de la Vire, oletteko siellä?"

Ei vieläkään vastausta. Kuiskailukin oli lakannut ja kaikki oli hiljaa
-- niin huoneessa kuin koko äänettömässä talossakin. Koetin uudestaan.
"Täällä olen minä, Gaston de Marsac", sanoin minä. "Kuuletteko? Olen
tullut teitä vapauttamaan." Puhuin niin kovaa kuin uskalsin, mutta enin
osa äänestä tuntui kääntyvän takaisin ja kulkevan epäilyttävänä
muminana alas portaita.

Tällä kertaa kuitenkin palkitsi vaivani hämmästyksen huudahdus, ja
ääni, jonka heti tunsin neidin ääneksi, vastasi hillitysti:

"Mitä se on? Kuka siellä on?"

"Gaston de Marsac", vastasin minä. "Tarvitsetteko apuani?"

Hänen vastauksensa lyhyys, sitä seurannut ilon nyyhkytys, jonka erotin
ovenkin läpi, hänen seuralaisensa hurja kiitoshuudahdus, -- kaikki nämä
vakuuttivat minulle heti, että olin tervetullut -- tervetulleempi kuin
konsanaan ennen -- ja tämä vakuutus terästi voimani käymään
lannistumatta eteenpäin, mitä hyvänsä tapahtuisikin.

"Voitteko avata ovea?" kuiskasin minä. Olin koko ajan polvillani,
huomioni kiintyneenä tarkkaamaan samalla huoneen sisäpuolelta erottuvia
kuiskauksia ja alhaalta hallista silloin tällöin kuuluvia hajanaisia
ääniä. "Onko teillä avain?"

"Ei! meidät on lukittu sisään", vastasi neiti.

Sitä olin odottanutkin. "Jos ovi on teljetty sisäpuolelta", kuiskasin
taas, "niin olkaa hyvä ja poistakaa salvat."

He vastasivat, ettei se ollut salvattu. Pyysin heitä silloin astumaan
kauemmaksi oven luota, nousin jaloilleni ja asetin hartiani ovea
vastaan. Toivoin voivani murtaa oven yhdellä ainoalla rysäyksellä, mikä
yksi ääni sinänsä ei ehkä hälyttäisi alhaalla olevia miehiä. Mutta
painoni ei saanut lukkoa heltiämään, ja kun vastapäätä oleva seinä oli
liian kaukana voidakseni saada siitä tukea jalalleni, luovuin
yrityksestä. Ovi oli siksi tiiviisti pihtipielissään, että näin yhtä
turhaksi yrittää avata sitä vääntämälläkään. Ja hetken aikaa seisoin
neuvottomana tuijottaen lujiin ovilankkuihin, jotka uhkasivat
lopultakin tehdä tyhjäksi aikeeni.

Asema oli todellakin hyvin vaikea, enkä nytkään voi ajatella siihen
muuta taikka parempaa neuvoa kuin se, johon silloin turvauduin. Ylös
tullessani olin huomannut seinän vieressä lähellä portaitten yläpäätä
puisen jakkaran. Pujahdin noutamaan sen, ja asettaen sen vastapäistä
seinää vasten koetin saada riittävää tukea jaloilleni. Lukko kesti
vieläkin. Mutta kun heittäydyin koko painollani ovea vastaan, murtui se
ovilauta, johon nojasin, ja rysähti sisään synnyttäen kovan äänen, joka
kajahti kautta koko tyhjän talon ja olisi melkein voinut kuulua
kadullekin.

Ainakin se saapui alhaalla istuvien miesten korviin, sillä minä
kuulin heidän tulla rymistävän ulos ja seisahtuvan halliin, vuoroin
kovalla äänellä puhellen, vuoroin kuunnellen. Seurasi minuutti
henkeäpidättävää hiljaisuutta -- se tuntui pitkältä minuutilta. Sitten
he helpotuksekseni tömistelivät takaisin huoneeseensa, ja minä olin
vapaa jatkamaan tehtävääni. Toinen, hiukan alemmaksi suunnattu sysäys
riitti toivoakseni täydentämään työn. Mutta tehdäkseni tämän
mahdollisimman varmaksi laskeuduin polvilleni ja asetin jakkaran
tanakasti seinää vasten. Kun nousin ylös saatuani sen paikalleen, niin
nousi samalla jotain muutakin, ilman edelläkäyvää ääntä tai varotusta,
täydellisenä yllätyksenä minulle -- portaitten päästä kohosi näkyviin
miehen pää. Meidän katseemme kohtasivat toisensa, ja minä tiesin nyt
tulleeni ilmi.

Hän kääntyi ja juoksi takaisin portaita alas säikähtynein kasvoin,
kiitäen niin nopeasti, etten olisi voinut saavuttaa häntä jos olisin
tahtonutkin ja jos olisin älynnyt yrittää. Hiljaisuudesta ei nyt enää
tarvinnut piitata. Muutaman sekunnin perästä olisi miehet hälytetty
paikalle. Minulla ei ollut paljon aikaa ajatella. Asettuen ovea vasten
otin vauhtia ja työnsin koko voimallani. Mutta joko olin kiireissäni
huomaamaton taikka oli siinä jokin muu syy, lukko ei vain antanut
perään. Sen sijaan luiskahti jakkara, ja minä lensin pitkälleni
lattialle juuri samalla hetkellä kun hälytystieto saapui alhaalla
oleville miehille.

Muistan, kuinka onnettoman kaatumiseni synnyttämä romahdus tuntui
päästävän valloilleen kaikki talon kahlehditut äänet. Huoneesta kuuluva
heikko kirkaisu oli vain alkusoitto, joka hukkui seuraavassa tuokiossa
hämmästyksen mylvinään, aseitten kalinaan, kirouksiin, huutoihin ja
karjuntaan, jotka alhaalta vyöryen kaikuivat kumeina korvissani, kun
säikähtyneet miehet syöksähtivät aseittensa luo ja alkoivat rientää
kivilattian poikki ja ylös portaita. Yhteen epätoivoiseen yritykseen
oli minulla vielä aikaa. Ponnahtaen ylös tartuin jakkaraan kahdesta
jalasta ja iskin sillä kahdesti ovea, jotta ennen murtamani lauta
painui kokonaan sisään. Mutta siinä olikin kaikki. Lukko piti, ja
kolmanteen iskuun ei minulla ollut enää aikaa. Miehet olivat jo
puolitiessä portaita. Viskasin pois hyödyttömän jakkaran ja sieppasin
miekkani, joka paljastettuna oli vieressäni. Siihen saakka oli asiain
kulku ollut meille vastainen, mutta nyt oli tullut aika vaihtaa aseita,
eikä loppu ollut vielä käsissä. Syöksähdin portaitten yläpäähän ja
seisoin siinä käsi sivullani ja miekkani kärki lattiaan koskettaen,
valmiina puolustautumaan,

Kuten on helppo arvatakin, en ollut ollut talossa koko tätä aikaa
suunnittelematta, mitä olisi tehtävä, jos minut yllätettäisiin, ja
missä paikassa minun olisi edullisinta puolustautua. Käytävän suulla
riippuvan lyhdyn leveä tasapohja heitti syvän varjon juuri
alapuolellensa, samalla kuin edessä oleville portaille lankesi kirkas
valo. Varjossa seisoen yletyin miekkani kärjellä portaitten ylimäiselle
astuimelle ja saatoin heiluttaa sitä vapaasti tarvitsematta pelätä
suojakaidetta. Ja siihen asetuin seisomaan jonkinlaista hurjaa
tyydytystä tuntien, kun Fresnoy kolmen toverinsa seuraamana harppasi
ylös viimeistä porrasjaksoa.

Heitä oli neljä yhtä vastaan, mutta minua nauratti nähdessäni kuinka he
seisahtuivat porrasjakson puoliväliin, eivät jyrkästi, vaan arasti ja
vitkastellen, ja katselivat minua arvioiden porrasaskeleita ja sitä
etua, minkä heidän silmiinsä hohtava valo antoi minulle. Fresnoyn rumia
kasvoja rumensi vielä suuri laastarikaistale sillä paikalla, mihin
miekkani kahva oli häntä iskenyt viimeisessä ottelussamme Chizéssä; ja
tämä ynnä hänen kiukkunsa antoivat hänen kasvoilleen erinomaisen häijyn
ilmeen. Lähinnä häntä seurasi kuuro Matteus, jonka hurja tylsyys oli
matkallamme useammin kuin kerran ärsyttänyt minut suuttumaan;
viimeisinä tulivat molemmat oudot miehet, jotka olin nähnyt hallissa.
Nämä jälkimäiset näyttivät olevan enimmän halukkaita käymään kimppuuni,
ja jollei Fresnoy olisi kädellään sulkenut tietä, olisimme me ryhtyneet
miekkasille ilman esipuheita.

"Seis, sinä siinä!" huusi hän kiroten, sysätessään toisen heistä
takaisin. Ja sitten hän puhutteli minua, sanoen: "Vai niin,
ystäväiseni! Tekös siinä olette, vai mitä?"

Katsoin häneen äänettömänä rajattoman halveksivasti, kunnioittamatta
häntä edes sen vertaa, että olisin miekkaani kohottanut, vaikka
tähtäsin häneen valppaasti.

"Mitä tekemistä teillä on täällä?" jatkoi hän, koettaen puhua
röyhkeästi.

En vieläkään vastannut hänelle enkä liikahtanut, vaan katsoin häneen
rävähtämättä. Tämä alkoi häntä kiukustuttaa, sillä parhaimmissakin
tiloissa hän oli ärtyisä ja kärsimätön luonteeltaan. Luullakseni oli
hänellä sitäpaitsi jälellä sen verran kunniantuntoa, että hän kykeni
ymmärtämään halveksumiseni ja loukkautumaan siitä. Hän astui askeleen
ylöspäin, kasvot synkkinä vimmasta.

"Te pellonpelättimen kerjäläis-sikiö!" ärjäisi hän äkkiä, lisäten
joukon karkeita kirouksia. "Ettekö tahdo puhua, vai aiotteko odottaa,
kunnes seivästämme teidät paikallenne? Jos me kerran alamme,
kääpiökukko, niin emme pysähdy ennenkuin olemme tehneet selvää jälkeä
teistä! Jos teillä on jotakin sanottavaa, niin sanokaa ja..." Lopun
hänen sanoistaan jätän pois, sillä ne menivät säädyttömyydessä yli
rajojen.

Mutta vieläkään en liikahtanut enkä puhunut, vaan katsoin häneen
värähtämättä, vaikka minua suretti ajatellessani, että naiset kuulivat.
Fresnoy teki viimeisen yrityksen. "Kuulkaahan, vanha veikko", sanoi hän
niellen jälleen kiukkunsa, tai ollen niin tekevinään, ja puhuen
karkealla hyväntahtoisuudella, jonka tiesin petolliseksi, "jos rupeamme
miekkasille, niin me emme teitä säästä. Mutta yhden tilaisuuden te
saatte entisten Condé'n aikojen kunniaksi. Poistukaa! Käyttäkää
tilaisuutta ja poistukaa! Me annamme teidän mennä, ja olkoon tuo
särjetty ovi ainoa merkki tästä seikkailusta. Tämä on enemmän", lisäsi
hän kiroten, "kuin mitä tekisin kenellekään muulle paitsi teille, herra
de Marsac."

Äkillinen liikahdus ja matala huudahdus takanani osottivat että hänen
sanansa olivat kuuluneet sinne; ja sitä seurasi heti ikäänkuin puun
repimisestä syntyneitä ääniä, joihin sekaantui jonkun ankarasti
ponnistelevan ihmisen kiivas hengitys, mistä päätin, että naiset
raastoivat ovea -- arvattavasti koettaen suurentaa aukkoa. En
uskaltanut katsoa taakseni nähdäkseni miten se heille onnistui, enkä
myöskään vastannut Fresnoylle muuten kuin samalla äänettömällä
halveksumisella, vaan seisoin hievahtamatta katsellen edessäni olevia
miehiä valppain silmin kuin otteluun ryhtyvä miekkailija.

Olin oikeassa siten tehdessäni, sillä ilman merkinantoa tai varotusta
portailla oleva ryhmä liikehti hetkisen ikäänkuin peräytyen ja
syöksähti samassa minua kohti. Onneksi ei vastaani sopinut yhtaikaa
useampia kuin kaksi, ja huomasin ettei Fresnoy ollut kumpikaan niistä,
jotka juoksivat ylös portaita. Toinen oudoista miehistä tunkeutui
etunenään ja kävi rivakasti minua ahdistamaan, Matteuksen seisoessa
näennäisesti hänen varamiehenään, vaikka hän itse asiassa vartoi
tilaisuutta hyökätäkseen esiin ja keihästääkseen minut käsikähmässä,
mikä temppu ei hetkeksikään jäänyt minulta huomaamatta.

Tämä ensimmäinen ottelu kesti ainoastaan puoli minuuttia. Hurja,
riemukas ilo kävi läpi koko olemukseni, kun teräs kalskui terästä
vastaan, ja minä huomasin etten ollut erehtynyt käteni enkä asemani
voimakkuudesta. Miehet olivat minun vallassani. He olivat portailla
toinen toisensa tiellä, heidän täytyi taistella yhdellä paikalla, he
eivät kyenneet liikkumaan eteen eikä taakse, eivät voineet hyökätä
vapaasti eivätkä peräytyä vaarattomasti. Matteusta pelkäsin enemmän
kuin varsinaista vastustajaani, ja senpä takia, ottaen tilaisuudesta
vaarin, tein voimakkaalla väistöllä viimemainitun aseettomaksi, ja
sivaltaen Matteuksen miekan syrjään samalla liikkeellä, löin häntä
otsaan; astuen sitten askeleen taaksepäin annoin ensimäiselle
vastustajalleni kärkipiston. Hän lysähti maahan yhteen kasaan melkein
hengettömänä, Matteus pudotti miekkansa maahan ja horjui takaperin
alaspäin, vaipuen Fresnoyn syliin.

"Hyvä usko! Ranska ja Hyvä usko!" Minusta tuntui, etten ollut puhunut,
että olin kalskutellut terästä kiukkuisimmassa äänettömyydessä;
kuitenkin raikui ja kajahteli huuto vielä katossa, kun annoin säiläni
painua ja katsoin julmasti alempana oleviin miehiin. Fresnoyn kasvot
olivat vääristyneet raivosta ja harmista. Heitä oli nyt vain kaksi
minua vastassa, sillä vaikka Matteuksen haava oli lievä, ei hän kyennyt
mihinkään, kun siitä vuotava veri sokaisi hänen silmänsä. "Ranska ja
Hyvä usko!"

"Hyvä usko ja hyvä miekka!" huusi ääni takanani. Ja katsahtaen nopeasti
taakseni näin neidin pistäneen kasvonsa ovessa olevasta aukosta. Hänen
silmänsä säkenöivät, hänen huulensa olivat punottavammat kuin
tavallisesti, ja hänen tukkansa, joka oli irtautunut hänen
ponnistellessaan, levisi tuuheina aaltoina hänen vaaleiden poskiensa
ympärille, tehden hänet sotavelhon näköiseksi, jollaisista kerrotaan
kotiseudullani Bretagnessa. "Hyvä miekka!" huusi hän jälleen ja taputti
käsiään.

"Mutta parempi kenttä!" vastasin minä iloisesti. Kuten useimmat
koti-maakuntani miehet olen mieleltäni enimmäkseen synkkä ja vakava,
mutta minulla on tapana tulla sukkelaksi sellaisina hetkinä kuin tämä.
"No, Fresnoy", sanoin minä, "odotan että suvaitsisitte astua esiin.
Täytyykö minun ottaa levätti hartioilleni pysyäkseni lämpimänä?"

Hän kirosi vastaukseksi ja katsoi minuun kahden vaiheilla. "Jos te
tulette alas", sanoi hän.

"Lähetä kumppanisi pois, niin tulen", vastasin rohkeasti.
"Porrastasanteella on tarpeeksi tilaa ja kohtalaisesti valoa. Mutta
minun täytyy joutua. Neidin ja minun on mentävä muualle, ja aika on jo
myöhäinen."

Mutta hän epäröi vielä. Hän katsoi jalkaansa juuressa makaavaa miestä
-- joka minuutti sitten oli oikaissut jäsenensä ja rauhallisesti
heittänyt henkensä -- ja seisoi epävarmana, surkuteltavampana
pelkuruuden ja häijyyden esikuvana, mitä milloinkaan olen nähnyt --
vaikka hän tavallisesti oli urhea mies. Kutsuin häntä jänishousuksi ja
Arkalan mieheksi ja arvelin jo mielessäni, eikö minun ehkä sittenkin
olisi mentävä häntä vastaan, sillä aikamme oli täperällä ja Simon
poistuisi pian odotuspaikalta, kun takaani kuuluva huuto sai minut
kääntymään ja minä näin, että neiti ei ollut enää katsomassa oven
reiästä.

Tulin levottomaksi hänen takiaan, arvellen että huoneessa saattoi olla
useampia ovia ja miehillä ehkä useampia tovereita talossa, ja hypähdin
ovelle katsomaan. Mutta en ehtinyt kuin kerran vilkaista huoneeseen
ja nähdä, että naiset olivat siellä vielä, ennenkuin Fresnoy
poiskääntymistäni hyväkseen käyttäen syöksähti ylös portaita toverinsa
kintereillään ja onnistui sulkemaan minut kapeaan käytävään, jossa
seisoin.

Enkä ehtinyt kuin nipin-napin kääntyä ja asettua varoasentoon,
ennenkuin hän hyökkäsi. Eikä siinä ollut kaikki. Aseman edullisuus ei
ollut enää puolellani. Taistelin nyt kapeassa käytävässä lähellä oven
aukkoa, mistä valo lankesi sivuttain silmiini hämmentäen ja sekottaen
minulta vastustajani liikkeet. Fresnoy huomasi pian, mikä apu hänelle
oli tästä, ja ahdisti minua rajusti; noin minuutin ajan taistelimme
siten ahtaalla alalla, hyökäten ja väistäen, eikä kummallakaan ollut
tilaa iskeä eikä aikaa kiroukseen eikä siunaukseen.

Tässä taidossa olimme niin tasaväkiset, että jonkun aikaa oli vaikea
tietää minne päin voitto kallistui. Pian tuli kuitenkin muutos.
Vastustajani hillitön elämäntapa sopi huonosti pitkälliseen otteluun,
ja kun hän väsyi ja hengästyi ja alkoi peräytyä, huomasin, että minun
oli vain uuvuttaminen hänet saadakseni hänet armoilleni. Hän tunsi
tämän itsekin, ja tuossa heikossa valossakin nain suurten
hikikarpaloitten pusertuvan hänen otsalleen ja kauhun ilmestyvän hänen
katseeseensa. Pidin häntä jo menneenä miehenä ja voittoani varmana, kun
jotakin välähti hänen miekkansa takana ja hänen toverinsa tikari
suhahti hänen olkapäänsä sivuitse ja iski minua suoraan leukaan,
saattaen minut horjahtamaan ja syöksähtämään takaperin säikähtyneenä ja
tyrmistyneenä, epätietoisena, mitä minulle oikein oli tapahtunut.

Jos se olisi sattunut tuumaa alemmaksi, olisi sen tehtävä ollut
täytetty ja minun tehtäviini lopussa. Nytkin se sai aikaan sen, että
taaksepäin horjahtaessani käteni kohosi ylös tehden kylkeni hetkeksi
suojattomaksi, ja Fresnoy ei vitkastellut käyttämästä tilaisuutta
hyväkseen. Hän syöksähti eteenpäin, teki rajun hyökkäyksen ja olisi
lopettanut asian lyhyeen lävistämällä minut siihen paikkaan, jollei
hänen jalkansa olisi hänen syöksähtäessään takertunut jakkaraan, joka
yhä virui seinän vieressä. Hän kompastui, hänen miekkansa kärki välähti
ihan lanteeni vieritse, hän itse kaatui pitkin pituuttaan lattialle ja
hänen teränsä meni poikki kahvan juuresta.

Hänen ainoa jälelläoleva varamiehensä seisoi silmänräpäyksen ajan
katsoen häneen, ja siinä kaikki. Sitten hän syöksyi pakoon, ja minä
ajoin häntä takaa portaitten yläpäähän asti; siinä minä jätin hänet,
sillä se nopeus ja notkeus, mitä hän osotti kiitäessään alas yhden
porrasjakson toisensa perästä, vakuuttivat minulle, ettei minulla ollut
mitään pelättävää hänestä. Fresnoy makasi nähtävästi pökerryksissä,
ollen kokonaan minun armoillani. Seisoin hetken häneen katsoen, ollen
kahden vaiheilla, lävistääkö hänet vai ei. Mutta muisto entisistä
päivistä, jolloin hän oli näytellyt osaansa kunniakkaammalla tavalla ja
käyttäytynyt kuin kunnon toveri, pidätti kättäni. Ja sinkauttaen
hänelle kirouksen, käännyin levottomana ovea kohti, joka oli koko tämän
verenvuodatuksen ja mellakan keskus. Valo hohti yhä murretun ovilaudan
aukosta, mutta muutamiin minuutteihin -- sen jälkeen kuin Fresnoy oli
hyökännyt ylös portaita -- en ollut kuullut sieltä mitään ääntä.
Jatkuvan hiljaisuuden herättämin pelokkain aavistuksin kurkistin
aukosta ja näin mikä siihen oli syynä. Huone oli tyhjä!

Sellainen pettymys juuri voiton hetkellä oli vaikea kestää. Juuri kun
olin luullut kaiken saavuttaneeni, näinkin tulleeni jälleen
yllätetyksi, voitetuksi, ehkä nenästä vedetyksi. Raivokkaana sieppasin
vierestäni jakkaran, ja iskien sillä kaksi kertaa oveen sain vihdoinkin
lukon heltiämään. Ovi lennähti auki ja minä syöksyin huoneeseen.
Heitin pikaisen katseen ympärilleni ja näin että se oli likainen,
matalakattoinen ja kalustamaton, pelkkä vankila. Sitten astuin nopeasti
lattian poikki huoneen perällä olevalle ovelle, jonka heti alussa olin
huomannut. Lepattava ja valuva kynttilä seisoi jakkaralla, ja
ohimennessäni otin sen käteeni.

Ovi antoi työntäessäni perään, mikä hiukan kummastutti minua.
Levottoman kiireisenä -- sillä saattoihan naisille tapahtua vaikka
mitä, sillä aikaa kuin minä hapuilin ovissa ja harhailin käytävissä --
lennätin sen auki ja astuin ulos; minä huomasin edessäni alaspäin
johtavat kapeat portaat, jotka arvattavasti veivät palvelijain
huoneustoon. Tämän huomatessani, ja kun ei mitään estettä ollut
näkyvissä, alkoi rohkeuteni elpyä; arvelin, että neiti ehkä oli päässyt
pakenemaan talosta tätä tietä. Vaikka nyt oli jo liian myöhäistä lähteä
kaupungista, voisin vielä saavuttaa hänet ja kaikki ehkä päättyisi
hyvin. Riensin siis alas portaita, varjostaen kynttilän liekkiä
vastaani puhaltavalta kylmältä ilmanvedolta, kunnes vihdoinkin alas
saavuttuani huomasin äkkiä edessäni avonaisen oven ja vanhan, laihan,
kurttuisen eukon.

Minut nähdessään eukko kirkaisi ja kyyristyi lattialle; ja epäilemättä
minä näytinkin kaamealta ja hurjalta paljastettuine miekkoineni,
vertatippuvine leukoineni ja verentahraamine nuttuineni. Mutta ei ollut
aikaa tunteellisuuksiin -- minulla oli maltiton kiihko päästä eteenpäin
-- ja minä kysyin häneltä ankarasti, missä he olivat. Hän näytti
kadottaneen puhekykynsä -- ehkä pelosta -- ja vastauksen asemesta
ainoastaan tuijotti minuun älyttömästi. Mutta kun käsittelin asettani
hiukan kiukkuisena, tuli hän senverran järkiinsä, että päästi kaksi
kovaa parahdusta peräkkäin ja viittasi vieressäni olevaa ovea. Epäilin
häntä, mutta ajattelin kuitenkin, että hän säikähdyksissään varmaankin
puhui totta, varsinkin kun muuta ovea ei ollut näkyvissä. Joka
tapauksessa oli minun uskaltauduttava tuosta ovesta, ja niin asetin
kynttiläni porrasaskelmalle eukon viereen ja menin ulos.

Jonkun aikaa oli pimeys niin läpitunkematon, että tunnustelin tietäni
miekka ojolla, tietämättä vähääkään, missä olin tai mihin astuisin
jalkani ensi askeleella. Jos joku sattui olemaan minua väijymässä, olin
täydellisesti hänen vallassaan; ja minua värisytti, kun kylmä, kostea
tuuli lehahti kasvoilleni ja leyhytti tukkaani. Mutta muutamia
askeleita otettuani silmäni vähitellen tottuivat pimeyteen, ja minä
erotin alastomia puitten oksia taivasta vasten ja arvasin olevani
puutarhassa. Vasemman käteni koskettaessa pensaasen varmistuin tässä
uskossani, ja pian sen jälkeen huomasin maassa edessäni jotain polun
tapaista. Seuraten sitä nopeasti -- niin nopeasti kuin uskalsin --
tulin johonkin rakennuksen kulmaukseen, kuten minusta näytti, kiersin
sen umpimähkään ja pysähdyin äkkiä, tuijottaen kiinteään, sysimustaan
pimeyteen, joka esiripun tavoin sulki tieni, yhtyen yläpuolellani
tummiin puitten hahmoihin. Mutta lyhyen epäröimisen jälkeen huomasin
tämänkin seinäksi tai muuriksi. Lähestyen sitä kurotetuin kasin tunsin
siinä puisen oven, ja hapuiltuani sitä tapasin nuoransilmukan. Vedin
siitä, ovi aukeni ja minä astuin ulos.

Huomasin olevani kapealla, pimeällä kujalla, ja katsellen ylös ja alas
näin, kuten jo edeltäpäin olisin voinut arvata, että se oli Arcyn kuja.
Mutta neiti? Ja Fanchette? Ja Simon? Missä he olivat? Ei ketään
näkynyt. Epäilysten valtaamana korotin ääneni ja kutsuin heitä
vuorotellen, ensin neitiä, sitten Simon Fleix'tä. Turhaan; en saanut
mitään vastausta. Astuen hiukan taammaksi näin valoja liikkuvan
ylhäällä talossa, josta olin tullut, ja mieleni täytti epäilys, että
vihamieheni sittenkin olivat nolanneet minut. Jollakin tavoin olivat he
houkutelleet neidin talon toiseen osaan, ja sitten oli tuo vanha eukko
johtanut minut harhaan!

Käännyin raivoisana ovelle, jonka olin jättänyt raolleen, päättäen
palata samaa tietä kuin olin tullutkin ja ottaa selvän asiasta.
Hämmästyksekseni -- sillä en ollut poistunut ovesta kuutta askelta
kauemmaksi enkä kuullut minkäänlaista ääntä -- huomasin, että se oli
sulettu, eikä ainoastaan sulettu, vaan teljettykin -- teljetty sekä
ylhäältä että alhaalta, kuten koettaessani huomasin.

Aloin silloin potkia sitä hurjasti, epätoivoisesti, osaksi raivon ja
vihan puuskassa, osaksi toivoen voivani säikyttää vanhan eukon, jos hän
oli sen sulkenut, avaamaan sen jälleen. Tietysti turhaan; ja pian sen
oivalsinkin ja luovuin siitä, ja hätäännyksen ja kiihkon vallassa aloin
juosta sille paikalle, mihin olin jättänyt Simon Fleix'n ynnä hevoset.
Arvioni mukaan oli kello jo kuusi; mutta sittenkin kyti mielessäni
heikko toivo, että mahdollisesti löytäisin hänet sieltä neidin ja
seuranaisen kanssa. Saavuin kujan päähän, juoksin ihan ulkomuurin
juurelle, katselin oikealle ja vasemmalle. Turhaan. Paikka oli pimeä,
äänetön, autio.

Huusin: "Simon! Simon! Simon Fleix!" mutta ainoana vastauksenani oli
tuulen suhina räystäissä ja pitkäveteinen kumahtelu, kun luostarin
tornikello löi kuusi.




XI. Ovella näyttäytyvä mies.


On asioita, jotka itsessään eivät ole häpeällisiä, mutta joita hävettää
muistella, ja sellaisia ovat mielestäni minun hätääntymiseni ja
hämminkini tuona iltana, tulokseton, toivoton, umpimähkäinen
etsintäni, johon tunteitteni kiihko minut ajoi, ja se itsepintainen
hellittämättömyys, millä syöksyin mielettömänä paikasta toiseen kauan
senkin jälkeen kun selvä järki olisi vaatinut minua luopumaan. Kun nyt
jälestäpäin sitä muistelen, tuntuu minusta ettei koko Blois'ssa ollut
yhtään katua tai käytävää, kujaa tai pihaa, jota en mielettömässä
harhailussani olisi samonnut yhä uudelleen ja uudelleen, ei ainoatakaan
ulkona laahustavaa kerjäläistä, jota en olisi ajanut takaa ja
ahdistanut kysymyksilläni, eikä ainoatakaan porttikäytävässä tai
porrasholvissa nukkuvaa viheliäistä naista, jota en olisi nähnyt ja
käynyt tarkastamassa. Palasin äitini asuntoon yhä uudelleen ja
uudelleen, ja aina turhaan. Syöksyin talliin ja syöksyin sieltä
takaisin, taikka seisoin ja kuuntelin pimeissä, tyhjissä parsissa,
ihmetellen mielessäni mitä oli tapahtunut ja kiduttaen itseäni
kaikilla mahdollisilla otaksumisilla. Ja kaikkialla, ei ainoastaan
pohjoisportilla, missä kyselin vartioilta ja sain tietää ettei mitään
etsimäni seurueen tapaista matkuetta ollut siitä kulkenut, vaan
tuomiokirkon esipihallakin, minne oli asetettu vartio, ja kaduilla,
missä tunkeuduin milloin mihinkin ihmisryhmään kysellen ja
tiedustellen, olin vaarassa joutua epäluulon alaisena pidätetyksi,
tullen kärsimään kaikki mitä siitä saattoi seurata.

Oli todellakin kummallista, ettei minua pidätetty. Leuassani olevasta
haavasta juoksi vieläkin verta tuon tuostakin, tahraten nuttuni, ja kun
olin ilman levättiäni, joka oli jäänyt Valois-kadun varrella olevaan
taloon, en voinut millään peittää siivotonta asuani. Olin hillittömän,
tuskaisen levottomuuden vallassa. Yksinäiset kulkijat, jotka tulivat
vastaani soihdun hohteessa tai näkivät minun rientävän katujen
risteyksissä palavien suurten nuotioitten sivuitse, katsoivat minuun
vihaisesti ja väistyivät minusta kadun puolelle, kun taas jonkinlaista
virka-arvoa omaavat henkilöt huusivat minua pysähtymään ja vastaamaan
heidän kysymyksiinsä. Juoksin jokaisen luota yhtä hurjana ja
kiihtyneenä, välittämättä mistään kuumeisessa levottomuudessani, joka
ajoi minua eteenpäin ja johti minut lukemattomiin ajattelemattomuuksiin,
jollaisiin minun ikäiseni miehen ei olisi luullut selväjärkisenä
antautuvan. Suuri osa tätä tunnetta aiheutui epäilemättä siitä
vaikutuksesta, minkä neiti ja hänen tuliset sanansa olivat tehneet
minuun; mutta suurimmalta osalta luulen siihen olleen syynä sen
suuttumuksen ja harmin, joka syntyi siitä, että menestyksen pikari noin
oli isketty käsistäni maahan, juuri kun olin sitä huulilleni
kohottamassa.

Neljä tuntia samoilin katuja pitkin, milloin joku tarkotus innokkaana
mielessäni, milloin sokeasti etsiskellen. Kello oli kymmenen, kun
vihdoin luovuin etsinnästä ja nääntyneenä sekä ruumiiltani että
mielelläni nousin ylös äitini asunnon portaita ja astuin huoneeseen.
Vanha vaimo istui tulen ääressä, hyristen hiljaa itsekseen ja
hämmentäen jotakin keitosta mustassa padassa. Äitini makasi samassa
raskaassa, syvässä unessa kuin lähtiessäni. Istahdin vastapäätä
hoitajaa (jolta pääsi huudahdus minun ilmestyessäni hänen eteensä) ja
pyysin häneltä raukeasti jotain syötävää. Kun olin syönyt -- minkä
suoritin jonkunlaisessa tylsyyden tilassa, joka johtui osaksi
ponnistusteni tuottamasta uupumuksesta, osaksi ympärilläni
vallitsevasta hiljaisuudesta -- pyysin vaimoa kutsumaan minua, jos
jotakin muutosta tapahtuisi, ja menin sitten raskain askelin entiseen
Simonin huoneeseen, laskeuduin hänen makuulavalleen ja vaivuin sikeään,
raskaaseen uneen.

Seuraavan päivän ja yön vietin äitini vuoteen vieressä, katsellen
elonliekin nopeata heikkonemista ja miettien vakavan murheellisena
hänen menneisyyttään ja omaa tulevaisuuttani. Minulle oli
äärettömän tuskallista nähdä hänen kuolevan tällä tavoin, kurjassa
ullakkohuoneessa ilman oikeata hoitoa ja tarpeellisia mukavuuksia, --
nähdä ennen niin kirkkaan ja onnekkaan olemassaolon päättyvän
puutteessa ja synkkyydessä, jollaista äitini rakkaus ja toivo ja
uhrautuvaisuus eivät suinkaan olleet ansainneet. Hänen tilansa
murehdutti minua itsetähtenikin, kun en ollut solminut sellaisia
perhesuhteita, jollaisia minun ikäiseni miehet tavallisesti ovat
muodostaneet ja jotka ovat heille lohtuna tällaisissa tiloissa; sillä
olin huomannut luonnon järjestyksen olevan sellaisen, että ihmiset
katsovat eteenpäin mieluummin kuin taaksepäin ja tulevaisuutta varten
solmitut liitot suovat heille täyden korvauksen niistä rakkaista
rannoista, joista heidän on erottava. Olin yksinäni, köyhyyteen
sortuneena ja jo keski-ikään ehtineenä, enkä nähnyt edessäni mitään
muuta kuin vaaroja ja koettelemuksia, joita lievittämässä ei ollut
toivon eikä lemmen hohdetta. Tämä viimeinen seikkailunikin oli kaikista
ponnistuksistani huolimatta upottanut minut yhä syvemmälle liejuun,
lisäämällä vihamiesteni lukua ja vierottamalla minut eräistä, joitten
puoleen olisin voinut kääntyä pahimmassa ahdingossa. Toisellakin
tavalla oli se lisännyt vaikeuksiani, eikä suinkaan vähäisesti; sillä
hetkinä, jolloin vähimmin sitä halusin, loi mielikuvitukseni eteeni
kuvan neidistä yksinään ja suojatonna kadulla harhailevana tahi minua
turhaan avukseen kutsuvana, ja tämä kuva pyrki usein himmentämään
äitini kärsivälliset kasvotkin silmistäni.

Istuin äitini luona toisen päivän iltana vähän jälkeen auringonlaskun,
hoitaja vaimon ollessa ulkona jollakin asialla, kun huomasin että
lamppu, joka oli äsken sytytetty ja seisoi jakkaralla keskellä
huonetta, paloi himmeästi ja tarvitsi niistämistä. Menin hiljaa sen
luokse, ja ollessani kumarruksissa koettaen kirkastaa liekkiä, kuulin
portailta hitaita, raskaita askelia. Talossa vallitsi äänettömyys, ja
huomioni kiintyi tarkkaavana ylöspäin kohoaviin askeliin. Suoristauduin
ja seisoin kuunnellen, toivoen tulijan olevan tohtorin, joka ei ollut
käynyt sinä päivänä.

Askeleet sivuuttivat alemman porrastasanteen, mutta seuraavan
porrasjakson ensi pykälällä tulija kompastui ja sai aikaan melkoista
melua. Samalla hetkellä, tai ehkä vähän myöhemmin, askelten noustessa
yhä ylemmäksi, kuulin äkkiä kahinaa takaani, ja käännähtäen nopeasti
ympäri näin äitini istuvassa asennossa vuoteellaan. Hänen silmänsä
olivat auki ja hän näytti olevan täydessä tajussaan, mitä ei ollut
tapahtunut useampaan päivään, niin, ei kertaakaan viimeksi kertomani
keskustelun jälkeen. Mutta samalla kun hänen kasvoillaan oli järjen
valo, olivat ne hätääntyneet ja kalpeat ja kuvastivat niin hirveätä
kauhua, että luulin hänen tekevän kuolemaa ja syöksyin hänen luokseen,
kykenemättä muulla tavalla selittämään hänen tuijottavan katseensa
hätääntynyttä ilmettä.

"Äiti", sanoin minä, kiertäen käsivarteni hänen ympärilleen ja puhuen
niin rohkaisevalla äänellä kuin taisin, "ole levollinen. Minä olen
täällä. Poikasi."

"Vaiti!" kuiskasi hän vastaukseksi, pannen heikon kätensä ranteelleni
ja tuijottaen yhä, ei minuun, vaan oveen. "Kuuntele, Gaston! Etkö
kuule? Siellä se tulee taaskin. Taaskin!"

Arvelin tuokion, että hän houraili, ja minua puistatti, sillä sellaisen
kuuleminen ei minusta ollut suinkaan miellyttävää. Sitten näin, että
hän kuunteli jännittyneenä samaa, joka minunkin huomiotani oli
kiinnittänyt. Askeleet olivat silloin saapuneet portaitten yläpäähän.
Tulija, kuka se sitten lie ollutkin, seisahtui siihen hetkeksi, koska
oli pimeä ja hän ehkä ei oikein tiennyt millä suunnalla ovi oli. Mutta
pian kuulin hänen jälleen etenevän, ja äitini, jota minä yhä pitelin
sylissäni, vavahti joka askeleella, minkä hän otti, ikäänkuin hänen
painonsa olisi tärähyttänyt taloa. Hän koputti ovelle.

Kuunnellessani ja ihmetellessäni johtui mieleeni useampikin henkilö,
joksi tulijan olisi voinut otaksua: tohtori, Simon Fleix, rouva de
Bruhl, vieläpä Fresnoykin. Mutta kun koputus kuului ja minä tunsin
äitini värisevän sylissäni, valkeni asia minulle samassa, enkä minä
aprikoinut enempää. Tiesin yhtä varmasti kuin jos äitini olisi puhunut
ja sanonut sen minulle. Saattoi olla olemassa vain yksi ihminen, jonka
läsnäolo kykeni herättämään hänessä sellaista kauhua, jonka pelkkä
askelen äänikin kykeni tunkemaan tiedottomuuden verhon läpi ja
raastamaan hänet takaisin tajuntaan ja pelkoon! Ja se oli se mies, joka
oli tehnyt hänestä keppikerjäläisen, joka oli niin kauan käyttänyt
hyödykseen hänen pelkoaan.

Liikahdin vähän, aikoen mennä hiljaa lattian poikki, jotta hän
avattuaan oven tulisi kanssani silmä silmää vasten. Mutta äitini
huomasi liikahduksen, ja voimalla, jonka rakkaus hänelle antoi, tarttui
hän ranteeseeni niin kiihkeästi, ettei minulla ollut sydäntä riistäytyä
hänestä irti, tietäessäni kuinka heikko oli se side, joka häntä enää
kiinnitti elämään, ja kuinka lähellä haudan parrasta hän hoippui.
Pakotin itseni pysymään hiljaa, vaikka jokainen lihakseni jännittyi
kuin viritetty jousi ja hurja raivon tunne kuristi kurkkuani
odottaessani miestä astuvaksi huoneeseen.

Palanut puu romahti kasaan liedellä, hätkähdyttäen huoneen syvää
äänettömyyttä. Mies koputti uudelleen, ja kun ei saanut mitään
vastausta, sillä ei kumpikaan meistä puhunut, työnsi oven hiljaa auki,
lausuen ennenkuin tuli näkyviin: "Jumalan siunaus kanssanne!" niin
matalalla ja pehmeällä äänellä että sen sointu värisytti minua.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän astui sisään ja näki minut ja
säpsähtäen pysähtyi tuijottamaan, pää hiukan eteenpäin kurotettuna,
hartiat kumarassa, käsi yhä oven salvassa, hämmästyksen ja suuttumuksen
vuorotellessa hänen laihoilla kasvoillaan. Hän oli odottanut tapaavansa
heikon, suojattoman naisen, jota hän saattoi kiduttaa ja ryöstää mielin
määrin; sen sijaan hän näkikin edessään voimakkaan, asestetun miehen,
jonka oikeutettu vihastus oli niin ilmeinen, että hän olisi ollut
sokea, jollei hän olisi lukenut sitä kasvoiltani.

Mutta mikä oli merkillisintä kaikesta, me olimme tavanneet toisemme
ennenkin! Tunsin hänet heti -- ja hän tunsi minut. Hän oli sama
jakobiini munkki, jonka olin nähnyt Clainen majatalossa ja joka oli
kertonut minulle uutisen Guisen kuolemasta! Huudahdin hämmästyksestä
huomatessani tämän, ja äitini tuntui äkkiä vapautuvan siitä kauhun
lumouksesta, joka oli antanut hänelle yliluonnolliset voimat, ja vaipui
takaisin vuoteelle. Hänen otteensa ranteestani höltyi ja hänen
hengityksensä kulki korahdellen, niin että irrotin katseeni munkista ja
kumarruin hänen ylitseen levottomana ja huolestuneena. Katseemme
kohtasivat toisensa. Hän koetti puhua ja sai viimein änkyttäen
kuiskatuksi: "Ei nyt, Gaston! Anna hänen ... anna hänen..."

Hänen huulensa liikkuivat lausuakseen sanan "mennä", mutta hän ei
saanut ääntä. Ymmärsin kuitenkin hänen tarkotuksensa ja voimattomassa
vihassa huiskautin kädelläni munkille, jotta hän poistuisi. Kun
katsahdin ylös, oli hän jo seurannut kehotustani. Hän oli käyttänyt
ensimäistä tilaisuutta paetakseen ulottuviltani. Ovi oli sulettu,
lamppu paloi tasaisesti, me olimme yksin.

Annoin äidilleni vähän armagnac-viiniä, jota oli vuoteen vieressä
sellaisen tapauksen varalta, ja hän virkosikin pian ja avasi silmänsä.
Mutta huomasin hänessä suuren muutoksen. Kauhun ilme oli kokonaan
hävinnyt hänen kasvoiltaan, niissä kuvastui nyt ainoastaan surua ja
samalla tyydytystä. Hän laski kätensä minun käteeni ja katsoi minuun,
ollen nähtävästi liian heikko puhuakseen. Mutta hetken perästä, kun
väkevä juoma oli tehnyt tehtävänsä, hän viittasi minua kallistamaan
korvani lähelle hänen suutaan.

"Oletko varma, Gaston", kuiskasi hän, "että Navarran kuningas -- pitää
sinut yhä -- palveluksessaan?"

Hänen rukoilevat silmänsä katsoivat niin läheltä minun silmiini, etten
tuntenut lainkaan sellaisia epäilyksiä, joita joku toinen olisi voinut
tuntea nähdessään hänet niin lähellä kuolemaa, vaan vastasin lujasti ja
iloisesti: "Olen varma siitä, äiti. Ei ole koko Europassa ainoatakaan
valtiasta, joka olisi niin uskollinen ja hyvä palvelijoilleen."

Hän huokasi sanomattoman tyytyväisenä ja siunasi minua heikosti
kuiskaten. "Ja jos elät", jatkoi hän sitten, "niin rakennat uudelleen
vanhan linnan. Sen seinät ovat vielä ehyet. Ja hallin tammisisustus jäi
palamatta. Gil'illä on arkku liinavaatteita ja lipas, jossa on isäsi
kultanauhukset -- mutta se onkin pantattu", lisäsi hän uneksivana.
"Minä unohdin."

"Äiti", vastasin juhlallisesti, "minä olen sen tekevä -- olen tekevä
niinkuin haluat, mikäli se on minun vallassani."

Hän makasi sitten jonkun ajan mutisten rukouksia, nojaten päätään
olkapäähäni. Odotin malttamattomana hoitajaa palaavaksi, jotta voisin
lähettää hänet hakemaan lääkäriä; ei sillä, että olisin toivonut hänen
saavan mitään aikaan, vaan omaksi huojennuksekseni ja voidakseni
jälkeenpäin ajatella, ettei äitini jäänyt kuollessaan ilman
asianmukaista hoitoa. Mutta talo pysyi äänettömänä, ollen täynnä
mieleen vaikuttavaa juhlallisuutta, joka rauhoittaa sydäntä sellaisella
hetkellä, enkä voinut täyttää tuota toivettani. Noin kello kuuden
aikaan äitini avasi jälleen silmänsä.

"Tämä ei ole Marsac", kuiskasi hän katkonaisesti, katseensa
harhaillessa katosta vuoteen jalkapäätä vastassa olevaan seinään. "Ei,
äiti", vastasin minä kumartuen hänen ylitseen, "sinä olet Blois'ssa.
Mutta minä olen täällä -- Gaston, sinun poikasi."

Hän katsoi minuun, ja hänen riutuneille kasvoilleen hiipi heikko
mielihyvän hymy. "Kaksitoistatuhatta livreä vuodessa", kuiskasi hän
pikemmin itsekseen kuin minulle, "ja talous tosin hiukan supistettu,
mutta sentään arvokas, sangen arvokas." Hetkisen näytti siltä kuin
olisi hän jo kuollut syliini, mutta hän avasi jälleen äkkiä silmänsä ja
katsoi minuun. "Gastonko?" sanoi hän jyrkästi, vieraalla sävyllä. "Kuka
mainitsi Gastonia? Hän on kuninkaan mukana -- minä olen siunannut
hänet, ja hän tulee kauan elämään maan päällä!" Sitten hän vielä
viimeisellä voimainponnistuksella kohosi pystyyn käsivarsieni tukemana
ja huusi kovalla äänellä: "Tietä! Tietä pojalleni, Marsacin herralle!"

Nämä olivat hänen viimeiset sanansa. Kun hetkeä myöhemmin laskin hänet
jälleen vuoteelle, hän oli kuollut, ja minä olin yksin.

Äitini oli kuollessaan seitsemänkymmenen vuoden iässä; hän oli elänyt
kahdeksantoista vuotta isäni jälkeen. Hänen oma nimensä oli Marie de
Loche de Loheac, ja hän polveutui isoäitinsä kautta Rohan'in
herttuallisesta suvusta, minkä sukulaisuuden Rohanin herttua Henrik
myöhemmin, suuresti muuttuneissa olosuhteissa, alentui tunnustamaan,
kunnioittaen minua ystävyydellään monissa tilaisuuksissa. Äitini
kuolema, josta tässä olen kertonut, tapahtui tammikuun neljäntenä
päivänä, ja seuraavana päivänä vähän jälkeen puolenpäivän kuoli Ranskan
leskikuningatar, Katariina di Medici.

Kuten kaikissa muissakin kaupungeissa, itse Pariisissakin, oli
hugenoteilla Blois'ssa siihen aikaan elinvoimainen järjestö, ja
ennenmainitsemani lääkärin avulla, joka osotti minulle suurta
huomaavaisuutta murheessani ja pani liikkeelle minun hyväkseni kaiken
vaikutusvaltansa, joka hänellä kunnioitettavana ja ammatissaan
taitavana miehenä oli, kykenin hautauttamaan äitini yksityiseen
hautausmaahan noin peninkulman päähän kaupungista lähelle Chavernyn
kylää. Hänen kuollessaan oli minulla rahaa vain kolmekymmentä kruunua,
sillä Simon Fleix, jonka kohtalosta en ollut saanut mitään tietoa, oli
kadotessaan vienyt sekä hevoset että kolmekymmentäviisi kruunua, mitkä
olivat hänen hallussaan. Mutta kaikki varat mitä minulla oli,
lukuunottamatta runsasta lahjaa hoitajalle ja ulkoasuni parantamiseen
käyttämääni vähäistä erää, kulutin hautaustoimitukseen, sillä halusin
ettei mitään halventavaa jäisi tahraamaan äitini syntyperää ja omaa
rakkauttani häntä kohtaan. Näinollen, vaikka olikin välttämätöntä
toimittaa hautausmenot salaisesti ja surusaattoon ei ottanut osaa monta
henkeä, ei luullakseni kuitenkaan puuttunut mitään siitä arvokkuudesta,
mistä äitini piti ja mikä oli hänestä, kuten usein olin kuullut hänen
sanovan, mieluisempaa kuin se kaikkien nähtäväksi asetettu ulkonainen
komeus, joka on yhtähyvin ylimyksen kuin vuokraviljelijän saatavissa.

Aina siksi kunnes hänet oli laskettu hiljaiseen leposijaansa, olin
alituisessa pelossa, että asiain rauhallista kulkua keskeyttämään
ilmestyisi joko Bruhl, jonka yhteyttä Fresnoyn kanssa ja osallisuutta
neiti de la Viren poiskulettamiseen en epäillytkään, tahi sitten
jakobiinimunkki. Mutta kumpaakaan ei kuulunut. Ja kun ei mitään neiti
de la Viren kohtaloa valaisevaa ilmestynyt, näin velvollisuuteni
selvänä edessäni. Möin äitini asunnosta huonekalut ja kaiken mitä
saatoin myödä, ja sain sillä tavalla tarpeeksi rahaa ostaakseni uuden
levätin, jota ilman en voinut matkustaa talvisessa säässä, sekä
vuokratakseni hevosen. Vaikka elukka ei ollut kehuttava, vaati
vuokraaja kuitenkin vakuuksia, ja sellaisia ei minulla ollut. Vasta
viime hetkessä muistin neidin jättämän kultaketjun kappaleen, jonka,
samoinkuin äitini sormuksen, olin erottanut myynnistä itselleni. Tämä
minun nyt täytyi jättää hänelle pantiksi. Hankittuani näin, vaikka
hiukan vaivalloisilla ja jotensakin nöyryyttävillä keinoilla,
tarpeelliset matkustusvälineet, en lykännyt lähtöäni tunniksikaan.
Tammikuun kahdeksantena päivänä aloin taivaltaa Rosny'hin viemään
tietoa epäonnistumisestani ja neidin asemasta sinne, minne viikkoa
aikaisemmin olin aikonut saattaa hänet itsensä.




XII. Maximillan de Bethune, Rosnyn parooni.


Arvelin tekeväni matkan Rosny'hin kahdessa päivässä. Mutta teitten
huonous ja ratsuni kehno tila viivyttivät minua niin paljon, että ehdin
toiseksi yöksi vasta Dreux'hön, ja saadessani kuulla teitten olevan
vielä kurjempia siitä eteenpäin, aloin ajatella, että saisin kiittää
onneani jos ehtisin Rosny'hin seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan.
Asukkaat tuntuivat näillä seuduilla olevan innokkaita liigan
puoluelaisia, sitä innokkaampia mitä lähemmäksi Seineä saavuin.
Kaikkialla kuulin vain soimattavan Ranskan kuningasta ja ylisteltävän
Guisejä, ja minun täytyi hillitä kieltäni ja käyttäytyä varoen,
välttääkseni häiriöitä ja kyselyitä.

Lähestyessäni Rosnyta kolmannen päivän aamupuolella, ratsastaen
rämeisen metsäseudun läpi, missä vilisi kaikennäköisiä riistaeläimiä,
aloin kuvitella mielessäni sen vastaanoton laatua, joka matkani perillä
tulisi osakseni ja jonka otaksuin kaikkea muuta kuin suosiolliseksi.
Parooni de Rosnyn urhous ja tarmokkuus ja hänen yleisesti tunnettu
tuttavallinen suhteensa Navarran kuninkaaseen antoivat minulle vähän
syytä toivoa että hän kuuntelisi suvaitsevaisesti sellaista kertomusta
kuin minulla oli esitettävänä. Mitä enemmän kertomukseni esittämisen
hetki läheni, sitä epätodennäköisemmiltä tuntuivat siinä eräät kohdat
ja sitä räikeämmältä oma huolettomuuteni, kun olin hukannut
tunnusmerkin ja päästänyt neidin silmistäni sellaisessa paikassa kuin
Blois'ssa. Tämän kaiken näin nyt niin selvästi, etten luule juuri
milloinkaan ajatelleeni mitään suuremmalla pelolla kuin tätä
selvitystä, tuntien samalla velvollisuudekseni olla lykkäämättä sitä
hetkeäkään tuonnemmaksi. Muistan, että aamu oli lämmin, pilvinen, mutta
sentään valoisa; ilma oli miltei kyllästetty kosteudella ja hyvin
kirkas; jonkun matkan päässä kohosi utukehä, täyttäen sinertävällä
auterella etäisemmät metsän aukeamat. Tie oli upottava ja epätasainen,
ja kun minun täytyi useinkin kaartaa syrjään välttääkseni pahimpia
paikkoja, aloin jonkun ajan perästä pelätä eksyneeni väärälle polulle.
Kuljin jonkun matkaa epätietoisena olisiko minun pidettävä sama suunta
vai käännyttävä takaisin, kun ilokseni näin edessäni useitten
metsäpolkujen yhtymäkohdassa pienen talon. Oven päällä riippuvasta
töyhdöstä ja oven vieressä seisovasta vesialtaasta päätin sen
majataloksi, ja arvellen tarpeelliseksi syöttää hevostani
ennenkuin pitkitin taivaltani, ratsastin ovelle ja koputin sitä
ratsastusraipallani. Talo oli niin syrjäisellä paikalla että minua
kummastutti, kun kolme tai neljä päätä heti pisti näkyviin eräästä
ikkunasta. Ajattelin jo että olisi ehkä ollut parempi mennä ohi, mutta
kun isäntä tuli ulos hyvin kohteliaana ja näytti tietä talon sivulla
olevaan hevossuojaan, arvelin ettei minulla ollut paljon menetettävänä
ja seurasin häntä. Suojassa oli, kuten olin odottanutkin, neljä hevosta
kiinni sidottuna, suitset kaulalla riippuen ja satulavyöt avattuna. Ja
kummastustani lisäsi vielä kuudes ratsastaja, joka minun sitoessani
hevostani kiinni saapui talolle ja nähdessään meidät vajassa ratsasti
luoksemme ja tervehti minua laskeutuessaan hevosen selästä.

Hän oli kookas, roteva mies parhaassa iässään, yllään yksinkertainen,
miltei halpa-arvoinen tummanharmaa nahkapuku eikä muuta asetta kuin
metsästyspuukko, joka riippui tupessa hänen vyöllään. Hän ratsasti
voimakkaalla hopeakimolla ja hänen korkeavartiset, parkitsemattomat
saappaansa olivat suuta myöten loan tahraamat, kuin olisi hän tullut
kaikkein pahimpia teitä.

Hän katsahti vilkkaasti isäntään taluttaessaan hevostaan suojaan; ja
hänen ahavoituneista kasvoistaan ja vilkkaista silmistään minä päätin,
että hän oli liikkunut paljon ulkona niin sateessa kuin paisteessakin.

Hän katseli minua hiukan uteliaana sekottaessani apetta hevoselleni, ja
kun menin sisään ja istahdin ensimäiseen huoneeseen, mihin tulin,
syödäkseni vähän leipää ja juustoa, jota minulla oli laukussani, tuli
hänkin sinne melkein heti. Vaatimaton evääni ei nähtävästi häntä
miellyttänyt, koska hän, katseltuaan minua jonkun aikaa äänettömänä
ratsupiiskallaan saapastaan vitsoen, kutsui isäntää ja kysyi häneltä
käskevällä äänellä, mitä tuoretta lihaa hänellä oli, ja varsinkin oliko
hänellä hiilipaistia tai lintua.

Mies vastasi ettei ollut mitään. Hänen kunnianarvoisuutensa voisi saada
Lisieux'n juustoa, lisäsi hän, tahi haudottua virnaa.

"Hänen kunnianarvoisuutensa ei halua juustoa eikä virnakeittoa",
vastasi vieras harmistuneena. "Mutta mikäs haju minun nenääni tulee?"
jatkoi hän alkaen nuuskia innokkaasti. "Niin totta kuin elän, se on
keiton hajua."

"Se on pässinreisi, joka on kiehumassa neljää lakiherraa varten, ynnä
pari palaa hiilipaistia lisäksi", selitti isäntä, pyytäen samalla
nöyrästi anteeksi omasta puolestaan, sillä nämä herrat olivat
ehdottomasti pidättäneet nämä omaksi syötäväkseen.

"Mitä? Kokonainen reisi! Ynnä pari palaa hiilipaistia lisäksi!"
huudahti vieras huuliaan maiskutellen. "Keitä ne ovat?"

"Kaksi lakimiestä kirjureineen Pariisin parlamentista. He ovat olleet
tarkastamassa jotakin rajaa täällä lähistöllä ja lähtevät paluumatkalle
iltapäivällä", vastasi isäntä.

"Se ei kuitenkaan oikeuta heitä aiheuttamaan nälänhätää!" huudahti
vieras pontevasti. "Menkää heidän luokseen ja sanokaa, että eräs herra,
joka on tullut kaukaa ja paastonnut seitsemästä asti aamulla, pyytää
lupaa istua heidän pöytäänsä. Kokonainen reisi ja kaksi hiilipaistia
neljälle miehelle!" jatkoi hän syvällä innolla. "Se on sietämätöntä! Ja
lakiherroille! Sen mukaanhan pitäisi Ranskan kuninkaan syödä kokonainen
pässi, tulematta siitäkään vielä kylläiseksi! Ettekö tekin ole samaa
mieltä?" kysyi hän, kääntyen äkkiä minun puoleeni.

Hän oli niin hullunkurisesti ja samalla vilpittömästi kuohuksissaan ja
katsoi niin tiukasti minuun puhuessaan, että minä riensin ilmottamaan
olevani täydellisesti samaa mieltä.

"Ja kuitenkin syötte juustoa!" vastasi hän ärtyneesti. Näin, että hän
vaatimattomasta puvustaan huolimatta oli herrasmies, ja senvuoksi
maltoin mieleni loukkautumasta ja selitin hänelle suoraan, että
kukkaroni oli kevyt ja minun oli matkustettava niinkuin taisin eikä
niinkuin tahdoin.

"Onko niin?" vastasi hän pikaisesti. "Jos olisin tiennyt sen, olisin
tehnyt teille seuraa juuston syönnissä! Minusta on sittenkin
mieluisempaa paastota kunnianmiehen kanssa kuin mässätä moukan kanssa.
Mutta se on myöhäistä. Kun näin teidän sekottavan apetta hevosellenne,
luulin että teillä oli täydet taskut."

"Elukka on väsynyt ja se on tehnyt parhaansa", vastasin minä. Hän
katsoi minuun omituisesti, ikäänkuin olisi mielinyt sanoa enemmän.
Mutta kun isäntä samassa palasi, kääntyikin hän hänen puoleensa.

"No", sanoi hän reippaasti. "Onko kaikki selvää?"

"Olen pahoillani, teidän kunnianarvoisuutenne", vastasi mies
vastahakoisesti ja hyvin nolon näköisenä, "mutta herrat eivät sano
voivansa ottaa vastaan tarjoustanne."

"Helkkari!" huusi toverini leveästi. "Vai niin, vai sanovat he niin?"

"He sanovat ettei heillä ole enempää kuin mitä he tarvitsevat itselleen
ja pienelle koiralle, joka heillä on mukana", jatkoi isäntä
pelokkaasti.

Samassa kuului toisesta huoneesta naurun remahdus, joka osotti että
herrat pitivät hauskaa toverini pyynnöllä. Minä näin hänen poskiensa
punastuvan ja odotin että hänen suuttumuksensa kuohahtaisi rajuna ilmi.
Mutta sensijaan hän seisoi hetkisen mietteissään keskellä lattiaa ja
sitten, majatalon isännälle suureksi huojennukseksi, veti tuolin minun
luokseni ja käski hänen tuomaan pullon parasta viiniä. Hän pyysi
miellyttävästi lupaa syödä hiukan juustostani, jonka hän sanoi
näyttävän paremmalta kuin lisieuxiläisen, täytti lasini viinillä ja
alkoi aterioida niin iloisena kuin ei olisi koskaan kuullutkaan
viereisessä huoneessa olevasta seurueesta. Muistan, että olin koko
lailla hämmästynyt, sillä olin saanut hänestä sen käsityksen, että hän
oli kiivasluontoinen mies, joka ei pystyisi vaieten nielemään
loukkausta. En kuitenkaan sanonut mitään, ja me keskustelimme
rauhallisesti kuten ainakin. Huomasin sentään, että hän pysähtyi
puhumasta useammin kuin kerran, ikäänkuin kuunnellakseen. Mutta
oivaltaen että hänen huomiotaan kiinnitti vain viereisessä huoneessa
oleva seurue, joka hetki hetkeltä kävi yhä meluavammaksi, olin vaiti,
ja kummastuin senvuoksi kovasti, kun hän ihan odottamatta hypähti ylös,
meni avonaisen ikkunan luo ja kurottautui katsomaan ulos, varjostaen
silmiään kädellään.

"Mikä on?" sanoin minä, valmiina seuraamaan häntä.

Hän nauraa kuhersi hiljaa vastaukseksi. "Saatte nähdä", lisäsi hän
sitten.

Nousin ylös, ja mennen ikkunan luo katsoin ulos hänen olkansa ylitse.
Majataloa läheni kolme miestä ratsain. Ensimäinen heistä oli suuri,
vankkatekoinen, tummaverinen mies, mustissa silmissä peloton katse, ja
hänellä oli päässään sulkalakki, satulakotelossaan pistoolit ja sivulla
lyhyt miekka. Toiset kaksi, rotevia miehiä hekin, olivat ulkonäöltään
palvelijoita, yllä viheriät nutut ja nahkahousut. Kaikilla oli hyvät
hevoset, ja heidän jälessään tuli jalkamies taluttaen kahta koiraa
kytkyessä. Meidät nähdessään he kiirehtivät hevosiaan, ja johtaja
heilutti lakkiaan.

"Hoi, seis!" huusi toverini voimakkaalla äänellä, kun he olivat
kivenheiton päässä meistä. "Maignan!"

"Mitä, herra?" vastasi sulkalakkinen, pysäyttäen heti ratsunsa.

"Tuolla vajassa on kuusi hevosta", huusi vieras käskevällä äänellä.
"Laske ulos neljä vasemmanpuoleista, kun menet sisään. Läimäytä
piiskalla jokaista, niin että ne löytävät tiensä pois täältä!"

Mies käänsi hevosensa ennenkuin sanat olivat kunnolleen lausutut,
ja huutaen että "se oli tehty", viskasi ohjakset toiselle
mukanaratsastavista ja katosi vajaan, ikäänkuin saamansa määräys olisi
ollut jokapäiväisin asia maailmassa.

Mutta viereisessä huoneessa oleva seurue, joka kuuli joka sanan, nousi
heti hälinään. He kohottivat vastalauseitten huudon, ja eräs heistä
hyppäsi ulos ikkunasta ja kysyi hyvin äkäisen näköisenä mitä lempoa me
tarkotimme. Toiset kurottivat ulos viininjuonnista turvonneita ja
punottavia kasvojaan ja vahvasti kiroillen säestivät hänen kysymystään.
Minulla ei ollut halua sekaantua seikkailuun, valmistauduin vain
näkemään hauskaa.

Seuralaiseni, jonka tyyneys hämmästytti minua, ei näyttänyt välittävän
heidän huudoistaan enempää kuin minäkään. Hän ei ollut vähään aikaan
huomaavinaankaan kiukustunutta lakimiestä eikä näyttänyt kuulevan
toisten syytämiä uhkauksia ja solvauksia, vaan katseli rauhallisena
näköalaa. Kun ikkunasta hypännyt mies, joka tuntui olevan toimekkain
seurueestaan, näki ettei mikään voinut häntä liikuttaa, jätti hän
meidät viimein ja juoksi talliin päin. Mutta kun molemmat palvelijat
irvistäen alkoivat häntä lähestyä, ikäänkuin aikoen ratsastaa hänet
kumoon, katsoi hän paremmaksi palata, ja raivosta kalpeana hän sitten
katseli, kun viimeinenkin neljästä hevosesta tömisti ulos ja
katsahdettuaan kummissaan ympärilleen ravasi metsään.

Tämän nähdessään mies tuli yhä kiukkuisemmaksi, kuten olen huomannut
pelästyneiden ihmisten tekevän, ja silloin vieras vihdoinkin alentui
huomaamaan hänet. "Hyvä herra", sanoi hän tyynesti, katsoen häneen
ikkunasta ikäänkuin ei olisi ennen häntä huomannut, "te ikävystytätte
minua. Mikä on hätänä?"

Mies vastasi röyhkeästi ja kysyi mikä piru meillä oli tarkotuksena
ajaessamme ulos hänen hevosensa.

"Tahdoimme antaa teille ja seurassanne oleville herroille hiukan
liikuntoa", vastasi toverini karhean leikillisesti ja ankaralla
äänellä, mikä kuulosti oudolta niin nuorelle henkilölle, -- "sillä
mikään ei ole vankan aterian jälkeen sen terveellisempää. Ja lisäksi
opetuksen hyvissä tavoissa. Maignan", jatkoi hän korottaen ääntään,
"jos tällä henkilöllä on vielä jotain sanomista, niin vastaa hänelle.
Hän on lähempänä sinun arvoastettasi kuin minun."

Ja jättäen miehen luikkimaan tiehensä kuin pieksetyn koiran -- sillä
halpamaiset henkilöt ovat aina ensimäiset matelemaan -- kääntyi
toverini pois ikkunasta. Kohdatessaan minun katseeni mennessään
takaisin tuolilleen, nauroi hän. "No", sanoi hän, "mitäs arvelette?"

"Että aasi leijonan nahassa menettelee kyllä niin kauan, kunnes se
kohtaa leijonan", vastasin minä.

Hän nauroi jälleen, näyttäen olevan mielissään, kuten hän epäilemättä
olikin. "Pyh", sanoi hän. "Se oli somaa ajankuluksi, ja arvelen että
minun ja noitten herrasmiesten välit ovat nyt selvät. Mutta minun on
jatkettava matkaa. Ehkä teidän matkanne käy samaan suuntaan?" Ja hän
katsoi minuun kysyvästi.

Minä vastasin varovasti, että olin menossa Rosnyn kaupunkiin.

"Oletteko ehkä Pariisista?" jatkoi hän, yhä katsoen minuun.

"En", vastasin minä.

"Tulen etelästä." "Blois'sta ehkä?" Minä nyökkäsin.

"Vai niin!" sanoi hän, tekemättä mitään huomautusta, mikä hieman
kummastutti minua, sillä kaikki ihmiset siihen aikaan olivat kärkkäitä
uutisille ja pitivät Blois'ta niitten lähtöpaikkana. "Minäkin ratsastan
Rosny'hin päin. Lähtekäämme."

Mutta minä huomasin, että kun nousimme hevosen selkään, Maignaniksi
kutsutun miehen hyvin kunnioittavasti pidellessä hänen jalustintaan,
kääntyi hän katsomaan minuun useammin kuin kerran, silmissään ilme jota
en voinut selittää; ja kun olin vihollisseudussa, jossa uteliaisuuden
herättäminen oli kaikkea muuta kuin suotava seikka, aloin tuntea hiukan
levottomuutta. Mutta kun hän samassa purskahti ääneen nauramaan,
näyttäen muistelevan äskeistä huvitteluaan majatalossa, en ajatellut
sitä sen enempää, sillä hän tuntui olevan erinomainen toveri ja
hämmästyttävän tietorikas mies.

Siitä huolimatta alkoi mieleni painua apeaksi, kun lähestyimme
Rosny'ta. Ja kun sellaisissa tiloissa ei mikään ole kärsivällisyyttä
kysyvämpää kuin sellaisen toverin hyväätarkottava leikinlasku, joka ei
tiedä huolistamme, tunsin pikemmin huojennusta kuin kaipausta, kun hän
pysäytti hevosensa eräässä tienristeyksessä jonkun matkan päässä
kaupungista ja ilmottaen tiensä siinä eroavan otti kohteliaat
jäähyväiset minulta ja ratsasti tiehensä palvelijoineen.

Eräässä majatalossa kaupungin ulkoreunassa laskeuduin ratsailta, ja
pysähtyen ainoastaan siistimään pukuani ja juomaan lasin viiniä, kysyin
tietä linnaan, jonka kuulin olevan vain viiden minuutin matkan päässä
siitä. Menin sinne jalan pitkin puistokujaa, joka johti portille, minkä
edessä oli nostosilta. Silta oli alhaalla, mutta portti oli kiinni, ja
kaikki sota-aikana linnotuksessa vallitsevat muodollisuudet otettiin
huomioon minua sisään laskettaessa, vaikka varusväkenä näytti olevan
ainoastaan pari kolme palvelijaa ja yhtä monta metsänvartiaa.
Ilmotettuani nimeni oli minulla kyllin aikaa huomatakseni että rakennus
oli vanha ja osaksi raunioitunut, mutta hyvin vahva, paikoittain
murattiköynnösten peitossa ja joka puolelta metsän ympäröimä. Vakavan
näköinen hovipoika tuli luokseni ja johti minut kapeita portaita
vastaanottohuoneeseen, jota valaisi kaksi ikkunaa, joista toinen oli
pihaan ja toinen kaupunkiin päin. Täällä oli minua odottamassa kookas
mies, joka sisään astuessani nousi ylös ja tuli minua vastaan.
Kuvailkaa hämmästystäni, kun tunsin hänet äskeiseksi tuttavakseni!
"Oletteko parooni de Rosny?" huudahdin minä jääden seisomaan ja katsoen
häneen hämmentyneenä.

"Juuri se olen", vastasi hän hymyillen levollisesti. "Te tulette
varmaankin Navarran kuninkaan luota ja teillä on asiaa minulle. Te
voitte puhua vapaasti. Kuninkaalla ei ole mitään salaisuuksia minuun
nähden."

Hänen olentonsa vakavuudessa, kun hän odotti minun puhuvan, oli
jotakin, mikä vaikutti minuun voimakkaasti, huolimatta siitä että hän
oli kymmenen vuotta minua nuorempi ja että olin nähnyt hänet vähän
aikaa sitten keveämmällä tuulella. Tunsin, että hän oli ansainnut
maineensa -- että edessäni oli suuri mies; ja ajatellen toivottomana
hänelle esitettävänäni olevan kertomuksen riittämättömyyttä, seisahduin
miettimään millä sanoilla minun olisi alettava. Hän lopetti mietteeni
kuitenkin lyhyeen. "No", sanoi hän malttamattomana, "minähän kehotin
teitä puhumaan vapaasti. Teidän olisi pitänyt olla täällä jo neljä
päivää sitten, ymmärtääkseni. Nyt te olette täällä, mutta missä on
nainen?"

"Neiti de la Virekö?" sopersin minä, enemmän aikaa voittaakseni kuin
muussa tarkotuksessa.

"No, kas nyt!" virkkoi hän rypistäen otsaansa. "Kenestä muusta naisesta
tässä voi olla kysymys? Puhukaa vain suoraan. Minne olette hänet
jättänyt? Tämä asia ei kaipaa mitään hienosteluja", jatkoi hän, ja
hänen käytöksensä jyrkkyys hämmästytti minua epämiellyttävällä tavalla,
"teidän ei ole tarvis kierrellä kautta rantain. Kuningas uskoi
haltuunne naisen, jolla, voin sen nyt empimättä sanoa teille, oli
tiedossaan eräitä valtiosalaisuuksia. Tiedetään että hän pääsi
turvallisesti Chizéstä ja saapui turvallisesti Blois'han. Missä hän
on?"

"Taivas suokoon että sen tietäisin!" huudahdin minä epätoivoissani,
tuntien hänen käytöstapansa tekevän asemani vielä moninkerroin
tuskallisemmaksi.

"Mitä te tarkotatte?" huusi hän korottaen ääntään. "Ettekö te tiedä
missä hän on? Te laskette leikkiä, herra de Marsac."

"Se olisi surkeata leikkiä", vastasin minä tuskallisesti hymyillen. Ja
sitten aloin epätoivon rohkeudella ja avomielisyydellä esittää hänelle
sitä kertomusta, jonka olen tässä pannut muistiin, kertoen hänelle mitä
vaikeuksia minulla oli seurueen pestauksessa, kuinka minulta ryövättiin
kultainen tunnusmerkki, kuinka neiti houkuteltiin ansaan, kuinka minä
onnellisen sattuman avulla löysin hänet jälleen ja kuinka aikeeni
kuitenkin lopulta menivät mitättömiin. Hän kuunteli, mutta ilman
myötätunnon merkkiäkään -- pikemmin kärsimättömänä ja lopulta
pilkallisen epäuskoisena. Kun olin lopettanut, kysyi hän töykeästi mikä
minä olin miehiäni.

Ymmärtämättä oikein mitä hän tarkotti, toistin hänelle nimeni.

Hän vastasi jyrkästi ja siekailematta, että se oli mahdotonta. "Minä en
usko sitä!" toisti hän synkin katsein. "Te ette ole se mies. Teillä ei
ole mukananne naista eikä tunnusmerkkiä eikä mitään muutakaan, mikä
vakuuttaisi minulle kertomuksenne todenperäisyyttä. Ei, herra, älkää
mulkoilko minuun", jatkoi hän tuikeasti. "Minä puhun Navarran kuninkaan
nimessä, jolle tämä asia on erinomaisen tärkeä. En voi uskoa, että hän
olisi valinnut miestä, joka menettelee sillä tavoin. Esimerkiksi tuo
talo Blois'ssa, josta juttelette, ja huone, jossa on kaksi ovea? Mitä
te teitte silläaikaa kun neiti vietiin pois?"

"Minä ottelin taloa vartioivien miesten kanssa", vastasin minä,
koettaen niellä harmiani, joka oli minut tukahduttaa. "Minä tein minkä
voin. Jos ovi olisi antanut perään, olisi kaikki ollut hyvin."

Hän katsoi minuun synkästi. "Onhan siitä helppo puhua!" sanoi hän
virnistäen. Sitten hän käänsi katseensa maahan ja näytti vaipuvan
äreään harkintaan, ja minä seisoin silläaikaa hänen edessään
hämmennyksissäni tästä uudesta asiain käänteestä, raivoissani,
tietämättä kuitenkaan miten purkaa raivoani, sydänjuuria myöten
loukkautuneena hänen soimauksistaan, näkemättä kuitenkaan hyvityksen
toivoa tai mahdollisuutta.

"No niin!" sanoi hän tylysti parin kolmen minuutin perästä, minkä
ajan hän oli seisonut synkissä mietteissä ja minä polttavassa
nöyryytyksessä. "Onko täällä ketään, joka voisi todistaa teidät siksi,
mikä väitätte olevanne, tai muulla tavoin varmentaa kertomustanne? Niin
kauan kuin en tiedä miten asiat ovat, en voi tehdä mitään."

Pudistin päätäni synkän häpeän vallassa. Olisinhan voinut panna
vastalauseeni hänen tunteettomuuttaan ja omaksumaansa käsitystä
vastaan, mutta mitäpä se olisi merkinnyt, niin kauan kuin hän vetosi
kaikessa esimieheensä?

"Odottakaas!" sanoi hän sitten äkkiä, tehden eleen kuin olisi muistanut
jotakin. "Olin vähällä unohtaa. Täällä on joitakin, jotka ovat
äskettäin olleet Navarran kuninkaan hovissa St. Jean d'Angely'ssä. Jos
te yhä väitätte olevanne se herra de Marsac, jolle tämä tehtävä on
uskottu, niin ei teillä arvattavasti ole mitään sitä vastaan, että vien
teidät heidän nähtävilleen?"

Tunsin joutuneeni mitä julmimpaan pulaan. Jos kieltäytyisin alistumasta
tähän koetukseen, tunnustaisin samalla itseni petturiksi. Jos
suostuisin astumaan noitten vieraitten eteen, olisi luultavaa etteivät
he minua tuntisi ja mahdollista että he ilmaisisivat kieltonsa
sanoilla, jotka olisivat omiaan tekemään asemani yhä pahemmaksi, mikäli
se vielä saattoi paheta. Olin kahden vaiheilla. Mutta parooni de Rosny
seisoi järkähtämättömänä edessäni odottaen vastausta, ja viimein minä
suostuin.

"Hyvä!" sanoi hän lyhyeen. "Tätä tietä, olkaa hyvä. He ovat täällä.
Salpa on hiukan mutkikas. Ei, herra, tämä on minun taloni."

Totellen hänen kätensä jäykkää viittausta menin hänen ohitseen
viereiseen huoneeseen, tuntien tästä vieraille tulevasta etusijasta
suurempaa nöyryytystä kuin voin sanoa. Hetkeen en voinut nähdä
huoneessa ketään. Päivä oli hämärtymässä, huone, johon tulin, oli pitkä
ja kapea ja ainoastaan takkatulen valaisema.

Sen lisäksi olin itse ehkä melkoisesti hämmennyksissäni. Luulin että
opastajani oli erehtynyt taikka että hänen vieraansa olivat lähteneet,
ja käännyin häneen päin pyytääkseni selitystä. Hän viittasi kuitenkin
vain eteenpäin, ja minä seurasin viittausta. Silloin nousi suuren uunin
varjosta äkkiä nuori, kaunis nainen, ikäänkuin säikähtyneenä, ja seisoi
minuun katsoen, palavien puitten hehkun valaistessa hänen kasvojensa
toista puolta ja tehden hänen hiuksensa kullanhohtaviksi.

"No!" sanoi de Rosny äänellä, mikä sointui hiukan omituiselta
korvissani. "Ette taida tuntea tätä naista?"

Näin, että nainen oli minulle vallan tuntematon, ja kumarsin hänelle
mitään virkkamatta. Nainen vastasi tervehdykseeni vuorostaan
juhlallisesti ja äänettömänä.

"Eikö täällä ole ketään muuta, joka tuntisi teidät?" jatkoi herra de
Rosny miltei vallattomalla äänellä, vielä selvemmin muuttuneella kuin
äsken. "Jollei, niin pelkään... Mutta katsokaahan ensin ympärillenne,
katsokaa ympärillenne, hyvä herra; en tahtoisi tuomita ketään liian
pikaisesti."

Viimeisiä sanoja lausuessaan hän laski kätensä olkapäälleni niin
tuttavallisesti ja edellisestä käytöksestään niin kokonaan poikkeavalla
tavalla, että epäilin joko kuulevani tai tuntevani väärin. Katsoin
kuitenkin koneellisesti naiseen ja nähdessäni että hänen silmänsä
loistivat tulen hohteessa ja että hän katseli minuun sangen
ystävällisesti, ihmettelin yhä enemmän, joutuen melkein pois
suunniltani neuvottomuudesta. Eikä se vähentynyt, vaan päinvastoin
lisääntyi moninkertaiseksi, kun kääntyessäni de Rosnyn käden
painallusta seuraten näin vieressäni ikäänkuin maasta nousseena toisen
naisen -- joka ei ollut kukaan muu kuin neiti de la Vire ilmielävänä!
Hän oli juuri astunut esiin suuren uunin varjosta, mikä oli häntä
siihen saakka estänyt näkymästä, ja seisoi edessäni somasti niiaten,
samanlainen ilme kasvoissaan ja silmissään kuin toisellakin naisella.

"Neiti!" mutisin minä, kykenemättä irrottamaan silmiäni hänestä.

"Niin juuri, hyvä herra, neiti", vastasi hän niiaten vielä syvempään,
muistuttaen pikemmin lasta kuin naista.

"Täällä?" änkytin minä suu auki ja silmät pystyssä.

"Täällä -- kiitos erään kelpo miehen urhoollisuuden", vastasi hän,
puhuen niin matalalla äänellä että tuskin erotin hänen sanojaan. Sitten
hän painoi katseensa maahan ja astui takaisin varjoon, ikäänkuin olisi
hän joko sanonut jo liian paljon tahi pelännyt menettävänsä
itsehillintänsä jos sanoisi enemmän. Hän oli niin loistavasti puettu,
hän näytti tulenvalossa pienine, hentoine olentoineen enemmän
keijukaiselta kuin ihmiseltä, ja hän näytti minun silmissäni varsinkin
lempeitten kasvonpiirteittensä puolesta niin erilaiselta olennolta kuin
se neiti de la Vire, jonka olin tuntenut ja nähnyt ratsastavan
rapakoissa ja nojaavan satulaan uuvuksissaan, että epäilin vieläkin,
olinko nähnyt oikein, ja olin yhtä ymmällä kuin ennenkin.

Herra de Rosny itse riensi vapauttamaan minua hämmingistäni. Hän
syleili minua mitä ystävällisimmin, vieläpä useampaan kertaan, pyyteen
anteeksi minua kohtaan harjottamaansa petosta, johon oli ollut aiheena
osaksi omituinen tutustumisemme majatalossa, osaksi hänen halunsa vielä
kohottaa sitä iloista yllätystä, joka hänellä oli minun varalleni.
"Tulkaahan tänne", sanoi hän sitten, vetäen minut ikkunan luo, "tahdon
näyttää teille useampiakin vanhoja ystäviänne."

Katsoin ulos ja näin pihalla alapuolellani kolme hevostani rivissä ja
Cidin selässä Simon Fleix'n, joka minut nähdessään huiskutti
riemukkaana lakkiaan tervehdykseksi. Tallirenki oli pitämässä jokaista
hevosta, ja kummallakin puolella oli mies soihtu kädessä. Toverini
nauroi iloisesti. "Sen on Maignan järjestänyt", sanoi hän. "Hänellä on
hieno maku tällaisissa asioissa."

Tervehdittyäni Simon Fleix'tä moneen kertaan, käännyin takaisin
huoneeseen ja sydän tulvillaan kiitollisuutta ja ihmettelyä pyysin
herra de Rosnyta selittämään minulle neidin paon yksityiskohtia myöten.

"Se oli yksinkertaisin asia maailmassa", sanoi hän, ottaen minua
kädestä ja taluttaen minut jälleen lieden luo. "Silläaikaa kun te
ottelitte noitten konnien kanssa, tuli vanha vaimo, joka määräaikoina
toi neidille ruokaa, levottomaksi hälinästä ja lähti huoneeseen
katsomaan mikä siellä oli. Kun neiti oli kykenemätön auttamaan teitä ja
epävarma menestyksestänne, katsoi hän tilaisuuden liian hyväksi
päästääkseen sen hukkaan. Hän pakotti eukon näyttämään hänelle ja
seuranaiselle tien ulos puutarhan kautta. Tämän tehtyään he juoksivat
alas kujaa ja tulivat suoraan hevosia pitelevän pojan luo, joka tunsi
heidät ja auttoi heidät ratsaille. He odottivat jonkun aikaa teitä ja
ratsastivat sitten pois."

"Mutta minä kyselin portilla", sanoin minä.

"Millä portilla?" kysyi de Rosny hymyillen.

"Tietysti pohjoisportilla", vastasin minä.

"Aivan niin", virkkoi hän nyökäten. "Mutta he menivät ulos
länsiportista ja tekivät kaarroksen. Se on omituinen poika, tuo teidän
apulaisenne. Hänellä on pää oikealla kohdallaan. No niin, kahden
peninkulman päässä kaupungista he pysähtyivät, neuvottomina miten
heidän oli meneteltävä. Mutta hyväksi onneksi sattui majatalossa
olemaan eräs minulle tuttu hevoskauppias. Hän tunsi neiti de la Viren
ja kuultuaan minne hän oli matkalla toi hänet tänne sen pitemmittä
vastuksitta."

"Oliko hän normanni?" kysyin minä.

Herra de Rosny nyökkäsi, hymyillen minulle viekkaasti. "Oli", sanoi
hän. "Hän kertoi minulle paljon teistä. Ja nyt, sallikaa minun esittää
teidät vaimolleni."

Hän talutti minut naisen luo, joka oli noussut seisomaan sisään
astuessani ja joka nyt lausui minut tervetulleeksi yhtä ystävällisesti
kuin hän äsken oli katsellut minuun. Minä katsoin häneen uteliaana,
sillä olin kuullut paljon hänen kauneudestaan ynnä siitä omituisesta
tavasta, millä herra de Rosny, ollessaan rakastunut kahteen nuoreen
naiseen ja tavattuaan sattumalta molemmat majatalossa, missä he asuivat
eri huoneissa, oli ratkaissut kumpaa hänen oli mentävä tervehtimään ja
pyytämään vaimokseen. Herra de Rosny näytti lukevan ajatukseni, sillä
kun kumarsin rouvalle kiittäen häntä siitä kohteliaisuudesta mitä hän
oli minulle osottanut ja mikä ainiaaksi velvotti minut häntä
palvelemaan, nipisti hän tätä iloisesti korvasta ja sanoi: "Jos
haluatte hyvän vaimon, herra de Marsac, niin muistakaa kääntyä
oikealle."

Hän puhui leikillä ja ainoastaan omaa kohtaansa ajatellen. Mutta minä
katsahdin vaistomaisesti hänen mainitsemaansa suuntaan ja näin neidin
seisovan askeleen tai parin päässä oikealla suuren uunin varjossa. Hän
punastui ja rypisti kulmiaan, enkä osaa sanoa kumpaa hän teki enemmän;
mutta sen vain näin varmasti, että hän vastasi katseeseeni jyrkästi
paheksuvalla silmäyksellä ja kääntäen minulle selkänsä poistui nopeasti
huoneesta, eikä hänen käytöksessään ollut jälkeäkään siitä hellyydestä
ja kiitollisuudesta, jonka vähää ennen olin pannut merkille.




XIII. Rosny'ssa.


Seuraava päivä toi vielä uusia todistuksia siitä ystävyydestä, jolla
parooni de Rosny minua kohteli. Herätessäni varhain aamulla löysin
tuolilta vaatteitteni vierestä kultakukkaron, joka sisälsi sata
kruunua; ja palveluspoika, joka samassa astui sisään, kysyi,
tarvitsinko minä mitään. Minun oli ensi alussa vaikea tuntea häntä
Simon Fleix'ksi, niin siististi oli poika nyt puettu Maignanin pukua
muistuttavaan asuun. Katsoin ylioppilaaseen useammin kuin kerran,
ennenkuin mainitsin häntä nimeltä. Ja minua hämmästytti se omituinen
muutos, jonka huomasin hänessä tapahtuneen -- yhtä paljon kuin kaikki
muukin mitä taloon saavuttuani oli tapahtunut. Minä hieroin silmiäni ja
kysyin häneltä mitä hän oli tehnyt mustalle kauhtanalleen.

"Olen polttanut sen", vastasi hän lyhyesti.

Huomasin että hän oli polttanut paljon muutakin, vertauskuvallisesti
puhuen, paitsi kauhtanaansa. Hän oli vähemmän kalpea, vähemmän hontelo,
vähemmän untelo kuin ennen, ja kävelikin reippaammin. Hänessä ei ollut
enää sitä sekapäisen välinpitämättömyyden leimaa, mikä ennen oli
ollut silmäänpistävänä piirteenä, vaan hän oli pirteä, vakava ja
pystypäisempi. Silmissä vain oli sama outo välke, joka todisti että
hänen sisällään asui entinen arkahermoinen, kiihkeä sielu.

"Mihin aiot sitten ryhtyä, Simon?" kysyin minä uteliaana tarkastellen
näitä muutoksia.

"Olen sotilas herra de Marsacin palveluksessa", vastasi hän.

Minä nauroin. "Olet valinnut laihan palveluksen, pelkään", sanoin minä
alkaen nousta ylös. "Ja lisäksi sellaisen, jossa sinut voidaan tappaa.
En luullut sellaisen olevan sinun mieleesi", jatkoin vielä nähdäkseni
mitä hän sanoisi. Mutta hän ei vastannut mitään, ja minä katsoin häneen
ihmeissäni. "Oletko siis vihdoinkin päässyt selvyyteen?" kysyin minä.

"Olen", vastasi hän.

"Ja ratkaissut kaikki epäilysi?"

"Minulla ei ole epäilyksiä."

"Oletko siis hugenotti?"

"Se on ainoa tosi ja puhdas uskonto", vastasi hän vakavasti. Ja
ilmeisellä vilpittömyydellä ja hartaudella hän toisti Bezan
uskontunnustuksen.

Tämä täytti minut syvimmällä ihmetyksellä, mutta en puhunut mitään
sillä erää, vaikka minulla oli omat epäilyni. Odotin kunnes tulin
kahdenkesken parooni de Rosnyn kanssa ja otin sitten asian puheeksi,
ilmaisten ihmetykseni noin äkillisestä kääntymyksestä ja varsinkin
siitä varmuudesta ja tyyneydestä, jolla tuo nuorukainen ilmotti
vakaumuksensa ja jollaista en hänen kaltaisestaan luonteesta olisi
mitenkään voinut odottaa. Nähdessäni parooni de Rosnyn hymyilevän
vastaamatta mitään, selitin ajatustani tarkemmin.

"Minua ihmetyttää", sanoin minä, "koska olen aina kuullut väitettävän,
että kun kirjamiehet eksyvät teologian sokkeloihin, löytävät he harvoin
lujaa perustusta itselleen, ja ettei edes yksi sadasta palaa vanhaan
uskoonsa tahi löydä armoa omaksuakseen uuden. Puhun tietysti ainoastaan
sellaisista, jollaisena pidän tätä poikaa -- innokkaista, herkistä
sieluista, jotka ahmivat paljon oppia, mutta joilla ei ole
arvostelukykyä tuon oppinsa sulattamiseen."

"Sellaisiin nähden luulen minäkin tuon väitteen pitävän paikkansa",
vastasi de Rosny yhä hymyillen. "Mutta heissäkin voi pieni, sopivalla
hetkellä tullut vaikutus saada paljon aikaan."

"Myönnän sen", sanoin minä. "Mutta äitini, josta olen teille kertonut,
oli paljon tämän nuorukaisen kanssa. Pojan uskollisuus häntä kohtaan
oli yläpuolella kaiken kiitoksen. Ja kuitenkaan ei äitini uskolla,
vaikka se oli kalliolle perustettu, ollut häneen mitään vaikutusta."

Herra de Rosny pudisti päätään, yhä hymyillen. "Eivät ne ole äidit,
jotka saavat meitä kääntymään", sanoi hän.

"Mitä!" huudahdin minä avautuvin silmin. "Tarkotatteko -- tarkotatteko
että tämä on neidin työtä?"

"Niin luulen", vastasi hän nyökäten. "Luulen että neiti loihti hänet
matkan varrella. Blois'sta lähtiessään oli poika, jos teidän
puheeseenne saa luottaa, ilman uskoa maailmaan. Hän saapui minun
luokseni kaksi päivää myöhemmin vahvimpana hugenottina. Arvotuksen
selitys ei ole ylen vaikea."

"Sellaiset kääntymykset ovat harvoin kestäviä", sanoin minä.

Hän katsahti minuun omituisesti; sitten, hymyn yhä karehtiessa hänen
huulillaan, hän vastasi: "So, so! Miksi sellainen totisuus? Itse
Theodore Beza ei olisi voinut näyttää ankarammalta. Pojalla on tosi
mielessä, eikähän siinä ole mitään pahaa."

Ja taivas tietää ettei minun tehnyt mieli epäillä pahaa eikä katsoa
asioita mustimmalta puolelta juuri silloin. Onhan helppo käsittää
kuinka suloiselta minusta tuntui olla yhdenarvoisena ja kunnioitettuna
vieraana miehen luona, joka jo silloin oli kuuluisa ja jonka maine
nyttemmin on kasvanut niin suureksi että se jättää varjoon kaikki
paitsi valtiastaan, -- kuinka miellyttävää oli nauttia kodin
herttaisuudesta ja mukavuudesta, mistä olin niin kauan ollut
vierotettuna, kertoa ystävälliselle talon rouvalle äitini tarinaa ja
saada lohdutusta hänen myötätunnostaan, sanalla sanoen, tuntea itsensä
jälleen mieheksi, jolla on tunnustettu paikkansa maailmassa. Päivämme
kuluivat metsästelyssä tai muunlaisessa retkeilyssä, iltapuhteet
pitkissä keskusteluissa, jotka saivat minut yhä enemmän kunnioittamaan
isäntäni kykyä ja tarmoa.

Hänellä tuntui olevan loppumattomat tiedot Ranskan maasta ja
lukemattomia suunnitelmia sen kehittämiseksi, jotka jo silloin
täyttivät hänen mielensä ja jotka sittemmin ovat muuttaneet korpia
hedelmällisiksi vainioiksi ja siivottomia talorykelmiä komeiksi
kaupungeiksi. Vaikka hän oli vakava ja täsmällinen, saattoi hän
sentään olla kevyt ja iloinenkin; ja vaikka hän oli valtiomiehistä
terävä-älyisin, oli hän samalla soturi ja rakasti eristettyä
olinpaikkaansa vain enemmän siksi että se oli alttiina vaaroille,
läheiset kaupungit kun olivat liigan kannattajia ja hän saattoi
ainoastaan yleisen sekasorron turvin nukkua rauhallisena omassa
talossaan.

Yksi seikka teki viihtymykseni kuitenkin vajavaiseksi, ja se oli neiti
de la Viren suhtautuminen minuun. Hänen kiitollisuudestaan asiain
tuoreimpana ollessa ei minulla ollut epäilystäkään, sillä puhumattakaan
siitä että hän tulo-iltanani oli ilmaissut sen sanoillakin sangen
sievästi, vaikkakin pidätetysti, oli herra de Rosnyn lämmin
ystävällisyys pettämättömänä merkkinä siitä, että neiti oli antanut
hänelle liiotellun käsityksen ansioistani ja kunnostautumisestani. Ja
enempää en pyytänytkään. Ikäni ja huono menestymiseni maailmassa
asettivat minut siksi epäedulliseen asemaan, ettei edes päähäni
pälkähtänyt toivoa välillemme mitään ystävyyttä tai tuttavallisuutta,
enkä edes jokapäiväisessä seurustelussamme pyrkinyt siihen
tasa-arvoisuuteen, mihin syntyperäni itsessään olisi minut oikeuttanut.
Tietäen, että en voinut hänen silmissään näyttää muulta kuin vanhalta,
köyhältä ja huonostipuetulta, ja tyytyen siihen että miehuuteni ja
kunniallisuuteni saivat tunnustuksen, varoin vetoamasta liiaksi
hänen kiitollisuuteensa, ja samalla kun olin kernas sellaiseen
kohteliaisuuteen, mikä ei voinut olla hänestä kiusallista, vältin yhtä
huolellisesti kaikkea minkä saattaisi selittää lähempään tuttavuuteen
pyrkimiseksi ja seuraan tunkeilevaisuudeksi. Keskustelin hänen kanssaan
sovinnaisesti ja ainoastaan sovinnaisista aiheista, nimittäin
sellaisista, jotka olivat yhteisiä koko seurueellemme, ja muistutin
itselleni tuhkatiheään, että vaikka olimme samassa talossa ja istuimme
samassa pöydässä, niin oli hän kuitenkin sama neiti de la Vire, joka
oli käyttäytynyt niin kopeasti Navarran kuninkaan esihuoneessa. En
tehnyt tätä missään loukatun ylpeyden tunnossa, sillä sitä minulla ei
enää ollut häntä kohtaan enempää kuin jotain pientä lintua kohtaan,
vaan tein sen siksi, etten uudessa onnessani unohtaisi, missä valossa
tuollaisen nuoren, hemmotellun kauniin naisen pakostakin oli minut
näkeminen.

Pysyttäytyessäni tässä vaatimattomassa asemassa koski minuun sitä
kipeämmin, kun huomasin hänen kiitollisuutensa ajan mittaan hälvenevän.
Parina ensi päivänä hän oli hyvin hiljainen, puhui minulle harvoin eikä
katsonut minuun usein, mutta sitten hänen käytökseensä tuli huomattava
määrä entistä halveksumista. Siitä en paljoakaan välittänyt. Mutta hän
meni vielä pitemmälle, alkaen kaivaa esiin seikkoja, jotka olivat
tapahtuneet St. Jean d'Angelyssa ja joissa minä olin ollut osallisena.
Lakkaamatta hän muistutti minun köyhyyttäni siellä oloni aikana, kuinka
omituisen näköinen minä olin ollut ja mitä kaikkia pilapuheita hänen
toverinsa olivat minusta lasketelleet. Tämä näytti suorastaan tuottavan
hänelle hurjaa nautintoa, ja hän teki toisinaan minusta niin purevaa
pilkkaa, että se hävetti ja viilsi minua ja sai punan nousemaan rouva
de Rosnyn poskille.

Sitä aikaa taas, minkä me olimme yhdessä viettäneet, hän vain harvoin
kosketti puheissaan. Mutta eräänä iltapäivänä viikon verran Rosny'hin
tuloni jälkeen tapasin hänet yksinään istumassa vastaanottohuoneessa.
En ollut tiennyt hänen olevan siellä ja aioin senvuoksi poistua samaa
tietä, kumartaen ja mumisten jonkun anteeksipyynnön. Mutta hän pysäytti
minut vihaisella eleellä. "En minä pure", sanoi hän nousten seisomaan
ja katsoen silmiini poskillaan punaiset täplät. "Mitävarten katsotte
minuun tuolla tavalla? Tietäkää, herra de Marsac, että minä en voi
sietää teitä." Ja hän polkaisi jalkaa.

"Mutta, neiti", sopersin minä nöyrästi, ihmetellen mitä kummaa hän
mahtoi tarkottaa, "mitä minä sitten olen tehnyt?"

"Tehnyt?" matki hän harmistuneena. "Tehnyt? Se ei johdu siitä mitä te
olette tehnyt, vaan siitä millainen te olette. Minä en voi sietää
teitä. Miksi te olette niin nahjusmainen? Miksi te olette niin tylsä?
Miksi te kulette ympäri nuttu nurin ja tukka sileänä? Miksi
puhuttelette Maignania ikäänkuin hän olisi teidän vertaisenne? Miksi
olette aina niin juhlallisen ja säädyllisen näköinen kuin koko maailma
olisi saarna? Miksi? Miksi? Miksi, sanon minä?"

Hän pysähtyi pelkästä hengästyksestä, ja minä olin niin hämmästynyt
kuin ikinä saatoin olla. Lisäksi hän oli raivossaan ja kiihtymyksessään
niin kaunis, etten voinut muuta kuin tuijottaa häneen ja mykistyneenä
ihmetellä mitä tämä kaikki merkitsi.

"No!" huusi hän kärsimättömänä, siedettyään tätä niin kauan kuin
taisi. "Eikö teillä ole sanottavana sanaakaan puolustukseksenne? Eikö
teillä ole kieltä? Eikö teillä ole ollenkaan omaa tahtoa, herra de
Marsac?"

"Mutta, neiti", alotin minä, yrittäen selittää.

"Vaiti!" huudahti hän, tukkien suuni ennenkuin olin ehtinyt sen
pitemmälle, niinkuin naisten tapa on. Ja sitten hän lisäsi muuttuneella
sävyllä ja lyhyesti: "Teillä on minun samettisolmukkeeni. Antakaa se
minulle."

"Se on huoneessani", vastasin minä, perin kummissani tästä äkillisestä
puheenkäänteestä ja yhtä äkillisestä pyynnöstä.

"Noutakaa se sitten, olkaa hyvä", sanoi hän, ja hänen silmänsä
leimahtivat jälleen. "Noutakaa se. Noutakaa, sanon minä! Se on
suorittanut tehtävänsä ja minä tahdon sen itselleni. Kuka tietää,
vaikka te jonakin päivänä näyttelisitte sitä lemmensolmuna?"

"Neiti!" huudahdin minä kiivaasti. Ja luulen että olin sillä hetkellä
yhtä suuttunut kuin hänkin.

"Joka tapauksessa minä tahdon sen itselleni", vastasi hän
itsepintaisesti, painaen katseensa alas.

Olin niin raivoissani että menin sanaakaan puhumatta noutamaan sitä, ja
tuoden sen hänelle, hänen seisoessaan yhä samassa paikassa, panin sen
hänen käteensä. Luulen, että kun hän näki sen, johtui hänen
vihastuneeseen mieleensä muisto siitä päivästä, jolloin hän oli
ommellut siihen tuon avunhuudon, sillä hän muuttui koko olennoltaan
ottaessaan sen vastaan. Hän vapisi ja piteli sitä hetken käsissään
ikäänkuin tietämättä mitä tehdä sillä. Hän ajatteli epäilemättä Valois
kadun varrella olevaa taloa Blois'ssa ja vaaraa mikä häntä siellä oli
uhannut; ja kun minä varsin mielelläni soin että hän ajattelisi ja
tuntisi kuinka pahasti hän oli menetellyt, seisoin hänen edessään
säästämättä häntä vähääkään katseiltani.

"Sitä kultaketjua, jonka jätitte äitini päänalaisen viereen", sanoin
minä kylmästi, nähdessäni että hän yhä vaikeni, "en voi palauttaa
teille juuri nyt, sillä minä olen pantannut sen. Mutta teen sen niin
pian kuin voin."

"Oletteko pantannut sen?" mutisi hän poiskäännetyin katsein.

"Olen, hankkiakseni hevosen, millä pääsin tänne", vastasin kuivasti.
"Joka tapauksessa toimitan sen takaisin. Ja sitten tahtoisin vuorostani
pyytää teiltä jotakin."

"Mitä?" kuiskasi hän, koettaen tahdonponnistuksella saada takaisin
äskeisen ryhtinsä ja katsoen minuun silmillä, joissa välkähti hiukan
entistä ylpeyttä ja halveksimista.

"Sitä taitettua rahaa, joka teillä on", sanoin minä. "Tunnusmerkkiä.
Sillä ei ole teille mitään merkitystä, koska toinen puolikas on
vihamiestenne hallussa. Minulle siitä voisi olla hyötyä."

"Millä tavalla?" kysyi hän lyhyesti.

"Koska saattaisin jonakin päivänä löytää sen vastapuolen."

"Entä sitten?" huusi hän. Hän katsoi minuun huulet puoliavoimina,
salamoivin silmin. "Mitä sitten, jos löydätte sen vastapuolen?"

Minä kohautin olkapäitäni.

"Uh!" huudahti hän, puiden pientä nyrkkiään ja polkien jalkaansa
minulle käsittämättömän kiihkon puuskassa. "Tuo on juuri teidän
kaltaistanne! Se on herra de Marsacia alusta loppuun. Te ette puhu
mitään ja ihmiset eivät ajattele teistä mitään. Te kuljette hattu
kourassa ja he tallaavat teitä. He puhuvat ja te olette vaiti! Jos minä
voisin käytellä miekkaa niinkuin te voitte, niin en vaikenisi kenenkään
edessä enkä antaisi kenenkään paitsi Ranskan kuninkaan pöyhkeillä
kukkona minun läsnäollessani! Mutta te! Menkää ja jättäkää minut. Tässä
on rahanne. Ottakaa se ja menkää. Ja lähettäkää tänne se poikanne
pitämään minua hereillä. Hänellä on ainakin älyä, hän on nuori, hän on
ihminen, hänellä on sielu, hän voi tuntea -- kun hän vain olisi jotain
muuta kuin kirjatoukka."

Hän viittoi minua menemään sellaisessa intohimon kiihkossa että se
olisi huvittanut minua jos joku toinen olisi sen tehnyt, mutta hänen
menettelykseen siinä oli niin voimakas kiittämättömyyden tuntu että se
kirveli mieltäni aika lailla. Tein kuitenkin niinkuin hän käski ja
lähetin Simonin hänen luokseen, vaikka se ei suinkaan ollut minusta
mieluista, varsinkaan sitten kun näin kuinka pojan kasvot kirkastuivat
neitiä mainitessani. Mutta neiti ei ollut nähtävästi vielä ehtinyt
tyyntyä Simonin saapuessa hänen luokseen, sillä hänen ei käynyt sen
paremmin kuin minunkaan; marjakuusikäytävästä, minne olin mennyt
käyskentelemään, näin hänen pian palaavan takaisin nolona kuin
piiskattu koira.

Mutta kuitenkin otti neiti tämän jälkeen tavakseen puhella Simonin
kanssa yhä enemmän ja enemmän, ja kun herra ja rouva de Rosny olivat
hyvin paljon kiinni yhteisissä asioissaan, ei ollut ketään joka olisi
asettunut ehkäisemään hänen päähänpistoaan tai puhunut hänelle neuvon
sanaa. Neidin ylpeyden tunsin siksi hyvin, että hänen puolestaan en
pelännyt, mutta minusta oli ikävää että pojan pää pantiin pyörälle.
Montakin kertaa olin aikeissa puhua neidille pojan takia; mutta
ensiksikään se ei ollut minun asiani ja toiseksi huomasin pian että hän
näki kyllä minun paheksumiseni, mutta ei välittänyt siitä rahtuakaan.
Kun eräänä aamuna hänen ollessaan paremmalla tuulella uskalsin viitata,
että hän kohteli alempiarvoisiaan liian epäinhimillisesti, osottaen
epäystävällisyyttä mikä oli jalosyntyiselle yhtä sopimatonta kuin
tuttavallisuus, kysyi hän minulta pilkallisesti, eikö hän minun
mielestäni kohdellut Simon Fleix'tä kyllin hyvin. Mihin minulla ei
ollut mitään vastattavaa.

Minun sopisi tässä mainita siitä salaisesta tiedonantojärjestelmästä,
jonka avulla parooni de Rosny tähänkin kaukaiseen paikkaan sai uutisia
kaikesta mitä tapahtui Ranskassa. Mutta siitähän on paljon puhuttu. Se
ei tapahtunut yhtämittaa tulevien ja menevien lähettien avulla, jotka
pian olisivat herättäneet huomiota läheisessä kaupungissa, enkä
minäkään voinut varmuudella sanoa mitä teitä myöten uutiset saapuivat.
Mutta niitä saapui, ja kaikkina aikoina päivästä. Sillä tavoin saimme
tiedon La Ganachea uhkaavasta vaarasta ja siitä yrityksestä, jota
Navarran kuningas suunnitteli sen auttamiseksi. Herra de Rosny ei
ainoastaan ilmoittanut minulle avomielisesti näitä asioita, vaan sai
minut kiintymään itseensä muillakin luottamuksen osotuksilla, jotka
olisivat hivelleet huomattavammassakin asemassa olevan miehen
itsetuntoa.

Kuten sanoin, ei linnassa yleensä näkynyt tulevia ja meneviä lähettejä.
Mutta eräänä iltana, palatessani metsältä erään metsänvartian kanssa,
joka oli pyytänyt minua avuksi haavotetun naarashirven ajoon, huomasin
hämmästyksekseni vieraan hevosen, jolla silminnähtävästi oli
ratsastettu pitkästi ja kovasti, seisovan höyryävänä pihassa.
Kysyessäni kenen se oli, sain kuulla tallirengeiltä että joku mies,
jonka he luulivat tulleen Blois'sta, oli juuri saapunut ja parhaallaan
paroonin puheilla, Noin kokonaan tavallisuudesta poikkeava tapaus
herätti tietysti ihmetystäni; mutta tahtomatta millään tavoin näyttää
uteliaalta -- sillä uteliaisuus on vika, joka, jos sitä suvaitaan,
saattaa helposti kehittyä mitä inhottavimmaksi paheeksi -- olin
menemättä sisään ja lähdin, sensijaan kävelemään marjakuusikujaan. Olin
kuitenkin tuskin ehtinyt saada ratsastuksessa jäähtyneet vereni hiukan
lämpenemään, kun hovipoika tuli hakemaan minua isäntänsä luokse.

Tapasin herra de Rosnyn astelemasta edestakaisin huoneessaan,
olennossaan sellainen hämmennys ja kasvot niin suurta huolta ja
murhetta kuvastavina, että minä säpsähdin nähdessäni hänet, eikä minun
tarvinnut katsoa rouva de Rosny'hin, joka istui tuolilla hiljaa itkien,
oivaltaakseni että jotakin kauheata oli tapahtunut. Ilta oli
pimenemässä ja huoneeseen oli tuotu lamppu. Herra de Rosny viittasi
äkkiä pieneen paperipalaan, joka oli pöydällä sen vieressä, ja seuraten
viittausta otin sen käteeni ja luin. Se sisälsi vain muutamia sanoja,
kuuluen seuraavasti:

"Hän on sairaana ja kuoleman kielissä kaksikymmentä peninkulmaa La
Ganachesta etelään. Tulkaa kaikella muotoa. P.M."

"Kuka?" sanoin minä typerästi, sillä aloin jo käsittää itsekin. "Kuka
on sairaana ja kuoleman kielissä?"

Herra de Rosny kääntyi minuun päin, ja minä näin että kyyneleet
vierivät pitkin hänen poskiaan. "Minulle on olemassa vain yksi hän",
huusi hän. "Jumala säästäköön tuota yhtä! Jumala säästäköön hänet
Ranskalle, joka tarvitsee häntä. Kirkolle, joka on kokonaan hänen
varassaan, ja minulle, joka rakastan häntä! Jumala, älä salli hänen
kaatua hedelmänkypsymisen hetkellä! Oi Herra, älä salli hänen kaatua!"
Ja hän vaipui tuolille ja jäi siihen kasvot käsissään ja voimakkaat
hartiat murheen murtamina.

"Herra de Rosny", sanoin minä hetken perästä, "sallikaa minun
muistuttaa, että niin kauan kuin on elämää, on toivoakin."

"Toivoako?"

"Niin, herra de Rosny, toivoa", vastasin minä iloisempana. "Hänellä on
tehtävä täytettävänä. Hän on kutsuttu ja valittu; hän on kansansa
Joosua, kuten herra d'Amours hänestä oikein sanoi. Te saatte vielä
nähdä hänet ja hän syleilee teitä, kuten jo on tapahtunut niin monta
kertaa. Muistakaa, että Navarran kuningas on vahva, karaistunut ja
nuori ja epäilemättä hyvissä käsissä."

"Mornayn käsissä", huudahti de Rosny, katsahtaen halveksivasti ylös.

Siitä hetkestä lähtien hän kuitenkin reipastui; luulen, että häntä
kannusti ajatus siitä, että kuninkaan toipuminen riippui lähinnä
Jumalaa herra du Mornaysta, jota hän oli aina taipuvainen pitämään
kilpailijanaan. Hän alkoi tehdä viipymättä valmistuksia Rosnysta lähtöä
varten ja pyysi minua tekemään samoin, sanoen jotensakin lyhyeen ja
ilman selityksiä tarvitsevansa minua. Mieleeni johtui voimakkaana
ajatus vaarasta, jolle joutuisin alttiiksi palaamalla näin pian
etelään, missä kreivi de Turennen kosto kaikessa ankaruudessaan oli
minua odottamassa, ja minä uskalsin, vaikka hieman häveten, mainita
siitä. Mutta tuijotettuaan minuun hetken silminnähtävällä epäilyksellä
kuittasi herra de Rosny vastaväitteeni muutamalla hänelle harvinaisen
ärtyisellä sanalla ja jatkoi sitten valmistustensa jouduttamista niin
toimekkaana kuin ei matkaan sisältyisikään ero yhtä rakastavasta kuin
rakastetustakin vaimosta.

Kun omat valmistukseni eivät vaatineet monta hetkeä, oli minulla hyvä
tilaisuus lähtöhetken tullen panna merkille sekä se uljuus, millä rouva
de Rosny kantoi surunsa "Ranskan tähden", että se harvinainen hellyys,
jota neiti de la Vire, kohoten kerran yläpuolelle itseään, hänelle
osotti. Minä tunnuin olevan -- onnellisesti kylläkin yhdessä suhteessa,
vaikka tunteeseen liittyi samalla kirvelevää tuskaakin -- heidän
perhesuhteidensa ulkopuolella. Tein senvuoksi jäähyväiseni niin
lyhyiksi ja muodollisiksi kuin suinkin, jotta en riistäisi alaa
toisilta ja pyhemmiltä jäähyväisiltä. Mutta silloin sain juuri viime
hetkellä nähdä, että jotain oli varattu minullekin. Kun ratsastin
porttiholvin alle hiukan edellä toisista, hämmästyin huomatessani
jonkin pienen, kevyen esineen putoavan eteeni satulankaarelle. Otin sen
kiinni ennenkuin se ennätti solahtaa maahan, ja ihmetyksenä oli rajaton
nähdessäni kädessäni pienen samettisolmukkeen.

Katsahdin paikalla vastaanottohuoneen ikkunaan, joka, kuten olen
sanonut, oli porttikäytävän päällä, ja silloin kohtasin neidin katseen
yhdeksi sekunniksi, mutta ainoastaan sekunniksi. Seuraavassa tuokiossa
hän oli hävinnyt. Herra de Rosny ratsasti holvin alitse minun jälestäni
palvelijainsa seuraamana. Ja me olimme matkalla.




XIV. Markiisi de Rambouillet.


Jonkun aikaa ratsastimme alakuloisina ja äänettöminä. Viimeksi
kertomani tapaus -- jonka näytti saattavan selittää useammalla kuin
yhdellä tavalla -- saattoi mieleni levottomaan hämminkiin. Kotvan aikaa
askartelivat ajatukseni yksinomaan siinä, kunnes satuin sitten näkemään
omat kasvoni ikäänkuin peilistä. Huomasin näet sattumalta taakseni
katsahtaessani Simon Fleix'n ratsastavan jälessäni hienosta
sulkahatustaan ja uudesta miekastaan huolimatta niin hyljätyn ja
surkean näköisenä että se heti pisti silmään. Se johti mieleeni
ajatuksen, että isännällä ja palvelijalla oli sama asia mielessään --
niin, vieläpä mahdollisesti oli hänellä povellaan samanlainen merkki
kuin se mikä lämmitti minun rintaani --, ja silloin ravistin itseni
vapaaksi kuin jostakin ala-arvoisesta unesta ja painaen kannukset Cidin
kylkiin kiirehdin eteenpäin Rosnyn rinnalle; joka, verrattain apeana
hänkin, ratsasti vakavasti eteenpäin silmiin saakka viittaansa
kietoutuneena.

Uutinen Navarran kuninkaan sairaudesta oli nähtävästi ukkosen vaajana
iskenyt keskelle hänen rohkeita ja valoisia suunnitelmiaan. Hän näki
olevansa vaarassa kadottaa samalla sekä rakastamansa valtiaan että sen
loistavan tulevaisuuden, jota hän odotti. Ja keskellä uhkaavaa
toiveittensa murskautumista ja suunnitelmainsa hävitystä hänellä oli
tuskin aikaa kaivata Rosny'hin jättämäänsä vaimoa taikka sitä
rauhallista elämää, mistä hänet näin äkkiä temmattiin. Hänen sydämensä
oli etelässä La Ganachen luona Henrikin vuoteen ääressä. Hänen
pääajatuksensa oli päästä sinne nopeaan, maksoi mitä maksoi. Navarran
kuninkaan henkilääkärin nimi oli yhtämittaa hänen huulillaan. "Dortoman
on hyvä mies. Jos kukaan voi pelastaa hänet, niin Dortoman sen tekee."
Tämä oli alituinen ponsi hänen puheissaan. Ja milloin vain hän kohtasi
jonkun, jonka vähänkin saattoi otaksua tietävän uutisia, vaati hän
minun pysähtymään ja kyselemään, päästämättä kulkijaa millään muotoa
tiehensä ennenkuin tämä oli ilmottanut meille Blois'n viimeisimmät
kulkupuheet -- sillä Blois oli se kanava, jonka kautta kaikki etelästä
tulevat uutiset saapuivat meille.

Eräs tapaus, joka sattui majatalossa samana iltana, ilahutti häntä
jonkun verran; olen useinkin huomannut, että voimakkaat luonteet ovat
taipuvaisia luottamaan enteisiin epävarmoina aikoina. Ulkonäöltään
omituinen, kummallisesti puettu vanhanpuoleinen mies istui pöydän
ääressä meidän saapuessamme. Vaikka minä astuin sisään ensimäisenä,
sillä minun oli määräyksen mukaan esiinnyttävä matkueen johtajana,
antoi hän minun mennä ohitseen mitään huomauttamatta, mutta nousi
ylös ja tervehti juhlallisesti herra de Rosnyta, joka tuli minun
jälessäni ja oli paljon vaatimattomammin puettu. Rosny vastasi hänen
tervehdykseensä aikoen mennä hänen ohitseen, mutta tuntematon asettui
eteen vielä syvempään kumartaen ja kehotti häntä ottamaan hänen
paikkansa, joka oli lähellä tulta ja suojassa vedolta, hankkiutuen
samalla siirtymään itse toiseen paikkaan.

"Ei", sanoi toverini kummissaan sellaisesta ylenmääräisestä
kohteliaisuudesta, "en ymmärrä minkä takia minun tulisi ottaa
paikkanne."

"Ei ainoastaan minun paikkaani", vastasi vanhus, katsoen häneen
omituisella tavalla ja puhuen painokkaalla äänellä, mikä kiinnitti
huomiotamme, "vaan monien muittenkin, jotka ennen pitkää -- sen voin
teille vakuuttaa -- tulevat luovuttamaan ne teille joko myöten tai
vasten tahtoaan."

Herra de Rosny kohautti olkapäitään ja astui edelleen, ollen
otaksuvinaan että vanhus houraili. Mutta salassa hän ajatteli paljon
hänen sanojaan, varsinkin sitten kun sai kuulla että hän oli
pariisilainen tähdistälukija, jonka kerrottiin olleen Nostradamuksen
oppilaana. Ja joko hän sitten sai tästä uutta toivoa tai kääntyi hänen
huomionsa muuten Blois'ta lähestyessämme enemmän käsilläoleviin
asioihin, joka tapauksessa tuli hän iloisemmaksi ja alkoi jälleen
puhella tulevaisuudesta ikäänkuin ollen varma valtiaansa
parantumisesta.

"Oletteko koskaan ollut kuninkaan hovissa?" sanoi hän äkkiä, nähtävästi
jotakin oman mielensä ajatusjuoksua seuraten. "Blois'ssa nimittäin."

"En. Enkä ole erittäin harras sinne pyrkimäänkään", vastasin minä.
"Totta puhuakseni, herra parooni", jatkoin hieman lämmeten, "mitä
pikemmin pääsemme Blois'n ohi, sitä mieluisampi minulle. Arvelen, että
siellä olo on meille hiukan vaarallista, ja sitäpaitsi minä en pidä
teurastamoista. Luulen, etten voisi nähdä kuningasta ajattelematta
Pärttylin yötä enkä hänen huonettaan ajattelematta Guiseä."

"No, no!" sanoi hän. "Kyllä kai tekin joskus olette tappanut miehen."

"Montakin", vastasin minä.

"Vaivaavatko ne mieltänne?"

"Eivät, mutta ne saivat surmansa rehellisessä taistelussa", vastasin
minä. "Siinä on ero."

"Teille", sanoi hän kuivasti. "Mutta te ette olekaan Ranskan kuningas,
jos joskus sattuisitte hänet kohtaamaan", jatkoi hän näpsäyttäen
hevosensa korvia, hieno hymy huulillaan, "niin annan teille pienen
vihjauksen. Puhukaa hänelle Jarnac'in ja Moncontour'in taisteluista ja
ylistäkää Condénne isää! Kun Condé hävisi taistelussa ja hän voitti
siinä, koituu ylistyksenne hänen kunniakseen. Mitä toivottomammin mies
on valtansa menettänyt, sitä halukkaammin hän sitä muistelee ja sitä
arvokkaampina hän pitää voittojaan, joita hän ei enää voi saavuttaa."

"Hyh!" mutisin minä.

"Molemmista hovissa kilvottelevista puolueista luottakaa d'Aumont'iin
ja Biron'iin ja ranskalaiseen ryhmäkuntaan", jatkoi Rosny rauhallisesti
välittämättä huonosta tuulestani. "He ovat ainakin uskollisia
Ranskalle. Mutta kenen vain näette pitävän yhtä molempien Retz'ien
kanssa -- Espanjan kuninkaan shakaaleiksi ihmiset heitä sanovat -- niin
karttakaa häntä espanjalaisena ja kavaltajana."

"Mutta Retzihän ovat italialaisia", huomautin minä ärtyisesti.

"Samantekevä", vastasi hän lyhyesti. "He huutavat: 'Eläköön kuningas!'
mutta salassa he kannattavat liigaa tai Espanjaa tai mikä vain enimmän
voi vahingoittaa meitä, jotka olemme parempia ranskalaisia kuin he ja
joitten johtaja tulee kerran, jos Jumala sallii hänen elää, olemaan
Ranskan kuninkaana."

"No niin, mitä vähemmän tulen tekemisiin heidän kanssaan, niin yksien
kuin toistenkin, muuten kuin miekkojen välityksellä, sitä mieluisempi
minulle", virkoin minä.

Tämän kuullessaan hän katsoi minuun omituisesti hymyillen, kuten hänen
tapansa oli silloin kun hänellä oli mielessään enemmän kuin näkyi
ulospäin. Tämä seikka ynnä jokin erikoinen sävy hänen keskustelussaan,
samoin kuin ehkä omat epäilyni tulevaisuudestani ja hänen
aikomuksistaan minuun nähden, herättivät minussa epämieluisan tunteen,
joka pysyi koko päivän eikä eronnut minusta ennenkuin välittömämpi
vaara ilmestyi meitä uhkaamaan.

Se tapahtui seuraavasti. Olimme saapuneet Blois'n ulkolaiteille ja
lähestyimme juuri porttia toivoen pääsevämme kaupunkiin huomiota
herättämättä, kun kaksi kulkijaa ratsasti hiljaa esiin kujan suusta,
jonka sivu olimme juuri menemässä. He katselivat meitä tutkivasti
pysäyttäessään hevosensa päästääkseen meidät ohitse, ja herra de Rosny,
jonka hevosen pää oli minun jalustimeni kohdalla, kuiskasi minulle että
lisäisin vauhtia. Ennenkuin kuitenkaan ehdin sitä tehdä, karauttivat
tuntemattomat ohitsemme ja päästyään sivuitsemme kääntyivät satulassaan
katsoen meitä kasvoihin. Samassa huusi toinen heistä: "Se on hän!" ja
molemmat ajoivat hevosensa tielle poikittain ja odottivat
lähestymistämme.

Ymmärsin että jos herra de Rosny joutuisi ilmi, olisi hän onnellinen
päästessään asiasta vankeudella, sillä kuningas oli liian arka
katolilaisen-maineestaan uskaltaakseen suojella hugenottia, olipa tämä
kuinka kuuluisa hyvänsä, ja käsitin että tilanne oli epätoivoinen.
Sillä vaikkakin meitä oli viisi kahta vastaan, saattoi kaupungin
läheisyys -- portti oli tuskin nuolenkantaman päässä -- pakenemisen tai
vastarinnan yhtä toivottomiksi. En voinut keksiä muuta keinoa kuin
katsoa rohkeasti asiaa silmiin; samoin teki herra de Rosny, ja niin
lähestyimme tuntemattomia mahdollisimman viattoman näköisinä.

"Seis!" huusi toinen heistä tiukasti. "Suvaitkaa minun sanoa teille,
hyvä herra, että olette tunnettu."

"No entä sitten?" vastasin minä kärsimättömänä, hoputtaen hevostani
vain eteenpäin. "Oletteko maantierosvoja, kun sulette matkustavilta
tien?"

Vastassamme oleva puhuja katsoi minuun terävästi, mutta vastasi
samassa: "Ei mitään saivartelua, hyvä herra! Kuka te olette, sitä en
tiedä. Mutta jälessänne ratsastava mies on herra de Rosny. Hänet minä
tunnen ja varotan häntä pysähtymään."

Arvelin että peli oli menetetty, mutta hämmästyksekseni vastasi
seuralaiseni heti ja miltei samoilla sanoilla kuin minä äsken: "No, ja
mitä sitten?"

"Mitäkö sitten?" huudahti tuntematon, kannustaen hevostaan niin että se
sulki tien. "Ka, sitä vain, että te olette varmaankin hullu kun
uskallatte näyttäytyä tällä puolen Loirea."

"Siitä on pitkä aika kun olen nähnyt toista puolta", oli toverini
järkähtämätön vastaus.

"Te olette herra de Rosny? Ettekö kiellä sitä?" huusi mies
hämmästyneenä.

"En suinkaan sitä kiellä", tokaisi parooni de Rosny. "Ja onpa ollut
aika", jatkoi hän kiihtyen äkkiä, "jolloin harva mies hänen
majesteettinsa hovissa olisi uskaltanut soittaa suutaan Solomon de
Bethunen edessä, vielä vähemmän pysäyttää häntä keskellä maantietä
vähän matkan päässä palatsista. Mutta ajat näyttävät muuttuneen, koska
jokainen vastaantulija katsoo olevansa oikeutettu pöyhkeilemään
uskollisten miesten edessä, jotka rientävät hänen majesteettinsa luokse
silloin kun hän on ahdingossa."

"Mitä! Oletteko Solomon de Bethune?" huusi mies epäuskoisena.
Epäuskoisena, mutta kuitenkin hän menetti itsetietoisuutensa ja hänen
äänessään kuvastui mielipahaa ja pettymystä.

"Kuka muu sitten?" vastasi de Rosny ylväästi. "Se olen, ja mikäli minä
tiedän, on minulla yhtä suuri oikeus olla Loiren tällä puolen kuin
kenellä muulla hyvänsä",

"Pyydän tuhannesti anteeksi."

"Jollette usko..."

"Ei, herra de Rosny, minä uskon täydellisesti."

Tuntematon toisti tämän hyvin masentuneen näköisenä, lisäten vielä:
"Pyydän tuhannesti anteeksi", ja alkaen selitellä puolustelevasti,
ottaen kunnioittavana hatun päästään: "Luulin teitä, jos sallitte minun
sanoa, hugenottiveljeksenne, herra Maximilianiksi. Huhuillaan hänen
olevan Rosnyssa."

"Voin vakuuttaa teille ettei siinä ole perää", vastasi herra de Rosny
ponnekkaasti, "sillä tulen juuri itse sieltä ja voin vastata siitä,
ettei hän ole ainakaan kymmentä peninkulmaa likempänä Rosnyta. Ja nyt,
hyvä herra, koska haluamme päästä kaupunkiin ennenkuin portit suletaan,
sallinette minun sanoa hyvästi." Näin sanoen hän kumarsi ja minä
kumarsin ja he kumarsivat, ja me erosimme. He väistyivät syrjään
tieltämme, ja herra de Rosny ratsasti eteenpäin mahtavan näköisenä.
Niin tulimme portille ja pääsimme sen läpi ilman hankaluuksia.

Ensimäinen katu, jolle saavuimme, oli leveä, ja toverini käytti sitä
hyväkseen ratsastaen rinnalleni. "Tällaiset seikkailut ovat pikku
valtiaallemme erityisesti mieleen", puheli hän hiljaa. "Mutta minulle
se nosti hien otsalle. Olen tehnyt tämän tempun ennenkin useammin kuin
kerran, sillä veljeni ja minä olemme yhdennäköiset kuin kaksi marjaa.
Ja kuitenkin olisi meidän käynyt huonosti, jos tuo hupsu olisi ollut
hänen ystäviään."

"Kun loppu on hyvä, on kalkki hyvin", vastasin minä matalalla äänellä,
pitäen hetkeä sopimattomana onnitteluihin. Tämäkin huomautus sattui
huonoon kohtaan, sillä herra de Rosny ei ollut vielä ehtinyt asettua
entiselle paikalleen minun jälessäni, kun Maignan huusi meille sanoen
että meitä seurattiin.

Katsoin taakseni, mutta en voinut nähdä muuta kuin hämärää ja sadetta
ja esiinpistäviä räystäitä ja joitakin oviaukoissa kuurottavia ihmisiä.
Palvelijat väittivät kuitenkin yhä että joku seurasi jälessämme, ja me
pidimme kulkuamme pysäyttämättä pienen sotaneuvottelun. Jos meidät oli
saatu ilmi, niin olimme loukussa ilman pakoonpääsyn toivoa, ja olin
varma että parooni de Rosny sillä hetkellä katui, että oli valinnut
Blois'n kautta vievän tien -- että oli tunkeutunut tuoreimpien uutisten
halussaan avonaiseen ansaan. Kuninkaallinen linna katsoi meihin
mahtavana, tummana ja synkkänä sen kadun päästä jolla olimme, ja siitä
kuinka hyydyttävän vaikutuksen tuo näky teki itseeni, saatoin kuvitella
kuinka paljon kammottavammalta sen täytyi näyttää hänestä, joka oli
valtiaansa valittu neuvonantaja ja kaiken tuon linnan edustaman
järkähtämätön vastustaja.

Neuvottelustamme ei ollut mitään tuloksia, sillä emme keksineet
parempaa menettelytapaa kuin mennä, niinkuin olimme aikoneetkin, siihen
asuntoon, jota seuralaiseni täällä ollessaan tavallisesti käytti. Sen
teimmekin, katsoen tuon tuostakin taaksemme ja vakuutellen toisillemme
että Maignan oli varmaan erehtynyt. Mutta niin pian kuin olimme
laskeutuneet ratsailta ja menneet sisään, näytti hän meille ikkunasta
lähistöllä seisoskelevan miehen. Tämä levottomuuttamme vahvistava
seikka sai meidät jälleen pohtimaan turvakeinoja, ja silläaikaa kun
Maignan piti vartiota ikkunan ääressä valaisematta jätetyssä huoneessa,
esitin minä Rosnylle että hän antaisi minun koettaa esiintyä hänen
persoonanaan, vaikka olinkin kymmenen vuotta vanhempi.

"Ei!" sanoi hän rummuttaen sormillaan pöytään. "Täällä on liian monia
jotka tuntevat minut, se ei käy päinsä. Kiitän kuitenkin
tarjouksestanne."

"Ettekö voisi päästä pakoon jalan? Tahi kiivetä jostakin muurin yli tai
pujahtaa portista varhain aamulla?" esitin minä.

"'Vertavuotavassa sydämessä' voimme tiedustella", vastasi hän. "Mutta
minä epäilen sitä. Olin hullu kun pistin pääni Mendozan silmukkaan, se
on varma se. Mutta tässä tulee Maignan. No, mitä kuuluu?" kysyi hän
innokkaasti.

"Tähystelijä on mennyt pois", vastasi tallimestari.

"Eikä ole jättänyt ketään sijaansa?"

"Ei ketään, mikäli minä voin nähdä."

Menimme molemmin viereiseen huoneeseen ja katsoimme ikkunasta. Miestä
ei tosiaankaan ollut enää siinä missä hänet olimme nähneet äsken. Mutta
sade jatkui rankkana, räystäistä tippui vettä, katu oli kuin pimeä
holvi, jossa vain siellä täällä pilkotti valonsäde, ja mies saattoi
olla piilossa jossakin muualla. Mutta kun kysyimme Maignanilta, arveli
hän miehen menneen pois jossakin erityisessä tarkotuksessa.

"Jonka voi selittää monellakin tavalla", huomautin minä.

"Mutta mehän paastoomme", vastasi herra de Rosny. "Nälkäinen mies on
huono tappelija. Istukaamme pöytään ja syökäämme. Ei kannata hypätä
umpimähkään eikä mennä vastuksia vastaan puolitiehen."

Istuimme siis syömään, ja Simon Fleix palveli meitä kalpein kasvoin,
mutta emme olleet vielä lopettaneet ateriaamme, kun Maignan tuli
jälleen pimeästä huoneesta. "Kolme miestä on tullut näkyviin", ilmotti
hän tyynesti. "Kaksi on pysähtynyt parinkymmenen askeleen päähän.
Kolmas on tullut ovelle."

Hänen puhuessaan kuulimme varovaista kolkutusta alhaalta. Maignan aikoi
mennä vastaan, mutta hänen isäntänsä käski hänen jäädä paikalleen.
"Anna talon emännän mennä", sanoi hän.

Olen jälkeenpäin usein muistellut herra de Rosnyn kylmäverisyyttä tässä
tilaisuudessa. Hän oli pannut pistoolinsa tuolille viereensä ja
heittänyt levättinsä niitten ylitse, ja nyt, odottaessamme henkeä
pidättäen ja korvia heristäen, näin hänen ojentavan suuren
leipäkannikan ja lihaviipaleen tallimestarilleen, joka hänen tuolinsa
takana seisoen alkoi syödä sitä yhtä levollisesti. Simon Fleix taas
seisoi tuijottaen ovea kohti vapisevana ja koko olentonsa niin
kiihtyneenä, että varovaisuuden vuoksi kehotin häntä matalalla äänellä
olemaan tekemättä mitään ilman määräystä. Samalla johtui mieleeni
sammuttaa neljästä sytytetystä kynttilästä kaksi, ja juuri kun herra de
Rosny nyökkäsi hyväksymisensä tälle toimenpiteelleni, lakkasi alhaalta
kuulunut mumiseva keskustelu ja miehen askelia alkoi kuulua portailta.

Sitä seurasi välittömästi koputus huoneemme ovelle. Seuralaiseni
katsetta totellen huusin: "Sisään!"

Huoneeseen astui nopeasti solakka, keskikokoinen mies, saappaat jalassa
ja levättiin kietoutuneena, kasvot melkein kokonaan levätin laskoksen
peitossa. Sulkien oven jälkeensä hän astui pöytää kohti ja sanoi:
"Kumpi on herra de Rosny?"

Rosny oli huolellisesti kääntänyt kasvonsa poispäin valosta, mutta
kuullessaan tulijan äänen hypähti hän ylös huudahtaen keventyneenä.

Hän yritti puhua, mutta toinen kohotti käskevästi kätensä, jatkaen:
"Pyydän olemaan mainitsematta nimiä. Teidän nimenne täällä luullakseni
tunnetaan. Minun nimeäni ei, enkä haluakaan että sitä tiedettäisiin.
Haluan puhua teidän kanssanne, siinä kaikki."

"Se tuottaa minulle suuren kunnian", vastasi herra de Rosny, katsoen
häneen innokkaasti. "Mutta kuka on sanonut teille, että olen täällä?"

"Näin teidän ratsastavan kadulla lyhdyn sivuitse", vastasi vieras.
"Tunsin ensin hevosenne ja sitten teidät ja pyysin tallimiestäni
seuraamaan teitä. Uskokaa minua", lisäsi hän tehden eleen kädellään,
"teillä ei ole mitään peljättävää minun puoleltani."

"Otan vastaan tuon vakuutuksen samassa mielessä kuin se annetaan",
vastasi seuralaiseni sirosti kumartaen, "ja pidän itseni onnellisena
saadessani olla tekemisissä" -- tässä hän oli hetken vaiti ja jatkoi
sitten: -- "ranskalaisen ja kunnianmiehen kanssa."

Vieras kohautti olkapäitään. "Pyydän siis anteeksi, jos tunnun
töykeältä", virkkoi hän. "Aikani on rajotettu. Haluan saada sen
mahdollisimman tarkoin käytetyksi. Tahdotteko täyttää pyyntöni?"

Minä olin aikeissa vetäytyä pois, mutta Rosny käski Maignanin sytyttää
kynttilät viereisessä huoneessa ja pyytäen minulta kohteliaasti
anteeksi siirtyi vieraansa kanssa sinne, jättäen minut mielessäni
ihmettelemään, kuka tämä vieras mahtoi olla ja mitä hänen käyntinsä
merkitsi. Toisinaan olin taipuvainen otaksumaan vieraan herra de Rosnyn
veljeksi, toisinaan taas Englannin lähettilääksi; toisinaan johtui
mieleeni hurja ajatus, että hän voisi olla herra de Bruhl. Noin
neljännestunnin olivat molemmat sulkeutuneina huoneeseen, sitten he
tulivat ulos. Vieras kulki edellä, ja astuessaan huoneen poikki
tervehti minua kohteliaasti. Ovella hän kääntyi ja virkkoi: "Siis kello
yhdeksän?"

"Kello yhdeksän", vastasi herra de Rosny, pitäen ovea auki. "Suonette
anteeksi, herra markiisi, etten tule alas?"

"Kyllä, menkää vain takaisin, ystäväni", vastasi vieras. Ja Maignanin
valaistessa hänelle tietä hän astui alas portaita ja minä kuulin hänen
menevän ulos.

Herra de Rosny kääntyi minuun päin silmät ilosta säihkyvinä ja
elostunein ilmein. "Navarran kuningas voi paremmin", sanoi hän.
"Sanotaan ettei vaaraa enää ole. Mitä arvelette siitä, ystäväni?"

"Se on paras uutinen mitä olen kuullut moneen aikaan", vastasin minä.
Ja riensin lisäämään että Ranskalla ja uskollamme oli syytä kiittää
Jumalaa hänen armostaan.

"Aamen siihen", vastasi suojelijani hartaasti. "Mutta siinä ei ole
kaikki -- siinä ei ole kaikki." Ja hän alkoi kävellä edestakaisin
huoneessa hyräillen 118:tta virttä:

    "Nyt onnen päivän tuta saamme,
    min Luoja laatei armossaan;
    siks intomielin iloitkaamme
    ja nauttikaamme lahjoistaan."

Hän jatkoi kävelyään edestakaisin lattialla niin kauan ja niin
riemuisen näköisenä, että minä vihdoin uskalsin muistuttaa häntä
läsnäolostani, jonka hän nähtävästi oli unohtanut. "Ahaa, aivan
oikein!" sanoi hän pysähtyen eteeni ja katsoen minuun erinomaisen
hyväntahtoisesti. "Mitäs kello nyt on? Seitsemän. No niin, kello
yhdeksään asti pyydän teitä malttamaan mielenne. Toisin sanoin, siihen
saakka täytyy minun noudattaa ehdotonta vaitioloa. Mutta minulla on
vielä nälkä. Istukaamme jatkamaan; toivon että tällä kertaa saamme
syödä häiritsemättä. Simon, toimita uusi pullo pöytään. Haa! Eläköön
kuningas!" Ja jälleen hän alkoi hyräillä samaa virttä:

    "Sua rukoelen, taivaan Luoja:
    armossa suojaa kuninkaas!
    Sua rukoelen, turvan tuoja:
    turvaa ja suojaa ruhtinaas!"

Ja hänen silmissään oli hohde ja koko olennossaan iloinen ilmeikkyys,
mikä tuossa tavallisesti niin tyvenessä ja hillityssä miehessä tuntui
kaksinkerroin vaikuttavalta. Näin, että oli tapahtunut jotakin
erikoisen ilahuttavaa, ja uskoen hänen ilmotustaan, ettei ollut
kyseessä ainoastaan La Ganachesta saapuneet hyvät uutiset, odotin
suurella mielenkiinnolla ja malttamattomuudella mainittua hetkeä, mikä
tuskin oli lyönyt, kun äskeinen vieraamme taas saapui yhtä salaperäisen
näköisenä ja yhtä epäluuloisen varovaisena.

Herra de Rosny, joka oli noussut ylös kuullessaan hänen askeleensa ja
tarttunut levättiinsä, pysähtyi saatuaan sen puoleksi ylleen,
huudahtaen levottomana: "Kaikki hyvin, vai kuinka?"

"Täydelleen", vastasi vieras nyökäten.

"Ja ystäväni?"

"Kyllä, sillä ehdolla että te vastaatte hänen vaiteliaisuudestaan ja
uskollisuudestaan." Ja vieras katsahti tahdottomasti minuun, joka
seisoin epätietoisena, pysyäkö paikallani vai poistuako.

"Hyvä", huudahti de Rosny. Sitten hän kääntyi minun puoleeni samalla
arvokkaan ja ystävällisen näköisenä ja jatkoi: "Tässä hän on. Herra de
Marsac, minulle on sallittu kunnia esittää teidät markiisi de
Rambouillet'lle, toivoen että osotatte ansaitsevanne hänen suosionsa ja
suojeluksensa, sillä hän on totinen ranskalainen ja isänmaanystävä,
jota minä kunnioitan."

Herra de Rambouillet tervehti minua kohteliaasti. "Bretagnelaista sukua
varmaankin?" virkkoi hän.

Minä myönsin, ja hän vastasi jollakin kohteliaalla lauseella. Mutta
jälkeenpäin hän katseli minua vielä äänettömänä niin terävästi ja
uteliaasti, että se herätti minussa salaista ihmetystä. Vihdoinkin, kun
de Rosnyn malttamattomuus oli kohonnut korkeimmilleen, näytti markiisi
olevan pakotettu lisäämään jotakin. "Olette kai ymmärtänyt minut
täydelleen, herra de Rosny?" sanoi hän. "Tahtomatta sanoa mitään
alentavaa herra de Marsacista, joka epäilemättä on kunnianmies" -- ja
hän kumarsi minulle hyvin syvään -- "on tämä arkaluontoinen asia,
ettekä te tietysti tee siihen osalliseksi ketään, johon ette voi
luottaa yhtä varmasti kuin itseenne."

"Ihan niin", vastasi herra de Rosny puhuen kuivasti mutta kuitenkin
yhtä ylhäisen arvokkaasti kuin hänen seuralaisensakin. "Olen valmis
uskomaan tälle herralle en ainoastaan henkeäni vaan myöskin kunniani."

"Sitten ei ole enää muuta sanottavaa", virkkoi markiisi kumartaen
minulle jälleen. "Minusta on mieluista että olen saanut antaa aiheen
teille niin mairittelevaan selitykseen."

Vastasin hänen kumarrukseensa äänettömänä, ja seuraten herra de Rosnyn
puoliääneen lausumaa kehotusta puin ylleni levättini ja miekkani. Herra
de Rosny otti pistoolinsa.

"Noita te ette tule tarvitsemaan", sanoi markiisi ylpeällä
silmänluonnilla.

"Ei siellä, minne aiomme mennä", vastasi toverini asetellen niitä
levollisesti ylleen. "Mutta kadut ovat pimeät eivätkä ylen
turvalliset."

Herra de Rambouillet nauroi. "Se teissä hugenoteissa juuri on pahinta",
sanoi hän, "ettette te koskaan tiedä milloin olisi luovuttava
epäluuloista."

Joukko vastaväitteitä syöksähti kieleni kärjelle. Muistin
Pärttylin-yön, Antverpenin ranskalais-raivon ja puolikymmentä muuta
seikkaa, jotka vieläkin saavat vereni kiehumaan. Mutta herra de Rosnyn
vastaus oli sattuvin kaikista. "Pelkään, että se on totta", sanoi hän
tyynesti. "Te katolilaiset taasen -- viitatakseni esimerkiksi
edesmenneeseen Guisen herttuaan -- olette nähdäkseni taipuvaisia
erehtymään päinvastaiseen suuntaan ja menemään luottamuksessa joskus
liian pitkälle."

Vastaamatta mitään tähän kärkevään viittaukseen astui markiisi edellä
ulos ja me seurasimme häntä. Ulko-ovella liittyi mukaamme pari
asestettua palvelijaa, asettuen kulkemaan jälessämme. Olimme kaikki
jalan. Yö oli pimeä, eikä ulkona näyttänyt suinkaan ilahuttavalta.
Kadut olivat märät ja likaiset, ja huolimatta varovaisuudestamme sattui
jalkamme yhtämittaa rapakkoihin tai näkymättömiin esteisiin. Kuljimme
tuomiokirkon esipihan poikki, minkä tunsin, ja painuimme sitten
äänettöminä lähellä jokea kulkevalle kadulle, joka oli niin kapea että
iäkkäät talot melkein kokonaan estivät taivaan näkymästä. Ympäristön
synkkyys samoinkuin tietämättömyyteni asiasta, jolla olimme, täyttivät
minut levottomilla aavistuksilla. Mutta kun seuralaiseni kulkivat ihan
äänettöminä ja ottivat huomioon kaikki varokeinot välttääkseen
tunnetuksi tulemista, ei minulla ollut valittavana muuta neuvoa kuin
tehdä samalla tavalla.

Ajatella saatoin, mutta ei sen enempää. Tunsin olevani vastustamattoman
virran viemänä, mutta minne ja missä tarkotuksessa, sitä en voinut
sanoa. Se oli minun iälleni jonkun verran omituinen tunne, jonka
aiheuttajia olivat yö ja synkkä sää. Kahdesti astuimme syrjään
päästääksemme joitakin meluavia yökulkijoita ohitsemme, ja se
erinomainen huolellisuus, jota herra de Rambouillet niissä
tilaisuuksissa noudatti välttääkseen tunnetuksi tulemista, ei ollut
omiaan rauhottamaan minua tahi antamaan minulle iloisempia ajatuksia
siitä tuntemattomasta asiasta, jota varten olin liikkeellä.

Saavuimme viimein avonaiselle paikalle ja johtajamme kehotti meitä
matalalla äänellä olemaan varovaisia ja seuraamaan aivan hänen
kintereillään. Teimme siten ja kuljimme sillä tavoin peräkkäisessä
rivissä kapean lankun tai puisen sillan yli; mutta oliko alla vettä vai
ainoastaan kuiva kuoppa, sitä en voinut erottaa. Mieleni täytti sillä
hetkellä se juuri tekemäni havainto, että edessämme oleva suuri, synkkä
rakennus, jossa siellä täällä hyvin korkealla tuikki joku yksinäinen
valo, oli Blois'n kuninkaallinen linna.




XV. Uusi Herodes.


Kaikki se inho ja vastenmielisyys, mitä aikaisemmin olin tuntenut
Blois'n kuninkaallista hovia kohtaan, palasi uudella voimalla mieleeni
yön pimeydessä ja synkkyydessä. Ja vaikka en käsittänytkään
todennäköiseksi että meidät ratsastussaappaissamme ja matka-asussamme
vietäisiin kuninkaan ympärillä olevaan piiriin, oli kuitenkin hartain
haluni päästä läpi seikkailustamme ja pois noista huonoenteisistä
rajoista, joitten sisäpuolelle nyt olin tullut. Pimeys esti minua
näkemästä seuralaisteni kasvoja, mutta kun herra de Rosny, jonka en
luullut itsensäkään olevan aivan vapaan ajan ja paikan vaikutuksesta,
nykäisi hihaani kehottaakseen minua valppauteen, huomasin että
palvelijat olivat lakanneet meitä seuraamasta ja että me aloimme
kolmisin nousta ylös kallioon hakattuja karkeatekoisia portaita. Vaikka
pimeys rajotti näköalani niin takana kuin edessänikin muutamiin
tuikkiviin valoihin, pääsin kuitenkin selville, että olimme nousemassa
vallihaudan ja linnan sivumuurin välistä rinnettä, enkä senvuoksi
hämmästynyt kun markiisi kuiskaten käski meitä pysähtymään ja koputti
hiljaa puiselle ovelle.

De Rosnyn ei olisi tarvinnut koskettaa hihaani, sillä tällä kertaa minä
olin täysin ja tuskallisen tarkasti tietoinen asemamme vaarallisuudesta
ja kavahdin ryhtymästä mihinkään varomattomuuteen. Toivoin ettei hän
vain olisi jo antautunut sellaiseen! Hän oli kyllä -- se välähti
mieleeni odottaessamme -- pitänyt huolta turvallisuudestaan. Mutta
kuinka usein, ajattelin, olivatkaan nuo, joitten luokse hän nyt oli
menossa, tehneet tyhjäksi kaikki varovaisuustoimenpiteet! Guise oli
luullut olevansa turvassa juuri tässä samassa rakennuksessa, johon me
nyt olimme astumaisillamme. Coligny oli saanut mitä varmimman
turvakirjan samoilta henkilöiltä, joitten puheille me nähtävästi olimme
nyt menossa. Loppu oli kummassakin tapauksessa ollut sama: toisen
luottamus oli osottautunut yhtä mitättömäksi kuin toisen viisaus. Kuka
takaisi vaikka Ranskan kuningas aikoisi lepyttää Guisen murhasta
loukkautuneet katoliset alamaisensa murhauttamalla toisen miehen, joka
oli yhtä haitallinen heidän tarkotuksilleen kuin suuriarvoinen heidän
pääviholliselleen etelässä? Rosny oli kyllä terävä-älyinen, mutta
huolestuneena muistin samalla että hän oli myöskin nuori,
kunnianhimoinen ja rohkea.

Oven avautuminen sai nämä mietteet keskeytymään, vaikka ei loppumaan.
Oviaukosta hohti himmeä valo, niin heikosti ettei se valaissut juuri
muuta kuin jalkojemme juuressa olevat porrasaskeleet. Markiisi astui
heti sisään, de Rosny seurasi häntä ja minä tulin viimeisenä; oven
takana seisova mies sulki sen jälleen. Olimme ahtaalla alalla
hyvin kapeitten porrasten juurella, ja ovenvartia -- jäykkä,
harmaa-univormuinen keihäsmies, pieni lyhty heiluen pertuskan
poikkikappaleessa -- viittasi meitä nousemaan ylös. Sanoin
hänelle jotakin, mutta hän vain tuijotti vastaan, ja Rambouillet,
katsahtaessaan taakseen ja nähdessään yritykseni, sanoi minulle että se
oli hyödytöntä, sillä mies oli sveitsiläinen eikä osannut ranskaa.

Tämä seikka ei minua suinkaan rauhottanut, enempää kuin kapean käytävän
kosteat seinätkään, joihin ylöspäin hamuillessani kädelläni kosketin,
tai lepakkojen haju, joka tunki sieramiini ilmottaen että portaat
olivat vähän käytetyt ja sijaitsivat sellaisessa linnan osassa, joka
sopi pimeille ja salaisille töille.

Kompastelimme pimeässä ylös portaita, sivuuttaen oven ja vielä
toisenkin, ennenkuin herra de Rambouillet kuiskaten kehotti meitä
pysähtymään ja koputti hiljaa kolmannelle ovelle. Salaperäisyys,
pimeys, ja ennen kaikkea vastaanottoamme varten tehdyt omituiset
valmistelut täyttivät minut mitä hurjimmilla otaksumilla. Mutta kun ovi
avautui ja me astuimme yksi kerrallaan alastomaan, kalustamattomaan,
vetoiseen, nähtävästi ihan katon rajassa olevaan käytäväntapaiseen
huoneeseen, ei todellisuus vastannut yhtäkään olettamustani. Se oli
pelkkä ullakkohuone, siinä ei ollut tulisijaa eikä ainoatakaan tuolia.
Yhdessä seinässä oli kolme ikkunaa, joista yksi oli varustettu lasilla,
mutta toiset öljytyllä paperilla; toisissa seinissä paistoivat paijaat
muurikivet ilman mitään peitettä tai koristeita. Oven vieressä, josta
olimme astuneet sisään, seisoi liikkumaton olento samanlaisessa
harmaassa univormussa kuin olin nähnyt alhaalla, lyhty maassa
jalkojensa juuressa. Samalla tavalla vartioitu oli toinen ovi toisessa
päässä huonetta, joka oli ainakin kaksikymmentä askelta pitkä. Pari
lyhtyä seisoi keskellä lattiaa ja siinä olikin kaikki mitä oli
näkyvissä.

Sisään astuttuamme herra de Rambouillet sormi huulillaan pysäytti
meidät ja me seisoimme kolmimiehisenä ryhmänä lähellä vahtisotilasta,
tyhjä huone edessämme. Minä katsoin herra de Rosny'hin, mutta
hän katsoi Rambouillet'hen. Markiisi seisoi selkä minuun päin,
vahti tuijotti tyhjyyteen, ja kun en niinmuodoin voinut saada
mitään valaistusta toisten läsnäolevien katseista, turvauduin
käyttämään kuuloani. Sade rapisi ulkona ja valittava tuuli äänteli
ikkunanpielissä. Mutta minusta tuntui kuin noihin ääniin -- joitten
voimakkuutta, kuten aina tällaisissa tapauksissa, lisäsivät outo
ympäristö ja oma äänettömyytemme -- olisi sekottunut etäinen ihmisten
äänten ja soiton ja naurun humina. Ja se toi, en tiedä minkä vuoksi,
jälleen mieleeni Guisen herttuan.

Kertomus hänen kuolemastaan, sellaisena kuin olin sen kuullut tuolta
kirotulta munkilta Clainen majatalossa, kohosi esiin kaikessa
tuoreudessaan, kaikkine yksityiskohtineen. Minä säpsähdin, kun herra de
Rambouillet rykäisi. Minua puistatti, kun de Rosny muutti jalkaansa.
Hiljaisuus kävi painostavaksi. Ainoastaan jäykät, harmaapukuiset
sotamiehet näyttivät järkähtämättömiltä, välinpitämättömiltä, niin että
muistan ihmetelleeni, oliko ehkä heidän velvollisuutensa pitää yöllä
vahtia tässä autiossa ullakkohuoneessa, jonka lattialla virui
muurilaastin muruja ja tiilenpätkiä.

Kun tälle vihdoinkin tuli keskeytys, tuli se äkkiä. Huoneen perällä
seisova vahti hätkähti ja astui askeleen taaksepäin. Samassa aukeni ovi
hänen takanaan, ja sisään astui mies, Suljettuaan jälleen kiireesti
oven astui hän keskemmäksi huonetta, olennossaan ylhäinen arvokkuus,
jota hänen outo ulkonäkönsä ja pukunsakaan eivät kokonaan voineet
hävittää.

Hänellä oli hyvä vartalo ja ryhti, iältään hän näytti noin
nelikymmenvuotiaalta, puettu hän oli sinipunervaan, mustalla
koristettuun samettiin viimeisen muodin mukaan. Hänellä oli miekka,
mutta ei röyhelökaulusta, ja hänen ranteestaan riippui nauhassa pieni
norsunluinen malja ja pallo -- omituinen leikkikalu, joka oli hyvin
suosittu joutilaitten ihmisten keskuudessa. Hän oli laiha ja hieman
hintelä, mutta muuten en huomannut hänessä mitään erikoista. Vasta
sitten kun satuin katsomaan hänen kasvoihinsa ja näin että ne olivat
punavärillä maalatut kuin naisella sekä että hänellä oli päässä pieni
turbaani, valtasi minut melkein käsittämätön vastenmielisyyden tunne ja
minä sanoin itsekseni: "Tällaista maata ne ovat kuninkaitten suosikit!"

Mutta hämmästyksekseni astui herra de Rambouillet häntä vastaan
äärimmäisen kunniottavasti, viistäen hatullaan likaista lattiaa ja
kumartaen maahan saakka. Äskentullut vastasi hänen tervehdykseensä
huolettoman ystävällisesti. Huomauttaen hyväntahtoisesti: "Olette
tainnut tuoda ystävän, vai mitä?" hän katsoi meihin päin hymyillen.

"Olen, sire, hän on täällä", vastasi markiisi ja astui hiukan syrjään.
Ja tuosta sanasta ymmärsin ettei edessäni ollut mikään suosikki, vaan
itse kuningas: Henrik kolmas, viimeinen hallitsija suurta Valois'n
sukua, joka oli hallinnut Ranskaa Jumalan armosta puoli kolmatta
vuosisataa! Tuijotin häneen tuijottamistani, tuskin uskoen silmiäni.
Ensi kertaa eläessäni olin Ranskan kuninkaan edessä!

Sillävälin oli parooni de Rosny, jolle hän luonnollisesti ei ollut
mikään ihme, lähestynyt kuningasta ja laskeutunut toiselle polvelleen.
Kuningas kehotti häntä suosiollisesti nousemaan ylös, tehden eleen,
joka, kun ei ottanut huomioon hänen naismaisia kasvojaan ja typerää
turbaaniaan, näytti kuninkaalliselta ja arvokkaalta. "Tämä on hyvin
tehty teidän puoleltanne, Rosny", lausui hän. "Mutta muuta en teiltä
odottanutkaan."

"Sire", vastasi seuralaiseni, "teidän majesteetillanne ei ole
hartaampaa palvelijaa kuin minä, paitsi ehkä kuningasta, minun
herraani."

"Uskoni kautta", vastasi Henrik ponnekkaasti, "-- ja jollen minä ole
hyvä kirkonmies, sanokoot pariisilais-lurjukset mitä tahansa, niin en
ole mitään -- uskoni kautta, minä luulen että minä uskon teitä!"

"Jos teidän majesteettinne uskoisi minua siinä ja jossakin muussakin",
vastasi de Rosny, "niin se olisi hyvin hyvä Ranskalle." Vaikka hän
puhui kunnioittavasti, pani hän sanoihinsa niin paljon painoa ja
itsenäisyyttä, että minä ajattelin vanhaa sananlaskua: "Hyvällä
isännällä on peloton palvelija."

"No, sitäpä olemme nyt tässä näkemässä", vastasi kuningas. "Mutta yksi
sanoo minulle yhtä", jatkoi hän ärtyneesti, "ja toinen toista, ja mitä
minun on silloin uskominen?"

"Minä en tiedä mitään muista, sire", vastasi Rosny yhtä rohkeasti kuin
äskenkin. "Mutta minun herrani voi hyvällä syyllä vaatia uskoa
sanoilleen. Ranskan kuningaskunnan asiat ovat hänelle niin läheiset,
että ainoastaan teidän majesteetillenne ne ovat läheisemmät. Hän on
myöskin kuningas ja teidän heimolaisenne, ja hänestä on kiusallista
nähdä kapinoitsijain uhmailevan teitä, kuten viime aikoina on
tapahtunut."

"Kyllä, mutta entä niiden päämies?" huudahti Henrik äkillisessä
kiihtymyksen puuskassa, polkien rajusti jalkaansa. "Hän ei häiritse
minua enää. Onko veljeni kuullut siitä? Sanokaa, onko hän saanut siitä
tiedon?"

"Hän on kuullut sen, sire."

"Ja hyväksyikö hän? Kai hän hyväksyi sen?"

"Epäilemättä oli mies kavaltaja", vastasi de Rosny taitavasti. "Hän oli
rikoksillaan pannut elämänsä pantiksi. Kenellä voi olla siitä
epäilystä?"

"Ja hän on maksanut tuon pantin", virkkoi kuningas painaen katseensa
maahan ja vaipuen synkkyyteen yhtä äkkiä kuin hän oli kiihtynyt. Hänen
huulensa liikkuivat. Hän mumisi jotakin, mistä ei saanut selvää, ja
alkoi hajamielisesti leikkiä maljallaan ja pallollaan, ajatukset
nähtävästi synkissä muistelmissa. "Guise, Guise", mumisi hän viimein,
kasvoillaan irvistys ja äänessään vihan väre, joka puhui pitkään
muistuvista nöyryytyksistä. "No niin, hitto häneen, hän on kuollut nyt.
Hän on kuollut. Mutta kuolleenakin hän vielä vaivaa meitä. Eikös se
värsy sinnepäin ollut, isä? Haa?" säpsähti hän, "minä olin unohtaa.
Mutta pahimman vääryyden on hän tehnyt minulle sillä", jatkoi hän
nostaen katseensa ja kiihtyen jälleen, "että hän on erottanut minut
Äiti Kirkon yhteydestä. Tuskin yksikään pappi enää tulee minun
lähelleni, ja nyt he tahtovat panna minut pannaan. Ja kuitenkaan, niin
totta kuin toivon sieluni pelastusta, ei Kirkolla ole uskollisempaa
poikaa kuin minä."

Luulen että hän oli vähällä, unohtaen asiansa ja herra de Rosnyn
läsnäolon, antautua vuodattamaan raukkamaisia kyyneliä, vaan silloin
antoi herra de Rambouillet, ikäänkuin sattumalta, huotransa kärjen
kolahtaa lattiaan. Kuningas säpsähti ja sivellen otsaansa pari kertaa
kädellään näytti karkaisevan mielensä. "No niin", sanoi hän,
"epäilemättä löydämme jonkun keinon, jolla selviydymme vaikeuksistamme."

"Jos teidän majesteettinne", vastasi Rosny kunnioittavasti, "tahtoisi
ottaa vastaan minun herrani tarjoman avun, niin uskallan luulla että ne
häviäisivät pikimmin."

"Niinkö arvelette?" virkkoi Henrik. "No niin, sallikaa minun nojata
olkapäähänne. Kävelkäämme vähän." Ja viitaten Rambouillet'ta jättämään
hänet alkoi hän kävellä edestakaisin Rosnyn kanssa, puhellen
tuttavallisesti hänen kanssaan puoliääneen. Minä kuulin ainoastaan
sellaisia katkelmia heidän keskustelustaan, joita he sattuivat
lausumaan tullessaan kääntymään minun puoleiseen päähän huonetta. Niitä
yhteen laitellen saatoin kuitenkin ymmärtää keskustelusta jonkunverran.
Erään kerran kuulin kuninkaan sanovan: "Mutta sitten Turenne
tarjoutuu..." Seuraavalla kerralla: "Luottaako häneen? No, enpä tiedä
miksi en luottaisi. Hän lupaa..." Sitten: "Tasavaltako, Rosny? Sekö
hänellä mielessä? Pyh! Hän ei uskalla, hän ei mitenkään voisi. Ranska
on kuningaskunta Jumalan säännöstä, niinkuin sen kuninkuus Jumalan
säännöstä on minun suvullani."

Näistä ja muista irrallisista sanoista, jotka sittemmin olen unohtanut,
sain selville että parooni de Rosny koetti taivuttaa kuningasta
ottamaan vastaan apua Navarran kuninkaalta ja varottaa häntä Turennen
kreivin salakavalista tarjouksista. Mutta tasavallan mainitseminen
tuntui kuitenkin kiihottavan hänen majesteettinsa vihastuksen
pikemminkin Rosnyta vastaan siitä että tämä uskalsi sellaisesta puhua,
kuin Turennea vastaan, josta hän ei tahtonut sellaista uskoa. Hän
pysähtyi lähelle kävelyreittinsä minun puoleista päätekohtaa.

"Todistakaa se!" sanoi hän kiivaasti. "Mutta voitteko todistaa sen?
Voitteko todistaa sen? Tietäkää, etten luota pelkkään kuulopuheeseen.
Täällä on meillä Turennen asiamies -- ette varmaankaan tiennyt, että
hänellä on täällä asiamies?"

"Tarkotatte herra de Bruhlia, sire", vastasi Rosny empimättä. "Minä
tunnen hänet, sire."

"Te olette hitonmoinen mies", virkkoi Henrik katsoen häneen uteliaasti.
"Te näytätte tietävän melkein kaikki asiat. Mutta tietäkää, ystäväni,
hän puhuu minulle suoraan ja selvästi, enkä usko sellaista pelkän
kuulopuheen nojalla teidän herrannekaan sanomana. Vaikka", lisäsi hän
oltuaan vaiti hetkisen, "vaikka minä rakastankin häntä."

"Niinkuin hänkin teidän majesteettianne. Hän haluaa ainoastaan todistaa
sen."

"Niin, tiedän, tiedän", vastasi kuningas ärtyneesti. "Kyllä sen uskon.
Uskon että hän toivoo minun hyvääni. Mutta kansani tulee nostamaan
perhananmoisen huudon. Ja Turennekin antaa kauniita lupauksia. Ja
minusta tuntuu melkein", jatkoi hän sormiellen maljaansa ja palloansa,
"että minun olisi ehkä sopivampi tehdä sopimus hänen kanssaan,
nähkääs."

Näin herra de Rosnyn vetävän syvään henkeään. "Uskallanko puhua teille
suoraan, sire?" sanoi hän vähemmän kunnioittavasti ja ponnekkaammin
kuin hän tähän asti oli puhunut. "Niinkuin puhuisin omalle herralleni?"

"Kyllä, sanokaa mitä haluatte", vastasi Henrik. Mutta hän puhui
ynseästi ja minusta näytti että hän katsahti vähemmän suopeasti
seuralaiseensa.

"Sitten rohkenen lausua sen mitä on teidän majesteettinne mielessä",
vastasi suojelijani lujasti. "Te pelkäätte, sire, että jos ottaisitte
vastaan herrani tarjouksen ja saisitte voiton vihollisistanne, niin
teidän olisi sitten vaikea päästä hänestä eroon."

Henrik näytti tuntevan helpotusta. "Pidättekö tuollaista
valtioviisautena?" sanoi hän hymyillen. "No niin, entäpä jos niin
olisikin? Mitäpä siihen sanoisitte? Olen muistaakseni kuullut jutun
hevosesta, joka tahtoi metsästää hirveä ja asetti siinä tarkoituksessa
miehen selkäänsä."

"Tahdon sanoa teille ensinnäkin", vastasi Rosny hyvin vakavasti, "että
Navarran kuningasta kannattaa vain kolmas osa valtakuntaa ja hän on
voimakas ainoastaan toimiessaan teidän kanssanne yhdessä. Toiseksi,
sire, on hänen etujensa mukaista kannattaa kuningasvaltaa, jonka perijä
hän on. Ja kolmanneksi teidän majesteettinne kunnialle sopii paremmin
ottaa vastaan apua läheiseltä sukulaiselta kuin tavalliselta
alamaiselta ja lisäksi sellaiselta, väitän sitä vieläkin, jolla ei ole
mitään hyviä tarkotuksia mielessä."

"Todistus?" sanoi Henrik tiukasti. "Antakaa minulle todistus!"

"Voin antaa sen teille viikon kuluessa tästä päivästä."

"Mutta muistakaa ettei se saa olla mitään tyhjää puhetta", jatkoi
kuningas epäluuloisesti.

"Te saatte kuulla Turennen aikomukset sellaiselta henkilöltä, joka on
kuullut ne hänen omasta suustaan."

Kuningas näytti hämmästyneeltä, mutta hetken vaitiolon perästä hän
kääntyi ja alkoi jälleen kävellä. "Hyvä", sanoi hän, "jos teette sen,
niin minä puolestani..."

Loppua en kuullut, sillä molemmat keskustelijat seisahtuivat
saavuttuaan huoneen toiseen päähän, tuottaen pettymyksen niin minun
kuin Rambouillet'nkin uteliaisuudelle. Markiisi alkoi jo osottaa
kärsimättömyyttään, ja kun juuri yläpuolellamme oleva suuri kello
samassa löi puoli-yksitoista, hän liikahti ja näytti aikovan lähestyä
kuningasta. Hän hillitsi kuitenkin mielensä, mutta liikahteli yhä
levottomasti seisoessaan ja jonkun ajan perästä kuiskasi minulle
malttamattomuudessaan, että kuningasta alettaisiin kaivata.

Tähän saakka olin ollut mykkänä ja toimettomana katselijana tässä
kohtauksessa, joka mitä voimakkaimmin kiinnitti mieltäni ja kiihotti
uteliaisuuttani. Yllätys oli seurannut yllätystä, niin että olin
alkanut epäillä olinko edes oma itseni; niin vähän olin odottanut
joutuvani "kaikkein kristillisimmän kuninkaan" eteen -- ja lisäksi niin
omituisissa olosuhteissa kuin suinkin kuvitella saattoi -- ja sitten
valtuutettuna todistajana neuvottelussa, josta riippui koko satoja
penikulmia joka suunnalle ympärillemme ulottuvan suuren Ranskanmaan
tulevaisuus. Saatoin tuskin uskoa että olin sama Gaston de Marsac, joka
ränstyneenä ja köyhtyneenä oli hiiviskellyt St. Jean d'Angelyssa.
Maistoin salatun mahtavuuden ensimäistä makeutta, minkä vallan sanotaan
olevan kaikista suloisinta ja kauimmin säilyvää. Ja kuullessani yhä
silloin tällöin kaukaista, epäselvää puheen ja naurun huminaa aloin
ymmärtää minkätähden oli noudatettu sellaista varovaisuutta meitä
linnaan saatettaessa ja käsittää herra de Rosnyn iloisuutta, kun lupaus
tästä vastaanotosta sai hänet toivomaan voivansa saada niin paljon
aikaan herransa ynnä Ranskan hyväksi.

Nyt oli minun jouduttava itse pyörteeseen. Olin vielä mielessäni
käymässä läpi kaikkia sen seikkailun eri asteita, joka oli tuonut minut
nyt tänne saakka, kun minut äkkiä herätti de Rosny, joka korotetulla
äänellä kutsui minua nimeltä. Älyten hiukan myöhään, että hän viittasi
minua lähestymään, astuin esiin hämmentyneenä ja kiireisesti,
polvistuin kuninkaan eteen niinkuin olin nähnyt hänen tekevän ja nousin
sitten ylös kuullakseni hänen majesteettinsa määräyksiä; vaikka
ajatukseni eivät suinkaan olleet kaikkein valmiimmat niitä
vastaanottamaan, sillä enhän ollut vähääkään osannut odottaa että minua
kutsuttaisiin hänen puheilleen. Eikä ollut käyttäytymisenikään
sellainen kuin olisin halunnut sen olevan.

"Herra de Rosny sanoo minulle että te haluaisitte jotain virkaa
hovissa", sanoi kuningas nopeasti.

"Minäkö, sire?" sopersin minä, tuskin kyeten uskomaan korviani. Olin
niin ällistynyt etten voinut sanoa enempää, vaan pysähdyin siihen suu
auki.

"Ei ole monta asiaa mitä voisin kieltää herra de Rosnylta", jatkoi
Henrik puhuen hyvin nopeasti, "ja olen kuullut että te olette arvokasta
sukua sekä synnyltänne että kyvyltänne. Häntä kohtaan tuntemani
ystävyyden takia tahdon siis myöntää teille oikeuden palkata
kaksikymmentä miestä minun palvelukseeni. Rambouillet", jatkoi hän
korottaen hiukan ääntään, "saatte esittää minulle tämän herran
julkisesti huomenna, jotta voin panna täytäntöön aikomukseni häneen
nähden. Voitte mennä nyt. Ei mitään kiittämistä. Ja, herra de Rosny",
lisäsi hän kääntyen seuralaiseni puoleen ja puhuen painokkaasti,
"varokaa huolellisesti minun tähteni, ettei teitä tunneta kun menette
täältä. Rambouillet'n täytyy keksiä jokin neuvo, jotta voitte poistua
turvallisesti. Minua surettaisi jos teille tapahtuisi jotakin, sillä
minä en voisi suojella teitä. Vakuutan teille, että jos Mendoza taikka
Retz löytäisivät teidät Blois'sta, en voisi pelastaa teitä heiltä
muuten kuin siinä tapauksessa että luopuisitte uskostanne."

"En tahdo tuottaa ikävyyksiä teidän majesteetillenne enkä myöskään
rikkoa omaatuntoani vastaan, jos vain oma älyni voi olla minulle
avuksi", vastasi Rosny syvään kumartaen.

"No niin, pyhimykset varjelkoot teitä", vastasi kuningas hartaasti,
käyden ovea kohti, josta hän oli tullut, "sillä sekä teidän herranne
että minä tarvitsemme teitä. Rambouillet, pitäkää huolta hänestä, jos
vain minua rakastatte. Ja tulkaa varhain aamulla huoneeseeni kertomaan
minulle miten hänen kanssaan on käynyt." Seisoimme kaikki kumartaen
hänen poistuessaan ja käännyimme lähteäksemme vasta sitten kun ovi oli
sulkeutunut hänen jälkeensä. Vaikka tunsinkin harmia ja suuttumusta
siitä että toiset ylläkerrotulla tavalla olivat ottaneet määräysvallan
ylitseni ja työntäneet minut tahtoani kysymättä palvelukseen, jota en
halunnut enkä toivonut, sain kuitenkin mieleni sillä hetkellä
hillityksi ja antaen seuralaisteni mennä edelläni seurasin heitä
äänettömänä, kuunnellen nyrpeänä heidän ilakoimistaan. Markiisi näytti
tuskin olevan vähemmän hyvillään kuin Rosnykaan, ja kun viimemainittu
osotti kovasti haluavansa poistaa kaiken kateuden, mitä markiisi ehkä
saattoi tuntea, ja jalomielisesti lukevansa tämän ansioksi suuren osan
voittamastaan luottamuksesta, jäin minä niin ollen ainoaksi henkilöksi
joka oli tyytymätön illan tapahtumiin. Palasimme linnasta samoja
varovaisuusmenettelyjä noudattaen kuin tullessammekin, ja eroten herra
de Rambouillet'sta asuntomme ovelia -- hänen vakuutettuaan monella
tavoin kunnioitustaan ja Rosnyn toistettua kiitollisuuttaan -- nousimme
toiseen kerrokseen peräkkäin ja äänettömyyden vallitessa, mitä
äänettömyyttä minä olin päättänyt olla ensimäisenä rikkomatta.

Luultavasti herra de Rosny arvasi ajatukseni, sillä hän lähetti pois
Maignanin ja Simonin, jotka olivat meitä odottamassa, ja alkoi puhua
minulle ilman alkulauseita. "Kuulkaa, ystäväni", sanoi hän laskien
kätensä olkapäälleni ja katsoen minua silmiin tavalla joka melkein teki
minut heti aseettomaksi, "älkäämme ymmärtäkö väärin toisiamme. Te
arvelette että teillä on syytä olla suutuksissanne minulle. Minä en voi
sietää sitä, sillä Navarran kuningas ei milloinkaan ole ollut enemmän
palveluksenne tarpeessa kuin nyt."

"Te olette tehnyt minulle halpamaisen kepposen", vastasin minä,
arvellen että hän aikoi pettää minua kauniilla sanoilla.

"No, no!" virkkoi hän. "Te ette ymmärrä."

"Ymmärrän hyvin kyllä", vastasin katkerasti, "että saatuani
suoritetuksi Navarran kuninkaan antaman työn hän haluaa nyt päästä
erilleen minusta."

"Enkö ole sanonut teille", vastasi de Rosny, osottaen nyt vasta hiukan
ärtymystä, "että hän on nyt teidän palvelustenne tarpeessa enemmän kuin
koskaan ennen? Olkaahan toki järkevä, taikka paremminkin, kuulkaa mitä
sanon." Ja hän kääntyi pois minusta, alkaen kävellä edestakaisin
lattialla kädet selän takana, ja jatkoi: "Ranskan kuningas -- se minun
täytyy tehdä teille niin selväksi kuin mahdollista -- ei voi pitää
puoliaan liigaa vastaan ilman apua, ja hänen on pakko, tahtoipa tahi
ei, ottaa sitä vastaan hugenoteilta, joita hän niin kauan on sortanut.
Navarran kuningas, heidän yleisesti tunnettu johtajansa, on tarjonnut
tuota apua; samoin on tehnyt, herralleni kiusaksi ja ehkäistäkseen
Ranskalle niin onnekasta yhtymistä, Turennen kreivikin, joka tahtoisi
mielellään korottaa johtamansa puolueen valta-asemaan ja tietää hyvin
kuinka hän voi käyttää maan hajanaisia oloja omaksi hyödykseen. Onko
tämä nyt teille selvänä?"

Minä myönsin. Asia alkoi kiinnittää mieltäni vasten tahtoanikin.

"No hyvä", jatkoi hän. "Tänä iltana -- ei mikään ole koskaan sattunut
onnellisemmin kuin Rambouillet'n ja minun kohtaus -- hän on kelpo mies!
-- olen saanut kuninkaan suostumaan siihen, että jos hänelle esitetään
todistus Turennen aikomusten itsekkäästä laadusta, niin ei hän enää
epäröi. Tuo todistus on olemassa. Kaksi viikkoa sitten se oli täällä;
mutta se ei ole täällä nyt."

"Sepä on kova onni!" huudahdin minä. Hänen kertomuksensa kiinnitti
mieltäni ja hänen minulle osottamansa luottamus mairitteli minua niin,
että paha tuuleni hävisi. Menin uunin luokse, ja seisoin nojaten
olkapäätäni sen reunustaan, sillä aikaa kun hän minun ja valon välillä
edestakaisin kävellen jatkoi puhettaan.

"Muutama sana tuosta todistuksesta", sanoi hän. "Se joutui Navarran
kuninkaan käsiin ennenkuin sen täysi arvo oli meille tunnettu, sillä se
arvo tuli sille vasta Guisen herttuan kuoleman kautta. Kuukausi sitten
se -- nimittäin tuo todistuskappale -- oli Chizéssä. Noin kaksi viikkoa
sitten se oli täällä Blois'ssa. Nyt, herra de Marsac", jatkoi hän,
jääden yhtäkkiä katsomaan silmiini tullessaan minua vastapäätä, "se on
talossani Rosnyssa."

Minä hätkähdin. "Tarkotatteko neiti de la Vireä?" huudahdin.

"Tarkotan neiti de la Vireä", vastasi hän, "joka noin kuukausi tai pari
takaperin joutui sattumalta kuulemaan Turennen kreivin suunnitelmat ja
etsi sitä varten pääsyä Navarran kuninkaan puheille. Ennenkuin
viimemainittu kuitenkaan sai tilaisuutta yksityiseen keskusteluun, sai
Turenne vihiä neiti de la Viren vaarallisista tiedoista ja kiidätti
hänet Chizéhen. Lopun te, herra de Marsac, tiedätte, jos kukaan."

"Mutta mitä te aiotte tehdä?" kysyin minä. "Hän on Rosnyssa."

"Maignan, johon luotan ehdottomasti, niin pitkälle kuin hänen järkensä
ulottuu, lähtee huomenna häntä noutamaan. Samaan aikaan lähden minä
eteläänpäin. Te, herra de Marsac, jäätte tänne minun asiamiehekseni,
valvoaksenne minun etujani, ottaaksenne vastaan neiti de la Viren hänen
saapuessaan, hankkiaksenne hänelle salaisen keskustelun kuninkaan
kanssa ja pitääksenne huolta hänen turvallisuudestaan niin kauan kuin
hän on täällä. Ymmärrättekö?"

Ymmärsinkö? En voinut löytää sanoja häntä kiittääkseni. Omantuntoni
soimaukset, kiitollisuuteni, tunteeni hänelle tekemästäni vääryydestä
ja hänen minulle osottamastaan kunniasta olivat niin valtavat, että
seisoin mykkänä hänen edessään kuten olin seisonut kuninkaan edessä.

"Suostutteko siis?" sanoi hän hymyillen. "Ettekö pidä seikkailua liian
halpa-arvoisena, ystäväni?"

"Ansaitsen teidän luottamustanne niin vähän", vastasin minä kokonaan
voitettuna, "että pyydän teitä puhumaan silläaikaa kun minä kuuntelen.
Seuraamalla tarkalleen määräyksiänne toivon voivani näyttäytyä minulle
osottamanne luottamuksen arvoiseksi. Ja ainoastaan siten."

Hän syleili minua moneen kertaan, osottaen sellaista ystävällisyyttä
että se liikutti minua melkein kyyneliin. "Te olette mies minun mieleni
mukaan", sanoi hän, "ja jos Jumala suo, tahdon auttaa teitä
menestymään. Kuulkaa nyt, ystäväni. Huomenna tullessanne hoviin outona
miehenä, jonka Rambouillet esittää, vedätte te puoleenne kaikkien
katseet. Käyttäytykää kelpo tavalla. Osottakaa huomaavaisuutta
naisille, mutta älkää kiintykö keneenkään erityisesti. Pysykää
erillänne Retzistä ja espanjalaisesta puolueesta, mutta varsinkin
varokaa Bruhlia. Hän yksin tuntee salaisuutenne ja voi epäillä
aikomuksianne. Neidin pitäisi olla täällä ennen kuin viikko on kulunut.
Niin kauan kuin hän on seurassanne ja ennenkuin hän on saanut tavata
kuningasta, älkää luottako keneenkään, epäilkää jokaista, peljätkää
kaikkea. Pitäkää voittoa varmana vasta silloin kun kuningas sanoo:
'Olen tyytyväinen.'"

Vielä paljon muutakin hän sanoi, mikä oli asialle hyödyksi, mutta minkä
olen unohtanut. Lopuksi hän teki minulle kunnian tarjoamalla minulle
makuupaikan vieressään, jotta voisimme puhella vapaasti ja että jos
hänelle johtuisi yön kuluessa jotakin mieleen, hän voisi ilmottaa siitä
minulle.

"Mutta eikö Bruhl tule antamaan minua ilmi hugenottina?" kysyin
häneltä.

"Hän ei uskalla tehdä sitä", vastasi de Rosny, "ensiksikin siksi että
hän on itse hugenotti ja herransa edustaja, ja toiseksi senvuoksi ettei
se olisi kuninkaalle mieleen. Ei, mutta kaikkea pahaa mitä ihminen vain
salaa voi toiselle tehdä, on teidän hänen puoleltaan pelättävä. Kun
Maignan palaa neidin kanssa, jättää hän teille kaksi miestä; siihen
asti minä lainaisin pari roimaa miestä Rambouillet'lta. Älkää menkö
ulos yksinänne pimeän tultua ja varokaa väijymäpaikkoja, varsinkin omaa
sisäänkäytäväänne."

Vähän myöhemmin, kun luulin hänen jo olevan unessa, kuulin hänen hiljaa
nauraa hihittävän; nousin ryntäilleni kysyen mikä häntä huvitti. "Oh,
se on tuo teidän tehtävänne", vastasi hän yhä nauraen. "Erästä osaa
siinä minä en suinkaan teiltä kadehdi, ystäväiseni."

"Ja mikä se on?" virkoin minä epäluuloisena.

"Neiti", vastasi hän, vaivoin saaden tukahdutetuksi naurun puuskan. Ja
senjälkeen ei hän sanonut enää sanaakaan, ei hyvää eikä pahaa eikä
siltä väliltä, vaikka tunsin vuoteen tutisevan useammin kuin kerran ja
tiesin että hän piti yhä hauskaa itsekseen.




XVI. Kuninkaan luona.


Parooni de Rosny oli jo noussut viereltäni ja lähtenyt matkaan, kun
minä aamulla avasin silmäni ja heräsin muistamaan tehtävää, joka niin
merkillisellä tavalla oli pantu suoritettavakseni ja joka saattoi, sen
mukaan millaisiksi tapahtumat parin lähinnäseuraavan viikon aikana
muodostuisivat, kohottaa minut korkeaan asemaan taikka tuottaa jyrkän
lopun menestykselleni. Hän ei ollut lähtenyt jättämättä jälkeensä
muistoa, sillä päänalaiseni vierestä löysin soman hopeaisen pistoolin,
johon oli kaiverrettu kirjain "R." ynnä aateliskruunu. Ja olin tuskin
ehtinyt huomata tämän ystävyyden-merkin, kun Simon Fleix astui
huoneeseen ilmottaen että de Rosny oli jättänyt hänelle kaksisataa
kruunua minua varten.

"Eikö hän jättänyt mitään sanaa?" kysyin pojalta.

"Ei muuta kuin että hän oli ottanut teiltä vastineeksi muistoesineen",
vastasi Simon avaten ikkunan puhuessaan.

Aloin hiukan ihmeissäni etsiä, mutta en huomannut mitään puuttuvan,
ennenkuin rupesin panemaan päälleni nuttuani, jolloin huomasin että
nauhasolmuke, jonka neiti de la Vire oli Rosnysta lähtiessäni minulle
heittänyt, oli hävinnyt rintamuksen sisäpuolelta, jonne sen olin
varmuudeksi kiinnittänyt pitkällä okapensaan piikillä. Se seikka, että
de Rosny oli sen ottanut, oli minulle epämieluisa useammastakin syystä.
Ensinnäkin, joko sitten neidin tarkotuksena oli ollut vain kiusata
minua (mikä oli luultavinta) tahi ei, en olisi halunnut sitä kadottaa,
koska naissuosion aika oli minun osaltani ollut ja mennyt; toiseksi oli
minulla epäluuloja siitä, mitä hän oli tarkottanut lainatessaan tuon
pienen muiston, ja minä kidutin itseäni ajattelemalla niitä eri
selityksiä mitä hän saattoi siihen liittää ja sitä alentavaa käsitystä
minun luotettavaisuudestani, mihin se saattoi hänet johtaa. Soimasin
itseäni kovasti huolettomuudesta, kun olin jättänyt sen sellaiseen
paikkaan missä syrjäisen katse saattoi siihen sattua, ja vielä enemmän
sen jälkeen kun tarkempaan kyselemällä sain Simonilta kuulla, että de
Rosny oli lisännyt noustessaan hevosen selkään: "Sano isännällesi, että
kun tallettaa varmasti niin löytää varmasti, ja että huolimaton
rakastaja tekee kevytmielisen vaimon."

Tunsin poskieni palavan tavalla, joka oli huonosti sopusoinnussa ikäni
kanssa, kun Simon hiukan ilkamoivalla sävyllä kertoi tämän, ja minä
vannoin paikalla mielessäni, etten koskaan enää antautuisi tekemisiin
tuollaisten turhuuksien kanssa; minkä valan pidinkin aina siihen asti
kunnes jouduin sen rikkomisen kiusaukseen. Toistaiseksi oli minun
otettava asiat vastaan parhaalta kannalta, ja senvuoksi reipastutin
mieleni, ja käskin Simoniakin, jonka paroonin lähtö näytti tehneen
alakuloiseksi, reipastumaan, aloin varustella itseäni esiintyäkseni
hovissa ulkonaisesti arvoni mukaisessa asussa: hankin mustasta
sametista tehdyn puvun ynnä siihen mukautuvan hatun sulkineen sekä
jalokivikoristeisen soljen sulan pidikkeeksi, ja lisäksi kyynärän tai
pari pitsiä ja kaksi hienoa liinavaatekertaa.

Simon oli hioutunut Rosnyssa olonsa aikana, kadottaen koko paljon
entistä kesyttömyyttään, joten hän de Rosnyn antamassa puvussaan teki
sangen siistin vaikutuksen; lisäksi taisi hän olla koko Blois'n
tallimestareista ainoa, joka oli kirjotustaitoinen. Tallimieheksi
pestasin de Rambouillet'n tallimestarin suosittaman miehen, ja ilmotin
myöskin tarvitsevani pari miespalvelijaa. Ja kun olin ollut tunnin ajan
parturin käsiteltävänä ja hankkinut uudet koristeet Cidille, niin
esiinnyinkin jo ulkoasultani aika komeana, antaen syrjäiselle sen
käsityksen että minulla oli kymmenen tai kahdentoista tuhannen tulot
vuodessa.

Tällä tavalla kulutin sataviisitoista kruunua. Arvellen että
tämä oli jotensakin suuri summa ja että minulla täytyi olla
jonkunverran käyttörahojakin, olin iloinen saadessani kuulla että
täyteen ahtautuneessa kaupungissa korkea-arvoisetkin miehet usein
asuivat vaatimattomissa asunnoissa. Päätin senvuoksi yhdistää
säästäväisyys-näkökannan erääseen mielessäni hautomaani suunnitelmaan
ottamalla asunnokseni ne huoneet, missä äitini oli kuollut, ynnä
lisäksi yhden huoneen niitten alapuolelta. Niin teinkin, ja vuokrasin
sen verran huonekaluja kuin tarvitsin, mikä ei ollutkaan paljon. Simon
Fleix'lle, jonka apu näissä asioissa oli arvaamattoman tärkeä, ilmotin
suuren osan herra de Rosnyn neuvoista, kehottaen häntä noudattamaan
niitä omassa asemassaan parhaansa mukaan ja kannustaen häntä
työskentelemään minun menestyksekseni lupaamalla auttaa häntä vakavaan
ja hyvään asemaan heti kun itse olisin sellaiseen päässyt.
Toivoin todellakin voivani saada paljonkin etua siitä hänen
sukkelaälyisyydestään, joka oli herättänyt de Rosnynkin huomiota,
vaikka otin kyllä samalla lukuun senkin, että poika oli omituinen ja
oikullinen, vuoroin alakuloisuuteen, vuoroin kiihkoon taipuvainen ja
kummassakin mielentilassa yhtä epävarma.

Markiisi de Rambouillet ei voinut saapua aamuvastaanottoon ja hän oli
senvuoksi käskenyt minun tulla luokseen kuuden aikaan illalla. Simon
Fleix'n saattamana tulinkin määrättynä hetkenä hänen asunnolleen.
Tapasin hänet noin puolentusinan herrasmiehen ympäröimänä, joitten oli
tapana seurata häntä kaikissa julkisissa tilaisuuksissa; ja näitten
hoviherrain uteliaat ja epäluuloiset silmäykset heidän minua
tervehtiessään -- samanlaisilla silmäyksillä olen nähnyt koirien
ottavan vastaan heidän koppiinsa tuodun uuden tulokkaan -- antoivat
minun pian tietää, että toinen asia oli päästä hoviin ja toinen saada
siellä hyvä vastaanotto.

Herra de Rambouillet ei tehnyt mitään hälventääkseen tätä vaikutusta,
ja se minua hieman ihmetytti. Hän oli kaikissa tavallisissa tiloissa
jäykkä ja kopea käytökseltään eikä lainkaan mielellään suvainnut,
joskaan ei voinut ehkäistä, että kolmas tekijä tunkeutui asiaan, joka
lupasi määrätöntä luottamusta, ja niin ollen otti hän minut vastaan
niin kylmästi ja pidättyvästi että se sillä hetkellä masensi rohkeuteni
ja heitti minut kokonaan itseni varaan.

Linnaan taivaltaessamme, minkä matkan suoritimme jalan, kuuden soihtuja
kantavan asestetun palvelijan saattamana, oli minulla kuitenkin aikaa
muistella de Rosnyn neuvoa ja johdattaa mieleeni tuon suuren miehen
minulle osottamaa läheistä luottamusta; ja nämä ajatukset rohkaisivat
mieltäni siinä määrin, että linnanpihan poikki mennessämme astuin,
välittämättä toisten mutinasta, herra de Rambouillet'n rinnalle,
arvellen että kun itse kuninkaan määräys oli kiinnittänyt minut häneen,
oli tämä minun oikea paikkani. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään halua
riitaantua ja olin senvuoksi jonkun aikaa itsepäisesti piittaamatta
niistä hienoista töytäyksistä ja mutisemalla lausutuista sanoista joita
ympärilläni vaihdettiin, vieläpä niistä yrityksistä, joita portaita
noustessamme tehtiin tarkotuksessa työntää minut pois asemastani. Mutta
kun muuan nuori herrasmies, joka näissä yrityksissä osotti suurta
intoa, taaskin ikäänkuin kompastuen tyrkkäsi minua, katsoin minä
tarpeelliseksi luoda silmäni häneen.

"Hyvä herra", sanoi hän ohuella, sipittävällä äänellä, "te astuitte
varpaalleni."

Vaikka en ollutkaan astunut, pyysin hyvin kohteliaasti häneltä
anteeksi. Mutta kun ei hän vastannut tähän kohteliaisuuteeni muuten
kuin yrittämällä saada polvensa minun polveni eteen -- nousimme
portaita hyvin hitaasti, sillä niihin oli ahtautunut joukko
palvelijoita, jotka seisoivat kahden puolen -- niin astuin hänen
varpaalleen niin lujasti ja äkkiä että se sai hänet huudahtamaan.

"Mikä on?" kysyi Rambouillet katsoen kiireesti taakseen.

"Ei mitään, herra markiisi", vastasin minä pyrkien pysähtymättä
edelleen.

"Herra", virkkoi nuori ystäväni jälleen samalla sipittävällä äänellä,
"te astuitte varpaalleni."

"Taisinpa astua", vastasin minä.

"Te ette ole vielä pyytänyt anteeksi", kuiskasi hän hienosti korvaani.

"Ei, siinä olette väärässä", tokaisin minä, "sillä minulla on aina
tapana pyytää anteeksi ensin ja astua vasta sitten."

Hän hymyili kuin hauskalle pilapuheelle; ja minun on sanominen että
hänen käytöksensä oli niin ihailtava, että jos hän olisi ollut poikani,
olisin voinut häntä syleillä. "Hyvä!" vastasi hän. "Epäilemättä on
miekkanne yhtä terävä kuin älynne. Näen", jatkoi hän katsahtaen
viattomasti vanhaan huotraani -- hän oli itse oikea helmi hovimieheksi,
solakka, puna-valko-kasvoinen nuorukainen, tumma viiva viiksien sijalla
ja helmihely korvassaan -- "että se haluaa päästä ulos. Ehkä
pistäydytte tennispihalle huomenna?"

"Mielihyvällä", vastasin minä, "jos teillä on isä tai jos vanhempi
veljenne on täysikasvuinen."

Minkä vastauksen hän olisi antanut tähän pilkkaan, jäi minulta
tietämättä, sillä saavuimme samassa esihuoneen ovelle, ja kun tämä oli
kapea ja sveitsiläisen henkivartion harmaaseen univormuun puettu vahti
pakotti kaikki astumaan sisään yksitellen, täytyi nuoren ystäväni
jättäytyä jälelle ja päästää minut astumaan ovesta yksinäni ja
ihailemaan vapaasti edessäni avautuvaa samalla loistavaa ja synkkää
näkyä.

Hovissa oli suru leskikuningattaren kuoleman johdosta ja senvuoksi oli
läsnäolevien puvuissa vallitsevana värinä musta, jota vasten
kuvastuivat hyvin hienosti arvokkaimpien henkilöitten kimaltelevat
jalokivet ja hohtokivin koristetut miekankahvat. Huone oli avara ja
korkea, seinät olivat verhotut kuvakudoksilla ja kynttilät paloivat
seiniin kiinnitetyissä hopeisissa kynttiläjaloissa. Juuri sisään
astuessamme täytti huoneen kimakalla kirkunallaan papukaija, jota
kauempana lieden ympärillä seisova ryhmä ärsytti. Heidän lähellään
olevan pöydän ääressä oli korttipeli käynnissä, ja toisen pöydän
ääressä pelattiin primeroa. Nurkassa oli kolme tai neljä naista
piirissä punakasvoisen, alhaisarvoiselta näyttävän miehen ympärillä,
joka leikki panttileikkiä erään joukossa olevan naisen kanssa. Keskellä
huonetta taas näytti olevan valtiaana keskikokoinen mies, joka istui
pöydän ääressä ja omituisesti punottavin ja kiihtynein kasvoin sätti
jotakin ankarasti, höystäen puhettaan kaikenlaisilla merkillisillä ja
vahvoilla kirouksilla. Pari kolme miestä, jotka näyttivät olevan hänen
seuralaisiaan, seisoi hänen vieressään kuunnellen puoleksi nöyrinä,
puoleksi hämillään, silläaikaa kun lähempänä olevan lieden luona, mutta
jonkun matkan päässä hänestä, seisoskeli hyvin rikkaasti puettu,
Pyhänhengen ritarikunnan ristiä rinnassaan kantava mies, joka näytti
olevan hänen solvaustensa esineenä, mutta tekeytyi välinpitämättömäksi,
pitäen yllä keskustelua jonkun seuralaisen kanssa. Kuulin jonkun
syrjässä seisojan kuiskaavan että Crillon oli juonut ja ymmärsin siitä
suuresti hämmästyen että pöydän luona intoilija oli tuo kuuluisa
soturi. Ja olin yhä kummissani häntä katselemassa -- sillä olin koko
ikäni tottunut pitämään urhoutta ja vaatimattomuutta yhteenkuuluvina
käsitteinä -- kun kuninkaan huoneen ovi äkkiä avautui, saaden aikaan
yleisen liikehtimisen sitä kohti. Crillon, välittämättä mistään
arvojärjestyksestä, hypähti ylös pöytänsä äärestä ja riensi ensimäisenä
ovelle. Parooni de Biron sitävastoin -- sillä lieden luona seisonut
mies ei ollut kukaan muu -- odotti, näennäisesti huomaamatta häneen
kohdistuvaa loukkausta, kunnes markiisi de Rambouillet ehti hänen
luokseen; ja sitten hän astui eteenpäin hänen kanssaan. Minä pysyttelin
lähellä suojelijaani ja astuin huoneeseen aivan hänen jälessään.

Crillon oli jo kuninkaan kimpussa ja oli sisään astuessamme
kertomassa huoliaan äänellä, joka ei ollut paljoa hillitympi kuin
esihuoneessakaan. De Biron tämän nähdessään erosi markiisista ja astuen
syrjään äskeisen toverinsa kanssa istui seinän vieressä olevalle
arkulle, silläaikaa kun Rambouillet minun ja kolmen tai neljän omaan
seurueeseensa kuuluvan herran seuraamana lähestyi kuningasta, joka
seisoi likellä vuodekomeroa. Hänet nähdessään kuningas, arvatenkin
kiitollisena tästä tekosyystä, viittasi Crillonin pois. "No, no! Te
kerroitte minulle kaiken jo aamulla", sanoi hän hyvänlaatuisesti. "Ja
tässä on Rambouillet, jolla on toivoakseni jotain uutta kerrottavana.
Antakaa hänen puhua minulle. Peijakas! Älkää katsoko minuun kuin
aikoisitte lävistää minut miekallanne. Menkää riitelemään jonkun
itsenne kokoisen kanssa."

Crillon tämän kuullessaan vetäytyi muristen pois, ja Henrik, joka oli
juuri noussut pelaamasta primeroa Nevers'in herttuan kanssa, nyökkäsi
Rambouillet'lle. "No, ystäväni, onko mitään uutta?" huudahti hän. Hänen
käytöksensä oli huolettomampi ja ilmeensä iloisempi kuin viimeksi
tavatessamme; mutta kuitenkin väijyi varovaisuus ja epäluulo hänen
ärtyisän suunsa ympärillä ja synkkäkatseisten silmiensä alla olevissa
uurteissa. "Uusi pila, uudet kasvot, vai uusi leikki -- mikä näistä on
teidän tuliaisenne?"

"Eräässä merkityksessä uudet kasvot, sire", vastasi markiisi kumartaen
ja astuen hieman sivulle antaakseen minulle sijaa.

"No, eipä minulla ole paljon sanomista somista eväistä", virkkoi
kuningas sukkelasti. Ja yleisen naurunkihityksen vallitessa hän ojensi
kätensä. "Mutta voinpa sentään vannoa", jatkoi hän minun noustessani
polveltani, "että te olette jotakin vailla, ystäväni?"

"Ei, sire", vastasin minä nostaen pääni uljaasti pystyyn -- sillä
Crillonin käyttäytymisestä olin saanut uuden opetuksen -- "olen
luvallanne sanoen paremmassa asemassa. Sillä teidän majesteettinne on
varustanut minut uudella pilalla, ja uusia kasvoja näen paljon
ympärilläni. Tarvitsen ainoastaan uutta leikkiä. Jos teidän
majesteettinne suvaitsisi suosiollisesti myöntää minulle..."

"Kas niin! Enkös sitä sanonut?" huusi kuningas kohottaen kättään ja
nauraen. "Hän haluaa jotakin. Mutta hän ei tunnu ansiottomalta. Mitä
hän pyytää, Rambouillet?"

"Pientä komennuskuntaa", vastasi herra de Rambouillet näytellen
sujuvasti osaansa. "Ja teidän majesteettinne tekisi minulle ilon, jos
voisitte suostua herra de Marsacin anomukseen. Voin vastata siitä että
hän on mies jolla on kokemusta."

"Kuinka? Pientä komennuskuntaa?" huudahti Henrik, istahtaen äkkiä
näennäisesti pahantuulisena. "Sellaista ne kaikki tahtovat -- silloin
kun eivät tahdo suurta. Mutta luulen", jatkoi hän, ottaen vieressään
olevan makeisrasian ja avaten sen, "että jollette saa mitä pyydätte
hänelle, niin kuljette nurpalla nenin niinkuin muutkin."

"Teidän majesteetillanne ei ole koskaan ollut valittamisen syytä
minusta", lausui markiisi unohtaen osansa tai ollen liian ylpeä sitä
näyttelemään.

"No, no, no, no! Ottakaa se, älkääkä vaivatko minua enempää", vastasi
kuningas. "Riittääkö hänelle kaksikymmentä miestä? No hyvä. Kas niin,
herra de Marsac", jatkoi hän nyökäten minulle ja haukotellen,
"teidän anomukseenne on suostuttu. Tuolla on joukko muita somia eväitä.
Menkää heidän luokseen. Ja nyt, Rambouillet", jatkoi hän tullen
paremmalle tuulelle kääntyessään tärkeämpiin asioihin, "tässä
on muuan uusi makeislaji, jota Zamet on minulle lähettänyt. Olen
tehnyt Zizin kipeäksi niillä. Tahdotteko maistaa? Ne ovat valkeilla
silkkiäismarjoilla maustettuja." Saatuani täten luvan poistua siirryin
syrjään ja seisoin jonkun hetken epätietoisena minne kääntyä, kun ei
minulla ollut siellä ystäviä eikä tuttavia. Hänen majesteettinsa oli
tosin kehottanut minua menemään joittenkin somien eväitten luo
tarkottaen nähtävästi viittä naista, jotka istuivat toisessa päässä
huonetta, huvinaan sama määrä herroja; mutta tuon seurueen kiinteys,
naisten kauneus ja heidän iloiset naurun helähdyksensä, jotka kertoivat
tavallista suuremmasta älystä ja eloisuudesta, tyrehdyttivät
päättäväisyyden, joka siihen saakka oli kunnialla pitänyt minua yllä.
Tunsin, että hyökkäys tuollaista rintamaa vasten, vaikkakin kuninkaan
suosiollisella luvalla, kävisi yli Crilloninkin rohkeuden, ja senvuoksi
katselin ympärilleni nähdäkseni enkö voisi huvittaa itseäni jollakin
vaatimattomammalla tavalla.

Ainesta ei kyllä puuttunut. Crillon kulki yhä harmiaan purkaen
edestakaisin sen arkun edessä, jolla de Biron istui; mutta
viimemainittu nukkui, tai ainakin näytti nukkuvan. "Crillon raivoaa
nykyään ihan yhtämittaa", kuiskasi joku hovimies vieressäni.

"Niin", vastasi hänen toverinsa kohauttaen olkapäitään; "on vahinko
ettei ole ketään joka kesyttäisi hänet. Mutta hänellä on niin kirotun
pitkälle ulottuva terä!"

"Se ei kuitenkaan vaikuta niin paljon kuin hurjuus", virkkoi ensimäinen
puhuja hillityllä äänellä. "Hän huitoo kuin riivattu; miekkailemalla ei
hänen kanssaan mihinkään pääse."

Toinen nyökkäsi. Seisoessani siinä yksin keskellä lattiaa välähti
hetkeksi mieleeni hurja ajatus voittaa mainetta kesyttämällä Crillon;
mutta se oli tuskin muuta kuin välähtänyt aivojeni läpi, kun tunsin
kyynärpäähäni kosketettavan ja käännyttyäni näin vieressäni saman
nuoren miehen, jonka kanssa olin ollut tekemisissä portaita
noustessani.

"Hyvä herra", sipitti hän samalla ohuella äänellä, "luulen että
astuitte varpaalleni äskettäin?"

Minä tuijotin häneen, ihmetellen mitä hän tarkotti tällä typerällä
kertaamisella. "No niin", vastasin kuivasti, "ja entä jos astuinkin?"

"Ehkä", sanoi hän sivellen leukaansa jalokivin koristetuilla
sormillaan, "ehkä sallitte minun, siksi kunnes huomenna kohtaamme
toisemme, katsoa sitä jonkinlaiseksi esittelyksi?"

"Jos sitä haluatte", vastasin minä kumartaen jäykästi ja ihmetellen
mihin hän tähtäsi.

"Kiitän", vastasi hän. "Minä haluan sitä tällä kertaa; sillä täällä on
eräs nainen, joka tahtoisi puhutella teitä. Minä otin viedäkseni
perille hänen toivomuksensa. Tahdotteko seurata minua?"

Hän kumarsi ja kääntyi raukealla tavallaan. Minä käännyin myös ja näin
salaisella pelolla että nuo yllämainitut viisi naista katsoivat kaikki
minuun, ikäänkuin odottaen minun lähestymistäni; ja heidän katseissaan
oli kujehtiva ilme, joka liiankin selvästi kertoi jostakin tekeillä
olevasta pilasta tai aiotusta minuun kohdistuvasta kujeesta. Minulla ei
kuitenkaan ollut valittavana muuta kuin totella, ja seuraten noutajaani
niin arvokkaana kuin saatoin saavuin naisten luo ja seisahduin heidän
eteensä kumartaen lähinnä istuvalle, joka näytti olevan näitten
sulottarien johtaja.

"Ei, herra", vastasi tämä silmäillen minua uteliaasti, mutta samalla
iloisin kasvoin, "minä en tarvitse teitä; minä en kurkota niin
korkealle!"

Käännyin hämilläni seuraavan puoleen ja hämmästyin nähdessäni sen
nuoren naisen, jonka asuntoon olin tunkeutunut etsiessäni neiti de la
Vireä, saman, joka oli löytänyt samettisolmukkeen ja pudottanut sen
kuin kaitselmuksen tahdosta sille paikalle mistä Simon Fleix löysi sen.
Hän katsoi minuun punastuen ja nauraen, ja kun noutajanani toiminut
nuori mies oli esittänyt minut nimeltäni, kysyi hän minulta toisten
kuunnellessa, olinko löytänyt valtiattareni.

Ennenkuin ehdin vastata, huudahti nainen, jonka puoleen ensin olin
kääntynyt: "Seis, herra! Mikä tämä on? Onko tämä satu vai pila vai peli
vai leikki?"

"Seikkailu, arvoisa rouva", vastasin minä syvään kumartaen.

"Lemmenseikkailu varmaankin", huudahti hän. "Hyi, rouva de Bruhl,
tuskin puolta vuotta ollut naimisissa!"

Rouva de Bruhl väitti nauraen ettei hänellä ollut sen kanssa tekemistä'
vähääkään. "Korkeintaan", sanoi hän, "olen ollut lemmenlappujen
kulettajana! Mutta voin vakuuttaa teille, herttuatar, että jos tämä
herra tahtoisi, niin voisi hän kertoa meille hyvin soman jutun."

Tämän kuultuaan herttuatar ja kaikki muutkin naiset taputtivat käsiään
ja huusivat että juttu on kerrottava. Minä olin näinmuodoin mitä
julmimmassa pulmassa, jossa älylläni oli mahdollisimman vähän apua
niistä loistavista silmistä ja kujehtivista katseista, jotka minua
ympäröivät. Ja kun hälinä päällepäätteeksi veti joukkoon vielä lisää
kuulijoita, näin asemani, silläaikaa kun koetin keksiä pelastumisen
keinoa, tulevan joka hetki yhä pahemmaksi, niin että aloin peljätä että
minun, huonolla mielikuvituksella varustettu kun olin, täytyisi
pakostakin kertoa totuus. Paljas ajatuskin tästä synnytti minussa
kylmän hikoilun; pelkäsin päästäväni ilmi jotakin tärkeätä ja
osottautuvani arvottomaksi sille luottamukselle, jonka de Rosny oli
minuun asettanut.

Koetettuani turhaan keksiä keinoa selviytyäkseni pulmasta kumarruin
juuri rouva de Bruhlin puoleen pyytäen häntä auttamaan minua, kun
ympärilläni vallitsevasta naurun ja leikinlaskun hälinästä -- jotkut
hoviherrat olivat jo toistensa käsiin tarttuen muodostaneet ympärilleni
piirin ja vannoneet etten minä pääsisi lähtemään ennenkuin olin
tyydyttänyt naisten toivomuksen -- erottui korvaani ääni, joka tuntui
tutulta. Käännyin katsomaan, kuka tuo puhuja oli, ja mies, jonka
kohtasin, ei ollut kukaan muu kuin itse herra de Bruhl, joka punottavin
ja harmistunein kasvoin kuunteli selitystä, jota joku hänen ystävänsä
huusi hänen korvaansa. Seisoessani siinä nojaten polvellani rouva de
Bruhlin tuoliin ja muistaen varsin hyvin kohtauksen porraskäytävässä,
käsitin samassa tuokiossa että mies oli mustasukkainen; mutta oliko
hänellä tietoa nimestäni tai jotain muuta johtolankaa, jonka
perusteella hän olisi voinut tuntea minut siksi henkilöksi, joka oli
riistänyt neiti de la Viren hänen käsistään, sitä en voinut sanoa.
Olipa miten oli, hänen läsnäolonsa johti ajatukseni uuteen uomaan.
Mielessäni alkoi muodostua päätös rangaista häntä, ja pian oli minulla
suunnitelma selvillä. Tahdoin kuitenkin antaa hänelle vielä
armahdusmahdollisuuden ja kumarruin senvuoksi kerran vielä rouva de
Bruhlin korvaa kohti pyytäen häntä säästämään minua tuosta
kiusallisesta kertomuksesta. Mutta kun hän osottautui armottomaksi,
kuten olin odottanutkin, ja muukin seurue alkoi vaatia yhä
itsepintaisemmin, karkaisin luontoni pannakseni täytäntöön mieleeni
juolahtaneen hiukan omituisen ajatuksen.

Viittasin eleellä olevani valmis tottelemaan, herttuatar huusi vaatien
minulle sananvuoroa, ja siten aikaansaatu äkillinen hiljaisuus veti
kuninkaankin kuulijakuntani joukkoon. "Mikä on kysymyksessä?" kysyi hän
lähestyen toimekkaana sylikoira sylissään. "Uusi juoruko?"

"Ei, sire, vaan uusi sadunkertoja", vastasi herttuatar nokkelasti. "Jos
teidän majesteettinne haluaa istua, niin saamme kuulla häntä sitä
pikemmin."

Hänen majesteettinsa nipisti häntä korvasta ja istui erään hovipojan
tarjoamaan tuoliin. "Mitä? Rambouillet'n harmaahapsiko taaskin?" sanoi
hän hiukan hämmästyen. "No, antakaa tulla, mies. Mutta kuka on saanut
teidät harjottamaan Rabelais'n virkaa?"

Joka taholta huudettiin: "Rouva de Bruhl!" ja tuo mainittu nainen
pudisteli kaunista tukkaansa ja huusi että joku toisi hänelle naamion.

"Ahaa, minä näen!" virkkoi kuningas kuivasti, katsoen merkitsevästi
herra de Bruhliin, joka oli synkkä kuin ukkospilvi. "Mutta alkakaahan."

Kuninkaan tulon aiheuttama pieni lykkäys oli antanut minulle
tilaisuuden koota ajatuksiani, ja välittämättä julkeista
huomautuksista, joilla esitystäni alussa usein keskeytettiin, aloin
kertoa seuraavaan tapaan: "Minä en ole mikään Rabelais, sire", lausuin
minä, "mutta kummallisia seikkoja voi sattua sellaisellekin josta sitä
vähimmin odottaisi. Oli kerran eräs paimen, kutsunpa häntä vaikka
Dromioksi, joka sattui saapumaan erääseen kaupunkiin, mikä ei ole
varsin kaukana Blois'sta, seurassaan hyvin kaunis impi, jonka hänen
vanhempansa olivat uskoneet hänen huomaansa. Mutta Dromio oli tuskin
ehtinyt saattaa immen asuntoonsa, kun eräs nuori ritari, joka oli
nähnyt neidon ja hurmautunut hänen kauneudestaan, houkutteli hänet ulos
petollisella juonella ja vei hänet pois väkivallalla. Kun Dromio
palattuaan näki herrattarensa kadonneen, joutui hän suuren surun
valtaan. Hän juoksi ympäri kaupunkia etsien häntä kaikkialta ja
täyttäen joka paikan valituksillaan. Mutta hän ei löytänyt jälkeäkään,
kunnes hän sattumalta saapui muutamalle kadulle, mistä hän miltei
uskomattomalla tavalla sai johtolangan immen luokse keksimällä maassa
pienen samettisolmukkeen, johon oli sirosti kirjailtu Phyllidan nimi
ynnä sana: Apua!"

"Peijakas!" huusi kuningas yleisen hämmästyksen mutinan säestämänä. "Se
oli hyvin keksitty! Edelleen. Jos jatkatte samaan tapaan, niin teemme
kahdestakymmenestä miehestänne kaksikymmentäviisi."

"Nähdessään tämän mitättömän esineen", jatkoin minä, "tunsi Dromio
monenlaisia tunteita, sillä samalla kun tuo nauha oli johtolankana
hänen herrattarensa kohtalon selvillesaamiseksi, oli hänen sitä ennen
meneteltävä sen kanssa siten, että hän saisi tietää mikä oli se paikka
johon neito oli kuletettu. Hänen mieleensä johtui viimein alottaa
etsintänsä siitä talosta, jonka edustalla nauhasolmuke oli virunut. Hän
nousi niinmuodoin toiseen kerrokseen, löytäen siellä leposohvalla
makaavan kauniin naisen, joka säikähtyneenä hypähti pystyyn hänen
ilmestyessään. Hän kiiruhti rauhottamaan häntä ja selittämään tulonsa
syyn, ja keskustelun jälkeen, minkä toistamisella en tahdo vaivata
teidän majesteettianne, vaikka se oli kylläkin huvittava, sai hän
tietää että nainen oli löytänyt nauhan eräässä toisessa paikassa
kaupunkia ja oli itse pudottanut sen vuorostaan oman talonsa
edustalle."

"Mitävarten?" kysyi kuningas keskeyttäen.

"Paimen oli liian kiintynyt omiin huoliinsa pitääkseen sitä mielessään,
vaikka hän olisi saanut kuullakin sen", vastasin minä.

"Mutta tämä hienotunteisuus ei pelastanut häntä väärinkäsityksiltä,
sillä kun hän oli poistumassa naisen asunnosta, kohtasi hän portaissa
hänen aviomiehensä."

"Hyvä", huudahti kuningas hykertäen käsiään iloissaan. "Aviomies!" Ja
tämän leikillisen huomautuksen ja sitä seuranneen naurun varjossa jäi
herra de Bruhlin hämmästynyt säpsähdys huomaamatta muilta paitsi
minulta.

"Kun aviomies", jatkoin minä, "näki tuntemattoman miehen laskeutuvan
hänen portaitaan, yritti hän pysäyttää häntä ja kysyä millä asialla hän
siellä oli. Mutta Dromio, jonka mieli oli Phyllidassa, ei tahtonut
pysähtyä, vaan vastasi kierrellen hänen kysymyksiinsä ja riensi
siihen paikkaan kaupunkia mistä nainen oli sanonut löytäneensä
samettiruusukkeen. Siellä, erään puutarhamuurien välissä kulkevan kujan
kulmassa, hän tapasi suuren, ristikoilla varustetun, jylhän talon, joka
näytti hyvin soveliaalta naisenryöstäjän käytettäväksi. Ja lisäksi, kun
hän silmäili sitä joka puolelta, hän huomasi erään ylikerran ikkunan
ristikkoihin sidottuna valkoisen solmukkeen, joka oli tarkalleen
samannäköinen kuin se mikä hänellä oli povellaan. Siten hän sai tietää
että impi oli vankina siinä huoneessa!"

"Minä teen niistä kaksikymmentäviisi, niin totta kuin olen hyvä
kirkonmies!" huudahti hänen majesteettinsa pudottaen pitelemänsä
sylikoiran herttuattaren helmaan ja ottaen esille makeisrasiansa.
"Rambouillet", lisäsi hän raukeasti, "teidän ystävänne on todellinen
aarre!"

Minä kumarsin kiitokseksi, astuen sitä tehdessäni askeleen sivulle
voidakseni nähdä rouva Bruhlin kasvot yhtä hyvin kuin hänen
miehensäkin. Tähän saakka oli rouva, mielissään siitä että hänellä oli
osa niin somassa romaanissa ja samalla halukkaana, jollen erehtynyt,
aiheuttamaan puolisossaan hiukan lievää mustasukkaisuutta, kuunnellut
kertomustani jonkinlaisella viekkaalla tekokainoudella. Mutta minä
käsitin ettei sitä voinut kestää kauan ja tunsin jonkinlaista
katumuksen tunnetta, kun lähestyi hetki jolloin isku oli annettava.
Mutta minulla ei ollut enää valinnan varaa. "Paras on vielä tulossa,
sire", jatkoin minä, "kuten toivon teidän heti kohta myöntävän. Vaikka
Dromio olikin löytänyt herrattarensa, oli hän kuitenkin yhä epätoivon
syvyyksissä. Hän kiersi kerran toisensa perästä ympäri taloa etsien
sisäänpääsyä, mutta löytämättä sitä, kunnes vihdoin auringonlaskun
lähestyessä ja pimeyden lisätessä kaksinkertaiseksi hänen pelkonsa
immen tähden sallimus armahti häntä. Seisoessaan talon edustalla näki
hän ryöstäjän tulevan siitä ulos kahden palvelijan valaistessa hänelle
tietä. Kuvitelkaa hänen hämmästystänsä, sire", jatkoin minä katsellen
ympärilleni ja puhuen hitaasti antaakseni sanoilleni sitä suuremman
vaikutuksen, "kun hän tunsi miehen juuri sen nuoren rouvan puolisoksi,
joka löytämällä samettisolmukkeen ja pudottamalla sen jälleen oli niin
suuressa määrässä ollut avullisena hänen etsintänsä onnistumisessa!"

"Haa, niitä aviomiehiä!" huusi kuningas, Ja läjäyttäen kämmenellään
polveensa ihastuksissaan omasta tarkkanäköisyydestään hän nauroi niin
että hän kieritteli tuolillaan. "Niitä aviomiehiä! Enkös sitä sanonut?"

Koko hovi yhtyi samaan ihastuksen nauruun käsiään taputtaen, niin että
tuskin muut kuin lähinnäseisovat huomasivat rouva de Bruhlin pidätettyä
huudahdusta ja vielä harvemmat käsittivät minkätähden hän nousi äkkiä
seisomaan ja tuijotti mieheensä hehkuvin poskin ja nyrkkiin pusertunein
käsin. Hän ei piitannut mitään minusta eikä ympärillään olevasta
nauravasta joukosta, vaan katsoi vain mieheensä pannen koko sielunsa
katseeseensa. Mutta de Bruhl, joka oli päästänyt käheän kirouksen, ei
näyttänyt joutavan ajattelemaan ketään muuta kuin minua. Tämä kertomus,
joka näin pilailevalla tavalla antoi hänen tietää kuinka hänen oma
vaimonsa oli tehnyt tyhjäksi hänen aikeensa, kuinka pieni seikka oli
hänet silloin nolannut ja kuinka sokeasti hän oli itse auttanut
sallimusta, ja joka ennen kaikkea kohdisti häneen vaimonsa vihan ja
hovin pilkan ja naurun -- sillä eihän hän voinut olla varma siitä
ettenkö minä seuraavassa tuokiossa paljastaisi hänen nimeänsä -- se
vaikutti häneen niin valtavasti että minä sillä hetkellä arvelin hänen
voivan paikalla hyökätä kimppuuni.

Ja hänen raivonsa toi ilmi sen mitä minä en aikonut ilmaista. Sillä
kuningas huomasi hänen kasvonsa, ja muistaen että rouva de Bruhl oli
houkutellut esiin tämän kertomuksen, huusi hän äkkiä: "Hohoo!" ja
osotti häneen julmasti sormellaan. Sen jälkeen ei minun enää ollut
tarvis puhua, sillä sana lensi silmästä silmään ja jokaisen silmät
kiintyivät Bruhliin, joka turhaan koetti tehdä kasvojaan levollisiksi.
Rouva de Bruhl, joka oli häntä etevämpi itsehillinnässä -- missä naiset
tavallisesti aina ovat miehiä etevämmät -- malttoi ensimäisenä mielensä
ja istuen jälleen yhtä nopeasti kuin oli noussutkin katsoi sekä
mieheensä että kilpailijoihinsa heikosti hymyillen.

Hetken aikaa pitivät uteliaisuus ja jännitys kaikkia sanattomina,
silmät vain puhuivat. Sitten naurahti kuningas ilkeästi. "No, herra de
Bruhl", huusi hän, "ehkä te tahdotte lopettaa meille tämän
kertomuksen?" Ja hän heittäytyi taaksepäin tuolissaan, huulillaan
virnistys.

"Tai minkätähden ei rouva de Bruhl?" virkkoi herttuatar pää kallellaan
ja silmät vilkkuen viuhkan ylitse. "Olen varma että hän voisi kertoa
sen aivan yhtä hyvin."

Mutta rouva de Bruhl pudisti vain päätään, hymyillen yhä väkinäistä
hymyään. Mitä taas Bruhliin tulee, joka mulkoili kasvoista kasvoihin
ikäänkuin ryntäykseen valmis härkä, niin en ole milloinkaan nähnyt
miestä sen tyrmistyneempänä enkä täydellisemmin hämmentyneenä. Hänen
sekaannuksensa, hänen jouduttuaan kaikkien läsnäolevien naurun
esineeksi, oli niin suuri että kuninkaan läsnäolo vain vaivoin sai
hänet pidätetyksi väkivaltaisuuksista; ja kun hänen katseensa, joka
kuninkaan lausuessa sanansa oli irrottunut minusta, jälleen kohtasi
minut, unohti hän itsensä siihen määrään että kohotti raivokkaana
kätensä ja päästi samalla hurjan kirouksen.

Kuningas huudahti suuttuneena: "Varokaa itseänne, herra!" Mutta Bruhl
piittasi tästä vain sen verran että sysäsi syrjään ympärillään seisojat
ja työntyi kiireesti ulos piiristä.

"Herra hallitkoon!" huusi kuningas kun hän oli poistunut. "Onpa tämä
hienoa käytöstä! Tekisipä mieleni lähettää joku hänen jälkeensä ja
panettaa hänet sellaiseen paikkaan missä hänen kuuma verensä hiukan
jäähtyisi. Taikka..."

Hän pysähtyi äkkiä, jääden katsomaan minuun. Bruhlin ja minun
keskinäiset suhteet Rosnyn ja Turennen asiamiehinä johtuivat
luullakseni ensi kerran hänen mieleensä ja antoivat ehkä aihetta
ajatukseen että minä olin virittänyt hänelle ansan, ja hän oli
siihen tarttunut. Olipa miten oli, kuninkaan kasvot synkkenivät
synkkenemistään, ja vihdoin hän mumisi muuttuneella äänellä: "Kylläpä
olette valmistanut meille kauniin kalakeiton, herra de Marsac!"

Hänen mielialansa äkillinen muutos tuli yllätyksenä hänen
hovilaisilleenkin. Juuri-ikään leveästi hymyilevät kasvot kävivät äkkiä
jälleen pitkiksi. Vähäpätöisemmät henkilöt katselivat levottomina
toinen toiseensa ja kuin yhdestä sopimuksesta loivat minuun äkäisiä
silmäyksiä. "Ehkä teidän majesteettinne suvaitsee kuulla kertomuksen
lopun toisella kertaa?" ehdotin minä nöyrästi, alkaen toivoa koko
sydämestäni etten olisi sanonut sanaakaan.

"Vait!" vastasi hän nousten ylös, kasvot yhä kuvastaen hänen
häiriintynyttä mielialaansa. "No niin, olkoon. Tällä kertaa voitte
mennä. Herttuatar, antakaa minulle Zizi ja tulkaa minun huoneeseeni.
Minun pitää näyttää teille koiranpentuni. Retz, ystäväni, tulkaa tekin.
Herrojen ei tarvitse odottaa. Tulen luultavasti viipymään myöhään."

Ja hän kääntyi jyrkästi ja jätti piirin.




XVII. Jakobiini-munkki.


Jos olisin tarvinnut muistutusta hovisuosion häilyväisyydestä, taikka
esimerkkiä, josta olisin voinut oppia vaatimattomuuden läksyn,
ollakseni siten vähemmin vaarassa luottaa liiaksi uuteen ja epävarmaan
onneeni, niin sellaisen tarjosi minulle tämä tapaus ynnä minua
ympäröivän seurueen käyttäytyminen. Kun piiri hajosi, huomasin olevani
yleisen huomion keskipisteenä, mutta tuo huomio oli niin epäilyttävää
laatua -- henkilöt, jotka olisivat olleet ensimäisiä lausumaan minulle
kohteliaisuuksia, jos kuningas olisi poistunut aikaisemmin, seisoivat
nyt kaikkein kauimpana -- että tunsin itseni pikemmin loukkaantuneeksi
kuin imarrelluksi. Pari varovaisinta luonnetta tosin lähestyi minua,
mutta he tekivät sen kuin varustautuakseen hyvin kaukana olevan vaaran
varalta, ja heidän ontot lauseensa auttoivat vain heitä painumaan
muistooni minulle erittäin vastenmieliseen luokkaan kuuluvina
henkilöinä -- sellaisten luokkaan nimittäin, jotka juoksisivat samalla
kertaa sekä koirain että jäniksen kanssa.

Ilokseni huomasin että yhteen henkilöön, ja juuri siihen jonka mieliala
minua kohtaan oli kuninkaan jälkeen kaikkein tärkein, tämä kohtaus oli
tehnyt erilaisen vaikutuksen. Astuessani ovea kohti tunsin käsivarteeni
kosketettavan, ja kääntyessäni näin vieressäni herra de Rambouillet'n,
joka katsoi minuun puoleksi kunnioittavana, puoleksi huvitettuna,
toisin sanoin kokonaan erilaisella katseella kuin mitä hänen puoleltaan
aikaisemmin oli tullut osakseni. Minun täytyi otaksua että hän oli
liian suuri mies tai liian varma kuninkaansa suosiosta välittääkseen
niistä pikkumaisista vaikuttimista, jotka hovissa yleensä olivat
määräävinä, sillä hän laski kätensä tuttavallisesti olalleni ja käveli
rinnallani.

"No, ystäväni", virkkoi hän, "te olette kunnostautunut oivallisesti! En
muista että kukaan kaunis nainenkaan olisi saanut enemmän hämminkiä
aikaan yhtenä ainoana iltana. Mutta jos olette viisas, niin ette mene
yksin kotiin tänä iltana."

"Minulla on miekkani, herra markiisi", vastasin minä hieman ylpeästi.

"Mikä ei suurestikaan estä iskemästä puukkoa selkäänne!" vastasi hän
kuivasti. "Onko teillä saattuetta?"

"Tallimestarini Simon Fleix odottaa minua portailla."

"Hyvä, mutta se ei riitä", vastasi hän samalla kun saavuimme portaitten
yläpäähän. "Teidän olisi paras seurata nyt minua kotiini, niin pari
kolme minun miehistäni saattaa teidät sitten asuntoonne. Tiedättekö,
ystäväni", jatkoi hän katsoen minuun tiukasti "että te olette joko
hyvin viisas tai perin mieletön mies?"

Vastaukseni oli vaatimaton. "Pelkään yhdeltä puolen ja toivon toiselta
puolen, etten ole kumpaakaan."

"No, joka tapauksessa olette tehnyt sangen taitavan teon, joko sitten
hyväksi tai pahaksi", vastasi hän. "Te olette antanut vihollisenne
tietää mitä hänellä on odotettavissa, ja minä varotan teitä, ettei hän
ole sitä laatua että häntä sopisi halveksia. Mutta onko teidän
avonainen sodanjulistuksenne hyvin viisas vai hyvin mieletön teko, sen
ratkaisevat tulevat tapahtumat."

"Viikon perästä se nähdään", vastasin minä.

Hän kääntyi katsomaan minuun. "Te otatte asian tyvenesti", virkkoi hän.

"Olen kulkenut maailmanrantaa neljäkymmentä vuotta, herra markiisi",
vastasin minä.

Hän mutisi jotain sinnepäin, että Rosnylla oli tarkka silmä, ja
pysähtyi sitten asettamaan viittaansa. Olimme silloin jo kadulla.
Pakottaen minut kulkemaan käsitysten kanssaan hän kehotti toisia
herroja paljastamaan miekkansa, ja kun keihäillä ja soihduilla
varustetut palvelijat olivat myöskin asestettuja ja heitä oli luvultaan
kymmenkunta tai ylikin, muodostimme me sangen uhkaavan näköisen
saattueen ja aiheutimme katuja pitkin samotessamme enemmän pelkoa kuin
mitä meillä itsellämme oli syytä tuntea. Ei sillä että tuo levottomuus
olisi ollut yksin meidän aiheuttamamme, sillä hovissa oli sinä iltana
ollut paljon väkeä, ja kun piiri, kuten olen kertonut, hajaantui paljon
äkillisemmin kuin tavallisesti, oli linnan ympäristö vilkkaassa
kuohunnassa ja sieltä johtavat kadut täynnä useitten meidänkaltaisten
seurueitten soihtuja ja nauravaa puhelua.

Markiisin asunnon ovella valmistauduin kiitellen jättämään hyvästi,
mutta hän vaati minua käymään sisään ja istumaan hänen seurassaan
kevyelle aterialle, jollainen hänellä oli tapana nauttia ennen levolle
menoa. Kaksi hänen seurassaan ollutta herraa oli seurassamme, ja erään
hänen luottamustaan nauttivan kamaripalvelijan pitäessä huolta
tarjoilusta pidimme hyvin hauskaa äskeisen kohtauksen johdosta. Sain
kuulla ettei herra de Bruhl ollut suinkaan suosittu hovissa, mutta kun
tiedettiin hänellä olevan jonkinlaista vaikutusvaltaa kuninkaaseen ja
kun hän sitäpaitsi oli häikäilemättömän ja taitavan miekkamiehen
maineessa, oli hän jo pitemmän aikaa näytellyt suurta osaa ja voittanut
itselleen, varsinkin Guisen kuoleman jälkeen, melkoisen joukon
kannattajia.

"On totisesti totta", huomautti toinen markiisin seuralaisista, viinin
vaikutuksesta hiukan kuumenneena, "ettei tällä hetkellä ole mitään,
mitä rohkea ja häikäilemätön mies ei voisi saada aikaan Ranskassa!"

"Taikka rohkea kristillinen kunnianmies Ranskan hyväksi!" vastasi de
Rambouillet hieman terävästi. "Mutta muistaessani", jatkoi hän kääntyen
äkkiä palvelijan puoleen, "missä on herra François?"

Palvelija vastasi ettei hän ollut palannut linnasta meidän seurassamme.
Markiisi ilmaisi levottomuutensa tämän johdosta, ja minä sain selville
ensiksikin, että kaivattu henkilö oli hänen läheinen sukulaisensa, ja
toiseksi, että hän oli juuri tuo nuori keikari joka oli ollut niin
kärkäs riitelemään kanssani aikaisemmin sinä iltana. Päättäen jättää
välisemme asian Rambouillet'n ratkaistavaksi siinä tapauksessa että se
kävisi kireälle, jätin hyvästi, ja kahden palvelijan seuraamana, jotka
hän ystävällisesti luovutti minun käytettäväkseni sillä kertaa, lähdin
asuntoani kohti vähää ennen puoliyötä.

Kuu oli noussut silläaikaa kun olimme illallisella, ja sen valo, joka
kirkasti talojen päädyt toisella puolen katua, heijasti sen verran
hohdetta alaskin asti, että sen turvin saatoimme välttää astumasta
katuojaan. Tämän huomattuani käskin miesten sammuttaa soihtumme. Oli
tullut pakkanen ja tuima viima puhalsi, joten astelimme kaikin halusta
eteenpäin ripeässä tahdissa, ja kun kadut siihen vuorokauden aikaan
olivat aivan autiot taikka liikkui niillä ainoastaan sellaisia joilla
oli syytä pelätä poliisipäällikköä, emme kohdanneet ketään emmekä
nähneet mitään valojakaan. Johduin ajattelemaan sitä iltaa, jolloin
olin harhaillut ympäri Blois'ta neiti de la Vireä etsien, ynnä sen ajan
ja nykyhetken eroavaisuutta. Palasinpa muistelmissani siinä
kävellessämme vielä siihenkin iltaan, jolloin olimme saapuneet äitini
asuntoon, ja siitä kumpusi mieleeni kuin lähteestä sellaisia helliä ja
suloisia ajatuksia, joita tuon jalon naisen ehtymätön rakkaus vaati.
Nämä valtasivat sillä hetkellä sijan niiltä levottomilta laskelmilta ja
vakavilta aikomuksilta, jotka viime aikoina olivat mieltäni vallinneet,
kunnes eräs silmieni eteen ilmestyvä näky äkkiä ja väkivaltaisesti
palautti ajatukseni nykyhetkeen.

Eräästä kujasta parinkymmenen askeleen päässä edessämme ilmestyi äkkiä
yksi kerrallaan kolme miestä, jotka, pysähdyttyään silmänräpäykseksi
katsomaan taakseen sinne mistä olivat tulleet, riensivät peräkkäin
pitkin katua, häviten, mikäli pimeässä saatoin arvostella, toisen
kadunkulman taakse. Heidän ulkonäkönsä ei ollut minusta lainkaan
miellyttävä, ja kun huudahdus ja aseitten kalske kajahti seuraavassa
tuokiossa siltä suunnalta mihin he olivat menneet, huusin reippaasti
Simon Fleix'tä seuraamaan ja aloin juosta kohti, tehden roistojen
liikkeistä sen johtopäätöksen, etteivät he olleet millään hyvällä
asialla, vaan että joku kunniallinen henkilö oli ehkä joutunut
äkillisen päällekarkauksen uhriksi.

Saavuttuani sen kujan suuhun, johon he olivat hävinneet, seisahduin
kuitenkin hetkiseksi kahden vaiheilla; minua ei arveluttanut niin
paljon pimeys, joka kyllä oli sankka, räystäät kun miltei koskettivat
toisiinsa yläpuolellani, kuin se ajatus että minun olisi miltei
mahdoton erottaa hyökkääjiä puolustautuvista. Mutta kun Simon ynnä
toiset miehet saavuttivat minut ja kiivaan kahakan äänet yhä jatkuivat,
päätin uskaltaa ja työnnyin kujaan, levättini lieve eteenpäin kurotetun
vasemman käsivarteni yli heitettynä ja miekkaa pitelevä oikea käsi
taaksepäin ojennettuna. Huusin juostessani, arvellen että roistot ehkä
äänen kuullessaan luopuisivat yrityksestään. Näin tapahtuikin, sillä
kun saavuin tapahtumapaikalle -- mikä oli kujan toisessa päässä --
livisti kaksi miestä tiehensä, kahden jäädessä paikalle, joista toinen
makasi pitkällään katuojassa ja toinen nousi hiljalleen ylös
polviltaan.

"Tulitte juuri oikeaan aikaan, arvoisa herra", virkkoi viimemainittu
hengittäen kiivaasti mutta puhuen selvyydellä ja täsmällisyydellä mikä
tuntui tutunomaiselta. "Olen teille kiitollinen, hyvä herra, kuka
lienettekin. Nuo konnat saivat minut jo maahan, ja muutamissa
minuuteissa he olisivat tehneet äitini lapsettomaksi. Mutta asiasta
toiseen, eikö teillä ole valoa?" jatkoi hän, puhuen sipittävällä
tavalla kuin nainen.

Toinen Rambouillet'n miehistä, joka tällä aikaa oli saapunut paikalle,
huudahti että se oli herra François.

"Aivan niin, pölkkypää!" vastasi nuori herra täysin kylmäverisesti.
"Mutta minä kysyin valoa enkä nimeäni."

"Toivon ettette ole haavottunut?" lausuin minä pistäen miekan huotraan.

"Ainoastaan naarmu", vastasi hän ilmaisematta vähääkään hämmästystä
saadessaan tietää kuka niin sopivaan aikaan tullut auttaja oli, sillä
hän oli epäilemättä tuntenut ääneni, koska hän jatkoi kumartaen:
"Mitätön hinta siitä tiedosta, että herra de Marsac on yhtä ripeä
kentällä kuin porraskäytävässä."

Kumarsin kiitokseksi kohteliaisuudesta.

"Onko tämä mies pahastikin haavottunut?" kysyin minä.

"Luulenpa säästäneeni poliisipäälliköltä kaiken vaivan", vastasi herra
François. "Eikö hän ole kuollut Gil?"

Mies-raiska vastasi itse, huutaen surkeasti tukahtuvalla äänellä että
noudettaisiin pappi ripittämään häntä. Samalla palasi Simon
soihtuinemme, jonka hän oli käynyt sytyttämässä lähimmässä kadun
risteyksessä, missä oli nuotio, ja sen valossa näimme että mies sylki
verta ja voisi elää ehkä puoli tuntia.

"Hitto vie! Tuo siitä seuraa kun pistää liian ylös!" mutisi herra
François valitellen. "Olisinpa iskenyt tuumankaan alemmaksi niin kaikki
tämä vaiva olisi säästynyt! Jonkun kai täytyy lähteä noutamaan pappi.
Gil", jatkoi hän, "juokse St. Denys-kadun sakaristoon ja tuo joku isä.
Tai -- maltahan! Auta nostamaan häntä tuonne seinän suojaan. Tuuli
viiltää tässä kuin veitsi."

Kun katu oli mäen rinteessä, oli meitä lähimpänä olevan talon alempi
osa muutamia jalkoja maanpinnan yläpuolella puisten paalujen varassa,
ja sen alle jäänyttä tilaa, joka oli umpinainen takaa ja sivuilta,
käytettiin vaunuvajana. Palvelijat kantoivat kuolevan miehen tähän
puutteelliseen suojaan ja minä seurasin heitä, sillä en halunnut jättää
nuorta herraa yksin. Tahtomatta kuitenkaan näyttää siltä kuin haluaisin
sekaantua asiaan, kävelin vajan etäisempään päähän ja istuin kärryjen
aisalle, mistä toimettomana katselin edessäni kuvastuvaa omituista
näkyä, kun soihdun hohde valaisi milloin minkin kasvot, kohdistuen
väliin herra François'n timanttikoristeisiin sormiin hänen sivellessään
pieniä viiksiään, väliin taas hänen jalkojensa juuressa makaavan miehen
vääntyneisiin piirteisiin.

Odottamatta, ja ennenkuin Gil oli lähtenyt asialleen, huomasin heidän
joukossaan papin. En ollut nähnyt hänen saapuvan enkä voinut aavistaa
mistä hän tuli. Ensi vaikutelmani oli vain se, että siinä oli pappi ja
että hän katsoi minuun -- ei hänen apuaan tarvitsevaan, maassa
makaavaan mieheen eikä hänen ympärillään seisoviin, vaan minuun, joka
istuin syrjässä varjossa valopiirin ulkopuolella!

Se oli kummallista, mutta seuraava silmäys selitti sen, sillä silloin
näin että hän oli sama jakobiinimunkki, joka oli käynyt äitini
asunnossa hänen kuolinhetkellään. Ja hämmästyneenä yhtä paljon tästä
oudosta kohtaamisesta kuin tuon miehen rohkeudesta hypähdin pystyyn ja
harppasin eteenpäin, unohtaen oikeutetun vihan valtaamana, mitä
toimitusta varten hän oli tullut, -- ja sitä suuremmalla syyllä, kun
hänen yhäti minuun päin käännetyt kasvonsa näyttivät ilmaisevan ilkeätä
vahingoniloa. Mutta juuri kun astuin häntä kohden kiivas huudahdus
huulillani, hän loi äkkiä silmänsä alas ja polvistui. Samassa huusi
herra François: "Hst!" ja miehet kääntyivät katsomaan minuun
loukkautuneen näköisinä. Minä peräydyin. Mutta minulla oli varma
tunne siitä, että tuossa kuolevan miehen vieressä polvillaan
kuiskaillessaankin tuo konna ajatteli minua, riemuiten samalla minun
voimattomuudestani ja sen hänelle suomasta mahdollisuudesta kiduttaa
minua ilman pelkoa.

Päätin kuitenkin mielessäni, että kun kaikki olisi ohi, niin en laskisi
häntä käsistäni, tuli mitä tuli. Ja kun mies joitakin minuutteja
myöhemmin heitti henkensä, astuin minä päättäväisesti vajan avonaiselle
sivulle, arvellen että hän koettaisi luultavasti livahtaa pois yhtä
salaperäisesti kuin oli saapunutkin. Hän jäi kuitenkin puhelemaan
hetkeksi herra François'n kanssa ja astui sitten tämän seuraamana
rohkeasti minua kohti, suu hiukan hymyssä.

"Isä Antoine", lausui herra d'Agen kohteliaasti, "sanoo tuntevansa
teidät, herra de Marsac, ja haluavansa puhua kanssanne, vaikka
tilaisuus onkin huonosti sopiva."

"Samoin minä hänen kanssaan", vastasin minä väristen raivosta ja vain
vaivoin saaden itseni pidätetyksi iskemästä nyrkkiäni papin kelmeään,
myhäilevään naamaan. "Olen odottanut kauan tätä hetkeä", jatkoin minä
katsellen häntä tiukasti, herra François'n vetäytyessä kuulomatkan
ulkopuolelle, "ja jos te olisitte koettanut väistää minua, niin olisin
kiskonut teidät takaisin, vaikka koko teidän henkiheimonne olisi ollut
teitä suojelemassa."

Hänen läsnäolonsa saattoi minut sellaiseen vimmaan että tuskin tiesin
mitä sanoin. Hengitykseni kulki kiivaasti, veri tunkeutui päähäni
ja töin-tuskin jaksoin hillitä itseni kun hän vastasi hyvin
teeskennellyllä hurskaudella: "Millainen äiti, sellainen poika, näyttää
minusta. Hugenotteja molemmat."

Raivo tukahdutti minua. "Mitä!" sanoin minä. "Te uskallatte uhkailla
minua niinkuin uhkailitte äitiäni? Hupsu! Tietäkää että juuri tänä
päivänä, saadakseni ilmi ja rangaistakseni teidät, otin asuntoni niihin
huoneisiin missä äitini kuoli."

"Minä tiedän sen", vastasi hän levollisesti. Ja sitten hän yhdessä
silmänräpäyksessä ikäänkuin taikavoimalla muutti koko olentonsa,
kohottaen päänsä ja katsoen minua silmiin. "Sen ja siksi paljon
muutakin minä tiedän", jatkoi hän, vastaten uhkaavaan katseeseeni yhtä
uhkaavalla silmänluonnilla, "että jos tahdotte kuunnella minua
levollisesti hetkisen, niin voin tehdä teidät vakuutetuksi siitä että
hulluus ei ole minun puolellani."

Kummissani hänen uudesta käytöstavastaan, missä ei ollut jälkeäkään
siitä mielipuolisuudesta, mikä oli ollut niin selvästi huomattavissa
ensimäisessä kohtauksessamme, vaan sensijaan omituinen käskevä
ylemmyyden sävy, jollaista en hänen yhteydessään ollut koskaan
kuvitellut, nyökkäsin häntä jatkamaan.

"Ajattelette varmaan että olen teidän vallassanne?" virkkoi hän
hymyillen.

"Ajattelen", vastasin minä terävästi, "että jos pääsette käsistäni nyt,
niin on teillä tästälähtien kintereillänne vihollinen, pahempi vielä
kuin omat syntinne."

"Aivan niin", vastasi hän nyökäten. "No, minäpä näytän teille että
asianlaita on juuri päinvastoin ja että te olette minun vallassani niin
täydelleen, joko säästettäväksi tai muserrettavaksi, kuin oljenkorsi.
Ensinnäkin olette Blois'ssa, te, hugenotti!"

"Pyh!" huudahdin minä halveksivasti, teeskennellen itsevarmuutta, mistä
todellisuudessa olin kaukana. "Joku aika sitten se olisi voinut teitä
auttaa. Mutta me olemme Blois'ssa, emme Pariisissa. Ei ole pitkä matka
Loireen, ja te olette nyt tekemisissä miehen ettekä naisen kanssa.
Teillä on syy vapista, ei minulla."

"Te näytätte luulevan olevanne suojassa Loiren tälläkin puolen",
vastasi hän pahansuovasti hymyillen. "Mutta ei tarvita kuin yksi ainoa
sana paavin lähettiläälle tai Neversin herttualle, niin tulette
näkemään vankityrmän sisäpuolen, ellei pahempaa. Sillä kuningas..."

"Kuningas tai kuninkaan varjo!" vastasin minä keskeyttäen hänet
varmempana kuin itse asiassa olin, sillä muistin liiankin hyvin
Henrikin huomautuksen, ettei Rosnyn pitäisi odottaa suojelusta häneltä.
"En pelkää teitä rahtuakaan! Ja siitäpä johtuu jotakin mieleeni. Olen
kuullut teidän yllyttävän valtiopetokseen, suorimpaan; mustimpaan
valtiopetokseen mikä konsaan on vetänyt miehen nuorassa riippumaan, ja
minä annan teidät ilmi. Taivasten kautta, sen teenkin!" huusin minä
raivostuen yhä enemmän nähdessäni yhä selvemmin ja selvemmin kuinka
vaarallinen yliote hänellä oli minuun nähden. "Te olette uhannut minua!
Mutta jos minä sanon sanan, niin te roikutte hirressä!"

"Hss!" vastasi hän viitaten kädenliikkeellä herra François'han päin.
"Itsenne vuoksi, ei minun takiani. Tuo kuuluu kyllä puhuttuna komealta,
mutta te ette ole vielä kuullut kaikkea mitä minä tiedän. Tahdotteko
kuulla miten olette viettänyt viime kuukauden? Kaksi päivää joulun
jälkeen te lähditte Chizé'stä erään nuoren naisen kanssa -- voin sanoa
hänen nimensäkin, jos haluatte. Neljä päivää myöhemmin saavuitte
Blois'han ja veitte hänet äitinne asuntoon. Seuraavana aamuna hän
poistui luotanne herra de Bruhlin seurassa. Kaksi päivää sen jälkeen te
löysitte hänet eräästä talosta Arcyn kujan varrella ja vapautitte
hänet, mutta kadotitte hänet juuri voiton hetkellä. Sitten te jäitte
Blois'han äitinne kuolemaan saakka, lähtien pari päivää myöhemmin herra
de Rosnyn maatilalle Mantes'in lähelle, missä neiti vieläkin on. Eilen
te saavuitte Blois'han de Rosnyn kanssa; te menitte hänen asuntoonsa;
te...

"Jatkakaa", mutisin minä kumartuen eteenpäin. Levättini suojassa vedin
tikarini puoleksi ulos tupestaan. "Jatkakaa, olkaa hyvä", toistin
kuivin huulin.

"Olitte yötä siellä", jatkoi hän seisten paikallaan, mutta vavahtaen
hiukan, joko sitten kylmän takia tai siksi että hän huomasi liikkeeni
ja luki aikomukseni silmistäni. "Tänä aamuna te jäitte tänne liittyen
herra de Rambouillet'n seurueeseen."

Sillä kertaa hengähdin helpotuksesta huomatessani että vaikka hän tiesi
paljon, niin yksi seikka, ja juuri se mihin de Rosnyn tarkotukset
keskittyivät, oli hänelle tuntematon. Salainen kohtaus kuninkaan
kanssa, mikä saattoi huonoon valoon niin itse Henrikin kuin markiisi de
Rambouillet'n, oli nähtävästi jäänyt huomaamatta ja aavistamatta.
Sanomattomasta mielenkevennyksestä huoahtaen painoin jälleen tuppeen
tikarini, jota olin varmasti valmistautunut käyttämään jos hän olisi
tiennyt kaikki, ja kiedoin levätin ympärilleni kohauttaen hartioitani
teeskennellyn välinpitämättömästi. Ajatus siitä mitä hän tiesi sai
minut hikoilemaan, mutta kun kohtauksemme kuninkaan kanssa oli jäänyt
häneltä tietämättä, saatoin jälleen hengittää.

"No niin", sanoin lyhyeen, "olen kuunnellut. Ja mikä sitten on nyt
tämän kaiken tarkotus?"

"Tarkotusko?" vastasi hän kiiluvin silmin. "Tarkotus on näyttää että te
olette minun vallassani. Te olette herra de Rosnyn asiamies. Minä olen
katolisen liigan asiamies, vaikkakin vaatimaton. Teidän toimenne minä
tiedän, kaikki. Mitä tiedätte te minun toimistani?"

"Tieto ei merkitse kaikkea, herra pappi", vastasin äreästi.

"Se merkitsee enemmän kuin ennen", virkkoi hän hymyillen ohuthuulista
hymyään, "ja se tulee merkitsemään enemmän kuin nyt. Ja minä tiedän
paljon -- teistä, herra de Marsac."

"Tiedätte liiankin paljon!" vastasin minä, tuntien hänen peitettyjen
uhkaustensa kiertyvän yhä tiukemmin ympärilleni kuin suuren käärmeen
kierteet. "Mutta minusta näyttää että te olette varomaton. Voitteko
sanoa mikä estää minua lävistämästä teitä tähän paikkaan ja
vapautumasta yhdellä iskulla niin paljosta tiedosta?"

"Kolmen miehen läsnäolo", vastasi hän kevyesti huitaisten kädellään
herra François'han ja palvelijoihin päin, "joista jokainen olisi valmis
antamaan teidät oikeuden käsiin. Te unohdatte että olette Loiren
pohjoispuolella ja että pappeja ei täällä teurasteta rankaisematta
niinkuin teidän lakipatossa etelän-puolessanne. Mutta riittäköön nyt.
Yö on kylmä, ja herra d'Agen käy pian epäluuloiseksi yhtä hyvin kuin
kärsimättömäksikin. Olemme puhuneet ehkä jo liian kauan. Sallikaa
minun" -- hän kumarsi ja peräytyi askeleen -- "jatkaa tätä keskustelua
huomenna."

Huolimatta hänen säyseydestään ja siitä ontosta kohteliaisuudesta
millä hän täten koetti lopettaa kohtauksen, ymmärsin minä hänen
voitonriemuisesta katseestaan, kun soihdun hohde lankesi hänen
kasvoilleen vinosti sivulta, samoinkuin hänen äänensä varmasta sävystä,
että hän tunsi valtansa. Hän näytti kuin kokonaan toiseksi
muuttuneelta: hän ei ollut enää rauhallinen, hiiviskelevä
mustakauhtana, joka saalistaa naisen pelolla, vaan rohkea ja
viekas, taitava ja häikäilemätön juontenpunoja, jolla on salaisia
tietoja ja salaisia apulähteitä; todellinen pahansuovan järjen
ruumiillistuma. Tietäen kaikki mitä tiesin, ja varsinkin edessäni
olevan vastuunalaisuuden ja haltuuni uskotut usean henkilön edut,
vaivuin hetkeksi epätoivoon, tunnustaen voimattomuuteni hänen
rinnallaan. Unhotin sen oikeutetun koston, minkä olin hänelle velkaa;
avuttomana valitin sitä kovaa-onnea, joka oli johdattanut hänet minun
tielleni. Näin olevani pauloissa ja kahlehdittuna ilman pelastumisen
toivoa ja ainoastaan kovalla tahdonponnistuksella sain ehkäistyksi
epätoivoni tulemasta ilmi.

"Huomennako?" änkytin käheästi. "Mihin aikaan?"

Hän pudisti päätään viekkaasti hymyillen. "Tuhannen kiitosta, mutta
siitä seikasta pidän itse huoleni" vastasi hän. "Näkemiin!" Ja
mumistuaan jonkun jäähyväis-sanan François d'Agenille hän siunasi
molempia palvelijoita ja hävisi yön pimeyteen.




XVIII. Liigan tarjous.


Hänen askeltensa äänen häivyttyä kuulumattomiin heräsin kuin pahasta
unesta, ja huomatessani herra François'n ja palvelijoitten läsnäolon
tulin koneellisesti ajatelleeksi että minun oli ensinmainitulle
annettava jokin selitys, minkävuoksi näin epäkohteliaasti olin
seisottanut häntä kylmässä. Aloin esittää sitä, mutta mieleni tuska ja
sekaannus oli niin suuri että puheeni katkesi keskellä lausetta ja minä
jäin tuijottamaan häneen niin selvää huolta kuvastavin kasvoin, että
hän myötätuntoisesti kysyi vaivasiko minua mikään.

"Ei", vastasin minä kääntyen kärsimättömänä poispäin; "ei mikään.
Taikka sanokaa minulle", jatkoin minä muuttaen äkkiä mieleni, "kuka on
tuo joka juuri lähti luotamme?"

"Isä Antoineako tarkotatte?"

"Niin, isä Antoine tai isä Juudas, miten vain haluatte", lausuin
katkerasti.

"Siinä tapauksessa, jos kerran annatte minun valita", vastasi herra
François vakavan kohteliaasti, "kutsuisin häntä kernaammin jollakin
miellyttävämmällä nimellä, Jaakopiksi tai Johannekseksi esimerkiksi.
Sillä tässä kaupungissa ei puhuta paljon sellaista mikä ei tulisi hänen
korviinsa. Jos seinillä on korvat, niin ovat Blois'n seinät hänen
palkkaamiaan. Mutta minä luulin teidän tuntevan hänet", jatkoi hän.
"Hän on kardinaali Retzin kirjuri, uskottu, kotipappi, miten vain
haluatte, ja yksi niitä, joita -- voin sen teille kuiskata -- suuremmat
miehet koettavat houkutella puoleensa ja mahtavammat käyttävät
tukenaan. Jos joutuisin valitsemaan, niin riitaantuisin mieluummin
Crillonin kuin hänen kanssaan."

"Olen teille kiitollinen", mutisin minä, johon hänen käytöksensä
vaikutti yhtä hillitsevästi kuin hänen sanansa.

"Ei suinkaan", vastasi hän kevyemmässä äänilajissa. "Kaikki tiedot,
mitä voin antaa, ovat käytettävissänne."

Oivalsin kuitenkin kuinka varomatonta olisi uskaltautua pitemmälle ja
kiiruhdin senvuoksi jättämään hyvästi, taivuttaen hänet sallimaan
toisen herra de Rambouillet'n palvelijoista saattaa häntä kotiin. Hän
sanoi tulevansa aamulla minua tapaamaan, ja pakottautuen vastaamaan
hänelle asiaankuuluvalla tavalla näin hänen erkanevan yhtäälle ja
lähdin itse Simon Fleix'n seuraamana toisaalle. Jalkani olivat
jääkylmät pitkästä seisomisesta -- tuskinpa jälkeemme jäänyt ruumiskaan
lienee ollut kylmempi -- mutta pääni kiehui kuumana epäilyksistä ja
aavistuksista. Kuu oli laskenut ja kadut olivat pimeinä. Soihtumme oli
palanut loppuun eikä meillä ollut ollenkaan valoa. Mutta missä
seuralaiseni näkivät vain pimeyttä ja tyhjyyttä, näin minä häijyn hymyn
ja uhkausta ja voitonriemua kuvastavat laihat kasvot.

Sillä mitä lähemmin tarkastelin asemaani, sitä vakavammalta se näytti.
Jouduttuani taistelutantereelle yksin Bruhlia vastaan keskellä vierasta
ympäristöä ja hovijuonien ilmapiiriä olin jo ajatellut tehtäväni kyllin
vaikeaksi ja asemani epäedullisuuden kyllin arveluttavaksi ennen tätä
kohtaustakin. Tietäen luonteenominaisuuksiini kuuluviksi jonkinlaisen
suorasukaisuuden ja vastenmielisyyden viekasteluja kohtaan ja ollen
aineellisessa suhteessa Bruhliin verraten niin huonosti varustettu
ettei de Rosnyn anteliaisuuskaan ollut paljon erotusta tasottanut, olin
ottanut vastaan minulle tarjotun paikan pikemmin auliina kuin
toivehikkaana, tosin iloisena siitä että se tarjosi runsaan palkinnon
mahdollisuuden, mutta ilman varmaa luottamusta menestykseen.
Vastustajani kiivaaseen ja itsepäiseen luonnonlaatuun katsoen en
kuitenkaan ollut nähnyt mitään syytä toivottomuuteen, enkä myöskään
mitään minkävuoksi en voisi järjestää turvallisesti salaista kohtausta
kuninkaan ja neiti de la Viren välillä ja panna täytäntöön
yksinkertaista ja kehenkään aavistamatonta juonta, jonka toteuttaminen
vaati enemmän rohkeutta ja varovaisuutta kuin taitoa tai kokemusta.

Mutta nyt sainkin huomata ettei Bruhl ollut ainoa eikä edes
vaarallisinkaan vastustajani. Taistelukentällä oli -- tai oikeammin
sanoen kentän ulkopuolella odotti -- toinen, valmiina sieppaamaan
palkinnon sitten, kun me olisimme tehneet toisemme kykenemättömiksi.
Olin kuvitellut olevani kilpailemassa Bruhlin kanssa kuninkaan
suosiosta, missä kilpailussa kumpikaan ei voinut paljastaa toistaan
eikä viime tingassakaan vedota hänen majesteettinsa ja meidän yhteisiin
vihollisiin, mutta nyt heräsinkin aivan toisenlaiseen todellisuuteen,
tullen näkemään että nuo viholliset olivatkin tilanteen valtiaina,
tunsivat suunnitelmiemme sisällön ja suvaitsivat niitä ainoastaan niin
kauan kun niistä ei näyttänyt koituvan heille itselleen vakavaa uhkaa.

Masentavampaa tai kauhuntäyteisempää havaintoa ei voi kuvitella. Hiki
kihosi otsalleni kun muistin sitä varotusta, minkä parooni de Rosny oli
minulle antanut kardinaali Retzin suhteen, ja niitä monia eri seikkoja
jotka olivat isä Antoinen tiedossa. Hän tiesi yhtä poikkeusta
lukuunottamatta kaikki viime kuun tapahtumat ja saattoi sanoa -- sen
uskoin varmasti -- kuinka monta kruunua minulla oli kukkarossani. Kun
myönsin tämän ynnä sen, että hänellä täytyi olla joitakin salaisia
tiedonlähteitä, niin kuinka saatoin toivoa voivani vastedes pitää
toimiani häneltä salassa? Neidin saapuminen olisi hänellä tietona
ennenkuin hän olisi kunnolla kaupungin porttien sisäpuolella; ei ollut
myöskään todennäköistä, eipä edes mahdollistakaan, että minä voisin
toistamiseen päästä kuninkaan puheille kenenkään tietämättä tai
aavistamatta. Sanalla sanoen, minä olin samoinkuin Bruhlkin, pelkkä
nukke tämän miehen käsissä, minun ulos- ja sisällekäymisiäni pidettiin
silmällä ja llmotettiin hänelle, ja hänen armonsa oli ainoana aitana
mikä esti minua syöksymästä turmioon. Minä hetkenä tahansa saatettiin
minut vangita hugenottina, tehdä tyhjäksi suunnitelma jossa minä olin
osallisena ja asettaa neiti de la Vire alttiiksi Bruhlin väkivallalle
tai liigan juonille, jotka olivat yhtä vaaralliset.

Näissä olosuhteissa luulin nukkumisen mahdottomaksi; mutta tottumus ja
väsymys ovat voimakkaita houkuttelijoita, ja asuntooni saavuttuani
nukuin kauan ja makeasti, niinkuin sopii miehen, joka on katsonut
vaaraa silmiin useammin kuin kerran. Ja aamun valkeus toi lisää sekä
rohkeutta että toivoa. Muistin kuinka St. Jean d'Angelyssä olin ollut
kurjassa tilassa, ystävittä ja rahoitta, pakotettuna pitämään seuraa
sellaisten miesten kuin Fresnoyn kanssa. Ja vakuuttaen itselleni että
ne kultarahat, joita de Rosny niin anteliaasti oli minulle tuhlannut,
eivät olleet tyhjän vuoksi, enempää kuin se vielä kallisarvoisempi
ystävyyskään, jolla hän oli minua kunnioittanut, oli lahja joka ei
vaatinut vastinetta, nousin ylös reippain mielin ja katsein, saattaen
peräti ällistymään Simonin, joka illalla oli nähnyt minun laskeutuvan
levolle todellisena epätoivon kuvana.

"Te olette nähnyt hyviä unia", sanoi hän silmäillen minua kateellisesti
ja levottoman näköisenä.

"Eilen illalla näin hyvin pahan", vastasin kevyesti, ihmetellen hieman
minkätähden hän katsoi minuun tuolla tavalla ja minkätähden minun
toivoni ja rohkeuteni palaaminen ei näyttänyt olevan hänelle mieleen.
Olisin voinut ehkä seurata tätä ajatuksenjuoksua pitemmälle hyvillä
tuloksilla, minulla kun oli hallussani selittävä avain hänen
mielentilaansa, mutta samassa kutsui ovelta kuuluva kolkutus Simonin
pois, ja hetken perästä hän toi sisään herra d'Agenin, joka,
lausuttuaan kaikkein kohteliaimmat tervehdykset, ei ollut sanonut
viittäkymmentä sanaakaan ennenkuin hän otti jälleen puheeksi varpaansa
-- ei kuitenkaan enää vihamielisessä hengessä, vaan sinä onnellisena
välikappaleena, joka oli saattanut hänet tuntemaan suojelijansa arvon
puhtaassa kullassa -- kuten hän suvaitsi lausua.

Olin erittäin mielissäni tavatessani hänet tällaisessa mielentilassa ja
sanoin hänelle nuoraan, että se ystävyys, millä hänen sukulaisensa
herra de Rambouillet kunnioitti minua, estäisi minua suomasta hänelle
hyvitystä muuten, kuin äärimmäisessä tapauksessa. Hän vastasi että se
palvelus, minkä olin hänelle tehnyt, saattoi tuon seikan mitättömäksi,
jollen minä itse puolestani tuntenut tulleeni loukatuksi; mihin
huomautukseen minä riensin vastaamaan kieltävästi.

Lausuimme toisillemme kohteliaisuuksia tähän tapaan, ja minä katselin
häntä sillä mielenkiinnolla mitä keski-ikäiset tuntevat nuoria ja
uljaita henkilöitä kohtaan, joissa he näkevät oman nuoruutensa ja omien
nuoruudentoiveittensa kuvastuvan. Silloin avautui ovi jälleen ja hetken
perästä ilmestyi kynnykselle -- herättäen luullakseni yhtä suurta
vastenmielisyyttä herra François'ssa kuin minussakin -- isä Antoinen
hahmo.

Luulen että harvoin on kaksi erilaisempaa miestä seisonut samassa
huoneessa, harvoin esiintynyt ihmissilmälle suurempaa vastakohtaa kuin
se mikä tällä kertaa avautui minun silmilleni. Toisella puolen iloinen
nuori keikari lyhyine levätteineen, hienoine hopeakoristeisine mustine
samettipukuineen, hentoine jäsenineen, jalokiviä välkkyvine
miekankahvoineen ja siselöityine makeisrasioineen; toisella taas pitkä,
kuuruselkäinen, laihaleukainen ja kiiluvasilmäinen munkki, jonka kaapu
riippui hänen ympärillään kömpelöissä, mauttomissa laskoksissa. Ja
herra François'n ensimäinen tunne hänet nähdessään oli epäilemättä
vastenmielisyys. Siitä huolimatta hän kuitenkin tervehti tulokasta
sanoin, joissa ilmeni salaista kammonsekaista kunnioitusta, ja osotti
muullakin tavoin niin selvää miellyttämisen halua että tunsin pappiin
kohdistuvan pelkoni palaavan entisellä voimallaan. Päättelin mielessäni
että niitten ominaisuuksien, jotka tuollaisessa puvussa asuvina voivat
voittaa François d'Agenin kunnioituksen -- hän kun oli loistava tähti
nuorempien hovimiesten joukossa ja kuului siihen luokkaan joka on hyvin
taipuvainen halveksimaan isiensä hienostuksen puutetta -- täytyi olla
sekä suuria että pelottavia; ja näin ajatellen otin munkin vastaan
pidättyvällä kohteliaisuudella, jota yhteen aikaan en suinkaan olisi
luullut tulevani hänelle osottamaan. Panin siksi kertaa syrjään häntä
kohtaan kantamani yksityistä laatua olevan kaunan, mihin minulla oli
niin suuri oikeus, ja pidin mielessäni vain sitä kuormaa minkä
taisteluni häntä vastaan oli laskenut harteilleni.

Ilman vaikeutta saatoin päättää että hänen tulonsa tällä hetkellä,
herra François'n ollessa luonani, johtui viekkaasta oman turvallisuuden
silmälläpidosta, enkä sentakia hämmästynyt kun herra d'Agenin
valmistuessa lähtemään isä Antoine pyysi häntä odottamaan alhaalla
sanoen itsellään olevan jotakin tärkeätä ilmotettavana. Hän esitti
pyyntönsä nöyryyttä lähentelevällä kohteliaisuudella, mutta saatoin
selvästi nähdä että herra d'Agen siihen suostuessaan taipui tahtoon
joka oli väkevämpi kuin hänen omansa ja että jos hän olisi uskaltanut
seurata omaa haluaan, hän olisi antanut aivan toisenlaisen vastauksen.
Mutta nyt hän poistui -- nimellisesti muka antaakseen jonkin määräyksen
lakeijalleen -- hilliten kärsimättömyyttään, ja syytä siihen ei ollut
vaikea käsittää.

Jäätyään kahdenkesken minun kanssani ja saatuaan varmuuden siitä ettei
meillä ollut kuuntelijoita, kävi munkki heti asiaansa käsiksi.

"Oletteko miettinyt sitä mitä sanoin teille eilen illalla?" kysyi hän
äkkiä, jättäen kokonaan syrjään sen herttaisen esiintymistavan jota hän
oli noudattanut herra François'n läsnäollessa. Vastasin kylmästi että
olin miettinyt.

"Ja ymmärrättekö aseman?" jatkoi hän nopeasti, katsoen minuun kulmainsa
alta seisoessaan edessäni nyrkkiin puristettu käsi pöydällä. "Vai
pitääkö minun kertoa teille enemmän? Pitääkö minun kertoa kuinka köyhä
ja halveksittu te olitte muutamia viikkoja sitten, herra de Marsac --
te, joka nyt käytte sametissa ja kolme miestä jälessänne? Vai kerronko
kenen kullat ne ovat tuoneet teidät tänne ja saaneet tämän aikaan?
Vait! Älkäämme leikitelkö! Te olette täällä Navarran kuninkaan
salaisena asiamiehenä. Minun asiani on ottaa selvä teidän
suunnitelmistanne ja hänen tarkotuksistaan, ja sen aion tehdäkin."

"Entä sitten?" sanoin minä.

"Olen päättänyt ostaa ne", vastasi hän, ja tätä sanoessaan kiiluivat
hänen silmänsä niin ahnaasti että minä asetuin yhä enemmän varuilleni.

"Kenelle?" kysyin minä. Tultuani vakuutetuksi siitä että minun oli
käytettävä samoja aseita kuin vastustajani, arvelin että suuttumuksen
osottaminen, mikä kyllä olisi sopinut nuorelle, maailmaa kokemattomalle
miehelle, ei olisi auttanut minua hitustakaan. "Kenelle?" toistin vielä
nähdessäni hänen empivän.

"Se on minun asiani", vastasi hän hitaasti.

"Te tahdotte tietää liian paljon ja ilmaista liian vähän", virkoin minä
haukotellen.

"Ja te leikitte minun kanssani", huudahti hän luoden minuun äkkiä niin
lävistävän ja synkän katseen että vaivoin sain hillityksi puistatuksen.
"Sitä pahempi itsellenne, sitä pahempi itsellenne!" jatkoi hän
kiivaasti. "Olen tullut tänne ostaakseni ne tiedot mitkä teillä on
hallussanne, mutta jollette tahdo niitä myödä, niin on jälellä vielä
toinen keino. Yhden tunnin kuluessa voin tehdä tyhjäksi suunnitelmanne
ja lähettää teidät tyrmään! Te olette kuin vetämättömän nuotan
perukassa oleva kala. Se syöksähtelee sinne ja tänne ja kohtaa silmukat
joka puolella, mutta ei älyä asemaansa ennenkuin nuotta on vedetty --
ja silloin se on myöhäistä. Sellainen te olette", lisäsi hän kohoten
tuohon haltioituneeseen mielentilaan mikä hänelle joskus oli ominaista
ja mikä saattoi minut epäilemään, oliko hän kokonaan konna vaiko osaksi
intoilija, "ja sellaisia ovat kaikki jotka asettuvat pyhää Pietaria ja
hänen Kirkkoaan vastaan!"

"Olen kuullut teidän käyttävän hyvin samanlaisia sanoja Ranskan
kuninkaasta", sanoin minä pilkallisesti.

"Luotatteko te häneen?" vastasi hän kiiluvin silmin. "Te olette
ollut hänen linnassaan ja nähnyt hänen liehittelyänsä ja lukenut
hänen neljäkymmentäviisi hoviherraansa ja hänen harmaatakkiset
sveitsiläisensä? Minä sanon teille että tuo loisto, jonka näitte, oli
unta ja katoaa kuin uni. Tuon miehen voima ja kunnia otetaan häneltä
pois, ja pian. Eikö teillä ole kylliksi silmiä nähdäksenne että hän on
tämän kysymyksen ulkopuolella? Ranskassa ei ole kuin kaksi mahtia --
pyhä liitto, jolla vielä on ylivalta, ja nuo kirotut hugenotit; ja
niitten välillä on taistelu."

"Nyt te kerrotte minulle enemmän", virkoin minä.

Hän sai levollisuutensa takaisin silmänräpäyksessä ja katsoi minuun
häijyllä vihalla jota on vaikea kuvata.

"No, no", sanoi hän näyttäen keltaiset hampaansa, "kuolleet eivät
kieli. Ja Valois'n Henrikille on munkki niin rakas että teidän olisi
parempi syyttää hänen rakastajatartaan. Mutta mitä teihin tulee, niin
ei minun tarvitse muuta kuin huutaa: 'Haa, hugenotti ja vakoilija!' ja
vaikka hän rakastaisi teitä enemmän kuin hän rakasti Quélusta ja
Maugironia, niin ei hän uskaltaisi ojentaa sormeansakaan pelastaakseen
teidät!"

Minä tiesin että hän puhui totta ja saatoin vain vaivoin säilyttää sen
välinpitämättömän ulkonäön, minkä olin keskustelun alkaessa ottanut
päälleni.

"Mutta entä jos poistun Blois'sta?" virkoin koetteeksi, ainoastaan
nähdäkseni mitä hän siihen sanoisi.

Hän nauroi. "Sitä ette voi tehdä", vastasi hän. "Verkko on
ympärillänne, herra de Marsac, ja joka portilla on sellaisia jotka
tuntevat teidät ja joilla on ohjeensa. Minä voin tuhota teidät, mutta
minä tahdon saada teidän hallussanne olevat tiedot, ja siksi tahdon
maksaa niistä teille viisisataa kruunua ja päästää teidät menemään."

"Joutuakseni Navarran kuninkaan käsiin?"

"Hän ei tule tunnustamaan teitä missään tapauksessa", vastasi hän
innokkaasti. "Hänellä oli se seikka mielessään, ystäväni, kun hän
valitsi niin tuntemattoman asiamiehen. Hän ei tule tunnustamaan teitä
miehekseen. Ah, hyvä Jumala, jos olisin ollut tuntiakaan vikkelämpi,
olisin siepannut Rosnyn -- itse Rosnyn!"

"Yksi seikka puuttuu vielä", lisäsin minä. "Kuinka voin olla varma
siitä, että kun olen kertonut teille mitä tiedän, te todellakin
maksatte rahat ja laskette minut menemään?"

"Minä vannon sen!" vastasi hän vakavasti, ollen siinä luulossa että
minä aloin taipua. "Valalla vannon sen!"

"Valalla! Yhtä mielelläni ottaisin kengänrihmanne!" huudahdin minä,
purkaen tuohon lauseeseen suuttumukseni jota en voinut kokonaan
pidättää. "Kirkonmiehen vala maksaa kynttilän -- vai onko se
puolitoista?" jatkoin ivallisesti. "Minun täytyy saada koko joukon
varmempi vakuus kuin se, isä hyvä."

"No mikä sitten?" kysyi hän, katsoen minuun äkäisesti.

Nähdessäni tässä aukenevan tilaisuuden ruoskin aivojani keksimään
jonkun ehdon, joka täytäntöön pantuna kääntäisi asiat häntä vastaan ja
asettaisi hänet minun valtaani. Mutta hänen asemansa oli niin vahva tai
minun älyni niin heikko, ettei mitään johtunut mieleeni sillä hetkellä,
ja minä istuin tuijottaen häneen, ajatusteni vähitellen siirtyessä
pelastumisen mahdollisuudesta hetken välittömään vaaraan, mikä uhkasi
paitsi minua myöskin Simon Fleix'tä ja jossakin määrin epäilemättä
herra de Rambouillet'ta. Neljän tai viiden päivän perästä saapuisi
lisäksi neiti de la Vire, Arvelin mielessäni, enkö voisi lähettää
hänelle jotakin varotusta; mutta toisekseen taas epäilin olisiko
viisasta mennä muuttelemaan de Rosnyn suunnitelmia, varsinkin kun
Maignan, joka oli mennyt noutamaan neitiä, oli luonteenlaatunsa nojalla
taipuvainen välittämään viisi muitten kuin isäntänsä määräyksistä.

"No!" virkahti munkki kutsuen kärsimättömästi ajatukseni asiaan.
"Millaisen vakuuden tahdotte?"

"En ole oikein selvillä siitä tällä hetkellä", vastasin viivästellen.
"Olen vaikeassa asemassa. Minun täytyy saada aikaa miettiä."

"Ja päästä irti minusta, jos suinkin mahdollista", lisäsi hän
ivallisesti. "Ymmärrän vallan hyvin. Mutta minä varotan teitä, että
teitä vartioidaan, ja minne hyvänsä menette ja mitä hyvänsä teette,
niin minun silmäni seuraavat toimianne."

"Minäkin ymmärrän kyllä", virkoin minä kylmästi.

Hän seisoi vähän aikaa epätietoisena, katsellen minua puoleksi
epäluuloisesti, puoleksi pahansuovasti; häntä vaivasi toisaalta pelko
saaliin menettämisestä jos hän suostuisi lykkäykseen, toisaalta pelko
yhtä perinpohjaisesta epäonnistumisesta jos hän jännittäisi kaikki
voimansa eikä onnistuisi minua horjuttamaan. Minäkin katselin häntä, ja
ottaen hänen ilmaisemansa mielenkiihkon ja jännityksen mittapuuksi
arvostellessani sen panoksen suuruutta ja merkitystä jonka hän tahtoi
voittaa, en saanut tuosta näystä paljonkaan kevennystä. Useamman kerran
oli mieleeni johtunut ja nytkin johtui ajatus vapautua hänestä yhdellä
miekaniskulla. Mutta luonteelleni oli vastenmielistä iskeä aseetonta
miestä, olipa tämä kuinka paatunut ja konnamainen tahansa, ja kun vielä
uskoin ettei hän ollut antautunut minun valtaani ryhtymättä mitä
tehokkaimpiin varokeinoihin, pidätyin noudattamasta tuota ajatusta. Kun
hän vihdoin vastahakoisesti ja monin hämärin uhkauksin suostui
odottamaan vastaustani kolme päivää -- mutta ei tuntiakaan kauempaa --
tyydyin siihen, sillä muuta vaihtoehtoa en nähnyt, ja näillä ehdoilla
me hiukan väiteltyämme erosimme, ja minä kuulin hänen salakähmäisten
askeltensa matavan alas portaita.




XIX. Mitä ihmiset sanovat sattumaksi.


Jos tahtoisin, kertoa muuta kuin totuuden tai haluaisin kaunistaa
seikkailujani, voisin epäilemättä helposti jonkun pienen, keksityn
juonen avulla saada asiat näyttämään siltä kuin olisin pelastunut isä
Antoinen pauloista omalla neuvokkaisuudellani; voisin toisin sanoen
kertoa sommitelman nerokkaita juonia ja vastajuonia, jollaisia
näytelmäinsepittäjillä on tapana punoa. Mutta kun ei minulla ole mitään
itseni suurentamisen halua -- ja asiain nykyisellä kannalla ollen
tuskin syytäkään -- on minun tunnustettava että asianlaita oli aivan
päinvastoin, ja että silläaikaa kun minä en tehnyt kerrassaan mitään
vapautuakseni, säilytti vastustajani otteensa loppuun asti ja olisi
varmasti tuottanut minulle turmion, jollei omituinen sattuma olisi
tullut väliin. Miten ja miltä taholta apu tuli, sitä en usko
nerokkaimmankaan henkilön, joka on seurannut muistelmiani tähän saakka,
voivan arvata. Eikä tämä johdu niin paljon mistään älykkäästä juonesta
kuin siitä että siinä kerrankin ilmeni selvästi Kaitselmuksen johtava
käsi.

Ne kolme päivää armonaikaa, mitkä pappi oli minulle myöntänyt, kulutin
kiihkeässä mutta hyödyttömässä pelastuskeinon etsinnässä, sillä kaikki
tuumani olivat kuolleenasyntyneitä; ja melkoisena lisätekijänä
kurjuudessani oli juuri se, etten voinut nähdä parempaa neuvoa kuin yhä
vain istua ja ajatella, ikäänkuin tuomittuna ikuiseen toimettomuuteen.
Herra de Rambouillet oli jyrkkä katolilainen, vaikka muuten kyllä
kaikin puolin kunnioitettava isänmaanystävä, niin että häneen ei ollut
turvautumista; ja papin vaikutusvallan herra d'Ageniin olin omin silmin
nähnyt. Samankaltaisista syistä hylkäsin myöskin ajatuksen kuninkaaseen
vetoamisesta. Ja kun muita henkilöitä ei enää ollutkaan, joilta olisin
voinut jotain vaatia, näin olevani pakotettu turvautumaan omaan apuuni,
mikä käsitti ainoastaan miekkani ja Simon Fleix'n -- sillä älyni jätti
minut tässä pälkäässä aivan avuttomaksi.

Ollen vakuutettu siitä, että minun oli murtauduttava pois Blois'sta,
jos mieli pelastaa ei ainoastaan itseni vaan muitakin, jotka huostaani
uskottuina olivat vielä kallisarvoisempia, ei ollut mielestäni arvoa
alentavaa turvautua Simonin apuun, ja siksi ilmaisin hänelle eloisin
kuvauksin meitä uhkaavan vaaran ja vedoten kaikkiin syihin, joilla
luulin olevan vaikutusta häneen nähden, kehotin häntä keksimään jonkun
pelastuksen keinon.

"Nyt, ystäväni, on aika osottaa mihin älysi kelpaa", sanoin hänelle,
"ja näyttää että de Rosny oli oikeassa sanoessaan sinua tavallista
sukkelajärkisemmäksi mieheksi. Jos järkesi koskaan voi pelastaa pääsi,
niin nyt on aika! Sillä sanon sinulle suoraan, että jollet voi keksiä
juonta millä pääsemme erillemme tuosta konnasta ennen huomispäivää,
niin minä olen hukassa. Voit itse arvostella kuinka paljon sinulla on
mahdollisuutta säilyä vapaana."

Pysähdyin tähän, odottaen että hän esittäisi jotakin. Mutta
pettymyksekseni hän pysyi äänettömänä, nojaten päätään käteensä ja
ynseä katse tähdättynä itsepintaisesti pöytään, niin että aloin arvella
osottaneeni häntä kohtaan liikaa alentuvaisuutta käskemällä häntä
istumaan ja katsoin tarpeelliseksi huomauttaa hänelle että hän oli
minun palveluksessani ja että hänen oli tehtävä mitä minä käskin.

"No niin", sanoi hän nyrpeästi, nostamatta katsettaan, "olen valmis
siihen. Mutta minä en pidä papeista, ja tästä kaikkein vähimmän. Minä
tunnen hänet enkä tahdo olla hänen kanssaan missään tekemisissä!"

"Et tahdo olla hänen kanssaan tekemisissä!" huudahdin minä miltei
poissa suunniltani hämmästyksestä.

"Niin, en tahdo", vastasi hän pysyen samassa huolettomassa asennossaan.
"Minä tunnen hänet ja pelkään häntä. Minusta ei ole hänen
vastustajakseen."

"Sitten de Rosny oli väärässä, vai kuinka?" sanoin minä päästäen
harmini valloilleen.

"Jos niin haluatte", vastasi hän nenäkkäästi.

Tämä oli minulle liikaa. Ratsastusraippani oli lähellä ja minä
sieppasin sen käteeni. Ennenkuin hän oli älynnyt aikomustani, olin
hänen kimpussaan ja annoin hänelle niin terveellisen kylvyn että se
pian sai hänet järkiinsä. Kun hän pyysi armoa -- mitä kuitenkin sain
odottaa kelpo tovin, sillä hänessä oli yhä jälellä tuo äkäinen piru,
joka Rosnysta lähtiessämme oli häneen istunut -- kysyin häneltä jälleen
eikö de Rosny ollut oikeassa. Kun hän vihdoin myönsi sen, niin sitten
vasta panin raipan pois ja päästin hänet irti, mutta en silti jättänyt
häntä nuhtelematta ansionsa mukaan.

"Luulitko sinä", sanoin minä, "että minä suostuin menemään perikatoon
vain siksi ettet sinä halunnut käyttää laiskoja aivojasi? Että minä
suostuin istumaan hiljaa ja antamaan sinun murjottaa, silläaikaa kuin
neiti kulkee sokeana suoraan vaaraa kohti? Ei suinkaan, ystäväni!"

"Neitikö!" huudahti hän luoden silmänsä minuun äkkiä muuttunein ilmein
ja lakaten hieromasta itseään ja mulkoilemasta, niinkuin hän siihen
asti oli tehnyt "Mutta hänhän ei ole täällä eikä ole missään vaarassa",

"Hän saapuu tänne huomenna tai ylihuomenna", sanoin minä.

"Te ette ole sanonut minulle sitä!" vastasi hän välkehtivin silmin.
"Tietääkö isä Antoine sen?"

"Hän saa sen tietää heti kun neiti tulee kaupunginportista sisään",
vastasin minä.

Huomatessani minkä muutoksen neidin mainitseminen asian yhteydessä sai
hänessä aikaan, tunsin jotain nöyryytyksen tapaista. Mutta niissä
olosuhteissa ei minulla ollut varaa valita; minun tuli käyttää niitä
välikappaleita, jotka olivat käsillä, eikä valita ja käännellä niitä
liian arvostelevasti, kun neidin turvallisuus oli kysymyksessä.
Muutaman minuutin perästä olivat asemamme kääntyneet päinvastaisiksi.
Poika oli tullut yhtä kiihkeäksi ja innokkaaksi kuin minä kylmäksi ja
arvostelevaksi. Hänen asettuessaan seisomaan eteeni huomasin hänen
kasvoissaan omituisen yhtäläisyyden papin kasvojen kanssa, enkä minä
hämmästynyt kun hän teki juuri sellaisen ehdotuksen, jollaista olisin
voinut odottaa itse isä Antoinelta.

"Siihen ei ole muuta kuin yksi keino", mumisi hän vapisten
kauttaaltaan. "Hänet on saatava pois tieltä!"

"Helppo sanoa!" sanoin minä halveksivasti. "Jos hän olisi soturi, voisi
se käydä päinsä. Mutta hän on pappi, poikaseni, eikä hän tappele."

"Tappele! Kuka sitten tahtoo häntä tappelemaan?" vastasi poika kasvot
synkkinä, levottomasti liikutellen käsiään. "Se on tehtävissä
mukavammallakin tavalla. Tikari selkään, niin lakkaa hän olemasta
vastuksinamme."

"Kuka sen iskee?" kysyin kuivasti.

Simon värisi ja empi, mutta sitten hän syvään henkäisten sanoi: "Minä
teen sen."

"Se ei ehkä olisi vaikeaa", mutisin minä tarkastellen esitystä
ajatuksissani.

"Se olisi helppoa", vastasi hän hilliten ääntään. Hänen silmänsä
loistivat, huulet olivat verettömät ja pitkä musta tukka riippui
kosteana hänen otsallaan.

Minä harkitsin asiaa. Ja mitä enemmän mietin, sitä luontevammalta
esitys tuntui. Yhden ainoan sanan lausumalla saisin raivatuksi tieltäni
miehen, jonka olemassaolo uhkasi minun olemassaoloani, joka ei halunnut
käydä minua vastaan rehellisesti, vaan salaisine ja vilpillisine
toimintatapoineen ei ansainnutkaan minun puoleltani parempaa kohtelua
kuin mikä tulee ilmisaadun vakoojan osaksi. Hänen konnamaisuutensa
uhriksi oli joutunut jo oma äitini, ja hän olisi halukkaasti tuhonnut
ystäväni!

Ja epäilemättä on sellaisia, jotka moittivat, ja vielä useampia jotka
nauravat minua, kun tuollaisella hetkellä otin lukuun hienotunteisuuden
arveluja. Mutta minulla on koko elinaikani ollut vastenmielinen
ennakkotunne tuota salakähmäistä väkivallan muotoa kohtaan, joka,
mikäli olen kuullut vanhojen ihmisten kertovan, on vasta nykyisinä
aikoina tullut muotiin maassamme ja joka varmasti näyttää olevan vieras
ranskalaiselle luonteenlaadulle. Tahtomatta tuomita toisia liian
ankarasti tai sanoa ettei tikari ole koskaan anteeksiannettava -- sillä
silloin voisivat jotkin naisia ja avuttomia henkilöitä kohtaan tehdyt
vääryydet jäädä rankaisematta -- vastustan itse puolestani sen
käyttämistä pitäen sitä soturiarvoa alentavana. Ja lisäksi oli se juuri
siihen aikaan, josta kirjotan, tullut vihollistemme puolella niin
suuressa määrin käytetyksi taistelukeinoksi, että sekin oli omiaan
kiinnittämään tätä tunnetta mieleeni erikoisen lujaan. Ja jollei se
uhka, joka sillä hetkellä riippui ylläni -- eikä yksin minun ylläni --
olisi ollut niin musertavan ylivoimainen, niin luulenpa etten olisi
hetkeksikään kallistanut korvaani Simonin ehdotukselle.

Mutta näinkin ollen annoin hänelle vastauksen, joka ei jättänyt häntä
epätietoiseksi tunteistani. "Simon, ystäväni", sanoin minä -- ja
muistan, että olin hiukan liikutettu -- "sinulla on vielä jotain
opittavaa sekä soturina että hugenottina. Ei kumpikaan niistä iske
koskaan takaapäin."

"Mutta jollei hän tahdo tapella?" vastasi poika uppiniskaisesti.

"Mitä sitten?"

Että vastustajamme tämän kautta joutui meihin nähden epäoikeutetun
edulliseen asemaan, oli siksi selvää etten voinut tuohon kysymykseen
vastata. En senvuoksi siihen takertunut, vaan toistaen äskeisen ponteni
kehotin Simonia keksimään toisen keinon.

Hän antoi perään vastahakoisesti ja seisottuaan jonkun hetken
ajatuksiinsa vaipuneena meni ulos katsoakseen vartioitiinko taloa.

Kun hän palasi, oli hänen kasvoillaan niin uusi ilme että minä oivalsin
heti että jotakin oli tapahtunut, Hän ei kuitenkaan katsonut minua
silmiin eikä selittänyt mitään, vaan näytti aikovan mennä jälleen
ulos, liikehtien jotensakin hämmentyneen näköisenä. Ennenkuin hän
lopullisesti poistui, näytti hän vielä kerran muuttavan mieltään, sillä
hän kääntyi äkkiä tulemaan sinnepäin, missä minä seisoin ällistyneenä
häntä katsellen, pysähtyi eteeni ja ojentaen äkkiä kätensä pisti
jotakin minun kouraani.

"Mitä on tapahtunut, hyvä mies?" sanoin minä koneenomaisesti.

"Katsokaa!" vastasi hän lyhyeen, avaten suunsa ensi kerran. "Teidän
pitäisi tietää. Miksi kysytte minulta? Mitä minulla on sen kanssa
tekemistä?"

Silloin katsoin ja näin että hän oli antanut minulle samettiruusukkeen,
juuri samanmuotoisen, samankokoisen ja samanlaisesta vaatteesta tehdyn
kuin se hyvinmuistettu ruusuke joka niin menestyksellisesti oli
avustanut minua neiti de la Vireä etsiessäni. Ainoastaan väriltään tämä
hiukan erosi siitä, mutta ei mitenkään muuten, sillä se oli solmittu
samalla tavalla ja toisessa nipukassa oli kirjaimet "C.d.l.V." ja
toisessa sana: "Apua!" Tuijotin siihen tyrmistyneenä. "Mutta Simon",
sanoin minä, "mitä tämä merkitsee? Mistä sait tämän?"

"Mistä minun olisi pitänyt se saada?" vastasi hän kateellisesti. Mutta
sitten hän näytti malttavan mielensä ja muutti puheensävyä. "Eräs
nainen antoi sen minulle kadulla", sanoi hän.

Kysyin, mikä nainen.

"Mistä minä tietäisin?" vastasi hän silmät vihasta kiiluvina. "Nainen
oli naamioitu."

"Oliko se Fanchette?" kysyin minä tiukasti.

"Saattoi ehkä olla. En tiedä", vastasi hän.

Otaksuin ensin että neiti oli saattueineen saapunut kaupungin
ulkolaiteille ja että Maignan hyvän maineensa mukaisesti oli
varovaisuuden vuoksi lähettänyt tiedustelijan hankkimaan minulta tietoa
oliko tie selvä, ennenkuin hän astui kaupunkiin. Tätä otaksumaa osaksi
vahvisti, osaksi horjutti mukana seurannut sanoma, jonka Simon nyt
vihdoin ilmotti, sillä hänestä oli jokainen tiedon pisara puserrettava
esiin kuin veri kivestä.

"Teidän on mentävä tapaamaan lähettäjää puolituntia auringonlaskun
jälkeen huomenillalla", sanoi hän, "tuomiokirkon esipihalle kirkon
koillisen kulman luokse."

"Huomenillallako?"

"Niin, milloin sitten?" vastasi poika epäkohteliaasti. "Minä sanoin
huomenillalla."

Tämä tuntui minusta omituiselta. Saatoin ymmärtää miksi Maignan halusi
pitää saatettavansa ulkopuolella muurien kunnes hän olisi saanut
minulta tiedon, mutta sitä en käsittänyt miksi hän määräisi
kohtauksen niin kauas eteenpäin. Sanoma tuntui lisäksi tarpeettoman
vähänsanovalta, ja minä aloin ajatella että Simon vieläkin pidätti
jotakin.

"Oliko siinä kaikki?" kysyin häneltä.

"Oli, kaikki", vastasi hän, "paitsi..."

"Paitsi mitä?" tiukkasin minä.

"Paitsi että nainen näytti minulle sen kultaisen tunnusmerkin, jota
neiti de la Virellä oli tapana pitää", vastasi hän vastahakoisesti, "ja
sanoi että jos te haluaisitte muuta varmuutta, niin se saisi teidät
vakuutetuksi."

"Näitkö tuon rahan?" huudahdin minä kiihkeästi.

"Näin kyllä", vastasi hän.

"Sitten, Herra varjelkoon", huudahdin minä, "joko petät sinä nyt minua
tai tuo nainen petti sinua. Sillä neiti de la Virellä ei ole tuota
merkkiä! Se on minulla; täällä, minun hallussani! No, sanotko vieläkin
että näit sen?"

"Minä näin aivan sennäköisen", vastasi hän vavisten, hiki otsallaan.
"Sen voin vaikka vannoa. Ja nainen sanoi minulle sen mitä minä olen
sanonut teille. Eikä enempää."

"Silloin on selvää", vastasin minä, "että neidillä ei ole tämän kanssa
mitään tekemistä ja että hän on luultavasti penikulmien päässä täältä.
Tämä on Bruhlin juonia. Fresnoy on antanut hänelle merkin, jonka hän
varasti minulta. Ja jutun samettiruusukkeesta kerroin hänelle itse.
Tämä on ansa. Ja jos minä olisin tarttunut siihen ja mennyt
tuomiokirkon esipihalle huomenillalla, niin en koskaan enää olisi
mennyt mihinkään muuhun kohtaukseen, poikaseni."

Simon näytti miettiväiseltä. Sitten hän sanoi masentuneen näköisenä:
"Teidän oli mentävä yksin, niin sanoi nainen."

Vaikka hyvin tiesin minkätähden hän oli jättänyt sanomatta tämän
seikan, en ruvennut häntä nuhtelemaan. "Minkänäköinen nainen oli?"
kysyin sitten.

"Hän muistutti olennoltaan hyvin paljon Fanchettea", vastasi hän. Sen
pitemmälle hän ei voinut mennä. Sen ajatuksen sokaisemana, että nainen
oli neidin seuranainen eikä kukaan muu, ei hän ollut paljon huolinut
häntä tarkastaa eikä voinut varmasti sanoa edes sitäkään, ettei hän
ollut naiseksi pukeutunut mies.

Harkitsin asiaa joka puolelta ja keskustelin siitä Simonin kanssa,
aikoen arvelematta rangaista Bruhlia, jos vain löytäisin keinon, millä
kääntäisin hänen petollisen juonensa häntä itseään vastaan. Mutta kun
ei minulla ollut mitään suoranaista tietoa hänen tuumistaan, ehkäisi se
toimintamahdollisuuttani, varsinkin kun en tuntenut mitään varmuutta
siitä että minä kysymyksessäolevassa tilaisuudessa olisin täysin
tekojeni herra.

Omituista kyllä, tämä askel Bruhlin puolelta, joka kuninkaan edessä
sattuneen kohtauksen jälkeen oli pysytellyt tarkoin syrjässä, ei
suinkaan lisännyt levottomuuttani, vaan antoi päinvastoin kiihoketta
mielelleni, jonka jakobiinimunkin kylmä ja hellittämätön puserrus oli
saanut alakuloiseen vireeseen. Tässä oli jotakin, jota saatoin
ymmärtää, vastustaa ja varoa. Tunne siitä että olin jälleen tekemisissä
miehen kanssa, jolla oli samat tarkotukset ja halut kuin minullakin,
sai minut pian kykeneväksi käyttämään kaikkia kykyjäni, niinkuin olen
kuullut pahan voimia vastaan taistelevan miekkamiehen saavan takaisin
tarmonsa huomatessaan ottelevansakin kuolevaisen vihamiehen kanssa.
Vaikka tiesinkin että armonajan hetket pikaisesti lähenivät loppuaan ja
että pappi huomisaamuna tulisi vaatimaan vastausta, tunsin sinä iltana
käsittämätöntä kevennystä ja iloisuutta. Menin levolle luottavaisena ja
nukuin rauhallisesti, osaksi ehkä sen vakaumuksen rohkaisemana että
siinä huoneessa, missä äitini oli kuollut, ei hänen vainoojallaan ollut
voimaa minua vahingoittaa.

Mutta tämä havainto Bruhlin liikkeelläolosta ja senkautta uudelta
taholta uhkaavasta vaarasta teki aivan toisenlaisen vaikutuksen Simon
Fleix'hin. Hän joutui äärimäisen kiihtymyksen tilaan ja vietti illan ja
suuren osan yötäkin kävellen rauhattomana edestakaisin huoneessa,
taistellen ahdistavaa pelkoa ja tuskaa vastaan, milloin puhellen
kiivaasti itsekseen, milloin pureksien kynsiään kärsimättömyytensä
vaivassa. Turhaan minä kehotin häntä odottamaan vaaraa levollisesti
menemättä puolitiehen sitä vastaan, tai käskin häntä, viitaten hänen
makuulavaansa, joka oli vuoteeni jalkopäässä, antamaan asian levätä
ainakin huomiseen, jollei hän voinut keksiä pelastuskeinoa. Hänellä ei
ollut voimaa totella, vaan hän kulki yhä hermostuneena edestakaisin
luonteelleen ominaisten vilkkaitten ennakkokuvitelmien vallassa ja ehti
tuskin laskeutua pitkälleen, kun jo hyppäsi ylös jälleen. Muistaen
kuitenkin kuinka kelpo tavalla hän oli kunnostautunut sinä iltana,
jolloin neiti pakeni Blois'sta, en tahtonut kutsua häntä pelkuriksi,
vaan tyydyin ajattelemaan vain mielessäni ettei mikään sovi
soturimiehelle huonommin kuin liika oppi -- paitsi ehkä vilkas
mielikuvitus.

Otaksuin mahdolliseksi että neiti saapuisi seuraavana päivänä ennenkuin
isä Antoine tulisi saamaan vastaustaan. Siinä tapauksessa toivoin
saavani tukea Maignanin kokemuksesta. Mutta seuruetta ei kuulunut.
Minun oli turvauduttava itseeni ja omiin apuneuvoihini, ja niin ollen
päätin kieltäytyä papin tarjouksesta mutta jättää kaikki muut seikat
asianhaaroista riippuviksi.

Puolenpäivän tienoissa hän saapui, seuranaan, kuten hänen tapansa oli,
pari ystävää, jotka hän jätti ulkopuolelle. Hän oli näöltään kalpeampi
ja varovaisempi kuin ennen, hänen kätensä näyttivät ohkaisemmilta ja
poskensa läpikuultavammilta. Näistä heikkouden merkeistä en kuitenkaan
voinut johtaa mitään hyvää ennettä, sillä hänen katseensa loistavuus ja
käytöksensä tavaton itsetietoisuus ilmaisivat selvästi että hän tunsi
olevansa varma vallastaan. Hän astui huoneeseen luottavan näköisenä ja
puhutteli minua isälliseen tapaan, mikä ei jättänyt minua vähääkään
epätietoiseksi hänen aikomuksistaan; se suoruus, millä hän nyt paljasti
suunnitelmiaan, oli selvänä todistuksena siitä että hän piti minua jo
varmana välikappaleenaan.

Minä en riistänyt häneltä heti tätä harhaluuloa, vaan sallin hänen
jatkaa ja ottaa vielä esille ne viisisataa kruunuakin, jotka hän oli
minulle luvannut ja joitten näkemisen hän arvattavasti uskoi
lopullisesti sitovan asian.

Tämän nähdessään hän tuli vieläkin avomielisemmäksi ja puhui niin
laveasti että minä en saattanut olla häneltä kysymättä tahtoisiko hän
vastata erääseen kysymykseen.

"Luonnollisesti, herra de Marsac", vastasi hän kevyesti. "Kysykää
vain."

"Te puhutte suurista suunnitelmista, joita teillä on käsillä", sanoin
minä. "Te puhutte Ranskasta ja Espanjasta ja Navarrasta ja kuninkaista
ja liigoista ja kardinaaleista! Te puhutte salaisista nyöreistä ja
uskottelette minulle että jos suostun teidän toivomuksiinne niin tulen
saamaan teistä yhtä voimakkaan suojelijan kuin herra de Rosny on. Mutta
-- silmänräpäys vielä, jos suvaitsette", jatkoin kiireesti nähdessäni
hänen olevan aikeissa keskeyttää puheeni samanlaisilla innokkailla
vakuutuksilla kuin olin jo kuullut. "Vastatkaa minulle tähän: kun
teillä on niin monta rautaa tulessa, niin minkätähden ryhdyitte
tekemisiin vanhan naisen kanssa -- muutamien vaivaisten kruunujen
takia?"

"Tahdon sanoa teille senkin", vastasi hän äänensävyni nostaessa punan
hänen kasvoilleen. "Oletteko koskaan kuullut puhuttavan elefantista?
Vai olette. No, sillä on, kuten tiedätte, kärsä, jolla se voi joko
kiskaista tammen juurineen tai nostaa maasta pienimmänkin esineen. Niin
voin tehdä minäkin. Mutta sitten te kysytte", jatkoi hän ilettävästi
virnistäen, "minkätähden tarvitsin muutamia vaivaisia kruunuja. Siinä
oli kyllin että tarvitsin. Maailmassa on kaksi asiaa, joilla on jotain
merkitystä, herra de Marsac, ja ainoastaan kaksi: äly ja raha. Älyä
minulla on ja oli; rahaa tarvitsin -- ja siksi otin sitä."

"Rahaa ja älyä?" kertasin minä katsoen häneen miettiväisenä.

"Niin", vastasi hän, ja hänen silmänsä alkoivat säihkyä ja ohuet
sieramensa laajeta. "Kun vain minulla on näitä molempia, niin voin
hallita Ranskaa!"

"Tekö hallita Ranskaa!" huudahdin minä hämmästyen suunnattomasti hänen
uskaliaisuuttaan. "Tekö?"

"Minä juuri", vastasi hän kammottavan kylmäverisesti. "Minä -- pappi,
munkki, kirkonmies, oppinut. Te näytätte kummastelevan, mutta
huomatkaa, hyvä herra, että maailma on muuttumassa. Meidän aikamme on
tulossa ja teidän aikanne on häviämässä. Mikä kahlitsee herramme ja
kuninkaamme sulkien hänet Blois'han, silläaikaa kun kapinalliset
rehentelevät ympäri Ranskaa? Miesten puuteko? Ei, vaan rahan puute;
Kuka voi hankkia hänelle rahaa -- tekö, soturi, vai minä, pappi? Tuhat
kertaa, minä! Sentähden on minun aikani tulossa, ja ennenkuin kuolette,
saatte nähdä papin hallitsevan Ranskaa."

"Herra varjelkoon ettette vain te olisi se pappi!" virkahdin minä
pilkallisesti.

"Niinkuin suvaitsette", vastasi hän kohauttaen olkapäitään ja otti
samassa kasvoilleen nöyryyden naamarin, mikä sopi yhtä huonosti hänen
hirmuiseen itsekylläisyyteensä kuin konsanaan nunnanhuntu sotamiehelle.
"Kuitenkin voi sattua niinkin että se olen minä, pyhän oikeauskoisen
kirkon suosiosta, jonka nöyrä palvelija olen."

Tämän kuullessani hypähdin ylös synkästi kiroten, sillä luontoni ei
enää sietänyt noita kummallisia muodonvaihdoksia, joita tuo mies näkyi
rakastavan ja joista tämä viimeinen oli kaikista inhottavin. "Te
konna!" huusin minä viiksiäni punoen, niinkuin minun tapani on silloin
kun raivostun. "Ja siksi te tahtoisitte tehdä minut suuruutenne
porraskiveksi. Te tahtoisitte lahjoa minut -- soturin ja aatelismiehen.
Menkää, ennenkuin teen teille pahempaa. Siinä on kaikki mitä minulla on
teille sanomista. Menkää! Olette saanut vastauksenne. Minä en ilmaise
teille mitään, en i:tä enkä i:n pilkkuakaan. Pois huoneestani!"

Hän astahti askeleen takaperin kummastuksissaan ja seisoi pöytää vasten
pureksien kynsiään ja mulkoillen minuun, ja hänen pirullisilla
kasvoillaan kiistelivät pelko ja pettymys. "Te olette siis pettänyt
minua", sanoi hän vihdoin hitaasti.

"Olen antanut teidän pettää itse itsenne", vastasin minä katsoen häneen
halveksivasti ja tuntematta lainkaan sitä pelkoa jota hän tuokioksi oli
minussa herättänyt. "Menkää ja tehkää pahimpanne."

"Te tiedätte mitä tekonne merkitsee", sanoi hän. "Minä voin toimittaa
teidät hirsipuuhun -- tai pahempaankin."

"Menkää!" huusin minä.

"Oletteko ajatellut ystäviänne?" jatkoi hän pilkaten.

"Menkää!" sanoin minä.

"Esimerkiksi neiti de la Vireä, jos hän jotenkuten sattuisi joutumaan
käsiini? Hänen osakseen ei tule hirsipuu. Muistatte kai Foucaud't jotka
poltettiin?" ja hän nauroi.

Tuo kamala uhkaus, jota tiesin hänen käyttäneen äitiänikin kohtaan,
vaikutti minuun niin että syöksähdin eteenpäin voimatta kauemmin
hillitä itseäni. Seuraavassa tuokiossa olisin varmaankin ottanut häntä
kurkusta ja kuristanut hengen pois hänen kurjasta raadostaan, jollei
sallimus hyvyydessään olisi tullut minua pelastamaan. Ovi, jolle hän jo
kauhuissaan oli asettanut kätensä, avautui äkkiä. Sisään astui Simon,
joka suljettuaan oven jälkeensä jäi seisomaan katsoen vuoroin
kumpaankin hermostuneessa epätietoisuudessa; hänen mielessään taisteli
hänen Sorbonnen ajoilta perimänsä kunnioitus pappisarvoa kohtaan ynnä
raivo, jonka epätoivo pusertaa esiin heikoimmastakin.

Samalla kun hänen läsnäolonsa ehkäisi minun aikomukseni, näytti se
antavan isä Antoinelle rohkeutta, sillä pappi ei paennut, vaan kääntyi
vielä kerran minun puoleeni kasvot vihan ja pettymyksen synkentäminä.
"Hyvä", lausui hän käheästi. "Tuhotkaa itsenne jos niin haluatte! Minä
neuvon teitä telkeämään ovenne, sillä tunnin päästä tulevat vartiat
viemään teitä tutkittavaksi."

Simon huudahti kuullessaan tämän uhkauksen, niin että minä käännyin
katsomaan poikaan. Hänen polvensa tutisivat ja hänen hiuksensa
seisoivat pystyssä.

Pappi näki hänen kauhunsa ja sen suoman edullisen tilaisuuden. "Niin,
tunnin kuluttua", jatkoi hän hitaasti tähdäten häneen julman katseensa.
"Tunnin kuluttua, poikani! Te mahtanette rakastaa tuskia, kun ajatte
niitä takaa, ja lienette kyllästynyt elämään, kun haluatte viskata sen
pois. Taikka odottakaas", lisäsi hän äkkiä, katseltuaan hetken aikaa
Simonin tuskia ja arvattavasti saaden siitä vielä viimeisen
toivonsäteen. "Minä tahdon olla armollinen. Annan teille vielä yhden
mahdollisuuden."

"Ja itsellennekö myös?" virkoin minä hymähtäen pilkallisesti.

"Vaikkapa niinkin", vastasi hän kääntymättä poispäin vapisevasta
pojasta, jonka hän katseellaan näytti lumoavan. "Annan teille aikaa
harkita asiaa aina puoleen tuntiin auringonlaskun jälkeen tänä iltana.
Jos päätätte suostua ehtoihini, niin tulkaa tapaamaan minua silloin.
Lähden tänä iltana matkalle Pariisiin ja tahdon antaa teille
mahdollisuuden aina viimeiseen hetkeen saakka. Mutta", jatkoi hän
julmasti, "jollette tule minua kohtaamaan tai kohtaatte minut yhtä
itsepintaisena -- niin tehköön Jumala minulle sen ja vielä enemmän, jos
näette auringon nousevan kolmasti."

Jokin mielijohde, en tiedä mikä, sillä minä en hetkeäkään ajatellut
suostua hänen ehtoihinsa tai mennä häntä kohtaamaan, sai minut
kysäisemään: "Missä?"

"Tuomiokirkon esipihalla", vastasi hän hetkisen mietittyään.
"Koilliskulman luona, puoli tuntia auringonlaskun jälkeen. Se on
rauhallinen paikka."

Simonilta pääsi tukahdutettu huudahdus. Ja sitten oli huoneessa hetken
aikaa äänetöntä, minkä kuluessa Simon hengitti kiivaasti ja
epätasaisesti ja minä seisoin paikalleni naulattuna, katsoen pappiin
niin pitkään ja omituisesti että isä Antoine laski kätensä jälleen
ovensalvalle ja vilkaisi levottomasti taakseen. Eikä hän rauhottunut
ennenkuin oli saanut selville, kuten hän kuvitteli, omituisen katseeni
syyn.

"Haa!" virkkoi hän, ohuitten huulten vetäytyessä itserakkaaseen hymyyn
hänen omasta terävänäköisyydestään. "Minä ymmärrän. Te aiotte tappaa
minut illalla? Sallikaa minun sanoa teille, että tämä talo on
vartioitu. Jos teillä lähtiessänne täältä minua kohtaamaan on yksikään
seuralainen mukananne -- jollei se ole herra d'Agen, johon voin luottaa
-- niin minä saan varotuksen ja poistun ennenkuin saavutte
kohtauspaikalle. Ja poistun, muistakaa se", lisäsi hän julmasti
hymyillen, "kirjottamaan teidän kuolemantuomiotanne."

Sen sanottuaan hän meni ulos sulkien oven jälkeensä, ja me kuulimme
hänen askeltensa laskeutuvan pehmeästi alas portaita. Minä tuijotin
Simoniin ja hän minuun tuntien niin suurta hämmästystä ja kammoa kuin
niin merkillinen yhteensattumus luonnollisesti herättää.

Sillä niinkuin ihmeen kautta oli pappi maininnut saman paikan ja ajan
kuin samettisolmukkeen lähettäjä!

"Hän menee", sanoi Simon kasvot punottavina ja värisevin äänin, "ja he
menevät."

"Ja pimeässä he eivät tunne häntä", mumisin minä. "Hän on jokseenkin
minun pituiseni. He luulevat häntä minuksi!"

"Ja tappavat hänet!" huusi Simon hysteerisesti. "He tappavat hänet! Hän
menee surman suuhun, herra. Se on Jumalan sormi."




XX. Kuninkaan kasvot.


Näytti niin tarpeelliselta saada rikos todistetuksi Bruhlin
toimeenpanemaksi, jos pappi todellakin saisi surmansa minulle
viritetyssä ansassa, että olin vähällä joutua alttiiksi erehdykselle,
jonka kaltaisiin toiminnan-miehet ovat hyvin taipuvaisia. Sillä ensi
ajatukseni oli seurata pappia tuomiokirkon esipihalle tarpeeksi lyhyen
matkan päässä saadakseni, jos mahdollista, murhaajat ilmi itse teossa,
ja varustettuna riittävillä apuvoimilla ottaakseni heidät kiinni. Ansio
tämän menettelytavan hylkäämisestä tulee Simonille, joka osotti minulle
sen vaarat niin vakuuttavalla tavalla että minä suuremmitta
vastusteluitta näin viisaaksi luopua siitä.

Sensijaan seurasin hänen antamaansa neuvoa ja lähetin hänet herra
d'Agenin asunnolle pyytämään tätä nuorta herraa tulemaan minun luokseni
ennen iltaa. Etsittyään herra d'Agenia turhaan hänen asunnostaan
ja muistakin paikoista löysi Simon hänet kuninkaallisen linnan
tennis-pihalta ja esittäen ovelan tekosyyn toi hänet luokseni tuntia
ennen määräaikaa.

Vieraani luonnollisesti ihmetteli huomatessaan ettei minulla ollut
mitään erityistä hänelle sanottavana. En uskaltanut kertoa hänelle sitä
mikä oli ajatuksissani, ja muuta keksimään ei minulla ollut
mielikuvitusta. Mutta iloisuutensa ja noitten pienten sievistelyjen
lisäksi, joihin hän pani tavatonta huolta haluten nähtävästi niillä
peittää luonteensa todellista kulta-arvoa -- luonteen, jolta ei
puuttunut uljuutta eikä selkärankaa -- oli hän vielä erittäin
hyvänlaatuinen. Tullen vihdoin siihen uskoon että olin lähettänyt
hakemaan häntä vain pelkästä päähänpälähdyksestä, käytti hän kaiken
taitonsa huvittaakseen minua ja haukkuakseen Bruhlia -- mikä olikin
hänelle hyvin mieluisaa ajankulua. Ja tällä tapaa hän pitkitti
käyntinsä kahdeksi tunniksi.

Minun ei tarvinnut kauan odottaa ennenkuin sain todistuksen tämän
Simonin esittämän varokeinon viisaudesta. Arvelimme olevan varovaisinta
pysytellä huoneella vieraamme lähdettyä, ja niin vietimme yön tulematta
tietämään oliko tapahtunut mitään vai ei. Mutta noin kello seitsemän
tienoissa seuraavana aamuna eräs markiisin palvelijoista saapui
luoksemme herra d'Agenin lähettämänä tuoden uutisen -- mikä ei ollut
enää uutinen sitten kun olimme kuulleet hänen kiireiset askeleensa
portailta -- että edellisenä iltana oli hyökätty isä Antoinen kimppuun
ja surmattu hänet!

Minä otin vastaan tämän sanoman toivoni toteutumisesta vakavalla
kiitollisuudella, Simon taas niin liikutettuna että kun sanan tuoja oli
mennyt, hän istui tuolille ja alkoi nyyhkyttää ja väristä ikäänkuin hän
verivihollisen sijasta olisi kadottanut äitinsä. Käytin tätä
tilaisuutta pitääkseni hänelle saarnan epärehellisten toimintakeinojen
seurauksista; enkä voinut itsekään väristyksettä muistella tuon miehen
viimeksi minulle lausumia sanoja taikka niitä laittomia ja rikollisia
aikomuksia, joita hän nautinnolla oli hautonut vielä seisoessaan ihan
sen kuilun partaalla, joka oli nielevä sekä hänet että hänen
suunnitelmansa ikuiseen pimeyteen.

Ylimpänä tunteena mielessäni oli luonnollisesti kevennys. Olinhan taas
vapaa. Kaiken todennäköisyyden mukaan oli pappi pitänyt tietonsa
ominaan, joten hänen kätyrinsä ilman häntä olisivat voimattomia. Simon
oli tosin kuullut, että kaupungissa vallitsi suuri kiihtymys tapahtuman
johdosta ja että monet sysäsivät syyn hugenottien niskoille. Mutta me
emme antaneet tämän seikan vähentää tyytyväisyyttämme, eikä minulla
ollut mitään aavisteluja ennenkuin korviimme saapui toisten kiireisten
askelten ääni portailtamme.

Tunsin ne heti herra d'Agenin askeliksi, ja jokin tuhoa ennustava
sointi niitten kajahtelussa sai minut nousemaan jaloilleni ennenkuin
hän avasi ovenkaan. Niin paljonpuhuva kuin olikin hänen ensimäinen
kiireinen silmäyksensä ympäri huoneen, sai hän minut nähdessään
takaisin tavallisen tyyneytensä. Hän tervehti minua ja puhui
levollisesti, vaikka nopeasti. Mutta hän oli hengästynyt, ja minä
huomasin paikalla ettei hän sipittänyt puhuessaan.

"Olen iloinen tavatessani teidät", virkkoi hän sulkien huolellisesti
oven jälkeensä, "sillä minä tuon huonoja uutisia, eikä ole varaa hukata
silmänräpäystäkään. Kuningas on allekirjottanut määräyksen teidän
viipymättömästä vangitsemisestanne, herra de Marsac, ja jos kerran
joudutte linnaan, niin on vaikea sanoa mitä ei saattaisi tapahtua."

"Minun vangitsemisestani?" huudahdin minä. Lienee anteeksiannettavaa,
jos tämä uutinen tapasi minut valmistumattomana.

"Niin", vastasi hän nopeasti. "Kuningas on allekirjottanut sen
marsalkka Retzin pyynnöstä."

"Mutta mistä syystä?" huusin minä tyrmistyneenä.

"Isä Antoinen murhasta. Suokaa minulle anteeksi", jatkoi hän
painavasti, "mutta nyt ei ole aikaa sanoihin. Linnavouti on juuri tällä
hetkellä tulossa teitä vangitsemaan. Teidän ainoa toivonne on koettaa
välttää häntä ja päästä kuninkaan puheille. Olen taivuttanut setäni
menemään teidän kanssanne ja hän odottaa asunnossaan. Ei kuitenkaan ole
hukattava silmänräpäystäkään, jos tahdotte päästä kuninkaan eteen
ennenkuin teidät vangitaan."

"Mutta minä olen syytön!" huusin minä.

"Minä tiedän sen", vastasi herra d'Agen, "ja voin todistaa sen. Mutta
jollette pääse kuninkaan puheille, ei syyttömyytenne auta teitä
ollenkaan. Teillä on mahtavia vihamiehiä. Tulkaa, älkääkä siekailko
enempää, herra de Marsac, minä pyydän teitä", lisäsi hän.

Hänen käytöksensä vakuutti minulle selvemminkin kuin hänen sanansa että
asiat olivat täperällä, ja lykäten toiseen kertaan järkeilyt kiitin
häntä kiireisesti hänen ystävällisestä avustaan. Sieppasin miekkani,
joka virui tuolilla, ja vyötin sen vyölleni; Simonin sormet vapisivat
niin ettei hänestä ollut mitään apua. Tämän tehtyäni nyökkäsin herra
d'Agenia menemään edellä ja seurasin häntä, Simonin liittyessä
matkaamme omasta alotteestaan. Silloin oli noin kello yhdentoista aika
aamupäivällä.

Seuralaiseni juoksi alas portaita ilman muodollisuuksia ja niin
nopeasti että minä sain panna kaikkeni pysyäkseni hänen kintereillään.
Ulko-ovella hän viittasi minua pysähtymään ja mennen itse kadulle
silmäsi levottomana St. Denys-kadulle päin. Onneksi oli väylä vielä
selvä, ja hän antoi minulle merkin seurata. Minä tottelin, ja alkaen
kävellä vastakkaiseen suuntaan niin joutuin kuin taisimme olimme pian
jättäneet kadunkulman itsemme ja talon välille.

Jos luulimme nyt pääsevämme menemään huomaamatta, niin saimme hyvinkin
pian huomata pettyneemme. Talo oli, kuten olen maininnut, hiljaisella
syrjäkadulla, jota etäämpänä rajotti aina jonkun matkan päässä
tukipylväillä varustettu puutarhamuuri. Olimme tuskin kulkeneet
toistakymmentä askelta oveltani, kun erään tukipylvään suojasta
pujahti mies, joka pikaisesti katsahdettuaan meihin alkoi juosta St.
Denys-katua kohti.

Herra d'Agen katsoi taakseen ja nyökkäsi. "Siinä menee sanansaattaja",
virkkoi hän. "He yrittävät katkaista meiltä tien, mutta luulenpa että
meillä on heistä riittävästi etumatkaa."

Minä en vastannut mitään, sillä tunsin antautuneeni kokonaan hänen
käsiinsä. Mutta kun kuljimme pitkin Valois-katua, jonka eräässä osassa
siihen aikaan päivästä pidettiin markkinoita, mitkä saivat sinne
kerääntymään melkoisen paljouden talonpoikia ja muuta kansaa, luulin
huomaavani tavattoman touhun ja kiihtymyksen merkkejä. Ei tuntunut
uskottavalta että jonkun papin murha vaikuttaisi niin moniin ihmisiin
ja niin suuressa määrässä, ja minä kysyin herra d'Agenilta mitä hän
arveli.

"Huhutaan", vastasi hän hiljentämättä vauhtiaan, "että kuningas aikoo
muuttaa viipymättä eteläänpäin, Tours'in kaupunkiin."

Mutisin ilmi hämmästykseni ja tyytyväisyyteni. "Hän aikoo siis sopia
hugenottien kanssa?" kysyin.

"Siltä näyttää", vastasi d'Agen. "Retzin puolue on siitä syystä
kiukkuisella tuulella ja koettaa purkaa sitä teihin, jos se heille
suinkin onnistuu. Varokaa!" lisäsi hän äkkiä. "Tuolla on pari heidän
miestään!"

Puhuessamme pujottelehdimme ulos väentungoksesta ja minä näin muutamia
askeleita edellämme meitä vastaan tulemassa pari hovin herroja yhtä
monen palvelijan saattamina. Hekin huomasivat samassa meidät ja
lähtivät tulemaan poikki kadun, mikä sillä kohtaa oli kohtalaisen
leveä, aikoen ilmeisesti pysäyttää meidät. Me poikkesimme kuitenkin
yhtäaikaa menemään heidän puolelleen, joten tulimme vastatusten heidän
kanssaan keskitiellä.

"Herra d'Agen", huudahti etumainen puhuen kopealla äänellä ja heittäen
vihaisen syrjäsilmäyksen minuun, "minusta on ikävää nähdä teitä
sellaisessa seurassa! Te ette arvattavasti tiedä eräästä määräyksestä,
joka juuri on annettu linnanvoudille ja joka kohdistuu tähän herraan."

"Ja jos niin onkin, niin mitä sitten?" sipitti toverini silkkisimmällä
äänellään.

"Mitäkö sitten?" huusi toinen rypistäen kulmiaan ja astahtaen hiukan
eteenpäin.

"Aivan niin", toisti d'Agen asettaen kätensä miekankahvaan ja
peräytymättä tuumaakaan. "Minä en tiennyt että hänen majesteettinsa on
nimittänyt teidät linnanvoudiksi, herra Villequier, tai että teillä on
valtuutus, joka oikeuttaa teidät pysähdyttämään aatelismiehiä
julkisilla kaduilla."

Herra Villequier punastui suuttumuksesta. "Te olette nuori, herra
d'Agen", sanoi hän, ja hänen äänensä värisi, "muuten saattaisin teidät
maksamaan tämän kalliisti!"

"Tämä ystäväni ei ole nuori", vastasi d'Agen kumartaen. "Hän on
jalosukuinen synnyltään, herra Villequier, ja hänet luetaan, kuten
juuri eilen kuulin, Ranskan parhaimpien miekkamiesten joukkoon, eikä
hän ole mikään gaskonjalainen. Jos olette halukas pidättämään hänet,
niin tehkää se, olkaa hyvä. Ja minulla on kunnia ottaa osalleni teidän
poikanne."

Meillä oli tällöin kaikilla käsi miekankahvassa, joten ei olisi
vaadittu kuin ensimäinen isku, jotta olisi syntynyt tuollainen
katukahakka, jollaiset siihen aikaan olivat tavallisempia kuin nyt.
Joukko markkinakansaa oli äänekkään sananvaihtomme vetämänä keräytynyt
ympärille ja odotti innokkaana mitä tulisi tapahtumaan. Mutta
Villequier, kuten toverini ehkä tiesi, oli gaskonjalainen yhtä paljon
mieleltään kuin syntyperältäänkin, ja kun hän näki meidän päättäväiset
muotomme, malttoi hän mielensä. Kohauttaen olkapäitään teeskennellyn
halveksivasti, mikä ei vaikuttanut keneenkään, hän viittasi
palvelijoitaan jatkamaan matkaa ja astui itse sivulle.

"Kiitän teitä kohteliaasta tarjouksestanne", sanoi hän ilkeämielisesti
hymyillen. "Tulen pitämään sen muistissani. Mutta, kuten sanotte, minä
en ole linnavouti."

Välittämättä paljonkaan hänen sanoistaan me kumarsimme, menimme hänen
ohitseen ja riensimme eteenpäin. Mutta vaaraa ei ollut vältetty.
Ensiksikin oli tämä kohtaus maksanut meille muutamia kalliita
minuutteja, ja lisäksi lähti gaskonjalainen seuraamaan meitä annettuaan
meidän päästä jonkun matkaa edelle. Hänen palvelijansa olivat, niin
otaksuimme, ohikulkiessaan virkkaneet että toinen meistä oli isä
Antoinen murhaaja, ja tuo huhu levisi väkijoukkoon kulovalkean lailla.
Eikä kulunut monta hetkeä ennenkuin näimme että jälissämme seurasi
parvi roskajoukkoa, joka teki Simon Fleix'n kovasti levottomaksi.
Huolimatta siitä halveksimisesta, mitä ihailtavalla tavalla käyttäytyvä
herra d'Agen heitä kohtaan osotti, olisi meille ehkä käynyt
tarpeelliseksi kääntyä ympäri ja opettaa heitä, jollemme juuri viime
tingassa olisi ehtineet herra de Rambouillet'n asunnolle, jonka ovella
tapasimme puolitusinaa asestettuja palvelijoita, joitten näkeminen sai
ahdistelijamme peräytymään osottaen heidän luokkaansa kuuluville
ominaista pelkuruutta.

Jos olin viime aikoina ollut taipuvainen pitämään markiisi de
Rambouillet'ta horjuvana luonteena, niin tällä kertaa ei minulla ollut
mitään syytä moitteeseen, olkoonpa hänen omaksumansa kanta johtunut
herra d'Agenin esityksistä tai siitä ajatuksesta että ilman minua hänen
sydämellään olevat suunnitelmat raukeisivat tyhjiin. Tapasin hänet
sisällä odottamassa kolme herraa seurassaan, kaikki levätit harteilla
ja valmiina matkaan; ja hänen otsallaan asuva lujan päättäväinen ilme
osotti, ettei hänen edessään oleva pulma ollut tavallista laatua. Ei
hetkeäkään hukattu, ei edes selityksiin. Viitaten minut takaisin ovelle
ja vaihtaen joitakin lauseita sisarenpoikansa kanssa hän antoi
lähtömääräyksen ja me menimme ulos talosta yhdessä joukossa.
Epäilemättä vaikutti häneen jossakin määrin se seikka että minua
tuhoamaan pyrkivät henkilöt olivat hänen poliittisia vihamiehiään;
sillä minä näin hänen piirteittensä jäykkenevän, kun hänen katseensa
sattui herra de Villequier'hen, joka ulos astuessamme kulki verkalleen
talon ohi. Gaskonjalaisessa ei kuitenkaan ollut miestä ryhtymään
millekään niin suuren seurueen kanssa ja hän vetääntyi syrjään;
vaihdettuaan kylmän tervehdyksen hänen kanssaan suuntasi Rambouillet
kulkumme linnaa kohti ripein askelin. Hänen sisarenpoikansa ja minä
kävelimme hänen kummallakin puolellaan, ja toiset, luvultaan kymmenen
tai yksitoista, seurasivat kintereillämme tiheänä ryhmänä; saattueemme
osotti siten niin varmaa ja päättäväistä käytöstä että roskajoukko,
joka oli jäänyt seisoskelemaan talon ulkopuolelle, hajosi kaikille
suunnille. Muutamat tiellemme sattuneet rauhalliset ihmisetkin
pujahtivat varovaisuuden vuoksi porttisyvennyksiin tai astuivat syrjään
jättäen kadun koko leveydeltään meidän käytettäväksemme.

Panin merkille -- ja luulen sen lisänneen levottomuuttani -- että
johtajamme oli pukeutunut tavallista huolellisemmin ja loisteliaammin,
mutta, päinvastoin kuin seuralaisensa, ei ollut ottanut mitään aseita.
Rientäessämme eteenpäin käytti hän aikaa hyväkseen antaakseen minulle
joitakin neuvon sanoja. "Herra de Marsac", sanoi hän katsahtaen minuun
äkkiä, "sisarenpoikani on antanut minun ymmärtää että te jättäydytte
kokonaan minun käsiini."

Minä vastasin etten pyytänyt sen parempaa onnea ja että, kävipä miten
hyvänsä, minä kiitin häntä sydämeni pohjasta.

"Suvaitkaa sitten olla vaiti kunnes pyydän teitä puhumaan", vastasi hän
tuikeasti -- sillä hän oli niitä luonteita jotka äkillinen jännitys
tekee karvaiksi ja tuimiksi. "Ja, mikä tärkeintä, ei mitään
väkivaltaisuuksia ilman minun määräystäni. Meidän on taisteltava
taistelu ja ankara, mutta voitto on saavutettava päällämme. Jos suinkin
voimme, niin estämme linnanvoudin pääsemästä teihin kajoamaan."

Ja jollei se onnistuisi? Minä muistin isä Antoinen käyttämät uhkaukset
ja silloin katosivat silmistäni katu ja sen valoisa kirkkaus ja vilkas
hyörinä. En tuntenut enää tuulen terveellistä raikkautta. Tunsin
sensijaan ummehtuneen ilman ja näin ympärilläni ahtaan kopin ja
naamioituja olentoja ja muita silmäänpistävämpänä mustan miehen
nahkaesiliina vyöllä kumartuneena hiilivalkean yli, josta leiskui
kelmeitä liekkejä. Ja minä olin sidottu. Tunsin täydellistä
avuttomuutta, mikä on uljuuden viimeinen koetuskivi. Mies läheni ja
sitten -- sitten, Jumalan kiitos, näky hävisi. Herra d'Agenin huudahdus
toi minut takaisin todellisuuteen ja siihen siunattuun tietoon ettei
taistelu vielä ollut päättynyt.

Huomasin olevamme parinkymmenen askeleen päässä palatsin portilta,
mutta yhtä lähellä oli toinenkin seurue, joka oli juuri pistäytynyt
esiin eräältä syrjäkadulta ja riensi nyt kilvan meidän kanssamme
silminnähtävästi aikoen ehtiä edellemme. Kilpakäynti päättyi siten että
molemmat seurueet saapuivat yhtäaikaa sisäänkäytävälle, mikä aiheutti
hieman tyrkkimisiä palvelijain kesken. Tämä olisi johtanut varmaan
tappeluunkin, jollei de Rambouillet olisi antanut niin ankaroita
määräyksiä seurueelleen. Huomasin samassa edessäni rivin mulkoilevia
kasvoja, kymmenkunta uhkaavaa kättä ojentui minua kohti ja yhtä monta
ääntä, joitten joukossa tunsin Fresnoyn, huusi meluten: "Tuossa hän on!
Tuossa hän on!"

Siististi puettu vanhanpuoleinen mies astui esiin paperi kädessään ja
puolentusinan pertuskamiehensä avustamana hän olisi heti minut
pidättänyt, jollei herra de Rambouillet olisi tullut väliin käyttäytyen
huolettomalla ylemmyydellä, mikä sopi hänelle sitä paremmin kun hänellä
ei ollut muuta asetta kuin ratsastusraippa kädessään. "No, no! Mitäs
tämä on?" sanoi hän kevyesti. "Minä en ole tottunut siihen että minun
väelleni tehdään mitään ilman minun lupaani, herra linnavouti. Kai te
tunnette minut?"

"Vallan hyvin, herra markiisi", vastasi mies jäykän kunnioittavasti;
"mutta tämä tapahtuu kuninkaan nimenomaisesta määräyksestä."

"Hyvä", vastasi suojelijani silmäillen tyvenesti linnanvoudin takana
näkyviä kasvoja, ikäänkuin tekisi niistä luetteloa, mikä sai jotkut
herroista osottamaan levottomuuden oireita. "Se nähdään pian, sillä
aiomme juuri pyrkiä hänen majesteettinsa puheille."

"Ei tämä herra", vastasi linnavouti lujasti, kohottaen jälleen kätensä.
"Minä en voi päästää häntä menemään."

"Kyllä, myöskin tämä herra, teidän luvallanne", vastasi markiisi
työntäen kevyesti käden syrjään ratsastusraipallaan.

"Herra markiisi", virkkoi toinen peräytyen askeleen ja puhuen hiukan
kiivaasti, "tämä ei ole mitään leikkiä, luvallanne sanoen. Minulla on
kuninkaan oma määräys ja sitä ei ole lupa vastustaa."

Ylimys naputti hopeista makeisrasiaansa ja hymyili. "Minä tahdon olla
viimeinen sitä vastustamaan -- jos teillä on se", virkkoi hän
raukeasti.

"Voitte lukea sen itse", vastasi linnavouti, jonka kärsivällisyys oli
lopussa.

Herra de Rambouillet otti pergamenttiliuskan sormenpäillään, silmäili
sitä ja antoi sen takaisin. "Niinkuin arvasinkin", lausui hän,
"ilmeisesti väärennetty."

"Väärennetty!" huusi virkamies suuttumuksesta tulipunaisena. "Ja minä
sain sen kuninkaan oman kirjurin kädestä!" Hänen takanaan syntyi
tällöin sorinaa; mikä mutisi: "Häpeämätöntä", mikä mitäkin -- ja kaikki
niin uhkaavan näköisinä että markiisin seurueen herrat ryhmittyivät
hänen taakseen ja d'Agen naurahti hurjasti.

Mutta markiisi de Rambouillet pysyi järkähtämättömänä. "Saittepa sen
keneltä hyvänsä", vastasi hän. "Se on väärennetty ja minä vastustan sen
täytäntöönpanemista. Jos suvaitsette odottaa minua täällä, niin lupaan
kunniasanallani luovuttaa tämän herran haltuunne tunnin kuluessa, jos
määräys osottautuu päteväksi. Jollette tahdo odottaa, käsken
palvelijaini raivata tien, ja jos ikävyyksiä seuraa niin vastuu on
teidän."

Hän puhui niin päättäväisesti ettei ollut vaikea nähdä kysymyksessä
olevan enemmän kuin yksityisen miehen vangitseminen. Niin olikin.
Todellinen kiista oli siitä, luisuiko kuningas, jonka epävakavuuden
kanssa oli vaikea osata menetellä, takaisin entisten neuvonantajainsa
käsiin vai ei. Minun vangitsemiseni oli pelisiirto, jonka tarkotuksena
oli olla vastaiskuna sille voitolle jonka Rambouillet oli saavuttanut
saadessaan kuninkaan taivutetuksi muuttamaan Toursiin, joka oli
hugenottien naapuruudessa ja josta käsin yhtyminen näihin olisi
helppoa.

Linnavouti saattoi epäilemättä arvata tällaisten asiain olevan
kysymyksessä. Hän tiesi että hänen käsissään olevan määräyksen pätevyys
riippui siitä, kumpi puolue pääsi toisesta voitolle, ja nähdessään
herra de Rambouillet'n päättäväisen esiintymisen hän antoi perään.
Tullen useammin kuin kerran keskeytetyksi seurueensa puolelta, jonka
joukossa oli joitakin Bruhlin miehiä, hän mutisi vastahakoisesti
suostuvansa ehdotukseemme, minkä jälkeen markiisi hetkeäkään
vitkastelematta tarttui käsivarteeni ja riennätti minut pihan poikki.

Niin pitkälle oli kaikki käynyt hyvin. Mieleni alkoi rohkaistua. Mutta
mitä markiisiin tuli, purkautui hänen levottomuutensa, jonka hän
linnavoudin edessä oli salannut, portaita ylös noustessamme äkäiseen
muminaan, josta sain selville sen verran että pääottelu oli vielä
tulossa. En senvuoksi hämmästynyt, kun eräs ovenvartia esihuoneeseen
saapuessamme nousi ylös ja astuen lattian poikki asettui meidän ja
kuninkaan huoneen oven väliin, ilmottaen markiisille syvään kumartaen
ettei hänen majesteettinsa voinut ottaa vastaan.

"Hän ottaa kyllä vastaan minut", huusi markiisi luoden kopean katseensa
virnisteleviin hovipoikiin ja hoviherroihin, jotka hänen silmäyksensä
edessä tulivat heti vakaviksi.

"Minulla on nimenomainen määräys olla päästämättä ketään sisään",
vastasi mies.

"No, no! Se määräys ei koske minua", sanoi seuralaiseni säikähtymättä.
"Minä tiedän mitä toimia kuninkaalla on ja olen tullut häntä
auttaakseni." Ja kohottaen kätensä hän sysäsi säikähtyneen vartian
syrjään ja avasi päättävästi kuninkaan huoneen oven.

Kuningas istui useitten henkilöitten ympäröimänä panemassa juuri
ratsastussaappaita jalkaansa. Kuullessaan tulomme hän käänsi päätään
hämmästyneen näköisenä ja pudotti hämmennyksissään toisen käsissään
olevista norsunluukalikoista; hänen ilmeensä, samoinkuin hänen
ympärillään seisovienkin, johti vastustamattomasti mieleeni
luvattomasta teosta tavatun koulupoikalauman.

Hän sai kuitenkin takaisin mielenmalttinsa melkein samassa ja kääntyen
selin meihin jatkoi puheluaan ympärillä seisovien kanssa sellaisista
mitättömistä seikoista mitkä tavallisesti hänen mieltään kiinnittivät.
Hän pitkitti keskustelua hyvin vapaassa äänilajissa, ollen tahallaan
välittämättä meidän läsnäolostamme; mutta oli ilmeistä että hän kyllä
muisti sen ja että se kylmä ja ankara katse, jonka markiisi häneen
suuntasi, synnytti hänessä epämieluisaa levottomuutta.

Vaikka markiisi ei näyttänyt lainkaan säikähtyvän tästä
välinpitämättömästä vastaanotosta, niin minä puolestani tunsin
luottamukseni häviävän. Niin, olinpa vähällä katua että olin
ryhtynytkään näin hyödyttömään yritykseen. Portilla odottava
vangitsemismääräys tuntui vähemmän pelottavalta kuin hänen
majesteettinsa kasvava epäsuosio, jonka näin tulevan osakseni
pysyessäni siinä missä olin. En tarvinnut kuninkaan vieressä
hymyilevänä seisovan marsalkka Retzin julkeata katsetta enkä huoneen
perällä olevain parin hovipojan naurua, tunteakseni toivon
rippeittenkin häviävän; ja jotkut seikat taas, joitten olisi luullut
rohkaisevan minua -- joittenkin kuninkaan ympärillä olevien levottomuus
ja marsalkka Retzinkin käytöksen alla piilevä huolestuneisuus -- jäivät
minulta kokonaan huomaamatta.

Selvästi näin vain sen, että kuninkaan hämminki oli nopeasti
muuttumassa suuttumukseksi. Hänen poskiaan peittävä maali esti mitään
värinmuutoksia näkymästä, mutta hänen rypistetyt kulmansa ja se
hermostunut tapa, millä hän vuoroin otti pois ja pani päähänsä
jalokivillä koristettua hattuaan ilmaisivat hänen mielentilansa.
Viimein hän viittasi erästä herraa seuraamaan ja meni ikkunan luokse,
mistä herra jonkun hetken perästä tuli meidän luoksemme.

"Herra de Rambouillet", lausui hän kylmällä ja virallisella
äänenpainolla, "hänen majesteetilleen on tämän herran läsnäolo
vastenmielinen ja hän vaatii häntä heti poistumaan."

"Hänen majesteettinsa sana on laki", vastasi suojelijani syvään
kumartaen ja puhuen selvällä äänellä joka kuului ympäri huoneen, "mutta
se asia, jonka takia tämä herra on täällä, on erinomaisen tärkeä ja
koskee hänen majesteettinsa persoonaa."

Herra de Retz nauroi ivallisesti. Toiset hovimiehet näyttivät
vakavilta. Kuningas kohautti ärtyneen näköisenä olkapäitään, mutta
hetken empimisen perästä, minkä aikana hän katsoi ensin Retziin ja
sitten Rambouillet'hen, hän viittasi markiisia tulemaan luoksensa.

"Mitävarten olette tuonut hänet tänne?" mutisi hän tuikeasti katsahtaen
karsaasti minuun. "Hänen kanssaan olisi ollut meneteltävä minun
määräykseni mukaan."

"Hänellä on tiedonantoja teidän majesteetillenne yksityisesti", vastasi
Rambouillet. Ja hän katsoi kuninkaaseen niin merkitsevästi että luulen
tämän yhtäkkiä muistaneen Rosnyn kanssa tekemänsä sopimuksen ja minun
osani siinä, sillä hän hätkähti kuin äkkiä unesta herätetty.
"Estääkseen näitä tiedonantoja saapumasta teidän korviinne, sire",
jatkoi suojelijani, "ovat hänen vihamiehensä käyttäneet väärin teidän
majesteettinne hyvintunnettua oikeudentuntoa."

"Oh, pysähtykää, pysähtykää toki!" huusi kuningas nykäisten esiin
lyhyttä levättiään, joka ulottui ainoastaan hänen vyötäisiinsä. "Tuo
mieshän on tappanut papin! Hän on tappanut papin, kuuletteko!" toisti
hän vakaumuksella, ikäänkuin olisi nyt saanut kiinni oikeasta
todistuskappaleesta.

"Se ei ole totta, suokoon teidän majesteettinne anteeksi", vastasi
Rambouillet järkähtämättömän levollisesti.

"Ohoh! Ovathan todistukset selvät", virkkoi kuningas äreästi.

"Mitä siihen tulee, sire", vastasi seuralaiseni, "jos syytös tarkottaa
isä Antoinen murhaa, niin uskallan sanoa että siihen ei ole mitään
todistusta."

"Siinä te erehdytte!" vasaasi kuningas. "Kuulin sen omin korvin tänä
aamuna."

"Suvaitsisitteko, sire, kertoa millainen se oli?" tiukkasi herra de
Rambouillet.

Mutta silloin katsoi marsalkka Retz tarpeelliseksi sekaantua
keskusteluun. "Pitääkö meidän muuttaa hänen majesteettinsa huone
oikeussaliksi?" virkkoi hän pehmeästi. Siihen saakka hän oli pysynyt
vaiti, luottaen luultavasti siihen vaikutukseen minkä hän jo oli tehnyt
kuninkaaseen.

Herra de Rambouillet ei piitannut hänestä mitään.

"Mutta Bruhl", sanoi kuningas, "katsokaas, Bruhl sanoo..."

"Bruhl!" keskeytti toverini niin halveksivasti että kuningas säpsähti.
"Eihän toki teidän majesteettinne liene pannut arvoa sille mitä hän
sanoo tästä herrasta?"

Saatuaan täten toistamiseen huomautuksen minun huostaani uskotuista
asioista ja siitä kuinka edullista minun syrjäytymiseni olisi
Bruhlille, näytti kuningas ensin hämmentyneeltä ja sitten vihaiselta.
Hän purki kiintymyksensä pariin kiroukseen, lisäten lapsellisesti että
me olimme kaikki pelkkää petturisakkia ja ettei hänellä ollut ketään
johon hän voisi luottaa. Mutta toverini oli vihdoinkin koskettanut
oikeata kieltä, sillä kun kuningas vähän rauhottui, huitaisi hän
syrjään marsalkka Retzin vastalauseet ja käski nyrpeästi Rambouillet'n
sanoa sanottavansa.

"Munkki surmattiin auringonlaskun tienoissa, sire", vastasi
Rambouillet. "Nyt voi sisarenpoikani, herra d'Agen, joka on tuolla
esihuoneessa, kertoa teidän majesteetillenne että hän oli silloin tämän
herran kanssa hänen asunnossaan, saapuen sinne noin tuntia ennen
auringon laskua eilen illalla ja poistuen sieltä vasta tunti sen
jälkeen. Tietysti herra de Marsac voi silloin tuskin olla murhaaja, ja
herra marsalkan täytyy kääntyä toiselle taholle jos hän haluaa kostoa."

"Oikeutta, hyvä herra, ei kostoa", virkkoi marsalkka Retz synkin
katsein. Hänen teräväpiirteiset italialais-kasvonsa kätkivät hyvin
hänen levottomuutensa, mutta hänen ruskealla poskellaan kiihkeästi
tykyttävä pieni valtimo ilmaisi salaisuuden niille jotka hänet
tunsivat. Hänellä oli näyteltävänä vaikeampi osa kuin hänen
vastustajallaan, sillä Rambouillet'n kätten ollessa puhtaat tunsi Retz
itsensä petturiksi, joka minä hetkenä hyvänsä saattoi tulla ilmi ja
saada rangaistuksensa.

"Kutsuttakoon herra d'Agen sisään", sanoi Henrik lyhyesti.

"Ja jos teidän majesteettinne suvaitsee, niin myöskin herra Bruhl",
lisäsi Retz. "Nimittäin jos te, sire, todellakin aiotte ottaa uudelleen
käsiteltäväksi asian, jota pidin jo ratkaistuna."

Kuningas nyökkäsi vastahakoisesti, pahantuulen poimut kasvoillaan.
Epävarman katseensa, joka harvoin kohtasi hänen puhuttelemansa henkilön
katsetta, hän piti lattiaan tähdättynä, ja tämä teki vielä
silmäänpistävämmäksi sen etukumaran ryhdin, joka oli hänelle ominainen.
Huoneessa oli seitsemän tai kahdeksan erinomaisen pientä koiraa, ja
odottaessaan kutsumiaan henkilöitä hän potki milloin yhtä milloin
toista niistä vasuista joissa koirat olivat, ikäänkuin hän siten olisi
keventänyt pahaatuultaan.

Todistajat saapuivat muutamien muitten henkilöitten seuraamina, niiden
joukossa Neversin ja Mercoeurin herttuat, joitten tuli lähteä
ratsastamaan kuninkaan kanssa, ynnä herra de Crillon, joten huone tuli
jokseenkin täyteen. Molemmat herttuat kumarsivat virallisesti
markiisille astuessaan hänen ohitseen, mutta ryhtyivät hiljaisella
äänellä keskustelemaan Retzin kanssa, joka näytti koettavan saada heitä
ajamaan hänen puoltaan asiassa. He näyttivät kuitenkin kieltäytyvän,
kohauttaen lyhyitä levättejään ikäänkuin asia olisi liian vähäpätöinen.
Crillon taas huusi kovalla äänellä ja kiroten tahtovansa tietää mikä
oli kysymyksessä, ja kun se oli hänelle ilmotettu, kysyi nostettiinko
kaikki tämä hälinä yhden kaljupään munkin takia.

Henrik, jonka suopeus kaapua kohtaan oli hyvin tunnettu, heitti häneen
vihaisen katseen, mutta tyytyi sanomaan tiukasti herra d'Agenille: "No,
hyvä herra, mitä te tiedätte tästä asiasta?"

"Odottakaa hetkinen, sire", huusi Rambouillet ennenkuin François ehti
vastata. "Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne, mutta te olette
kuullut herra de Bruhlin kertomuksen. Uskallanko pyytää teiltä, sire,
sitä suosionosotusta, että myöskin minun sallitaan se kuulla?"

"Mitä?" huudahti marsalkka Retz kiukkuisesti. "Mekö tässä siis olemme
tuomareita eikä hänen majesteettinsa? Lempo soikoon!" jatkoi hän
kiivaasti, "mitä helkkarissa meillä on sen kanssa tekemistä? Taivaan
nimessä, minä panen vastalauseeni..."

"Niin, hyvä herra, ja mitä vastaan panette vastalauseenne?" tikaisi
puolustajani kääntyen häneen päin tuikean halveksivana.

"Hiljaa!" huusi kuningas, joka oli kuunnellut melkein poissa
suunniltaan. "Hiljaa! Herran tähden, arvoisat herrat", jatkoi hän
silmäillen ympärillään olevaa piiriä kuninkaallista suuttumusta
ilmaisevin katsein, mikä todella ei tuottanut häpeää hänen kruunulleen,
"tehän unohdatte missä olette. Minä en tahdo tuollaista riitelemistä
minun huoneessani tai muuallakaan. Kadotin Quélus'n ja Maugironin sillä
tavalla, siinä on häviötä kylliksi, ja minä en tahdo sitä, sanon minä!
Herra de Bruhl", lisäsi hän seisoen suorassa ja näyttäen sinä hetkenä
kaikkine maalineen ja korurihkamineenkin kuninkaalta, "herra de Bruhl,
toistakaa kertomuksenne."

On helppo kuvitella millaisin tuntein minä kuuntelin tuota sanakiistaa.
Mieltäni raateli vuoroin toivo ja pelko sitä mukaa mikä puoli
milloinkin näytti pääsevän voitonpuolelle, ja nähtyäni yhtenä hetkenä
edessäni vankityrmän kolkkouden, tunsin seuraavassa tuokiossa vapauden
ilman tuulahdusta, mikä ei milloinkaan ennen ollut tuntunut niin
suloiselta. Niin voimakkaat kuin nämä tunteet olivatkin, pääsi niistä
voitolle uteliaisuus silloin kuin kuulin Bruhlia kutsuttavan ja näin
hänen astuvan esiin kuninkaan käskiessä. Tietäen että tämä mies oli
itse syyllinen, ihmettelin millaisin kasvoin hän astuisi kaikkien
noitten katseitten eteen ja mistä häpeämättömyyden syvyydestä hän saisi
rohkeutta tällaiseen esiintymiseen.

Minun ei olisi kuitenkaan tarvinnut olla huolissani, sillä hän oli
täysin tilaisuuden tasalla. Hänen verevät kasvonsa ja läpitunkevat
mustat silmänsä kohtasivat niin ystäväin kuin vihamiestenkin katseita
rävähtämättä. Hän oli puettu hyvin ja hienosti, sysimusta tukkansa oli
muodinmukaisesti käherretty ja hän näytti samalla kertaa huolettomalta,
kauniilta ja järkähtämättömältä. Joskin hänen tukevampi muotonsa
vaikutti hiukan karkeahkolta, kun hän seisoi siinä herra d'Agenin
rinnalla, joka oli täydellisen hovimiehen perikuva pilkusta pilkkuun,
niin se meni rehellisyyden vaakamaljaan, sillä ihmiset ovat yleensä
taipuvaisia yhdistämään toisiinsa totuuden ja voiman.

"Minä en tiedä enempää kuin tämän, sire", lausui hän levollisesti.
"Satuin kulkemaan tuomiokirkon esipihan poikki murhan tapahtuessa ja
kuulin isä Antoinen huutavan. Hän huusi, ainoastaan kolme sanaa,
kuoleman hädässä olevan ihmisen äänellä. Sanat olivat" -- ja tässä
puhuja katsahti minuun,-- "Haa! Marsac! Apua!"

"Todellakin!"' virkkoi herra de Rambouillet katsahdettuaan lupaa
pyytäen kuninkaaseen. "Ja oliko siinä kaikki? Ettekö nähnyt mitään?"

Bruhl pudisti päätään. "Oli liian pimeä", sanoi hän.

"Ettekä kuullut mitään muuta?"

"En."

"Onko minun siis ymmärrettävä", jatkoi markiisi hitaasti, "että herra
de Marsac vangitaan sentakia että pappi -- Herra olkoon hänen
sielullensa armollinen! -- huusi häntä apuun?"

"Apuun?" huudahti Retz rajusti.

"Apuun?" sanoi kuningas hämmästyneenä. Ja mitä hullunkurisin muutos
tapahtui kaikkien kasvoilla. Kuningas oli ymmällä, Neversin herttua
hymyili, Mercoeurin herttua nauroi ääneen. Crillon huusi meluavasti:
"Sukkela keksintö!" ja enemmistö, joka ei halunnut muuta kuin arvata
voittavan puolueen, virnisteli leveästi tahtomattaankin.

Mutta se mikä kaikista muista tuntui sukkelalta sutkaukselta, teki
aivan toisenlaisen vaikutuksen marsalkka Retziin ja Bruhliin. Edellinen
tuli harmista keltaiseksi ja oli vähällä tukehtua, jälkimäinen näytti
niin tyrmistyneeltä ja säikähtyneeltä kuin olisi hänen syyllisyytensä
tullut sinä hetkenä ilmi. Saatuaan munkin äänensävystä -- mikä
varmaankin oli kaikunut hänen korvissaan ukkosen jyrinänä -- sen
vakuutuksen, että nimeni lausuminen oli sellaisen henkilön syytöshuuto,
joka luuli minua murhaajakseen, oli hän päättänyt kertoa paljaan
totuuden, ajattelematta että nuo hänelle niin selvät sanat voisivat
toistettuina saada toisenlaisen merkityksen.

"Sanat tuntuvat todellakin kaksimielisiltä", mutisi Henrik.

"Mutta Marsac hänet tappoi", huusi Retz raivoissaan.

"Siitä juuri odotamme jotakin todistusta", vastasi puolustajani
säveästi.

Marsalkka katsoi avuttomana Neversiin ja Mercoeuriin, jotka
tavallisesti pitivät hänen puoltansa; mutta tätä tilaisuutta varten ei
näitä herroja ollut nähtävästi valmistettu. He vain pudistivat päätään
ja hymyilivät. Syntyi hetken äänettömyys, jonka kestäessä kaikki
katsoivat uteliaina Bruhliin, joka ei voinut salata pettymystään.
Silloin astui esiin herra d'Agen.

"Jos teidän majesteettinne sallii", sanoi hän häijyn hymyn häivähtäessä
hänen kauniilla kasvoillaan -- olin usein pannut merkille hänen
erinomaisen vastenmielisyytensä Bruhlia kohtaan, ymmärtämättä mistä se
johtui -- "niin luulen voivani esittää painavamman todistuksen kuin se
minkä herra de Bruhl niin suurella vilpittömyydellä on tyytynyt tuomaan
esiin." Sitten hän jatkoi, todentaen että hänellä oli ollut kunnia olla
minun seurassani murhan tapahtuessa, ja hän lisäsi sitäpaitsi niin
monta yksityiskohtaa että syyttömyyteni tuli tyydyttävästi todistetuksi
jokaiselle selväjärkiselle ihmiselle.

Kuningas nyökkäsi. "Se ratkaisee asian", lausui hän helpotuksesta
huoahtaen. "Kai tekin olette sitä mieltä, Mercoeur, vai kuinka? No
niin. Villequier, pitäkää huoli että herra de Marsacia koskeva määräys
peruutetaan."

Marsalkka Retz ei voinut hillitä kiukkuaan kuullessaan tämän
määräyksen. "Tätä mukaa", huusi hän rajusti, "ei meille jää kohta
montakaan pappia! Me olemme saaneet huonon maineen Blois'ssa nytkin
jo!"

Hetken ajan pidätti jokainen läsnäoleva henkeään, kun kuninkaan silmät
leimahtivat tästä rohkeasta viittauksesta herttua Guisen ja hänen
veljensä kardinaalin murhaan. Mutta onnettomuudekseen osui Henrik
olemaan anteeksiantavainen aina väärässä paikassa ja ankara silloin
kuin ankaruus oli joko epäoikeutettua tai epäviisasta. Hän malttoi
mielensä tahdonponnistuksella ja kosti ainoastaan jättämällä kutsumatta
vapisevana seisovan marsalkan ratsastusretkelleen.

Seurue hajaantui hiukan kiihtyneessä tilassa. Minä seisoin toisella
puolella herra d'Agenin kanssa, kun kuningas lähimpine seurueineen
poistui huoneesta, ja niin hämilläni kuin olinkin ottaessani vastaan
kohteliaita onnitteluja useilta, jotka yhtä hyväntahtoisina olisivat
nähneet minut hirtettävän, ei minulta kuitenkaan jäänyt huomaamatta
että jotain oli tekeillä Bruhlin ja Retzin kesken, jotka seisoivat
erillään keskustellen matalalla äänellä. Siksipä minua ei
kummastuttanut kun Bruhl raivautui esihuoneen täyttävän tungoksen läpi
minua kohti ja syvään kumartaen pyysi saada puhua jonkun sanan
kanssani.

"Kernaasti", sanoin minä katsoen häneen tutkivasti, sillä minä tiesin
hänen olevan sekä kavalan että riidanhaluisen. "Puhukaa vain."

"Te olette tehnyt tuumani tyhjäksi kerta toisensa jälkeen", lausui hän
äänellä joka värisi hiukan, samoinkuin hänen sormensakin, joilla hän
siveli vahattuja viiksiään, "Meidän välillämme ei tarvita sanoja. Minä
tulen huomenna puolenpäivän aikaan yhden kumppanin kanssa Chavernyn
sillalle, joka on penikulman päässä täältä. Se on asumatonta seutua.
Ehkä teitäkin huvittaa ratsastaa sen kautta jonkun ystävänne kanssa?"

"Siitä voitte olla varma", vastasin minä kumartaen syvään ja tuntien
kiitollisuutta siitä että asia lopultakin tuli rehellisesti ja
avoimesti ratkaistavaksi. "Olen saapuva sinne -- ja omassa
persoonassani. Sillä eilis-iltainen sijaiseni", lisäsin, katsoen häntä
kiinteästi kasvoihin, "tuntuu olleen hiukan kovaonninen."




XXI. Kaksi naista.


Kohteliaisuuden vuoksi ja osottaakseni kiitollisuuttani saatoin herra
de Rambouillet'ta hänen asuntoonsa ja näin että hän oli yhtä
tyytyväinen itseensä ja siis minuunkin, kuin minä olin häneen. Sillä
kertaa minä tosiaan melkein rakastin häntä, ja varmasti hän olikin
mies, jolla oli ylevä ja isänmaallinen mieli ynnä taito ja käytös
samanveroiset. Mutta häneltä puuttui se luonteen miellyttävyys ja
myötätunnon herättämisen voima, joka antoi de Rosnyn ja Navarran
kuninkaan kaltaisille miehille heidän erikoisen viehätyksensä; vaikka
sen jälkeen mitä edellisessä luvussa olen hänestä kertonut, ei minun
kieleni sovi puhua hänestä pahaa. Ja joka tapauksessa hän oli hyvä
mies.

Kun vihdoinkin saavuin asuntooni, odotti minua siellä yllätys
kirjelipun muodossa, joka oli juuri saapunut eikä kukaan tiennyt miten.
Joskin sen tulotapa oli salaperäinen, oli sen sisältö kuitenkin lyhyt
ja riittävän selvä, sillä se kuului näin: "_Arvoisa herra! Jos tulette
tapaamaan minua kolme tuntia puolenpäivän jälkeen Pienten Sisarten
talon edustalla olevaan puistoon, niin teette palveluksen sekä
itsellenne että allekirjoittaneelle. Marie de Bruhl_."

Siinä oli kaikki mitä tuo naisen käsialalla kirjotettu lippu sisälsi,
mutta silti oli siinä kylliksi saattamaan minut ymmälle. Simon, joka
oli ilmaissut mitä vilpittömintä iloa pelastumiseni johdosta, olisi
tahtonut minua menettelemään sen suhteen samalla tavalla kuin
tuomiokirkon esipihalle kutsuvaan sanomaan nähden, nimittäin jättämään
sen kokonaan huomioonottamatta. Mutta minä olin eri mieltä, ja
varsinkin kolmesta syystä: ensiksikin oli kutsu suora ja avonainen,
lisäksi oli aika varhainen ja paikka liian julkinen sopiakseen
väkivallan näyttämöksi, vaikkakin hyvin sovelias sellaiseen kohtaukseen
mihin ei ollut tarkotus kutsua koko maailmaa. Päälle päätteeksi oli
puisto vain noin nuolenkantaman päässä asunnostani, vaikkakin toisella
puolen St. Denys-katua.

Sitäpaitsi saatoin ymmärtää montakin syytä, jotka voivat vaatia rouva
de Bruhlia tapaamaan minua, ja jotkut niistä koskivat minua sangen
läheltä. Senvuoksi olin välittämättä Simonin varotuksista ja läksin
määräaikana paikalle, joka oli pieni, siisti alue vähän syrjässä St.
Denys-kadulta, mistä kapea käytävä johti sinne. Se oli miellyttävä,
mietiskelyyn sopiva paikka, jonka yhdellä puolella vain kohosi Pienten
Sisarten talo, missä, kuten jälkeenpäin arvasin, rouva de Bruhl varmaan
oli minua odottanut, sillä puisto oli siihen tullessani tyhjä ja
kuitenkin hän hetken perästä seisoi vieressäni, vaikka kadulta ei
ketään sinne tullut. Hänellä oli naamio kasvoillaan ja pitkä viitta
yllään. Tuo kaunis tukka ja suloiset kasvot, jotka ensi kohtauksessamme
olivat herättäneet minussa niin suurta ihailua, olivat nyt piilossa,
mutta hänen vartalostaan ja ryhdistään näin kuitenkin siksi paljon että
tunsin hänet varmasti rouva de Bruhliksi.

Hän puhkesi puhumaan katkeroituneella äänellä, mikä ei ollutkaan
minulle aivan aavistamatonta.

"No, hyvä herra", huudahti hän harmista väräjävällä äänellä, "oletteko
nyt tyytyväinen työhönne?"

Olin odottanut tätä ja siksi oli minulla vastaus valmiina, "En voi
käsittää, arvoisa rouva", sanoin minä, "että minulla olisi syytä
soimata itseäni. Mutta olkoon se asia kuinka hyvänsä, niin uskon
kuitenkin että te olette kutsunut minua jossakin paremmassa
tarkotuksessa kuin moittiaksenne minua toisen virheestä, vaikkakin se
tuli päivänvaloon minun sanaini kautta."

"Minkätähden häväisitte minua julkisesti?" vastasi hän vieden
nenäliinan huulilleen ja vetäisten sen jälleen takaisin kiivaalla
eleellä.

"Arvoisa rouva", sanoin minä maltillisesti: -- tunsin syvää sääliä
häntä kohtaan, "ajatelkaa hiukan kuinka suuren vääryyden puolisonne
minulle teki ja kuinka pientä ja mitätöntä sen rinnalla oli se mitä
minä tein hänelle vuorostani."

"Hänelle!" huudahti hän niin rajusti että minä säpsähdin. "Minulle te
sen teitte -- minulle! Mitä minä olin tehnyt, että teidän piti tuolla
tavoin saattaa minut alttiiksi niitten naurulle, jotka eivät tunne
sääliä, ja yhtä armottoman ihmisen vihalle? Mitä olin tehnyt, hyvä
herra!"

Minä pudistin päätäni surullisena. "Siinä suhteessa myönnän olevani
teille hyvityksen velassa", vastasin minä, "ja minä tahdon sitä antaa
teille, jos se suinkin on minun vallassani. Niin, tahdonpa sanoa
enemmänkin", jatkoin minä, sillä hänen äänensä väre oli koskenut
sydämeeni. "Yhdessä kohdassa väärensin asiaa saattaen teidän miehenne
huonompaan valoon. Uskon rehellisesti ettei hän ryöstänyt minun
huostassani olevaa naista rakkaudesta häntä kohtaan, vaan
valtiollisista syistä ja toisen henkilön välikappaleena."

Hänen silmänsä suurenivat. "Mitä?" huusi hän. "Sanokaa se vielä kerta!"

Tehtyäni niin kuin hän tahtoi tempaisi hän pois naamionsa ja tuijotti
kasvoihini jännittynein katsein ja huulet raollaan. Silloin näin kuinka
hän oli muuttunut näinä muutamina päivinä -- kuinka kalpeat ja
riutuneet olivat hänen poskensa ja kuinka tummat renkaat ympäröivät
hänen silmiään. "Voitteko vannoa sen?" sanoi hän vihdoin puhuen
tavattoman kiihkeästi ja laskien kiihtymyksestä vapisevan kätensä
käsivarrelleni. "Voitteko vannoa sen?"

"Se on totta", vastasin minä vakavasti. Olisin voinut lisätä että tuon
tapahtuman jälkeen hänen miehensä oli kohdellut neitiä tavalla mikä
saattoi hänet pelkäämään pahinta. Mutta jätin sen sanomatta, tuntien
ettei velvollisuuteeni kuulunut mennä kajoamaan puolisoitten välisiin
suhteisiin.

Hän risti kätensä ja katsoi jonkun aikaa hartaasti ylöspäin, ikäänkuin
kiittäen taivasta, samalla kuin se terveyden ja hempeyden väri, jota
niin kovin olin ihaillut, palasi ja kirkasti hänen kasvojaan
ihmeellisesti. Hän näytti todellakin sillä hetkellä kokonaan toiseksi
muuttuneelta. Hänen sinisilmänsä täyttyivät kyynelillä, hänen huulensa
liikkuivat; enkä ole milloinkaan nähnyt mitään, mikä siinä määrässä
olisi muistuttanut katolilaisten palvomaa Neitsyt Mariaa, kuin rouva de
Bruhl silloin.

Mutta muutos oli yhtä ohimenevä kuin ihanakin. Yhdessä tuokiossa hän
näytti lysähtävän kokoon. Hän peitti kasvonsa käsillään ja voihkaisi,
ja minä näin kyynelten, joita hän turhaan koetti pidättää, tippuvan
hänen sormiensa lomitse. "Liian myöhäistä!" mutisi hän niin
tuskallisella äänellä että se viilsi sydäntäni. "Voi, te ryöstitte
minulta miehen ja annoitte minulle takaisin toisen. Minä tunnen hänet
nyt sellaisena kuin hän on. Jollei hän rakastanut häntä silloin, niin
rakastaa hän nyt. Se on liian myöhäistä!"

Hän näytti niin voipuneelta että minä autoin hänet muutamien askelien
päähän muurin vieressä olevalle penkille; ja minun täytyy myöntää että
minun oli hyvin vaikea pysyä sen kunnioittavan huomaavaisuuden
rajoissa, mitä hänen tilansa ja minun velvollisuuteni vaativat. Puhua
lohduttavasti hänen puolisonsa käytöksestä oli mahdotonta, ja
kunniantuntoni, vaikkakin se oli kovalla koetuksella, ei sallinut minun
koettaa lohduttaa häntä jättämällä puolison kokonaan syrjään.

Vihdoin hän toipui ja pannen naamion jälleen kasvoilleen virkkoi
hätäisesti että hänellä oli vielä jotakin sanottavaa minulle. "Te
olette kohdellut minua kunnianmiehen tavoin", jatkoi hän, "ja vaikka
minulla ei olisi syytä muuhun kuin vihaan teitä kohtaan, niin sanon
vuorostani: olkaa varuillanne! Te pelastuitte eilen illalla -- minä
tiedän kaikki, sillä se samettiruusuke, jota hän käytti syöttinä, oli
minun tekemäni -- minä olin aikonut käyttää sitä saadakseni toimeen
tämän kohtauksen. Mutta hänen keinonsa eivät ole vielä lopussa. Olkaa
sentähden varuillanne."

Mieleeni johtui huomispäiväksi Bruhlin kanssa tekemäni sopimus,
mutta tyydyin vain kiittämään häntä, sanoen kumartuessani hänen
kätensä ylitse, jonka hän ojensi minulle jäähyväisiksi: "Kiitän
teitä, arvoisa rouva. Kiitän teitä sekä varotuksestanne että
anteeksiantavaisuudestanne."

Taivuttaen kylmästi päätään hän veti kätensä pois. Samassa tuokiossa
näin, kohottaessani jälleen katseeni, jotakin mikä hetkeksi naulitsi
minut paikalleni. St. Denys-kadulle johtavan käytävän suulla seisoi
kaksi ihmistä meitä katsellen. Toinen oli Simon Fleix ja toinen,
naamioitu nainen, hiukan keskikokoa pienempi ja ratsastuspukuun puettu,
oli neiti de la Vire!

Minä tunsin hänet paikalla. Mutta sitä kevennystä, jota tunsin
nähdessäni hänen saapuneen turvallisesti Blois'han, himmensi
paheksuminen siitä että Simon oli kyllin varomaton näytelläkseen häntä
tarpeettomasti kaupungin kaduilla. Tunsin jonkun verran hämmennystä
omastakin puolestani, sillä enhän voinut sanoa kuinka kauan hän ja
hänen saattajansa olivat olleet minua katselemassa. Ja nämä tunteet
lisääntyivät vielä, kun käännyttyäni kumartamaan lopulliset jäähyväiset
rouva de Bruhlille katsahdin jälleen käytävään päin ja näin että neiti
ja hänen saattajansa olivat poistuneet. Niin malttamaton kuin olinkin,
en tahtonut aiheuttaa sellaista käsitystä että olisin jättänyt rouvan
töykeästi tai tunteettomasti hänen osotettuaan minulle sellaista
huomaavaisuutta omassa surussaan, ja siksi odotinkin paljastetuin päin
kunnes hän oli hävinnyt "Pienten Sisarten" luostarin sisäpuolelle.
Sitten lähdin innokkaana rientämään asuntoani kohti, arvellen voivani
vielä saavuttaa neidin ennenkuin hän ehtisi sisälle. Minun oli
kuitenkin kohdattava vielä yksi vaikkakin hyvin laatuisa viivyke.
Astuessani St. Denys-kadulta omalle hiljaiselle kadulleni kuulin
nimeäni huudettavan ja katsahtaessani taakseni näin herra de
Rambouillet'n tallimestarin, joka nautti herransa puolelta suurta
luottamusta, juoksevan jälessäni. Hän toi isännältään sanaa, jolle hän
pyysi minun antamaan mitä suurimman painon.

"Markiisi ei tahtonut lähettää sitä kirjotettuna", jatkoi hän
vetäen minut sivulle muutamaan nurkkaan, missä olimme tarpeeksi
huomaamattomina, "vaan hän antoi minun opetella sen ulkoa. 'Sano herra
de Marsacille', sanoi hän, 'että se, mitä varten hänet jätettiin
Blois'han, on tehtävä pian tai sitten ei ollenkaan. Jotakin on tekeillä
toisessa leirissä, en tiedä varmaan mitä. Mutta nyt on aika lyödä
naulan päähän. Minä tunnen hänen intonsa ja luotan häneen.'"

Tuntia aikaisemmin olisin kuunnellut tätä viestiä vakavin epäilyksin ja
pahoin aavistuksin. Nyt, kun tiesin neidin saapuneen, lähetin
Rambouillet'lle vastaviestin samassa äänilajissa, ja eroten
kohteliaasti Bertramista, jota pidin hyvin kunnioitusta ansaitsevana
miehenä, kiiruhdin asuntooni tuntien riemua ajatellessani että hetki ja
henkilö olivat vihdoinkin tulleet ja että ennen seuraavan päivän
koittoa saatoin toivoa, jos kaikki hyvin kävi, voivani suorittaa Rosnyn
minulle uskoman tehtävän itselleni kunniaksi ja toisille hyödyksi.

En voi kieltää että tähän tunteeseen sekottui joku määrä jännitystä,
minkä aiheutti ajatus neidin pikaisesta jälleennäkemisestä. Noustessani
ylös portaita koetin loihtia eteeni hänen kasvojensa ilmeen juuri
sellaisena, kuin olin ne viimeksi nähnyt hänen kurottuessaan ikkunasta
Rosnyssa, siinä tarkotuksessa että saisin siitä jotain johtonuoraa
tulevaan käyttäytymiseeni ja joutuisin vähemmän alttiiksi tarttumaan
nuoren tytön keimailun pauloihin. Mutta en päässyt nyt enempää kuin
silloinkaan minkäänlaiseen tyydyttävään tai varmaan johtopäätökseen,
vaan tunsin ainoastaan uudelleen hänen siinä tilaisuudessa minulle
lahjottamansa samettisolmukkeen kadottamisen aiheuttamaa surua.

Koputin hänelle varaamieni huoneitten ovelle, jotka olivat kerrosta
alempana kuin omani, mutta en saanut vastausta. Otaksuen että Simon oli
vienyt hänet yläkertaan nousin kiiruusti sinne, epäilemättä lainkaan
etten tapaisi häntä siellä. Mutta kuvitelkaa hämmästystäni ja
pettymystäni, kun huomasin tämänkin huoneen tyhjäksi, lukuunottamatta
Rambouillet'n minulle lainaamaa lakeijaa!

"Missä he ovat?" kysyin mieheltä puhuen terävästi ja seisoen käsi
ovenkahvassa,

"Nainen ja hänen seuranaisensako?" kysyi hän astuen esiin.

"Niin, niin!" huusin kärsimättömästi, äkillisen pelon väräyttäessä
sydäntäni.

"Hän meni ulos heti saavuttuaan Simon Fleix'n kanssa eikä ole vielä
tullut takaisin", vastasi hän.

Sanat olivat tuskin päässeet hänen suustaan, kun kuulin useampia
henkilöitä tulevan alhaalla olevaan käytävään ja alkavan nousta
portaita ylös. Otaksuin varmasti että neiti ja poika olivat tulleet
toista tietä ja viipyneet jollakin tavoin, ja helpotuksesta huoahtaen
käännyin ottaakseni heidät vastaan, Mutta kun henkilöt, joitten
askeleet olin kuullut, tulivat esiin, näinkin vain Rosnyn
tallimestarin, yhtä varmana, tukevana ja pirteäkatseisena kuin ainakin,
ynnä kaksi asestettua palvelijaa.




XXII. "Nainen säätää."


Heti kun tallimestari astui jalkansa ylimmälle pykälälle, menin häntä
vastaan. "Missä on herrattarenne, mies?" sanoin minä. "Missä on neiti
de la Vire? Sanokaa joutuin mitä olette hänelle tehnyt!"

Hänen naamansa piteni sanomattomasti. "Missäkö hän on?" vastasi hän,
häilyen hämmästyksen ja levottomuuden vaiheilla äkillisen hyökkäykseni
johdosta. "Täällä hänen pitäisi olla. Jätin hänet tänne ei täyttä
tuntiakaan sitten. Hyvänen aika! Eikö hän sitten ole täällä nyt?"

Hänen levottomuutensa sai minun levottomuuteni kasvamaan
kymmenkertaiseksi. "Ei!" huusin minä. "Hän ei ole! Hän on nyt poissa!
Ja te -- minkä lemmon takia teidän tarvitsi jättää hänet tänne yksinään
ja suojattomana? Sanokaa minulle se!"

Hän nojasi suojakaiteeseen koettamattakaan puolustaa itseään ja oli
äkillisen kauhunsa vallassa aivan toisennäköinen kuin se pirteä ja
uljas mies, joka oli noussut ylös portaita kaksi minuuttia aikaisemmin.
"Minä olin hullu", voihki hän. "Näin teidän Simoninne olevan täällä; ja
Fanchette, joka on kyllä miehen veroinen hänkin, oli myöskin
herrattarensa kanssa. Ja minä menin toimittamaan hevosia talliin. En
aavistanut mitään pahaa. Ja nyt -- herra Jumala!" lisäsi hän oikaisten
itsensä suoraksi kasvonpiirteittensä käydessä jäykiksi ja synkiksi --
"minä olen mennyt mies! Herrani ei ikinä anna minulle anteeksi!"

"Tulitteko suoraan tänne?" sanoin minä, muistaen että kun kaikki lukuun
otettiin, ei hänen vikansa ollut suurempi kuin minun eräässä
aikaisemmassa tilaisuudessa.

"Me menimme ensin herra de Rosnyn asunnolle", vastasi hän, "missä
saimme teidän sananne, jonka mukaan meidän oli tultava tänne. Ja me
tulimme heti laskeutumatta edes satulastakaan."

"Neiti on ehkä mennyt takaisin ja on siellä", sanoin minä.

"Se on mahdollista. Jääkää tänne ja pitäkää tarkkaa vaaria, niin minä
menen katsomaan. Toinen miehistänne tulkoon mukaani."

Hän lausahti myöntävästi, ollen mies joka oli yhtä kernas ottamaan
vastaan kuin antamaankin määräyksiä, ja tällä kertaa kiitollinen
jokaisesta esityksestä mikä tarjosi toivoa neidin turvallisuudesta.
Hänen valitsemansa palvelijan seuraamana juoksin alas portaita ja olin
samassa tuokiossa rientämässä St. Denys-katua pitkin. Päivä alkoi
hämärtää. Kapeilla kaduilla ja kujilla oli jo melkein pimeä, mutta
kaupungin asukkaissa, joita oli suuri joukko maleksimassa ulkona tai
haastelemassa talojen ovilla, saatoin huomata saman jännityksen ilmeen
kuin aamullakin. Niin kuumeisen levottomuuden vallassa kuin olinkin, ei
minulta jäänyt huomaamatta kaikkien kasvoilla asuva huolestunut
vakavuus, mutta kun otaksuin sen johtuvan kuninkaan lähestyvästä
poismuuttamisesta ja lisäksi olin huolella siitä etteivät ne, joita
etsimme, huomaamattani menisi ohitsemme väen vilskeessä, niin en sitä
paljon ajatellut. Viiden minuutin perästä olimme de Rosnyn asunnolla.
Koputin ovelle malttamattomana ja tuntematta paljonkaan menestyksen
toivoa. Mutta kuinka hämmästyinkään, kun ovi melkein samassa aukeni ja
minä näin edessäni Simon Fleix'n!

Huomatessaan kuka tulija oli hän horjahti taaksepäin kauhistunein
kasvoin ja peräytyi seinään asti käsi kohotettuna.

"Sinä heittiö!" huudahdin minä voiden vaivoin hillitä itseäni. "Sano
minulle heti paikalla missä neiti de la Vire on! Taikka, taivaan
nimessä, minä unohdan mitä äitini oli sinulle velkaa ja hävitän sinut!"

Tuokion hän tuijotti minuun pahasisuisesti irvillä ikenin, ikäänkuin
aikoisi kieltäytyä -- ja tehdä vielä enemmänkin. Sitten hän malttoi
mielensä ja kohottaen kättään viittasi ynseästi ylöspäin. "Mene
edelläni ja koputa ovelle", sanoin minä, taputtaen tarkottavasti
tikarini kahvaa.

Esiintymistapani pelottamana hän totteli ja johti meidät siihen
huoneeseen, missä herra de Rambouillet oli yllättänyt meidät eräässä
aikaisemmassa tilaisuudessa. Ovella hän pysähtyi ja koputti hiljaa,
jolloin terävä ääni sisäpuolelta käski meidän astua sisään. Minä
kohotin salvan ja noudatin kehotusta, sulkien oven jälkeeni.

Neiti istui, ratsastuspuku vielä yllään, tuolilla lieden edessä, missä
vasta sytytetty valkea ratisi ja savusi. Hän istui selin minuun eikä
kääntynyt sisäänastuessani, vaan leikki yhä välinpitämättömän näköisenä
helmassaan viruvan naamion nauhoilla. Fanchette seisoi hänen takanaan
suorana kuin tukki, kyynärpäät pontevasti sivuilla ja kädet ristissä,
sellaisessa asennossa että saatoin arvata hänen juuri lausuneen ankaran
tyytymättömyytensä herrattarensa viimeisen oikun johdosta ja
erittäinkin siitä varomattomuudesta millä neiti liikkui julkisesti
ulkosalla niin pätemättömän vartian kuin Simonin kanssa sellaisessa
paikassa missä hän jo oli saanut niin paljon kärsiä. Tätä havaintoani
vahvisti se, että naisen ankara ilme kirkastui kun hän näki minut,
vaikkakin se ynseä päännyökkäys, minkä hän soi minulle tervehdykseksi,
ei suinkaan näyttänyt osottavan suosiota tai hyväntahtoisuutta. Hän
kosketti kuitenkin herratartaan olkapäähän ja sanoi: "Herra de Marsac
on täällä."

Neiti käänsi päätään ja katsoi minuun välinpitämättömästi, siirtämättä
tuoliaan tai liikuttamatta jalkaansa, jota hän lämmitteli. "Hyvää
iltaa", virkkoi hän.

Tervehdys tuntui niin lyhyeltä ja jokapäiväiseltä, jättäen
huomioonottamatta niin hyvin sen tuskan ja levottomuuden, minkä hän
juuri oli minulle tuottanut, kuin sen tärkeän päämäärän jonka takia
olimme täällä -- puhumattakaan omituisesta eroamisestamme, jonka hän
varmaan muisti yhtä hyvin kuin minäkin -- että edeltäpäin valmistamani
sanat kuolivat huulilleni ja minä tuijotin häneen vilpittömän
hämmentyneenä. Hänen pienet kasvonsa olivat, huulia lukuunottamatta,
kokonaan kalpeat. Otsa oli synkkä, katse oli tyly samalla kuin
väsynyt. Eivätkä ainoastaan sanat jääneet minulta sanomatta, vaan
suuttumuksenikin hävisi; noustuani portaita ylös valmiina torumaan,
tunsin yhtäkkiä -- huolimatta uudesta levätistäni ja huotrastani,
virastani ja hovimaineestani -- samaa vanhuuden, ränstyneisyyden ja
köyhyyden tunnetta, jota hänen läsnäolonsa oli vaikuttanut minussa
alunpitäen. Mutisin: "Hyvää iltaa, neiti", ja sen enempää en saanut
sanotuksi -- minä, joka olin säikäyttänyt vahvan Maignanin
pahanpäiväiseksi juuri vähäistä ennen!

Hän nähtävästi huomasi minkä vaikutuksen hän minuun teki, sillä hän
pitkitti vielä jonkun aikaa hämillesaattavaa äänettömyyttään. Viimein
hän virkkoi jäykästi: "Ehkä herra de Marsac haluaa istua, Fanchette.
Vie hänelle tuoli. Pelkään kuitenkin että hänen hovissa saavuttamansa
menestyksen jälkeen vastaanottomme tuntuu hänestä hieman kylmältä.
Mutta mehän olemme vain maalaisia", lisäsi hän heittäen syrjäkatseen
minuun, harmin välähdys silmissään.

Minä kiitin häntä kurkku karheana, sanoen etten voinut istua, koska
minulla ei ollut aikaa viipyä. "Simon Fleix", jatkoin sitten, saaden
vaivoin ääneni kulkemaan, "näyttää tuottaneen teille turhaa vaivaa
saattamalla teidät tänne, sen sijaan että olisi ilmottanut minun
valmistaneen huoneen teitä varten omassa asunnossani."

"Ei se ollut Simon Fleix'n syy", vastasi hän lyhyesti. "Minä pidän
enemmän näistä huoneista. Ne ovat mukavammat."

"Ne ovat ehkä mukavammat", pitkitin minä nöyrästi, "mutta minun on
ajateltava turvallisuutta, niinkuin tiedätte, arvoisa neiti. Minun
talossani on pätevä vartio, ja siellä voin vastata siitä ettei teille
tapahdu mitään vahinkoa."

"Voitte lähettää varttanne tänne", sanoi hän kuninkaallisin ilmein.

"Mutta, neiti..."

"Eikö se riitä, kun minä olen sanonut pitäväni enemmän näistä
huoneista?" vastasi hän terävästi antaen naamion pudota helmaansa ja
kääntyen katsomaan minuun peittelemättömällä vastenmielisyydellä.
"Oletteko kuuro, hyvä herra? Sallikaa minun sanoa etten minä ole
väittelytuulella. Minä olen väsynyt ratsastamisesta. Minä pidän enemmän
näistä huoneista ja sillä hyvä!"

Hän lausui nämä sanat mitä jyrkimmän päättäväisellä äänellä, mutta sen
rinnalla saattoi hänen teennäisen välinpitämättömyytensä verhon alta
huomata, että hän tunsi häijyä nautintoa voidessaan täten tehdä
tyhjäksi toivomukseni. Tunsin että tässä oli kysymyksessä kosto,
vieläpä mahdollisimman ärsyttävällä tavalla tarjottuna. Mutta samalla
kun tuo lapsellinen ja pahankurinen uppiniskaisuus nostatti
suuttumustani, karkotti se hänen läsnäolonsa aiheuttaman omituisen
ujouden ja muistutti minulle velvollisuuksiani.

"Neiti", lausuin minä lujasti katsoen häneen vakavin kasvoin, "suokaa
anteeksi jos puhun suoraan. Nyt ei ole aika lapsetella. Ne miehet,
joitten käsistä kerran pelastuitte, ovat yhtä kiihkeitä nytkin ja vielä
epätoivoisemman rohkeita. Heillä arvattavasti on tällä hetkellä jo
tieto teidän tulostanne. Tehkää siis niinkuin pyydän, kehotan ja
rukoilen teitä tekemään. Muuten voi käydä niin, että minulta tällä
kertaa puuttuu voimaa pelastaa teitä, vaikka tahtoa ei koskaan tule
puuttumaan."

Välittämättä vähääkään siitä mitä puhuin, hän katsoi minua silmiin --
sillä olin nyt siirtynyt hänen viereensä -- pahanjuonisesti hymyillen.
"Te olette todellakin suuresti kehittynyt käytöstavoiltanne sitten
viime näkemän", virkkoi hän.

"Mitä te tarkotatte?" kysyin minä hämmästyneenä.

"Sitä mitä sanonkin", vastasi hän nenäkkäästi. "Mutta olihan se
odotettavissakin."

"Onneton ihminen!" huusin minä tuon ajattoman pilkanteon miltei
sietämättömiin ärsyttämänä. "Ettekö tahdo ajatella vakavasti ennenkuin
olette tuhonnut meidät ja itsenne? Minä sanon, ettei tämä talo ole
teille turvallinen! Se ei ole turvallinen minullekaan! Minä en voi
tuoda tänne miehiäni, sillä täällä ei ole niille tilaa. Jos teillä on
hiukkasenkaan järkevyyttä, kiitollisuutta, niin..."

"Kiitollisuutta!" huudahti hän, huiskutellen naamiota verkalleen
edestakaisin nauhasta ja katsoen minuun ikäänkuin minun kiihtymykseni
huvittaisi häntä. "Kiitollisuutta -- se on hyvin kaunis sana ja
merkitsee paljon; mutta se on niitä varten, jotka palvelevat meitä
uskollisesti, herra de Marsac, eikä muita varten. Minulle on kerrottu
että te saatte niin paljon suosionosotuksia ja menestytte niin hyvin
hovissa, etten minä ole oikeutettukaan vaatimaan itselleni
jakamattomina teidän palveluksianne."

"Mutta, neiti..." sanoin minä matalalla äänellä. Ja siihen pysähdyin.
En uskaltanut jatkaa.

"No niin", vastasi hän katsahtaen minuun hetken äänettömyyden jälkeen
ja lakaten yhtäkkiä leikkimästä naamiollaan, "mitä tahdotte sanoa?"

"Te puhutte suosionosotuksista", jatkoin minä vaivalloisesti. "En ole
saanut sellaisia naisen kädestä kuin yhden ainoan kerran. Sen sain
Rosnyssa ja teidän kädestänne."

"Minunko kädestäni?" vastasi hän hämmästyneen näköisenä.

"Niin juuri, neiti."

"Teille on sattunut jokin kummallinen erehdys", vastasi hän
kohentautuen ja katsoen minuun välinpitämättömästi. "En ole koskaan
antanut teille suosionosotusta."

Minä kumarsin syvään. "Jos sanotte ettette ole antanut, niin se
riittää", vastasin.

"Ei, mutta älkää antako minun tehdä teille vääryyttä, herra de Marsac",
puhkesi hän puhumaan hiukan nopeammin ja muuttuneella äänellä. "Jos
näytätte minulle sen suosionmerkin, jonka olen teille antanut, niin
tulen luonnollisesti vakuutetuksi. Joka näkee, se uskoo, tiedättehän
sen", lisäsi hän hermostuneesti naurahtaen, ja tehden eräänlaisen
kainoutta muistuttavan eleen.

Jollen ollut sitä ennen tarpeeksi pahotellut huolettomuuttani ja
samettisolmukkeen menettämistä, niin tein sen nyt. Katsoin häneen
äänettömänä ja näin hänen kasvojensa, joilla juuri-ikään oli näkynyt
tunteellisuuden ja miltei katumuksen oireita, käyvän vähitellen jälleen
tylyiksi.

"No?" virkkoi hän kärsimättömästi. "Todistus on helppo."

"Joku otti sen minulta; luullakseni herra de Rosny", vastasin minä
vaivalloisesti, ihmetellen mikä kova onni oli johtanut hänet ottamaan
esille tämän kysymyksen ja pitämään siitä kiinni niin tiukasti.

"Joku otti sen teiltä!" huudahti hän nousten äkkiä seisomaan leimuavin
silmin ja rutistaen pienellä kädellään naamion käyttökelvottomaksi.
"Joku otti sen teiltä!" toisti hän, äänensä ja koko olentonsa
vavistessa suuttumuksesta ja halveksimisesta. "Kiitoksia paljon sitten,
oma selitykseni on minusta parempi. Teidän esittämänne on mahdoton.
Sillä sallikaa minun sanoa teille, että kun neiti de la Vire antaa
suosionosotuksen, niin antaa hän sen miehelle jolla on voimaa ja älyä
-- ja uskollisuutta säilyttämään sen, vaikkapa herra de Rosnyltakin!"

Hänen halveksimisensa viilsi minua, mutta ei suututtanut. Tunsin
jossakin määrin ansainneeni sen ja olin raivoissani pikemmin itselleni
kuin hänelle, Mutta ollen kaiken aikaa tietoinen siitä että hänen
turvaamisensa oli nyt tärkeämpi kuin kaikki muut seikat, alistin
tunteeni hetken vaatimusten alle ja vetosin todistuskappaleeseen, jonka
luulin painavan sittenkin kun omat kehotukseni olivat osottautuneet
voimattomiksi.

"Ottamatta lukuun minua itseäni", sanoin minä, puhuen virallisemmin
kuin siihen saakka, "on olemassa vielä yksi vaikutin, jonka pitäisi
olla teille tärkeä. Kuningas..."

"Kuningas!" huusi hän keskeyttäen minut kiivaasti, kiihtymyksestä
hehkuvin kasvoin ja koko olemuksensa ilmaistessa uppiniskaista
itsepäisyyttä. "Minä en tahdo tavata kuningasta!"

"Ette tahdo tavata kuningasta!" toistin minä ällistyneenä.

"En, minä en tahdo!" vastasi hän suuttumuksen, halveksimisen ja raivon
puuskassa. "Kuulettehan, minä en tahdo! Minä olen ollut leikkikaluna ja
välikappaleena jo kylliksi kauan", jatkoi hän, "enkä halua palvella
enää toisten tarkotusperiä. Olen tehnyt päätökseni. Älkää puhuko
minulle, siitä ei ole mitään hyötyä. Toivoisin sydämestäni", lisäsi hän
katkerasti, "että olisin pysynyt Chizéssa enkä milloinkaan nähnyt tätä
paikkaa!"

"Mutta, neiti", sanoin minä, "te ette ole ajatellut..."

"Ajatellut!" huudahti hän pusertaen pienet valkoiset hampaansa yhteen
niin sisukkaasti että olin vähällä peräytyä taaksepäin. "Minä olen
ajatellut ihan tarpeeksi. Olen kyllästynyt ajattelemiseen. Nyt tahdon
toimia. En tahdo olla enää nukkena. Voitte viedä minut väkisin linnaan,
jos tahdotte, mutta puhumaan ette minua saa."

Tuijotin häneen äärimäisen hämmästyneenä, kykenemättä ensi alussa
uskomaan että nainen, joka oli kestänyt niin paljon, ollut niin monen
vaaran alaisena, ratsastanut niin monta penikulmaa määrätyn tarkotuksen
vuoksi, kieltäytyisikin panemasta täytäntöön suunnitelmaansa sitten kun
kaikki oli tehty ja hetki käsissä. Niin, ensi alussa en voinut sitä
uskoa ja aloin senvuoksi esittää kaikkia mahdollisia syitä ja
kehotuksia, arvellen että hän kaipaisi vain pyyntöjä ja maanitteluja.

Mutta pian huomasin että rukoukset ja uhkauksetkin osottautuivat yhtä
tehottomiksi, ja niitä pitemmälle en tahtonut mennä. Tiedän että jotkut
ovat minua moittineet ja toiset nauraneet, kun en vienyt asiaa sen
pitemmälle, mutta ne jotka ovat olleet silmä silmää vasten henkevän
naisen kanssa -- naisen, jonka hentous ja heikkous juuri ovat hänen
vahvimpana voimanaan -- ne ymmärtävät paremmin, mitkä vaikeudet olivat
minua vastassa ja miten minun lopultakin täytyi tulla vakuutetuksi. En
ollut milloinkaan tavannut tämän kaltaista itsepintaisuutta. Niinkuin
neiti sanoi kerran toisensa jälkeen, saatoin viedä hänet väkisin
hoviin, mutta puhumaan en voinut häntä pakottaa.

Koetettuani kaikkia houkutuskeinoja ja kykenemättä kuitenkaan
horjuttamaan hänen päätöstään -- Fanchetten katsoessa päältä
värähtämättömin kasvoin, tekemättä mitään auttaakseen tai
vastustaakseen minua -- kadotin masennuksissani sen velvollisuuden
tunnonkin, joka tähän saakka oli minua elähyttänyt, ja vaikka
suhteeni neitiin olisi pitänyt saattaa minut huolehtimaan hänen
turvallisuudestaan hänen itsensä uhallakin, lähdin vihdoin harmin
vallassa hänen luotaan ja menin ulos virkkamatta enää sanaakaan hänen
poissiirtämisestään -- mikä seikka vielä oli minun vallassani. Luulen
että jonkun hetken harkinta olisi saanut minut malttamaan mieleni ja
muistamaan velvollisuuteni; mutta siihen ei minulle suotu tilaisuutta,
sillä olin tuskin ehtinyt portaitten yläpäähän, kun Fanchette tuli
jälkeeni ja kehotti minua kuiskaten pysähtymään.

Hänellä oli kynttilä kädessään, ja sen hän kohotti kasvojeni tasalle,
hymyillen niissä kuvastuvalle hämmingille. "Sanotteko. ettei tämä talo
ole turvallinen?" kysyi hän äkkiä, alentaen kynttilän puhuessaan.

"Eikö teillä ole entistä kokemusta Blois'n taloista?" vastasin minä
yhtä suorasukaisesti. "Teidän pitäisi tietää yhtä hyvin kuin minäkin."

"Sitten hänet täytyy saada lähtemään täältä", vastasi hän nyökäten
ovelasti. "Minä voin taivuttaa hänet. Lähettäkää hakemaan väkeänne ja
olkaa täällä puolen tunnin perästä. Niin pitkän ajan saattaa hänen
mairittelemisensa vetää. Mutta kyllä minä teen sen."

"Kuulkaa sitten", sanoin innokkaasti, käyttäen tilaisuutta hyväkseni ja
vetäen hänet ulommaksi ovelta. "Jos voitte taivuttaa hänet siihen, niin
voitte taivuttaa hänet kaikkeen mitä toivon. Kuulkaahan, ystäväni",
jatkoin alentaen yhä ääntäni. "Jos hän tahtoo puhua kuninkaan kanssa
kymmenenkään minuuttia ja kertoa hänelle mitä hän tietää, niin annan
teille..."

"Mitä?" kysyi nainen äkkiä ja jyrkästi, nykäisten samalla irti hihansa,
josta olin pidellyt kiinni.

"Viisikymmentä kruunua", vastasin minä, mainiten epätoivoissani summan
joka hänen asemassaan olevalle henkilölle oli kokonainen omaisuus.
"Viisikymmentä kruunua käteen, heti kun tuo kohtaus on suoritettu."

"Ja te tahtoisitte että möisin hänet tuosta summasta!" huusi nainen
niin kiihkeästi että minä tyrmistyin. "Hävetkää, hävetkää, mies! Te
houkuttelette hänet jättämään kotinsa ja ystävänsä ja seudun jossa hän
oli tunnettu, ja nyt te tahdotte minua myömään hänet! Hävetkää! Ja
menkää matkaanne!" lisäsi hän halveksivasti. "Menkää heti paikalla ja
tuokaa väkenne. Kuninkaasta te puhutte -- kuninkaasta! Minä sanon
teille että en soisi hänen pikkusormeaankaan särkevän, vaikka kaikki
teidän kuninkaanne polvillaan sitä rukoilisivat!"

Sen sanottuaan hän pyörähti takaisin sisään ja minä poistuin
masentuneena, ihmetellen syvästi sitä uskollisuutta, minkä Kaitselmus
arvatenkin jalosyntyisten eduksi ja mahdollisesti kaikkienkin hyväksi
on istuttanut halpoihin. Tavattuani Simonin odottamassa alhaalla
portaissa, käskin hänen äkäisesti mennä Maignanin luo ja pyytää häntä
tulemaan minun luokseni miehineen. Silläaikaa vartioitsin taloa itse
heidän tuloonsa asti, ja kun sitten menin ylös, näin että Fanchette oli
pitänyt minkä oli luvannut. Yrmeän näköisenä ja punainen täplä
kummallakin poskellaan suostui neiti lähtemään alas, ja sitten saatoin
hänet turvallisesti minun asuntooni, pari Maignanin hankkimaa soihtua
edellämme kulkien. Johdin hänet oman asuntoni alla oleviin huoneisiin,
jotka olin varustanut häntä varten.

Ovella hän kääntyi ja kumarsi minulle liekehtivin kasvoin.

"Tähän saakka olette saanut tahtonne läpi", lausui hän hengittäen
kiivaasti. "Mutta älkää luulotelkokaan saavanne sitä pitemmälle --
lahjomallakaan!"




XXIII. Viimeinen Valois.


Seisoin hetken aikaa portailla miettien mitä minun olisi tehtävä tässä
odottamattomassa asiaintilassa, joka markiisin äsken saapuneen viestin
johdosta vaati vielä niin kiireellistä toimintaa. Jollei tuota viestiä
olisi ollut, niin olisin voinut odottaa seuraavaan aamuun ja uskoa
melkoisen varmasti tapaavani neidin silloin järkevämmällä tuulella.
Mutta niinkuin asiat nyt olivat, en uskaltanut odottaa. En uskaltanut
antautua siihen vaaraan mikä viivytyksestä voisi koitua, ja tulin
senvuoksi pian siihen johtopäätökseen, että ainoa sillä hetkellä
tarjoutuva neuvo oli mennä heti Rambouillet'n luokse ja kertoa hänelle
suoraan miten asiat olivat.

Maignan oli asettanut yhden miehistään avonaiselle ulko-ovelle ja itse
asettunut portaitten yläpäähän, mistä hän saattoi nähdä sisääntulijan
tulematta itse huomatuksi. Tyytyväisenä tähän järjestelyyn jätin
Rambouillet'n miehen hänen väkensä vahvikkeeksi ja otin mukaani Simon
Fleix'n, jonka käyttäytymisestä neitiin nähden minulla oli mitä
vakavimpia epäilyksiä.

Kadulle tullessani huomasin että yö oli kylmä; taivas, missä sitä näkyi
räystäitten välistä, oli täynnä kirkkaita tähtiä. Pureva viima puhalsi,
pakottaen meidät kietomaan levätit ympärillemme ja rientämään eteenpäin
ripeätä vauhtia, mikä hyvin sopi yhteen kiihtyneen mieleni kanssa.
Ollen vakuutettu siitä että tehtäväni olisi ollut suoritettu tunnin
kuluessa, jos neiti olisi ollut taipuvaisempi, en voinut mitenkään
pysyä kärsivällisenä sellaista kohtaan, joka turhanpäiväistä oikkuaan
tyydyttääkseen leikitteli kokonaista kuningaskuntaa koskevilla
salaisuuksilla kuin olisivat ne olleet pelimarkkoja, ja ohimenevän
pahantuulen puuskassa pani alttiiksi monen viikon vaivojen tulokset.
Mutta vaikka tunsinkin kärsimättömyyttä neitiä kohtaan, oli tuo tunne
kuitenkin niin heikkoa verrattuna tilaisuuden tärkeään merkitykseen,
että levottomana ihmettelin omaa levollisuuttani ja tunsin enemmän
suuttumusta itseäni kohtaan siitä etten ollut todenteolla suutuksissani
hänelle, kuin halua kohdistaa moitteita siihen joka ne varsinaisesti
ansaitsi. Turhaan sanoin itselleni halveksivasti että hän oli nainen ja
että naisten oikut olivat käsittämättömiä. Tunsin sittenkin että
anteeksiantavaisuuteni todellinen syy ja vaikutin oli siinä luulossa,
minkä hän viittauksella Rosnysta lähtiessäni sattuneeseen tapahtumaan
oli tehnyt melkein varmuudeksi, nimittäin että hänen äkillisen
pahantuulensa syynä olin minä itse.

Olisin voinut seurata tätä ajatusjuoksua pitemmällekin ja sangen
mieluisin tuloksin. Mutta saapuessani Rambouillet'n asunnolle keskeytyi
se äkkiä sen omituisen hiljaisuuden vaikutuksesta mikä vallitsi tässä
tavallisesti niin vilkkaassa talossa. Ovet olivat suletut, ikkunoista
ei näkynyt valoa ja eteishalli kajahti kolkuttaessani tyhjältä ja
autiolta. Eikä minua vastaanottamaan rientänyt lakeijaa; hiljaisuuden
rikkoi ainoastaan vanhan ovenvartian löntystävät askeleet, kun hän
lyhtyä kädessään kantaen tuli avaamaan. Levottomana ihmetellen odotin
mitä tämä kaikki merkitsisi; ja kun mies vihdoinkin avasi ja
tuntiessaan minut pyysi anteeksi jos oli antanut minun odottaa, kysyin
maltittomasti mistä tämä johtui.

"Ja missä markiisi on?" lisäsin heti perään, astuen sisäpuolelle
päästäkseni suojaan tuulelta ja irrottaen levättini.

"Ettekö ole kuullut?" kysyi mies valaisten lyhdyllään kasvojani. Hän
oli vanha, kuihtunut ja laiha ukko-rahjus. "Siitä taitaa syntyä
romahdus tällä kertaa, pelkään mä."

"Romahdus?" tiuskasin minä. "Puhukaa selvästi! Mitä on tapahtunut? Minä
vihaan salamyhkäilyjä."

"Ettekö ole kuullut uutista, että Mercoeurin herttua ja Retzin
marsalkka ovat lähteneet Blois'sta tänään iltapäivällä kaikkine
väkineen?"

"Eihän?" vastasin minä hiukan säpsähtäen. "Minne he ovat lähteneet?"

"Pariisiin, kuulemma -- yhtyäkseen liigalaisiin."

"Mutta tarkotatteko että he ovat luopuneet kuninkaasta?" kysyin minä.

"Niinpä maarin!" vastasi hän.

"Eihän toki ainakaan Mercoeurin herttua?" huudahdin minä. "Onhan hän
kuninkaan lanko. Onhan hänen kiittäminen häntä kaikesta."

"Mennyt hän vain on", vastasi vanhus varmasti. "Tieto siitä tuotiin
markiisille noin neljän tienoissa tai vähän myöhemmin. Hän kutsui
väkensä kokoon ja lähti heidän jälkeensä koettaakseen taivuttaa heitä
palaamaan. Niin ainakin sanotaan."

Niin nopeaan kuin saatoin kävin mielessäni tarkastellen läpi tilanteen.
Jos nämä merkilliset uutiset olivat tosiperäisiä, jos miehet sellaiset
kuin Mercoeur, jolla oli kaikki syy seisoa kuninkaan puolella, ja
myöskin sellaiset kuin Retz, jonka uskollisuus oli kauan ollut
epäilyksen alaisena, luopuivat hovista, niin vaaran täytyi todellakin
olla lähellä. Kuningas tunsi varmaan kruununsa jo horjuvan ja tarttuisi
innokkaasti mihin keinoon hyvänsä, joka tarjoutui sitä kannattamaan.
Asiain niin ollen oli minun ehdottomin velvollisuuteni päästä hänen
puheilleen, maksoi mitä maksoi, jotta ei Bruhl vaan minä, ei
Turennen kreivi vaan Navarran kuningas tulisi hyötymään hänen
itsesäilytysvaistonsa ensimäisestä mielijohteesta.

Käskien ovenvartijaa sulkemaan oven riensin linnaan, ja pian sain
vahvistusta päätökselleni enemmän kuin riittävästi. Sillä
hämmästyksekseni tapasin hovin hyvin samankaltaisessa tilassa kuin
herra de Rambouillet'n talonkin. Portilla oli tosin kahdenkertaiset
vartiat, jotka silmäilivät minua tarkasti ennenkuin laskivat sisään,
mutta piha, jonka tähän aikaan päivästä olisi pitänyt olla kirkkaasti
valaistu ja täynnä lakeijoja ja tallimiehiä, oli pimeänä erämaana,
missä muutamia soihtuja murheellisesti lepatti. Sisään astuessani
huomasin asiain olevan sielläkin samassa tilassa: halli oli huonosti
valaistu ja autio, porraskäytävässä vain muutamia kuiskailevia ryhmiä,
jotka tarkastelivat minua ohikulkiessani, esihuoneet miltei tyhjinä tai
harmaapukuisten sveitsiläisten henkivartiain vallassa. Missä olin
odottanut tapaavani hovimiehiä kokoontuneina kohtaamaan valtiastaan ja
vakuuttamaan hänelle uskollisuuttaan, siellä tapasin ainoastaan synkkiä
kasvoja, epäluuloisia katseita ja pahaenteisesti sulettuja suita.
Kaikkien yllä lepäsi aavisteleva, pidättynyt ilme. Askeleen ääni
kumahti ontosti. Pitkät käytävät, missä vielä äsken oli kajahdellut
nauru ja arpanoppien rapina, näyttivät jo vaipuneen siihen
äänettömyyteen ja autiuteen, joka odotti niitä hovin lähdettyä. Missä
joku puhui, siinä kuulin mainittavan Guisen nimeä, ja olisin voinut
kuvitella hänen mahtavan varjonsa lepäävän paikan yllä kiroten sitä.

Vastaanottohuoneessa eivät asiat olleet paljonkaan paremmalla kannalla.
Hänen majesteettinsa ei ollut läsnä, ei myöskään ketään hovinaisista;
ainoastaan muutamia herroja, joitten joukossa tunsin Revol'in, joka oli
kuninkaan sihteereitä, seisoi lähellä alkoovia. Minun saapuessani he
katsahtivat ylös ikäänkuin odottaen uutisia, ja sitten, nähtyään kuka
tulija oli, käänsivät katseensa kärsimättöminä jälleen toisaalle.
Neversin herttua käveli synkkänä edestakaisin erään ikkunan edessä
kädet selän takana, silläaikaa kun Biron ja Crillon yhteisen vaaran
sovittamina puhelivat ääneen lieden luona. Minä epäröin hetken,
tietämättä oikein miten menetellä, sillä olin ollut hovissa niin vähän
aikaa etten ollut siellä vielä niinkuin kotonani. Mutta tehden viimein
päätökseni astuin rohkeasti Crillonin luo ja pyysin että hän
suosiollisesti auttaisi minua pääsemään viipymättä kuninkaan puheille.

"Kuninkaan puheille? Tarkotatteko että haluatte yksityistä
vastaanottoa?" sanoi hän kohottaen kulmiaan ja katsahtaen omituisesti
Bironiin.

"Se on pyyntöni, herra de Crillon", vastasin lujasti, vaikka rohkeuteni
aleni. "Olen tullut herra de Rambouillet'n asialla ja minun tarvitsee
saada tavata kuningasta ihan heti."

"No, se on suoraa puhetta", vastasi hän taputtaen minua olalle. "Ja
teidän pitää tapaaman häntä. Tullessanne Crillonin luo olette tullut
oikean miehen luo. Revol", jatkoi hän kääntyen sihteeriin päin, "tällä
herralla on viesti herra de Rambouillet'lta kuninkaalle. Saattakaa
hänet viipymättä yksityishuoneeseen, ystäväni, ja ilmottakaa hänet.
Minä vastaan hänestä."

Mutta sihteeri kohautti olkapäitään aina korviin asti. "Se on
mahdotonta, herra de Crillon", lausui hän vakavasti. "Aivan mahdotonta
tällä kertaa."

"Mahdotonta! Mitä vielä! Minä en tunne sitä sanaa", tokaisi Crillon.
"Saattakaa hänet vain heti sisään ja syyttäkää minua jos pahaa seuraa.
Kuuletteko?"

"Mutta hänen majesteettinsa..."

"No mitä?"

"On hartaudenharjotuksissaan", sanoi sihteeri kankeasti.

"Hiiteen hänen majesteettinsa hartaudenharjotukset!" vastasi Crillon
niin kovaa että se aiheutti yleisen naurunhihityksen. "Kuuletteko?"
jatkoi hän, kasvojensa käydessä yhä punakammiksi ja äänensä
kimakammaksi, "vai täytyykö minun vetää teitä korvista? Saattakaa tämä
herra yksityishuoneeseen, sanon minä, ja jos hänen majesteettinsa
vihastuu niin sanokaa että se tapahtui minun määräyksestäni. Minähän
sanon teille, että hän tulee Rambouillet'n luota."

En tiedä uhkausko vai Rambouillet'n nimen mainitseminen vaikutti
kirjuriin, mutta joka tapauksessa hän hetken emmittyään suostui.

Hän nyökkäsi yrmeästi minua seuraamaan häntä ja lähti kävelemään
yksityishuoneen ovea peittävää verhoa kohti. Minä seurasin häntä
virkettyäni jonkun kiitoksen sanan Crillonille. Olin jo ihan oven luona
kun kuulin takaapäin ääniä jotka ilmaisivat uuden tulokkaan saapuneen
huoneeseen. Minä ennätin juuri kääntyä ja nähdä että tulija oli Bruhl
ja huomata sen harmistuneen ja hämmästyneen katseen, jonka hän loi
minuun, ja sitten Revol oviverhoa kohottaen viittasi minua astumaan
sisään.

Odotin tulevani heti kuninkaan eteen ja valmistuin kunnioittavasti
tervehtimään. Mutta sensijaan huomasinkin olevani pienessä huoneessa
tai pikemmin käytävässä, jossa oli verhot molemmissa päissä sekä kaksi
vartiaa, jotka sisään astuessani nousivat ylös ja katsoivat minuun
epäilevästi. Tämä punalasisen lampun heikosti valaisema vartiohuone
tuntui minusta oviuutimistaan ja samettipenkeistään ja paksuista
seinäverhoistaan huolimatta mahdollisimman synkältä ja mahdollisimman
pahaenteiseltä. Mutta minulla ei ollut aikaa pitkiin huomioihin, sillä
Revol riensi joutuin ohitseni ja kohottaen toisessa päässä olevaa
oviverhoa antoi minulle sormi suullaan merkin astua sisään.

Minä noudatin kehotusta yhtä äänettömänä. Raskas hajuvesien tuoksu
lemahti vastaani, kun kohotin toisen esiripun ja pysähdyin askeleen
päähän sisäpuolelle, osaksi kunnioituksesta -- sillä kuninkaat pitävät
alamaisistaan eniten matkan päästä -- ja osaksi hämmästyksestä, sillä
huone, taikka pikemmin se osa siitä missä minä seisoin, oli pimeä;
ainoastaan huoneen peräosaa valaisi kylmä, kelmeä kuunvalo, joka
korkeasta, suorasta ikkunasta sisään paistaen loi lattialle hopeisen
juovan. Ensi hetkessä luulin olevani yksin; sitten huomasin ikkunaan
nojaamassa, käsi kumpaakin pieltä vasten, kookkaan olennon, jolla oli
jotakin omituista pään seuduilla. Tuon omituisuuden älysin pian
turbaaniksi, jollaisen päähineen olin kerran ennen nähnyt hänen
majesteetillaan. Kuningas -- sillä hän se oli -- puheli itsekseen. Hän
ei ollut kuullut minun tuloani, ja kun hän seisoi selin minuun, ei hän
huomannut läsnäoloani.

Minä pysähdyin epäröiden, peläten astua eteenpäin ja haluten peräytyä,
mutta epävarmana siitä voisinko enää liikkua huomiota herättämättä.
Seisoessani siinä kahden vaiheilla korotti kuningas ääntään, ja
korviini sattuvat sanat naulitsivat huomioni itseensä, niin omituisilta
ja aaveenomaisilta ne kuulostivat, samoinkuin äänikin millä ne
lausuttiin. "Sanotaan että kolmetoista on onneton luku", mumisi hän.
"Kolmastoista Valois ja viimeinen!" Hän pysähtyi nauraakseen pahaa,
ilotonta naurua. "Niin, -- kolmastoista! Ja siitä on kolmetoista vuotta
kun minä saavuin Pariisiin kruunattuna kuninkaana! Siellä oli Quélus ja
Maugiron ja St. Mégrin ja minä -- ja _hän_. Ah, niitä päiviä, niitä
öitä! Möisin sieluni saadakseni elää ne uudelleen; jollen olisi myönyt
sitä jo ammoin eläessäni ne yhteen kertaan! Me olimme nuoria silloin,
ja rikkaita, ja minä olin kuningas; ja Quélus oli Apollo! Hän huusi
kuollessaan minua pelastamaan hänet. Ja Maugiron kuoli herjaten Jumalaa
ja pyhimyksiä. Ja St. Mégrinillä oli kolmekymmentäneljä haavaa. Ja
_hän_ -- hänkin on kuollut, kirottu olkoon hän! He ovat kaikki
kuolleet, kaikki kuolleet, ja kaikki on mennyttä! Hyvä Jumala! Kaikki
on mennyttä, kaikki on mennyttä, kaikki on mennyttä!"

Hän toisti noita viimeisiä sanoja enemmän kuin kymmenen kertaa,
huojutellen itseään edestakaisin ikkunanpielen nojassa. Minä värisin
kuunnellessani, osaksi itseni takia ilmitulemisen pelosta ja osaksi
siitä epätoivon ja tunnonvaivojen -- ei, ei tunnonvaivojen, vaan
kaipauksen kaameudesta, joka ilmeni hänen yksitoikkoisessa äänessään.
Minä arvasin että jokin mielijohde oli saanut hänet vetämään verhot
syrjään ikkunan edestä ja varjostamaan lampun, ja kun hän sitten
katseli kuun valaisemaa seutua, niin vaikutti hänen mieleensä
vastakohtaisuus sen ja tuon turmeltuneen, kuuman, juonilla ja paheilla
kyllästetyn ilmapiirin välillä, jossa hän oli tuhlannut voimansa. Hän
jatkoi vielä yksinpuheluaan.

"Ranska! Tuossa se lepää! Ja mitä he tulevat sille tekemään?
Leikkelevätkö he sen kappaleiksi, kuten se oli ennen Ludvig XI:tä?
Tuleeko Mercoeur -- kirous hänelle! -- olemaan kaikkein kristillisin
Bretagnen herttua? Ja Mayenne Jumalan armosta Pariisin ja Ylisen Seinen
ruhtinas? Vai tuleeko piskuinen Béarnin prinssi kukistamaan heidät ja
kohoamaan Henrik IV:ksi, Ranskan ja Navarran kuninkaaksi, kirkkojen
suojelijaksi? Kirous hänellekin! Hän on kolmenkymmenenkuuden-vuotias.
Minun ikäiseni. Mutta hän on nuori ja voimakas ja hänellä on kaikki
edessään. Kun taas minä -- minä -- oh, Jumala, armahda minua! Armahda
minua, taivaallinen Jumala!"

Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan hän lankesi polvilleen ikkunan
edessä olevalle astuimelle ja ratkesi niin miehuuttomaan kyynelten ja
nyyhkytysten tulvaan etten ollut osannut sellaista kuvitellakaan,
kaikkein vähimmän Ranskan kuninkaasta. Tietämättä oikein pitikö tätä
enemmän hävetä vai kauhistua, käännyin ympäri kaiken uhallakin ja
kohottaen varovasti oviverhoa pujahdin ulos mahdollisimman
äänettömästi; hyvä onni auttoikin minua pääsemään huomaamatta.
Molempien verhojen välillä oli tilaa juuri sen verran että minä siihen
mahduin, ja siinä seisoin hetken aikaa ajatuksiani kooten. Sitten,
kolauttaen huotraani seinää vasten ikäänkuin vahingossa ja samalla
ääneen rykäisten, sysäsin oviverhon sivulle hiukan kiivaasti ja astuin
jälleen sisään, arvellen tällä tavoin antaneeni hänelle kylliksi
varotusta.

Mutta minä en ollut ottanut lukuun huoneessa vallitsevaa pimeyttä enkä
hänen kiihtynyttä mielentilaansa. Hän kuuli tosin tuloni, mutta
voimatta nähdä muuta kuin kookkaan, epäselvän olennon lähestyvän häntä,
hän pelästyi ja hoipertuen taaksepäin kuun valaisemaa ikkunaa vasten
ojensi torjuvasti kätensä, läähättäen pari sanaa, jotka kuulostivat
korviini kuin: "Haa! Guise!"

Seuraavassa tuokiossa, huomatessaan että minä lankesin polvilleni
siihen missä seisoin enkä tullut lähemmäksi, hän tointui kauhustaan.
Ponnistaen itseään, minkä huomasin hänen katkonaisesta hengityksestään,
hän kysyi epävarmalla äänellä kuka minä olin.

"Eräs teidän majesteettinne uskollisimpia palvelijoita", vastasin minä
jääden polvilleni ja ollen olevinani kuin en olisi nähnyt mitään.

Pitäen kasvonsa minuun päin kääntyneinä hän siirtyi sivuttain lampun
luokse ja koetti ottaa pois varjostinta. Mutta hänen sormensa vapisivat
niin kovasti ettei hän tahtonut saada sitä tehdyksi. Kun se
vihdoin hänelle onnistui ja lampun iloiset säteet pääsivät vapaasti
leviämään täyttäen äkkiä huoneen hohteellaan, paljastuikin minun
ihmettelevälle silmälleni pimeyden ja kuun kelmeän paisteen sijaan
loisteliaan ylellisesti sisustettu huone, jossa näkyi punaisia
kankaita, jalokivikoristeisia pikkuesineitä ja kullattuja aseita yhteen
sullottuina huolettomassa epäjärjestyksessä. Erääseen nurkkaan kytketty
apina alkoi minut nähdessään mongerrella ja määkättää. Puutelineelle
levitetty omituisen mallinen levätti sai minut ensin luulemaan että
huoneessa oli kolmaskin henkilö. Ja pöytä, jolle oli kasattu nukkeja ja
puuteriviuhkoja, koiran kaulahihnoja ja makeisia, naamio, naisen
tohveli, pari pistoolia, joitakin lääkepulloja, ruoska ja muuta
senkaltaista rojua tavaton määrä, teki minun silmissäni yhtä
alakuloisen vaikutuksen kuin kuningas itsekin, jonka epäjärjestyksessä
olevan ulkoasun lampunvalo säälittä paljasti. Hänen turbaaninsa oli
vinossa ja päästi näkyviin hänen päälakensa ennenaikaisen kaljuuden.
Poskimaali oli murtunut ja tahriintunut ja värjännyt hänen
hansikkaansa. Hän näytti viisikymmen-vuotiaalta; ja kiihdyksissään oli
hän nykäissyt miekan etupuolelleen, mistä hän ei saanut työnnetyksi
sitä takaisin.

"Kuka on lähettänyt teidät tänne?" kysyi hän tultuaan siksi paljon
järkiinsä että tunsi minut.

"Olen täällä asettuakseni teidän majesteettinne palvelukseen", vastasin
vältellen.

"Sellainen uskollisuus on harvinaista", vastasi hän katkerasti
hymähtäen. "Mutta nouskaa ylös. Minun kai täytyy olla kiitollinen pikku
armoista ja kadotettuani Mercoeurin tulla iloiseksi saadessani sijalle
Marsacin."

"Teidän luvallanne sanoen", lausuin minä rohkeasti, "ei vaihdos aiheuta
niinkään suurta tappiota. Teidän majesteettinne voi tehdä uuden
herttuan milloin vain haluaa. Mutta rehellisiä miehiä ei saada niin
helposti."

"Kas, kas!" vastasi hän katsoen minuun raju välkähdys silmissään.
"Muistutuksenne tulee hyvään aikaan. Vielä on minulla valta päättää ja
purkaa! Vielä olen minä Ranskan kuningas! Eikö niin ole, vai mitä?"

"Herra varjelkoon toisin olemasta!" vastasin vakavasti. "Olen täällä
tarjoamassa teidän majesteetillenne eräitä keinoja, joitten avulla
voitte antaa suurempaa pontta toivomuksillenne. Navarran kuningas
pyytää ainoastaan..."

"Vaiti, vaiti!" huudahti hän kärsimättömästi ja hiukan
vastenmielisesti, "Minä tiedän hänen halunsa paremmin kuin te. Mutta
katsokaas", jatkoi hän rikkiviisaasti, unhottaen minun alemmuuteni yhtä
nopeaan kuin oli sen muistanutkin, "Turenne antaa myös kauniita
lupauksia. Ja Turenne -- on kyllä totta että hänellä voi olla omat
tarkotuksensa. Mutta jos luotan Navarran Henrikkiin ja hän näyttäytyy
petolliseksi..."

Hän ei lopettanut lausettaan, vaan asteli pari kertaa edestakaisin
lattian poikki, etsien luonnostaan kiertoteihin taipuvassa mielessään
keinoa, millä hän voisi saada nuo kaksi puoluetta tuhoamaan toinen
toisensa. Nähtävästi hän ei kuitenkaan onnistunut sellaista löytämään,
taikka sitten johtui hänen mieleensä, kuinka huonolla onnella hän oli
kannattanut liigaa hugenotteja vastaan. Sillä hetken perästä hän
seisahtui huoaten ja ryhtyi jatkamaan keskustelua.

"Jos olisin varma siitä että Turenne valehtelee", mutisi hän, "niin
sitten kyllä... Mutta Rosny lupasi siitä todistuksen, eikä hän ole sitä
lähettänyt."

"Todistus on saatavilla, sire", vastasin minä, ja sydämeni alkoi
tykyttää. "Teidän majesteettinne muistaa että herra de Rosny kunnioitti
minua jättämällä minun tehtäväkseni esittää sen teille."

"Aivan oikein", vastasi hän ikäänkuin unesta heräten ja puhuen
innokkaasti. "Tämänpäiväiset seikat ovat ajaneet kaiken pois päästäni.
Missä on todistajanne? Jos saatte minut vakuutetuksi, niin ryhdymme
ripeään toimintaan. Annamme heidän kokea Jarnacin ja Montcontourin
toisen kerran. Onko hän täällä ulkopuolella?"

"Se on nainen, sire", vastasin minä hiukan tyrmistyneenä tuosta
äkillisestä ja kuumeenomaisesta innosta.

"Nainenko? Onko hän täällä?"

"Ei, sire", vastasin minä, ihmetellen mitä hän sanoisi seuraavaan
ilmotukseeni. "Hän on Blois'ssa, hän on saapunut, mutta seikka on
sellainen -- pyydän nöyrimmästi teidän majesteetiltanne anteeksi --
että hän kieltäytyy tulemasta tänne tai puhumasta mitään. Minun ei ole
hyvä tuoda häntä tänne väkisinkään, ja olen saapunut teidän luoksenne,
sire, voidakseni toimia asiassa teidän määräystenne mukaan."

Hän tuijotti minuun rajattoman hämmästyneenä. "Onko hän nuori?" kysyi
hän pitkän vaitiolon jälkeen.

"On, sire", vastasin minä. "Hän on Navarran prinsessan hovineiti ja
samalla Turennen kreivin holhokki."

"No hitto! Silloin tuo pikku kapinoitsija on kuulemisen arvoinen!"
vastasi hän. "Vai Turennen holhokki? Ha ha ha! Ja nyt hän ei tahdo
puhua? Minun navarralainen serkkuni tietäisi nyt miten hänet olisi
saatettava järkiinsä, mutta minä olen karttanut noita turhuuksia.
Voisinhan lähettää noutamaan häntä, se on totta; mutta pienikin seikka
saattaisi tänä iltana aiheuttaa katutaistelun."

"Ja sitäpaitsi, sire", uskalsin minä lisätä, "täällä on Turennen väkeä,
jotka ovat kerran varastaneet hänet pois, ja he tuntevat hänet. Jos
hänet tuotaisiin teidän majesteettinne luokse vähänkään julkisuuteen
vivahtavalla tavalla, niin he saisivat siitä tiedon ja ymmärtäisivät
pelin olevan hukassa."

"Mikä ei olisi minulle soveliasta", täydensi hän nyökäten ja katsellen
minuun synkkänä. "He ehtisivät tehdä tyhjäksi Jarnacimme; ja niin kauan
kuin emme ole järjestäneet asioita jommankumman kanssa, ei persoonamme
ole liian hyvässä turvassa. Teidän on mentävä hakemaan hänet. Hän on
teidän asunnossanne. Hänet on tuotava tänne, sanon minä."

"Olen tekevä niinkuin käskette, sire", vastasin minä. "Mutta minä
pelkään pahoin ettei hän suostu tulemaan."

Tämän kuullessaan tuli kuningas kärsimättömäksi. "No miksi lemmon
nimessä te sitten olette vaivannut minua tuolla asialla?" huusi hän
rajusti. "Jumala tietää -- minä en tiedä -- minkä takia Rosny valitsi
tuollaisen miehen ja tuollaisen naisen. Hänen olisi pitänyt nähdä
teidän levätistänne, joka on kokonaista kuusi kuukautta jälessä
muodista, ettei teissä ollut miestä ohjaamaan naista! Onko koskaan
maailmassa kuultu tuollaista kirottua hulluutta? Mutta se on Navarran
häviö eikä minun. Se on hänen häviönsä. Ja suokoon taivas että se olisi
teidänkin!" lisäsi hän rajusti.

Hänen sanoissaan oli siksi paljon perää että minä taivuin myrskyn alle
ja otin nöyrästi vastaan moitteet, jotka olivat yhtä luonnollisia hänen
puoleltaan kuin ansaitsemattomia minun puoleltani. En todellakaan
voinut kummastella hänen majesteettinsa suuttumusta; en olisi
kummastellut sitä suuremmassakaan miehessä. Tiesin hyvin että jollei
olisi ollut eräitä syitä, joita en halunnut ajatella, niin olisin
itsekin ottanut siihen osaa täysin sydämin ja lausunut yhtä ankaria
sanoja tuosta oikusta, joka murskasi toivoja ja kohtaloita pelkän
päähänpiston takia.

Kuningas lateli vielä jonkun aikaa minulle kaikkia tylyyksiä mitä hän
saattoi keksiä. Vihdoin hän kärsivällisyyteni kyllästyttämällä pysähtyi
ja huusi kiukkuisesti: "No, eikö teillä ole mitään sanottavaa omasta
puolestanne? Ettekö voi esittää jotain?"

"En uskalla mainita teidän majesteetillenne sitä, mikä minun nähdäkseni
olisi ainoa keino", sanoin minä nöyrästi.

"Te tarkotatte että minun olisi mentävä tuon naikkosen luo!" vastasi
hän -- sillä häneltä ei puuttunut sukkelaa huomiokykyä. "'_Se no va el
otero a Mahoma, vaya Mahoma al otero_', kuten Mendoza sanoo. Onpas se
sisukas heiskale, ei muuta kuin pakottaa minut menemään luokseen! Jos
vaimoni arvaisi -- mutta olkoon, minä menen. Autuuteni kautta, minä
menen!" lisäsi hän rajusti. "Minä tahdon vielä elää tuhotakseni Retzin!
Missä on asuntonne?"

Minä sanoin sen hänelle, ihmetellen mielessäni tätä vanhan
päättäväisyyden leimahdusta, päättäväisyyden, joka kaksikymmentä vuotta
takaperin oli hankkinut hänelle maineen, jota hänen myöhempi elämänsä
ei lainkaan pitänyt yllä.

"Tiedättekö", kysyi hän, puhuen yhä yhtä tarmokkaasti ja selvästi,
"missä on se ovi josta de Rosny tuli minun puheilleni? Voitteko löytää
sen pimeässä?"

"Kyllä, sire", vastasin minä sydämeni valtavasti tykyttäessä.

"Tulkaa sitten odottamaan sen edustalle kaksi tuntia ennen puoltayötä",
lausui hän. "Tulkaa hyvin varustettuna, mutta yksin. Minä tiedän kyllä
miten saan tytön puhumaan. Voinhan luottaa teihin, vai kuinka?" lisäsi
hän äkkiä astahtaen lähemmäksi minua ja katsoen tiukasti silmiini.

"Tahdon vastata teidän majesteetistanne omalla hengelläni", vastasin
minä laskeutuen toiselle polvelleni.

"Minä uskon teitä", vastasi hän vakavasti antaen minulle kätensä
suudeltavaksi ja kääntyen sitten pois. "Olkoon niin. Jättäkää nyt
minut. Olette ollut täällä jo liiankin kauan. Eikä sanaakaan
kenellekään, jos henkenne on teille kallis."

Annoin tähän asian mukaisen vastauksen ja käännyin lähteäkseni; mutta
käteni ollessa jo oviverholla hän kutsui minut takaisin. "Hankkikaa
taivaan nimessä uusi levätti", sanoi hän ärtyisästi silmäillen minua
päästä jalkoihin naama rypyssä. "Hankkikaa uusi levätti ensi työksenne
huomisaamuna. Sivulta se näyttää vielä pahemmalta kuin edestä.
Tuollainenhan voi tuottaa perikadon sukkelapäisimmällekin
hovimiehelle!"




XXIV. Kuningas vaarassa.


Ylpeä riemastus, jota tunsin kuullessani kuninkaan ilmottavan
päätöksensä, väheni pian ajatellessani asemaa tyvenemmin. Erittäin
alhaalla oli se varsinkin tuntia myöhemmin, odottaessani linnan
pienellä pohjoisportilla. Kuuristuneena porttikaaren alle ollakseni
suojassa tuulelta arvailin mielessäni, riittäisikö kuninkaalla tarmoa
päätöksensä toteuttamiseen, vai lähettäisikö hän ehkä tuon turmiollisen
horjuvaisuutensa puuskassa, jolla hän kerran toisensa jälkeen oli
särkenyt omat suunnitelmansa, sijaisikseen tähän kohtaukseen sellaiset
miehet, jotka tekisivät lopullisen tilin kanssani. Mitä kauemmin
ajattelin hänen luonnettaan, sitä epäilevämmäksi tulin. Paikan
yksinäisyys ja pimeys, linnan tämänpuoleisen sivustan musta jylhyys,
josta ei valon tuikettakaan pilkottanut, ja kaupungin yllä lepäävä
tavattoman synkkä äänettömyys, kaikki tämä lisäsi levottomuuttani.
Tunsin samalla sekä kammoa että kevennystä, kun vihdoinkin kuulin
askelia kivisiltä portailta ja siirtyessäni hiukan sivulle näin
valojuovan ilmestyvän oven alapuolelle.

Kun ovi oli puoleksi avautunut, kuulin nimeäni lausuttavan. Astuin
varovasti esiin ja näyttäydyin. Seurasi lyhyt keskustelu kahden tai
kolmen sisäpuolella olevan henkilön välillä, ja lopuksi astui
päättäväisesti ulos naamioitu olento, jonka helposti tunsin
kuninkaaksi.

"Onko teillä aseita?" kysyi hän pysähtyen hetkiseksi eteeni.

Työnsin sivulle levättini ja näytin hänelle oven aukosta virtaavassa
valossa, että minulla oli sekä pistoolit että miekka.

"Hyvä!" vastasi hän lyhyesti. "Lähtekäämme siis. Kävelkää te minun
vasemmalla puolellani, ystäväni. Yöhän on pimeä, eikö niin?"

"Hyvin pimeä, sire", sanoin minä.

Hän ei vastannut tähän mitään ja me lähdimme matkaan, kulkien
varovaisesti kunnes olimme päässeet kapean sillan yli ja edeten sitten
vapaammin ja ripeämpää vauhtia. Hoviseurue oli sinä iltana ollut
harvalukuinen, ja kylmä tuuli puhalsi kapeimmillakin kaduilla ajaen
maleksijat huoneelle, joten ei ollut todennäköistä että tapaisimme
ketään haitallisia vastaantulijoita, paitsi ammattirosvoja, ja niitten
varalta olin valmistautunut. Kuningas ei näyttänyt haluavan puhella, ja
kun minäkin olin vaiti kunnioituksesta, oli minulla aikaa laskea
menestymisen mahdollisuuksia ja arvioida onnistuisiko kuninkaalle se
mikä ei ollut onnistunut minulle.

Nämä laskelmat, jotka eivät estäneet minua noudattamasta mitä suurinta
valppautta aina kun käännyimme kadunkulmissa tai sivuutimme jonkun
kujan suun, keskeytyivät saapuessamme turvallisesti asunnolleni.
Pyytäen lyhyesti kuninkaalta anteeksi porraskäytävän vaatimattomuutta
ja pimeyttä riensin hänen luvallaan hänen edelleen ja nousin nopeasti
portaita kunnes kohtasin Maignanin. Kuiskasin hänelle että kaikki oli
hyvin enkä joutanut odottamaan hänen vastaustansa, vaan käskien hänen
pysyä vahdissa osotin kuninkaalle tietä niin kunnioittavasti kuin
mahdollista oli, kunnes saavuimme neidin asunnon ovelle, minkä asunnon
muodosti kaksi huonetta, ulompi ja sisempi, niinkuin toisessa paikassa
jo olen maininnut. Oven avasi Simon Fleix, ja hänet minä lähetin heti
ulos. Sitten, astuen sivulle ja paljastaen pääni, pyysin kuningasta
astumaan sisään.

Hän noudatti kehotustani naamio yhä kasvoillaan ja hattu päässään, ja
minä seurasin häntä salvaten oven. Katosta riippuva lamppu valaisi
vaillinaisesti huonetta, joka oli pienempi mutta hauskemman näköinen
kuin yläpuolella oleva minun huoneeni. Huomasin että Fanchette, jonka
karkeat kasvot näyttivät vieläkin äkäisemmiltä kuin tavallisesti, istui
tuolilla, jonka hän oli omituisesti asettanut vasten sisemmän huoneen
ovea; mutta en ajatellut sitä sen enempää sillä hetkellä, sillä
huomioni kiintyi pian neitiin, joka istui kumarassa lieden ääressä
väljään päällysviittaan kietoutuneena, ikäänkuin hänellä olisi ollut
kylmä. Hän oli selin meihin eikä vielä huomannut, tai ei ollut
huomaavinaan meidän läsnäoloamme. Mutisten jonkun sanan osotin häntä
kuninkaalle ja sitten lähestyimme häntä molemmat.

"Neiti", sanoin minä matalalla äänellä, "neiti de la Vire! Minulla on
kunnia..."

Neiti ei kääntynyt, ja minä pysähdyin. Selvästi hän kuuli puheeni,
vaikka hän ei osottanut niin tekevänsä muuten kuin vetämällä viitan
tiukemmin ympärilleen, kunnioitukseni kuningasta kohtaan antaessa
minulle päättäväisyyttä kosketin häntä kevyesti olkapäähän. "Neiti",
sanoin kärsimättömästi, "te ette huomaa sitä, mutta..."

Hän nykäisi itsensä erilleen kädestäni niin jyrkällä liikkeellä että
minä katkaisin lauseeni ja tuijotin hölmistyneenä häneen. Kuningas
hymyili, ja nyökäten minua astumaan syrjään tarttui itse asiaan.
"Neiti", lausui hän arvokkaasti, "minä en ole tottunut..."

Hänen äänensä vaikutti kuin taikavoima. Ennenkuin hän ehti lausua sen
enempää, hypähti neiti ylös kuin iskun saaneena ja kääntyi meihin päin
hämmästyksen huudahdus huulillaan. Yhtäaikaa huudahdimme mekin
molemmat, sillä se ei ollutkaan neiti. Nainen, joka seisoi edessämme
käsi naamiollaan ja silmät loistaen sen aukoista, oli kookkaampi ja
täyteläisempi olennoltaan. Me tuijotimme häneen sanattomina. Sitten
huomasimme hänen päähineensä alta esiinvalahtaneen kullankellertävän
kiharan, ja se selitti arvotuksen. "Rouva de Bruhl!" huudahti kuningas.

"Rouva de Bruhl!" toistin minä kuin kaiku, vielä hämmästyneempänä kuin
kuningas.

Nähdessään että hänet tunnettiin, alkoi rouva de Bruhl vapisevin sormin
irrottaa naamionsa nauhoja; mutta kuningas, joka siihen saakka oli
osottanut enemmän luottavaisuutta kuin olin osannut odottaakaan, tuli
levottomaksi hänet nähdessään, ikäänkuin olisi kohdannut jonkun
odottamattoman seikan, josta minä en ollut häntä varottanut.

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi hän ankarasti, astuen askeleen taaksepäin
ja tähdäten minuun harmin ja epäluulon sekaisen katseen. "Onko tämä
joku teidän somia puuhianne? Olenko tullut kutsumattomana vieraana
lemmenkohtaukseen, vai onko tämä ansa, jonka takana on herra de Bruhl?
Vastatkaa, mies!" jatkoi hän kiihtyen nopeasti. "Kummalla tavalla minun
on asia käsitettävä?"

"Ei kummallakaan, sire", vastasin minä niin arvokkaasti kuin saatoin
rouva de Bruhlin läsnäolon aiheuttamalta hämmästykseltä ja
neuvottomuudelta. "Teidän majesteettinne edellinen epäluulo on yhtä
väärä rouva de Bruhliin nähden kuin jälkimäinen on loukkaava minuun
nähden. Minä käsitän tätä yhtä vähän kuin tekin, sire, ja rouvan
täälläolo on minulle yhtä odottamatonta."

"Minä en ole tullut, sire", lausui rouva de Bruhl ylpeästi kääntyen
kuninkaaseen päin ja välittämättä minusta, "rakkaudesta herra de
Marsaciin, vaan niinkuin saattaa tulla kuka hyvänsä jolla on tuotavana
hänelle sana. Ettekä te, sire", lisäsi hän sukkelasti, "voi olla minut
täällä tavatessanne puoleksikaan niin hämmästynyt kuin minä olen
nähdessäni täällä teidän majesteettinne."

"Sen voin uskoa", vastasi kuningas kuivasti. "Olisin halunnut ettette
olisi nähnyt minua."

"Ranskan kuningasta nähdään ainoastaan silloin kun hän niin haluaa",
vastasi rouva de Bruhl niiaten maahan asti.

"Hyvä", vastasi kuningas. "Tapahtukoon niin, ja Ranskan kuningas on
oleva teille kiitollinen. Mutta se sikseen", jatkoi hän kääntyen minun
puoleeni; "kun tämä ei ole se nainen jota tulin tapaamaan, herra de
Marsac, niin missä hän on?"

"Sisemmässä huoneessa arvatenkin", sanoin minä lähestyen Fanchettea
aavistelevammalla sydämellä kuin käytöksestäni olisi voinut luulla.
"Herrattarenne on varmaankin täällä, vai kuinka?" virkoin tiukasti
seuranaiselle.

"On kyllä, eikä hän tule ulos", vastasi hän pysyen itsepintaisesti
paikallaan.

"Joutavia!" sanoin minä. "Sanokaa hänelle..."

"Te voitte sanoa hänelle mitä haluatte", vastasi hän vääjäämättä
tuumaakaan. "Kyllä hän kuulee."

"Mutta ihminen!" huusin minä kärsimättömästi. "Te ette ymmärrä. Minun
_täytyy_ saada puhua hänen kanssaan. Minun täytyy saada puhua hänen
kanssaan heti paikalla! Asia on mitä tärkein."

"Niinkuin haluatte", lausui hän ynseästi liikahtamatta vieläkään.
"Olenhan sanonut teille että voitte puhua."

Lienenkö koskaan elämässäni tuntenut oloani nurinkurisemmaksi kuin
tällöin; naurettavammassa asemassa ei kukaan ole varmasti koskaan
ollut. Lukemattomia esteitä voitettuani ja yhtä monista vaaroista
selviydyttyäni olin tuonut kuninkaan tänne -- ja nyt raukesi tuumani ja
minä jouduin häviölle pelkän seuranaisen takia! Seisoin neuvottomana,
tolkuttomana ja hämmentyneenä, silläaikaa kun kuningas odotti puoleksi
harmissaan ja puoleksi huvitettuna ja rouva de Bruhl seisoi paikallaan
oven luona, minne hän oli siirtynyt.

Pulastani vapautti minut vihdoin uteliaisuus, joka ehkä viisaan
sallimuksen tahdosta kuuluu naisen luonteeseen ja joka johti neidin
sekaantumaan itse asiaan. Vartioidessaan valppaasti sisäpuolella hän
oli kuullut osan välillämme tapahtuneesta sananvaihdosta ja tullut
uteliaaksi huomatessaan oudon miehen äänen ja sen kunnioituksen jota
hän saattoi havaita minun osottavan vierasta kohtaan. Hän huusi siis
nyt ääneen, kysyen kuka siellä oli. Fanchette näytti käsittävän tämän
määräykseksi ja nousi ylös siirtäen tuolinsa syrjään ja virkkoi äreästi
osottamatta vähääkään enempää kunnioitusta: "Kas niin, enkös sanonut
että hän kyllä kuulisi."

"Kuka siellä on?" kysyi neiti jälleen korottaen ääntään.

Olin vastaamaisillani, kun kuningas viittasi minua siirtymään sivulle
ja astuen itse esiin koputti vienosti ovelle. "Avatkaa, minä pyydän",
lausui hän kohteliaasti.

"Kuka siellä on?" huusi neiti jälleen vapisevalla äänellä.

"Se olen minä, kuningas", vastasi Henrik vienosti, mutta sellaisella
majesteettiuden sävyllä mikä ei johdu miehestä vaan syntyperästä,
näyttäen olevan tuloksena vuosisatojen käskijä-tottumuksesta.

Neiti de la Vire huudahti, ja hitaasti sekä ilmeisen vastahakoisesti
väänsi avainta lukossa. Se rasahti ja ovi avautui. Näin vilaukselta
hänen kalpeat kasvonsa ja kirkkaat silmänsä, sitten astui kuningas
huoneeseen ottaen hatun päästään ja sulkien oven jälleen, ja minä
siirryin huoneen toiseen päähän missä rouva de Bruhl yhä seisoi oven
luona.

Muistan epäilleeni, enkä varsin aiheettakaan, että hän oli saapunut
asuntooni miehensä vakoojana, mutta hänen ensimäiset sanansa häntä
lähestyessäni poistivat tuon luulon. "Pian", virkkoi hän käskevällä
eleellä. "Kuulkaa minua ja laskekaa minut menemään! Olen odottanut
teitä kyllin kauan ja kärsinyt teidän kauttanne kyllin paljon. Mitä
tulee naiseen tuolla toisessa huoneessa, niin hän on hullu ja hänen
palvelijansa samoin! No niin, kuulkaa mitä sanon. Te puhuitte minulle
rehellisesti päivällä ja minä olen tullut maksamaan sen teille. Tehän
olette sopinut mieheni kanssa kohtauksen huomenna Chavernyssa. Ettekö
ole?"

Minä vastasin myöntävästi.

"Teidän on mentävä sinne yhden ystävänne seuraamana", jatkoi hän,
repien kiihtymyksessään riekaleiksi hansikkaan, jonka hän oli ottanut
kädestään. "Hänen on tavattava teitä samoin yhden kumppanin kanssa,
eikö niin?"

"Niin", myönsin minä vastahakoisesti, "Chavernyn sillalla."

"Älkää sitten menkö", lausui hän painokkaasti. "On häpeä minulle
kavaltaa oma puolisoni, mutta pahempi vielä olisi lähettää viaton
ihminen kuolemaan. Hän tulee tapaamaan teitä ainoastaan yhden kumppanin
seuraamana haasteen mukaan, mutta sillan alla on joitakin, jotka
tulevat tekemään varmaa työtä. No niin, nyt olen kavaltanut hänet!"
jatkoi hän katkerasti. "Se on tehty. Laskekaa minut menemään!"

"Ei, mutta arvoisa rouva", sanoin minä, tuntien enemmän osanottoa häntä
kohtaan, jolle aina ensimäisestä kohtaamisestamme saakka en ollut
tuonut muuta kuin onnettomuutta, kuin hämmästystä hänen miehensä uuden
kavaluuden johdosta, "eikö teidän ole hiukan vaarallista palata hänen
luokseen? Eikö ole mitään millä voisin auttaa teitä -- tehdä jotain
suojelukseksenne?"

"Ei mitään", vastasi hän miltei tylysti, "paitsi jouduttaa minun
lähtöäni."

"Mutta ette suinkaan aio kulkea yksin kaduilla?"

Hän naurahti niin katkerasti että sydäntäni viilsi hänen puolestaan.
"Onnettomat ovat aina turvassa", sanoi hän.

Muistaessani kuinka vähän aikaa oli siitä kun olin kohdannut hänet
aviollisen rakkauden ensimäisessä onnessa, tunsin häntä kohtaan mitä
syvintä sääliä. Mutta se vastuunalaisuus, jonka hänen majesteettinsa
läsnäolo ja huolenpito neidin turvallisuudesta laskivat päälleni,
estivät minua osottamasta kiitollisuuttani niinkuin olisin tahtonut.
Ilomielin olisin saattanut hänet kotiinsa -- joskaan en voinut tehdä
tuota kotia enää siksi mikä se oli ollut enkä korottaa hänen puolisoaan
sille huipulle jolta olin syössyt hänet alas -- mutta en uskaltanut
sitä tehdä. Minun oli pakko tyytyä vähempään ja aioin juuri tarjota
jonkun miehistäni häntä saattamaan, kun ulko-ovelta kuuluva hätäinen
koputus pysäytti sanat huulilleni.

Viittasin häntä olemaan hiljaa ja kuuntelin. Koputus toistui tullen
kerta kerralta hätäisemmäksi. Oven yläosassa oli lujasti raudotettu
ristikkoluukku ja olin juuri ryhtymässä sitä avaamaan nähdäkseni mikä
oli hätänä, kun Simonin ääni kuului ulkopuolelta pyytäen minua avaamaan
joutuin oven. Epäillen pojan varovaisuutta, mutta peläten sentään
kieltäytyäkään, jotten menettäisi jotakin varotusta mikä hänellä
mahdollisesti oli annettavana, seisahduin hetkiseksi ja irrotin sitten
salvat. Samassa kun ovi antoi perään, syöksyi hän suinpäin sisään
huutaen minua salpaamaan sen heti jälleen. Oven aukeamasta näin
vilahdukselta palavia soihtuja ja niitten valossa puolitusinaa
punakoita naamoja kohoamassa porrastasanteen reunan yläpuolelle.
Miehet, joille nuo kasvot kuuluivat, korottivat minut nähdessään
riemuhuudon ja harpaten yli viimeisen pykälän syöksähtivät ovelle.
Mutta turhaan. Me olimme juuri ehtineet sulkea sen ja pudottaa eteen
molemmat paksut teljet. Yhdessä hetkessä, yhdessä silmänräpäyksessä
vaihtuivat hurjat huudot synkäksi murinaksi, ja ollen siksi hetkeksi
turvassa oli meillä aikaa katsoa toistemme kasvoihin ja nähdä niissä
kuvastuvat erilaiset säikähdyksen ilmeet. Rouva de Bruhl oli
kalmankalpea; Simonin silmät näyttivät pullistuvan ulos päästä ja
kaikki hänen jäsenensä vapisivat kauhusta.

Kysyessäni mitä tämä merkitsi ei hän ensin saanut sanaa suustaan. Mutta
sellainen ei nyt kelvannut, ja minä olin juuri tarttumassa häntä
kaulukseen pakottaakseni hänet vastaamaan, kun sisemmän huoneen ovi
aukeni ja kuningas astui esiin kasvot niin iloisen näköisinä että
saattoi havaita hänen olevan sekä tyytyväinen neidin kertomukseen että
tietämätön siitä mitä täällä oli tekeillä. Sanalla sanoen hän ei ollut
oivaltanut vielä mitään levottomuuden aihetta. Mutta nähdessään Simonin
minun käsissäni ja rouva de Bruhlin kuolemankalpean muodon nojaamassa
seinää vasten oven luona, hän seisahtui ja hämmästyksestä huudahtaen
kysyi mikä oli hätänä.

"Pelkään että olemme piiritetyt, sire", vastasin minä epätoivoissani,
tuntien levottomuuteni kasvavan satakertaiseksi hänet nähdessäni --
"mutta kutka meitä piirittävät, sitä en voi sanoa. Tämä poika sen
kuitenkin tietää", jatkoin minä pudistaen Simonia kiukkuisesti, "ja
hänen täytyy puhua. No, vapisija", sanoin hänelle, kerro tietosi."

"Linnavouti!" änkytti hän kauhistuen uudelleen kuninkaan läsnäolosta;
Henrik oli nimittäin ottanut pois naamionsa. "Olin noussut muutamia
askelia ylemmäksi ollakseni suojassa kylmältä, kun kuulin heidän
tulevan sisään. Niitä on ainakin parikymmentä miestä."

Minä kirosin vahvasti, kysyen häneltä minkätähden hän ei ollut mennyt
ylös ja varottanut Maignania, joka oli nyt miehineen meistä erotettuna
ylhäällä olevissa huoneissa. "Sinä hullu", jatkoin minä melkein poissa
suunniltani raivosta, "jollet olisi tullut tälle ovelle, olisivat he
menneet minun huoneisiini ja miehittäneet ne! Ja mitä sinä hupsit
linnanvoudista?"

"Hän on siellä", vastasi Simon kuuristuen kauemmaksi minusta kasvot
värähdellen.

Arvelin hänen valehtelevan ja vain kuvittelevan noin peloissaan. Mutta
sisällepyrkijät alkoivat silloin lyödä ovea käskien meitä aukaisemaan
ja käyttäen sellaisia uhkausten purkauksia että ne tunkivat paksun
tammenkin läpi, karkottaen veret naisten poskilta ja muuttaen kuninkaan
käytöksen tavalla joka ei jäänyt minulta huomaamatta. Huutojen seasta
saatoin selvästi erottaa sanat: "Kuninkaan nimessä!" jotka vahvistivat
Simonin väitettä.

Sillä hetkellä tunsin noista sanoista kevennystä, sillä jos olimme
tekemisissä vain lain kanssa, niin olihan meidän puolellamme sellainen
joka oli lain yläpuolella. Ja nopeasti päätin mielessäni mitä oli
tehtävä. "Luulen että poika puhuu totta, sire", lausuin tyynesti.
"Siellä on ainoastaan teidän majesteettinne linnavouti. Pahin seikka
mitä on syytä pelätä on se, että hän voi tulla tietämään teidän
täälläolonne ennenkuin tahtoisitte sen tulevan tunnetuksi. Ei pitäisi
kuitenkaan olla kovin vaikeata saada häntä vaikenemaan, ja jos te
suvaitsette panna naamion kasvoillenne, niin minä avaan ristikkoluukun
ja puhun hänen kanssaan."

Kuningas, joka oli seisahtunut keskelle huonetta ja näytti tyrmistyneen
tästä äkillisestä hälinästä, ilmotti lyhyesti suostumuksensa. Minä
aloin niinmuodoin avata luukkua, mutta silloin rouva de Bruhl tarttui
käsivarteeni ja työnsi minut pois sen äärestä.

"Mitä te aiotte tehdä?" huusi hän kauhistunein kasvoin. "Ettekö kuule?
Hän on siellä."

"Kuka on siellä?" kysyin minä hämmästyen enemmän hänen käytöstään kuin
sanojaan.

"Kuka?" vastasi hän. "Kuka siellä voisi olla? Minun mieheni! Minä
kuulen hänen äänensä, sanon minä! Hän on seurannut jälkiäni tänne! Hän
on löytänyt minut ja hän tappaa minut!"

"Jumala varjelkoon!" sanoin minä, epäillen oliko hän todellakin kuullut
miehensä äänen. Varmuuden vuoksi kysyin Simonilta oliko hän nähnyt
häntä, ja masennuksekseni kuulin häneltäkin että Bruhl oli joukossa.
Nyt vasta käsitin täydelleen millainen vaara meitä uhkasi. Nyt vasta,
nähdessäni ympärilläni huonostivalaistussa huoneessa naisten
kauhistuneet kasvot ja kuninkaan vaivoinpidätettyä hermostumista
ilmaisevan naamioidun hahmon, oivalsin kuinka toivottomasti me
olimme kiedotut ansaan. Onni oli suosinut Bruhlia niin hyvin että hän,
tiesipä hän sitä taikka ei, oli saanut loukkuunsa meidät kaikki -- sekä
kuninkaan, jonka hän halusi saattaa huonoon valoon, että vaimonsa, jota
hän vihasi, ynnä neidin, joka kerran oli päässyt hänen käsistään, ja
minut, joka olin kahdesti tehnyt tyhjäksi hänen tuumansa. Ei ollut
ihmeellistä siis että luottamukseni lannistui katsellessani vuoroin
kutakin ja kuunnellessani oven kammottavaa rusketta, kun vahvat laudat
parahtelivat niihin jysähtelevistä iskuista. Sillä ensimäinen
velvollisuuteni, tärkeämpi kaikkia muita, oli kuninkaan turvaaminen --
hänen pelastamisensa tästä seikkailusta ilman vahingollisia seurauksia.
Kuinka saatoin silloin vastata neidistä, kuinka suojella rouva de
Bruhlia? Kuinka, sanalla sanoen, saatoin täyttää kaikki nuo
velvotukset, joista kunniani oli riippuvainen?

Linnavoutia muistaessani mieleni kuitenkin hetkeksi jälleen rohkaistui.
Muistin että niin kauan kuin oli selvittämättä syy hänen täälläoloonsa
Bruhlin seurassa, ei tarvinnut heittäytyä toivottomuuteen, ja kääntyen
reippaasti kuninkaan puoleen pyysin häntä suosiollisesti seisomaan
naisten kanssa eräässä nurkassa mihin ovelta ei voinut nähdä. Hän
noudatti pyyntöäni koneellisesti ja tavalla joka ei minua miellyttänyt;
mutta kun ei ollut aikaa pikkuseikkojen punnitsemiseen, käännyin
ristikkoon päin ja avasin sen muitta mutkitta.

Kasvojeni ilmestyessä luukulle remahti ulkopuolelta hurja mielihyvän
huuto, mikä yhtä nopeasti vaimeni hiljaisuudeksi. Sitä seurasi hetkinen
tungeksivaa liikehtimistä odottavassa ryhmässä, ja linnavouti
työntäytyi esiin. "Kuninkaan nimessä!" puuskutti hän.

"Mikä on kysymyksessä?" vastasin minä katsellen enemmän hänen takanaan
mulkoilevia punottavia, kiihtyneitä naamoja kuin häntä itseään. Jotkut
joukosta pitelivät kahta soihtua, jotka heittivät punertavan
heijastuksen pertuskain piikkeihin ja leimahtaen silloin tällöin
suurempaan liekkiin täyttivät koko ympäristön lepattavalla, savuavalla
valolla. "Mitä olette vailla?" jatkoin minä. "Minkätähden tulette
häiritsemään asuntoani tähän aikaan illasta?"

"Minulla on määräys vangita teidät", vastasi hän töykeästi. "Vastarinta
on turhaa. Jollette antaudu hyvällä, lähetän noutamaan muuripässin ja
murran ovenne."

"Missä on määräyksenne?" sanoin minä tiukasti, "Se, joka teillä oli
tänä aamuna, peruutettiin itse kuninkaan käskystä."

"Ainoastaan lykättiin toistaiseksi", vastasi hän. "Ainoastaan
lykättiin. Se annettiin minulle jälleen tänä iltana, paikalla
toimeenpantavaksi. Ja sen johdosta olen nyt täällä ja vaadin teitä
antautumaan."

"Kuka antoi sen?" kysyin minä.

"Herra de Villequier", vastasi hän riuskasti. "Ja tässä se on. Kuulkaa,
hyvä herra", jatkoi hän, "te vain pahennatte asiaa. Avatkaa ovi."

"Ennenkuin avaan", virkoin minä kuivasti, "tahtoisin mielelläni tietää
mitä osaa ystäväni, herra de Bruhl, jonka näen tuolla portailla, aikoo
näytellä tässä näytelmässä. Ja tuolla on vanha veikkoni Fresnoy",
lisäsin sitten. "Ja pari muutakin tuttua naamaa näen joukossa.
Ennenkuin antaudun, täytyy minun muun muassa saada tietää mitä asiaa
herra de Bruhlilla on täällä."

"Jokaisen kunniallisen miehen asia on avustaa kuninkaan määräysten
täytäntöönpanemista", vastasi linnavouti vältellen. "Teidän asianne on
antautua ja minun asiani sijottaa teidät linnaan. Mutta mellakoiminen
on minusta vastenmielistä. Jos haluatte, niin annan teille
harkitsemisaikaa siksi kunnes tämä soihtu on palanut loppuun. Jollette
sen ajan kukittua antaudu, niin murran oven."

"Annatteko soihdun palaa rehellisesti?" kysyin minä katsastettuani sen
tilaa.

Hän vastasi myöntävästi; ja kiittäen häntä jäykästi tästä
myönnytyksestä suljin luukun.




XXV. Antautumisehdot.


Käteni oli vielä luukulla, kun kosketus olkapäähäni sai minut
kääntymään ympäri ja ilmotti minulle samassa uuden vaaran uhkaavan,
vaaran josta äärimmäisen päättäväisyyden avullakaan tuskin saatoin
toivoa selviytyväni. Kuningas oli vieressäni. Hän oli ottanut pois
naamionsa, ja yksi ainoa silmäys hänen kasvoihinsa riitti tekemään
minulle selväksi että oli tapahtunut se mitä jo vähin olin ehtinyt
peljätä. Hänen silmissään oli äärimäisen kiihtymyksen kiilto.
Hänen tummina punottavat, hiestä kosteat kasvonsa ilmaisivat
ylivoimaista mielenliikutusta, samalla kuin hänen hampaansa, tiukasti
yhteenpuserrettuina hänen koettaessaan hillitä häntä valtaavaa
vavistuksen puuskaa, paistoivat hänen huuliensa välistä kuin ruumiin
hampaat. Häntä uhkaavan vaaran uutuus, hänen seurueensa ja kaikkien
häntä tavallisesti ympäröivien kasvojen, koko hänen alinomaisen
ympäristönsä poissaolo, hetken myöhäisyys, talon halpa-asuisuus ja
hänen yksinäisyytensä keskellä tuntemattomia ihmisiä, kaikki tämä oli
ollut liikaa hänen hermoilleen, joita hänen elämäntapansa jo kauan oli
heikontanut, ja hänen urheudelleen, joka tosin oli kunniakseen
esiintynyt taistelukentällä, mutta ei kestänyt äkillisen vaaran
jännitystä. Vaikka hän yhä ponnisteli säilyttääkseen arvokkuutensa,
näki minun katseeni huolestuttavan selvästi, että hän oli
kadottamaisillaan, jollei jo ollut kadottanutkin, kaiken
itsehillintänsä.

"Avatkaa!" mumisi hän hampaittensa välistä viitaten kärsimättömästi
luukkuun kädellään, jolla hän juuri oli koskettanut olkapäätäni.
"Avatkaa, sanon minä!"

Minä tuijotin häneen tyrmistyneenä. "Mutta", uskalsin minä änkyttää,
"Teidän majesteettinne unohtaa etten ole vielä..."

"Avatkaa, sanon minä!" toisti hän kiihkeästi. "Kuulitteko? Minä tahdon
että tämä ovi avataan!" Hänen laiha kätensä vapisi kuin halvautuneella,
niin että sen jalokivet tuikkivat valossa ja rapisivat hänen
puhuessaan.

Minä katsoin avuttomana hänestä naisiin ja jälleen takaisin, oivaltaen
yhdessä väläyksessä kaikki vaarat, mitkä hänen täälläolonsa ilmi
tulemisesta saattoivat seurata -- vaarat, joita siihen asti en ollut
mielessäni kuvitellut, mutta jotka nyt yhdessä silmänräpäyksessä
näyttivät astuvan silmieni eteen mahdollisimman selvinä. Samalla kertaa
käsitin jotakin, mikä mielestäni näytti pelastumisen mahdollisuudelta,
ja näitten molempien seikkojen antaessa minulle rohkeutta pidin käteni
salvalla ja koetin puhua hänelle.

"Ei, mutta, sire", sanoin hätäisesti, vaikka samalla niin
kunnioittavasti kuin taisin, "minä pyydän ensin saada kertoa mitä olen
nähnyt. Herra de Bruhl on tuolla ulkopuolella, ja minä laskin kuusi
miestä, joitten luulen kuuluvan hänen seurueeseensa. Ne ovat roistoja,
jotka ovat valmiit mihin rikoksiin tahansa, ja minä rukoilen teidän
majesteettianne alistumaan mieluummin lyhytaikaiseen vankeuteen..."

Tuon viimeisen sanan lausuttuani jäin äkkiä mykäksi, kuninkaan
kasvoissa leimahtaneen hurjan kiihtymyksen hämmentämänä. Huonosti
valittu sanani oli sytyttävän kipinän tavoin nostattanut hänen
vimmansa. Satojen petoksien epäluuloiseksi kasvattamana hän unohti
ulkopuolella uhkaavat vaarat sen ainoan ajatuksen valtaamana, että minä
tahdoin sulkea hänet vankeuteen ja ainoastaan siinä tarkotuksessa olin
tuonut hänet tänne. Hän tuijotteli ympärilleen silmät pyörien raivosta
ja pelosta, ja hänen vapisevat huulensa pikemmin läähättivät kuin
lausuivat sanat, "vankeuteen?"

Onnettomuudeksi sattui samassa eräs mitätön seikka, joka lisäsi hänen
hämminkiään muuttaen sen täydelliseksi mielettömyydeksi. Joku ulkona
olijoista rysäytti ruumiinsa painolla ovea, rouva de Bruhl päästi
tukahdutetun kirkaisun, ja tämä vei viimeisetkin rippeet kuninkaan
mielenmaltista. Polkien jalkaansa hän huusi minua hillittömässä
vimmassa avaamaan oven -- jonka luota minä vieläkään en ollut
siirtynyt.

Mutta, joko sitten tein oikein tai väärin, minä olin päättänyt yhä olla
avaamatta sitä, ja minä kohotin käteni aikoen vielä kerran koettaa
saada häntä taipumaan. Hän käsitti eleeni väärin, peräytyi askeleen, ja
vetäen uskomattoman nopeasti esiin miekkansa ojensi sen rintaani kohti,
käsivarsi jännitettynä pistoon.

Uskoni on aina ollut se, ettei hän olisi antanut iskua, vaan että
pelkkä miekankahvan kosketus olisi saanut hänet malttamaan mielensä,
herättäen sen urhoollisuuden mikä epäilemättä kuului hänen
luonteeseensa aina viime hetkeen asti. Mutta hän ei saanut siihen
tilaisuutta, sillä kun miekanterä vielä värisi ja minä seisoin
liikkumattomana säilyttäen vaivoin mielenmalttini, polvi puoleksi
notkistettuna ja katse tähdättynä kuninkaan silmiin, syöksähti neiti de
la Vire hänen taaksensa ja äänekkäästi kirkaisten tarttui hänen
kyynärpäähänsä. Säikähtyneenä, tietämättä kuka häneen oli tarttunut,
kuningas huitaisi miekallaan rajusti ylöspäin, osuen lamppuun, joka
särkyen romahti lattiaan ja jätti huoneen pimeäksi. Naisten kirkuminen
ynnä tieto siitä, että keskellämme riehui mielipuoli, täyttivät
pimeyden tuhansilla kauhuilla.

Tuntien pelkoa neidin puolesta ennen kaikkea muuta, riensin lieden
luokse niin pian kuin olin päässyt järjilleni, ja välittämättä
kuninkaan miekasta, jonka epämääräisesti tajusin huiskahtelevan
pimeässä, etsin ja löysin puoleksipalaneen puunkappaleen ja puhalsin
sen liekkiin. Ollen yhä selin huoneeseen sytytin sillä vahakynttilän,
jonka olin huomannut lieden luona. Sitten, ja vasta sitten, käännyin
katsomaan takanani vallitsevaa asiaintilaa.

Neiti de la Vire seisoi nurkassa puoleksi hurjana, puoleksi
kauhistuneena ja kokonaan punastuneena. Hänen kätensä oli kääritty
liinaan, jossa näkyi jo veritahra, ja siitä ymmärsin että kuningas oli
mielettömyydenpuuskassaan haavottanut häntä lievästi. Fanchette seisoi
herrattarensa edessä hiukset pystyssä kuin villikissan selkäkarvat,
kädet puuskassa, karheilla kasvoillaan ja vantterassa olennossaan
hurjan raivoisa ja uhkaava ilme. Rouva de Bruhl ja Simon kyyröttivät
seinää vasten lähellä heitä, ja nojatuolissa istui, nähtävästi
juuri-ikään siihen heittäytyneenä, kuningas, kokoonlyyhistyneenä ja
tarmottomana; miekan kärki viisti maata hänen vieressään, hänen
hermottoman kätensä tuskin jaksaessa pitää kiinni sen kahvasta.

Silmänräpäyksessä olin selvillä siitä mitä oli tehtävä, ja mennen hänen
luoksensa äänettömänä laskin pistoolini, miekkani ja tikarini tuolille
hänen viereensä. Sitten polvistuin.

"Sire", sanoin minä, "ovi on tuolla. Teidän majesteettinne voi avata
sen milloin haluaa. Tässä, sire, ovat minun aseeni. Olen teidän
vankinne, linnavouti on ulkopuolella, ja te voitte yhdellä sanalla
luovuttaa minut hänelle. Sitä ainoastaan pyydän teiltä, sire", jatkoin
vakavasti, "että teidän majesteettinne pitäisi harhakuvitteluna sitä
ajatusta, että minä hetkeäkään olisin aikonut osottaa epäkunnioitusta
tai käyttää väkivaltaa teidän persoonaanne kohtaan."

Hän katsahti minuun tylsästi kasvot kalpeina, silmät elottomina.
"Hitto!" mumisi hän. "Miksi te sitten kohotitte kätenne?"

"Ainoastaan rukoillakseni teidän majesteettianne odottamaan hetkisen",
vastasin minä katsellen kuinka älyn ilme vähitellen palasi hänen
kasvoillensa. "Jos suvaitsette kuunnella, niin voin selittää sen
muutamin sanoin, sire. Herra de Bruhlin miehiä on kuusi tai seitsemän,
linnavoudilla on kahdeksan tai yhdeksän; mutta ensinmainitut ovat
rajumpia miekankäyttäjiä, ja jos herra de Bruhl tapaa teidän
majesteettinne minun asunnostani ja ymmärtää sen johdosta joutuneensa
häviölle, niin kykenee hän mihin epätoivon tekoon hyvänsä. Teidän
persoonanne voisi tuskin kulkea turvallisesti kadulla hänen seurassaan.
Ja on vielä toinenkin arveluttava seikka", jatkoin sitten, huomaten
ilostuneena että kuningas kuunteli ja toipui vähitellen ennalleen.
"Nimittäin se salaperäisyys, jossa halusitte pitää tämän asian kunnes
se olisi edistynyt hyvälle tolalle. Herra de Rosny terotti tätä seikkaa
mieleeni mitä jyrkimmin, peläten että Blois'ssa nousisi katumellakoita
jos teidän majesteettinne suunnitelmat tulisivat tunnetuiksi."

"Te puhutte seivästi", vastasi kuningas jo tarmokkaampana, vaikka hän
karttoi katsomasta naisiin. "Bruhl kyliä sangen luultavasti panisi
sellaisen toimeen. Mutta kuinka voin päästä ulos, hyvä herra?" jatkoi
hän äreästi. "Enhän voi jäädä tänne. Minua aletaan kaivata! Minä en ole
mikään rajakapteeni, jota ei etsitä eikä kysytä!"

"Luottaisiko teidän majesteettinne minuun?" lausuin minä hitaasti ja
epäröiden.

"Luottaisinko teihin!" tiuskasi hän ärtyisästi, pitäen ylhäällä kättään
ja katsellen tarkasti kynsiään, joitten siromuotoisuudesta ja
valkoisuudesta hän oli ylpeämpi kuin konsanaan kukaan nainen. "Enkö ole
luottanut teihin? Jollen olisi luottanut teihin, olisinko silloin
täällä? Jollette olisi hugenotti -- antakoon Herra minulle anteeksi
että sen sanon! -- niin olisin lähettänyt teidät helvettiin ennenkuin
olisin tullut tänne teidän kanssanne!"

Tunnustan kuunnelleeni tätä uskonnolleni annettua tunnustusta
ylpeydellä, joka saattoi minut hetkeksi unohtamaan välittömän
ympäristöni -- meitä uhkaavan vaaran, yksinäisen kynttilän himmeästi
valaiseman huoneen, taustalla näkyvät säikähtyneet kasvot ja
kuninkaankin kokoonlyyhistyneen olennon, jossa masennus ja ylpeys
taistelivat keskenään. Mutta ainoastaan hetkeksi; sitten kiiruhdin
vastaamaan, sanoen etten epäillyt voivani vieläkin selvittää hänen
majesteettinsa tästä seikkailusta ilmitulematta.

"Taivaan nimessä, tehkää se sitten!" vastasi hän tuimasti. "Tehkää mitä
haluatte, kunhan vain toimitatte minut takaisin linnaan. Ja lupaan
ettei mikään hugenotti tule toista kertaa houkuttelemaan minua sieltä
ulos. Olen liian vanha tällaisiin seikkailuihin!"

Uusi hyökkäys ovea vastaan hänen tätä sanoessaan sai minut kiireimmän
kautta selittämään hänelle suunnitelmani, jonka hän mielisuosiolla
hyväksyikin, soimattuaan minua vielä kerran siitä että olin saattanut
hänet tällaiseen pulmaan. Peläten oven antavan perään ennen aikaansa,
huolimatta puomeista joilla olin sen varustanut, ja saaden kannustusta
rouva de Bruhlin kasvoista, jotka ilmaisivat mitä suurinta kauhua, otin
kynttilän ja johdin hänen majesteettinsa sisähuoneeseen, missä asetin
pistoolini hänen viereensä, mutta miekkani ja tikarini pidätin
hiljaisuudessa itselleni. Sitten palasin naisten luo ja viittauksilla
kehottaen heitä astumaan sisään pidin ovea auki heille.

Neiti, jonka sidottua kättä en voinut katsella liikutuksetta, vaikkakin
kuninkaan läsnäolo ja sen vaatima kunnioitus estivät minua virkkamasta
mitään, astui heti esiin ja läheni vieressäni olevalle oviaukolle
saakka. Siinä hän kuitenkin katsahti taaksensa, ja nähdessään rouva de
Bruhlin seuraavan häntä, pysähtyi hän äkkiä ja mutisi luoden minuun
ylpeän katseen: "Entä tämä rouva? Suljetaanko minut samaan huoneeseen
hänen kanssaan?"

"Neiti", vastasin minä nopeasti samassa matalassa äänilajissa kuin
hänkin oli puhunut, "olenko koskaan pyytänyt teiltä mitään alentavaa?"

Hän näytti kevyellä päänliikkeellä vastaavan kieltävästi.

"En pyydä sellaista nytkään", vastasin minä vakavasti. "Minä uskon
huolenpitoonne naisen, joka on antautunut suureen vaaraan meidän
tähtemme; lopun jätän teille."

Hän katsoi minua hetkisen hyvin tiukasti silmiin ja meni sitten mitään
vastaamatta toiseen huoneeseen, rouvan ja Fanchetten seuratessa häntä.
Minä suljin oven ja käännyin Simoniin päin, joka minun käskystäni oli
puhaltanut hiilloksen tuleen, niin että se osittain valaisi huoneen,
missä ei enää ollut muita kuin hän ja minä. Poika näytti pelkäävän
katsettani ja osotti suurempaa levottomuutta kuin viime aikoina olin
hänessä huomannut, mikä johtui joko äskeisestä kohtauksesta huoneessa
tai oveen kohdistetusta rynnäköstä, joka hetki hetkeltä kävi yhä
raivokkaammaksi. En kuitenkaan epäillyt hänen uskollisuuttaan taikka
kiintymystään neitiin, ja määräykset, joita minun oli hänelle
annettava, olivat kylläkin yksinkertaiset.

"Sinun on tehtävä niinkuin minä nyt sanon", lausuin minä käsi jo
valmiina oven salvalla. "Heti kun olen päässyt ulkopuolelle, suljet
oven. Äläkä sitten avaa kenellekään muulle kuin Maignanille. Kun hän
pyytää, päästä hänet varovasti sisään ja pyydä häntä, niin totta kuin
hän rakastaa herra de Rosnyta, ottamaan miehensä niin pian kuin väylä
on selvä ja saattamaan kuninkaan linnaansa. Kehota häntä olemaan
urhoollinen ja varovainen, sillä hän on hengellään vastaava kuninkaan
hengestä."

Toistin tämän kahteen kertaan ja riensin sitten avaamaan luukun,
peljäten että linnavouti pysyisi sanassaan ja tekisi väkirynnäkön ovea
vastaan. Kymmenkunta kiukkuista ääntä tervehti ilmestymistäni niin
kiihkeästi ja malttamattomasti, että kului joku aika ennenkuin sain
sananvuoroa; he lausuivat minulle uhkauksia, jollen avaisi heti
paikalla, ja vaativat että tekisin sen pitemmittä puheitta. Heidän
johtajansa sai heidät vihdoin rauhottumaan, mutta oli selvää että
hänenkin kärsivällisyytensä oli kulunut loppuun. "Antaudutteko vai
ette?" sanoi hän. "Minä en aio jäädä pois sängystäni koko yöksi teidän
tähtenne!"

"Minä varotan teitä", vastasin minä, "sillä kuningas on peruuttanut
teillä olevan määräyksen!"

"Se ei ole minun asiani", lausui hän järkähtämättä.

"Ei kylläkään, mutta se tulee olemaan huomisaamuna, kun kuningas
lähettää hakemaan teitä", vastasin minä, ja tämä näytti hiukan
vaikuttavan häneen. "Suostun kuitenkin antautumaan teille kahdella
ehdolla", jatkoin minä tarkastaen tiukasti hänen seuralaistensa
karheita kasvoja. "Ensiksi, että annatte minun pitää aseeni kunnes
saavumme vankilaan, ja minä lupaan kunniasanallani seurata teitä
siivosti. Se on numero yksi."

"Hyvä", virkkoi linnavouti kohteliaammalla äänellä, "minulla ei ole
mitään sitä vastaan."

"Toiseksi, ettette te salli miestenne murtautua asuntooni. Minä tulen
ulos siivosti ja sillä hyvä. Teidän määräykseenne ei sisälly
tavaroitteni ryöstäminen."

"Kaikkea vielä!" vastasi hän. "Minä haluan että te tulette ulos. En
halua mennä itse sisälle."

"Käskekää sitten miestenne peräytyä portaille", sanoin minä. "Ja jos te
menettelette kunniallisesti minun kanssani, niin minä tahdon puolustaa
teitä huomenna. Sillä määräyksenne tulee varmasti tuottamaan teille
ikävyyksiä. Herra de Retz, joka hankki sen aamulla, on poissa, kuten
tiedätte. Herra de Villequier voi mennä huomenna. Mutta markiisi de
Rambouillet on kyllä täällä, siitä voitte olla varma!"

Huomautus oli paikallaan ja hyvin osattu. Se sai miehen säikähtämään
niinkuin olin toivonut sen tekevänkin. Enemmittä vastalauseitta hän
käski miestensä peräytyä ja vartioida portaita. Minä puolestani aloin
irrottaa oven kiinnipitimiä.

Niin helposti ei juttu kuitenkaan päättynyt, siliä Bruhlin roistot,
seuraten arvattavasti ylemmällä porrasjaksolla Fresnoyn seurassa
seisovan johtajansa antamaa merkkiä, kieltäytyivät peräytymästä ja
tuuppivat linnavoudin miehiäkin, kun nämä olisivat tahtoneet totella
määräystä. Virkamies, joka viivytyksestä oli jo tullut kärsimättömäksi,
vastasi alkaen huitoa ympärilleen sauvallaan, ja yks-kaks näytti siinä
syntyvän soma kahakka, jonka loppua oli mahdoton arvata edeltäpäin.

Mutta oivaltaen, että jos Bruhlin miehet pääsisivät voitolle
vastustajistaan, tulisi meidän asemamme pikemmin pahemmaksi kuin
paremmaksi, en jäänyt toimettomana katsomaan paikaltani jutun päätöstä,
niinkuin ensimäinen mielijohteeni yllytti minua tekemään. Sensijaan
käytin tilaisuutta pujahtaakseni ulos, silläaikaa kun Simon salpasi
oven jälkeeni. Linnavouti oli sillä hetkellä sanarikkaassa kinastelussa
Fresnoyn kanssa, jonka roistomaiset, intohimosta punottavat, Chizéssä
antamastani iskusta jääneen suuren arven rumentamat kasvot näyttivät
sanomattoman inhottavilta ainoan jälelläolevan soihdun hohteessa.
Yhdessä suhteessa oli tuo konna hyötynyt nykyisessä palveluksessaan,
sillä hän oli puettu räikeän loisteliaaseen asuun. Mutta pukujen
suhteen olen aina pannut merkille sen, että samalla kuin rappeutunut
ulkoasu ei voi kokonaan estää kunnianmiehen luonteenjaloutta tulemasta
näkyviin, ei täydellisin muodinmukaisuuskaan kykene antamaan konnalle
kunnianmiehen ulkonäköä.

Nähdessään minut yhtäkkiä linnavoudin vieressä peräytyi hän taaksepäin
niin hullunkurisesti muuttunein kasvonilmein, että linnavoutikin
säpsähti ja sai malttinsa takaisin vasta sitten kun minä tervehdin
häntä kohteliaasti ja selitin olevani hänen vankinsa. Lisäsin vielä
varotuksen, että hän pitäisi silmällä jälelläolevaa soihtua, sillä jos
se sammuisi, niin voisimme kumpikin saada hämmingissä tikarin
kurkkuumme.

Hän otti viittauksen huomioon viivyttelemättä ja kutsuen
soihdunkantajan viereensä valmistautui laskeutumaan alas, käskien
Fresnoyta ja hänen miehiään, jotka seisoivat yhtenä ryhmänä portaitten
yläpäässä, tekemään meille tietä muitta mutkitta. He näyttivät
kuitenkin hyvin halukkailta estämään meiltä pääsyn, ja vastaten hänen
tuimiin sanoihinsa karkeilla kokkapuheilla osottivat niin vihamielistä
käytöstä että linnavouti, häilyen kahden vaiheilla omanarvon-tuntonsa
ja Bruhliin kohdistuvan kunnioituksen välillä, ei tuokioon tuntunut
älyävän mitä tehdä ja näytti pikemmin ilahtuvan kuin närkästyvän, kun
minä pyysin lupaa sanoa muutaman sanan herra de Bruhlille.

"Jos voitte saada hänen miehensä järkiinsä", vastasi hän äreästi, "niin
puhukaa hänelle niin paljon kuin mielenne tekee!"

Astuen ylemmän porrasjakson juurelle, missä Bruhl yhä seisoi, tervehdin
häntä kaavamaisesti. Hän vastasi tervehdykseeni ainoastaan äkäisellä,
valppaalla katseella, ja kietoen levättinsä tiukemmin ympärilleen oli
silmäilevinään minuun halveksivasti, mikä ei kuitenkaan voinut peittää
näkymättömiin hänen tuntemaansa voitoniloa ja kostontoivoa. Minä olin
erittäin halukas tietämään, oliko hän seurannut vaimonsa jälkiä tänne
saakka vai oliko hän saapunut tänne vain ylimalkaisien minuun
kohdistuvien tarkotusperiensä johdosta, ja siinä mielessä kysyin niin
ivallisesti kuin taisin, mikä oli aiheuttanut hänen täälläolonsa.
"pelkään etten voi jäädä osottamaan teille vieraanvaraisuutta", jatkoin
sitten; "mutta siitä saatte kiittää ainoastaan ystäväänne
Villequier'tä!"

"Olen teille suuresti kiitollinen", vastasi hän pirullisesti hymyillen,
"mutta älkää siitä mitään välittäkö. Kun olette mennyt, aion ryhtyä
omin neuvoini mihin minua vain haluttaa."

"Aiotteko?" vastasin minä levollisesti -- ei sillä ettei noitten
sanojen alla piilevä uhkaus ja konnamainen viittaus olisi minuun
vaikuttanut, vaan siitä syystä että juuri sellaista odotettuani minulla
oli vastauskin valmiina. "Sen saamme nähdä." Ja sen sanottuani vein
sormet huulilleni, vihelsin kimakasti ja huusin kaikuvalla äänellä:
"Maignan! Maignan!"

Minun ei tarvinnut huutaa nimeä kolmatta kertaa, sillä linnavouti ei
ehtinyt muuta kuin säpsähtää tästä odottamattomasta toimenpiteestä, kun
yläpuolellamme oleva porrastasanne kajahti jykevistä askelista ja mies,
jota olin kutsunut, laskeutui nopeasti alas portaita ilmestyen yhtäkkiä
kädenkantaman päähän Bruhlista, joka kiroten käännähti ympäri ja hänet
nähdessään peräytyi tahdottomasti taaksepäin. Maignanin peloton ja
itseensäluottava käytös oli tavallisestikin omiaan vaikuttamaan
vastustajaan, mutta tässä tilaisuudessa oli siinä vielä tavallista
silmäänpistävämpi häikäilemättömyyden piirre, joka ei ollut tekemättä
vaikutustaan katsojiin. Kun hän seisoi siinä hymyillen synkästi Bruhlin
pään ylitse, samalla kuin hänen kätensä leikitteli huolettomasti
tikarilla ja soihtu heitti punertavan hohteen hänen tukevalle
muodolleen, oli hän selvästi niin pelottava vastustaja, että vaikka
olisin hakenut läpi koko kaupungin, en olisi löytänyt hänen vertaistaan
mitä tulee voimaan ja kylmäverisyyteen. Hän antoi mustien silmiensä
siirtyä toisesta toiseen, mutta ei osottanut mitään huomiota muille
kuin minulle, tervehtien minua ylellisen kohteliaasti ja samalla
kerskuvan rohkeasti, mikä oli hyvin paikallaan tässä tilaisuudessa.

Minä tiesin minkälaista käytöstapaa parooni de Rosny noudatti häneen
nähden ja seurasin hänen malliaan mikäli osasin. "Maignan", lausuin
lyhyesti, "olen ottanut ensi yöksi asunnon muualla. Kun olen mennyt,
kutsutte miehenne ja vartioitte tätä ovea. Jos joku yrittää tunkeutua
sisään, teette velvollisuutenne."

"Voitte pitää sen tehtynä", vastasi hän.

"Siinäkin tapauksessa että pyrkijä olisi herra de Bruhl, joka seisoo
tässä", jatkoin vielä.

"Ymmärrän."

"Te pidätte vartiota", jatkoin edelleen, "aina huomisaamuun saakka, jos
herra de Bruhl pysyy täällä. Mutta niin pian kuin hän lähtee, saatte
määräykset sisällä olevilta henkilöiltä ja noudatatte niitä
ehdottomasti."

"Teidän ylhäisyytenne voi olla levollinen", vastasi hän tikariaan
käsitellen.

Nyökättyäni hänelle hyvästiksi käännyin hymysuin Bruhlin puoleen ja
näin että tämän odottamattoman esteen aiheuttama kiukku ja häneen
kohdistetun loukkauksen synnyttämä suuttumus tekivät hänen häviönsä
niin täydelliseksi kuin saatoin toivoa. Mitä Fresnoy'han tulee, ei
hänellä enää näyttänyt olevan halua yrittää estämään poispääsyämme, jos
hän oli sitä vakavasti aikonutkaan. Hänen herraansa en kuitenkaan
päästänyt antamatta hänelle vielä yhtä pistoa. "Koska tämä nyt on
selvillä", sanoin leikkisästi, "niin voin toivottaa teille hyvää yötä.
Saan arvattavasti kunnian kohdata teitä huomenna Chavernyssa. Mutta
ensin annamme Maignanin silmätä sillan alle!"




XXVI. Mietteitä.


Joko Bruhlia kohtaan osottamani kunnioituksen puute taikka Villequier'n
mahdollisesta katoamisesta lausumani sanat olivat tehneet linnavoudin
mieleen niin ihailtavan vaikutuksen, että siitä hetkestä alkaen kun
poistuimme asunnostani hän kohteli minua erinomaisen kohteliaasti,
sallien minun pitää miekkanikin ja toimittaen minulle yösijan omissa
huoneissaan vankilarakennuksessa.

Vaikka olikin myöhäinen, en voinut antaa niin suuren kohteliaisuuden
mennä ohi ilman kiitollisuudenosotusta. Pyysin senvuoksi saada jakaa
pienen lahjan hänen seuralaisilleen, ja sitten pyysin häntä itseään
tekemään minulle kunnian juomalla kanssani pullon viiniä. Kun tämä oli
hankittu, istuimme sen ääressä tunnin verran ja menimme lopuksi
makuusijoillemme täysin tyytyväisinä toinen toiseemme.

Mutta päivän tapahtumat ja varsinkin yksi seikka, jossa en ole
pitemmältä viipynyt, osottautuivat kykenevänsä estämään nukkumiseni
yhtä tehokkaasti kuin jos minut olisi suljettu linnan kosteimpaan
maanalaiseen komeroon. Niin paljon tapahtumia oli ahtautunut niin
lyhyen aikamäärän sisään, että näytti siltä kuin ei minulla siihen
saakka olisi ollut lainkaan tilaisuutta arvioida mihin minua
kiidätettiin tai mikä onni minua odotti kaiken tämän hälinän lopussa.
Siitä asti kun herra d'Agen aamulla ensiksi ilmestyi luokseni tuoden
sen hämmästyttävän uutisen että linnavouti oli minua etsimässä, aina
lopulliseen antautumiseeni saakka oli tapausten sarja juossut niin
nopeasti, että minulla kussakin sen eri kohdassa oli tuskin ollut aikaa
arvioida asemaani taikka viimeisen vastuksen tai voiton täyttä
merkitystä. Nyt, kun minulla oli aikaa, elin kuluneen päivän uudelleen
ja johdattaen mieleeni sen vaarat ja pettymykset tunsin kiitollisuutta
siitä että kaikki oli päättynyt niin kauniisti.

Luotin täydellisesti Maignaniin enkä epäillytkään ettei Bruhl pian
väsyisi, jollei jo ollut väsynyt hyödyttömään piiritykseen. Tunnin
kuluessa viimeistäänkin -- eikä ollut vielä puoliyökään -- olisi
kuningas vapaa lähtemään kotiin, ja siihen päättyi parooni de Rosnyn
minulle uskoma tehtävä mikäli se häntä koski. Hänen majesteettinsa
päätöksen saattaminen Navarran kuninkaan tietoon uskottaisiin
varmaankin markiisi de Rambouillet'lle tai jollekin muulle asemaltaan
ja vaikutukseltaan samanveroiselle henkilölle, ja samoihin käsiin
joutuisi kunnia ja vastuu sen sopimuksen päättämisestä, joka, kuten
kaikki tiedämme, lyhyen väliajan ja vähäisen verenvuodatuksen ynnä
paljonmerkitsevän sallimuksen iskun jälkeen tuotti Ranskalle pysyvän
rauhan. Mutta pysyväksi ylpeyden aiheeksi minulle jäisi kuitenkin se,
että minä, jonka elämänura vielä äsken oli näyttänyt päättyvän
haaksirikkoon, olin ollut välineenä hankkimassa tätä niin suurta onnea
maalleni ja uskonnolleni.

Mutta muistaessani Navarran kuninkaan varotuksen, ettei minun olisi
odotettava häneltä korvausta, olin hyvin epätietoinen siitä, mille
suunnalle urani oli tämän jälkeen aukeava; ensi sijassa luotin siihen
de Rosnyn antamaan lupaukseen, että hän ottaisi minun menestymiseni
omaksi huolekseen. Olin kyllästynyt Blois'n hoviin ja sen juonien ja
petollisuuden täyttämään ilmapiiriin, josta nyt toivoin päässeeni
erilleni, mutta ratkaisematta jäi kysymys siitä, kuinka voin palata
Loiren toiselle puolelle, jossa Turennen kreivin viha minua uhkasi.
Olisin vaivannut itseäni paljon enemmänkin tätä seikkaa ajattelemalla,
jollen olisi löytänyt toista sen kanssa läheisessä yhteydessä olevaa
mutta paljon puoleensatempaavampaa ajatuksen aihetta neiti de la Viren
oikullisesta käytöksestä.

Tuohon käytökseen luulin nyt löytäneeni selityksen. Sekä hämmästyen
että hyvilleni tullen huomasin, että siitä voi tehdä ainoastaan yhden
johtopäätöksen -- johtopäätöksen, joka voimakkaana oli välähtänyt
mieleeni nähdessäni hänen kasvonsa, kun hän syöksähti kuninkaan ja
minun väliin.

Seuraten tapahtumia taaksepäin aina ensimäiseen kohtaukseemme St. Jean
d'Angely'ssa Navarran kuninkaan odotushuoneessa, muistin sen
pilapuheen, jonka hupsu Mathurine oli lausunut meidän molempien
kustannuksella. Se oli arvattavasti jäänyt neidin mieleen ja kiihottaen
hänessä katkeruutta minua kohtaan saattanut hänet kohtelemaan minua
alentavasti, kun vastoin kaikkea todennäköisyyttä jälleen kohtasimme
toisemme ja hän huomasi tulleensa jätetyksi tavallaan minun käsiini. Se
oli ollut syynä hänen tuimiin sanoihinsa ja vielä tuimempiin
katseisiinsa matkallamme pohjoiseen sekä yhdessä hänen luonteensa
syntyperäisen ylpeyden kanssa aiheuttanut sen alentavan mielipiteen,
minkä olin hänestä muodostanut verratessani häntä kunnianarvoisaan
äitiini.

Mutta samalla aloin ajatella, että tuo pila oli mahdollisesti
vaikuttanut toiseenkin suuntaan, nimittäin pitämällä hänen mieltään
kiinnitettynä minuun ja synnyttämällä hänessä -- varsinkin Chizé'hen
ilmestymiseni jälkeen sen ajatuksen, että meidän kohtalomme olivat
jollakin tavoin yhdistetyt. Näin olettaen ei ollut vaikea ymmärtää
hänen käytöstään Rosnyssa, kun hän, tultuaan tietämään etten ollut
petturi ja katuen aikaisempaa kohtelutapaansa, kuitenkin kavahti niitä
tunteita, joita hän alkoi huomata omassa rinnassaan. Siitä lähtien ja
tätä johtolankaa seuraten ei minun ollut lainkaan vaikeata selvittää
hänen vaikuttimiaan, otaksuen nimittäin että tuo aavistus, joka täytti
mieleni ihmetyksellä ja ihastuksella, kävi yhteen todellisuuden kanssa.

Ollen keski-ikäinen ja harmaantunut ja elämäni parhaan ajan ohitse
ehtinyt, en ollut koskaan ennen uskaltanut ajatella hänestä tähän
tapaan. Köyhänä ja verrattain vähäpätöisenä miehenä en ollut koskaan
uskaltanut korottaa katsettani niihin suuriin rikkauksiin, joita
hänellä kerrottiin olevan. Nytkin jäin häikäistyksi ja hämilleni, kun
nuo suuret mahdollisuudet niin äkkiä paljastuivat. Tunsin miltei
huimausta muistellessani häntä sellaisena kuin olin hänet viimeksi
nähnyt, käsi haavotettuna minun puolustuksessani, ja toisaalta taas
miltei tuskallisen voimakasta liikutusta kuvitellessani palanneeni
takaisin nuoruuteen, jolle jo olin jättänyt hyvästit, ja niihin
ruusuisiin toiveihin ja suunnitelmiin, jotka useimmille miehille
ilmestyvät ainoastaan kerran, ja senkin nuoruusvuosina. Siihen saakka
olin katsonut noita asioita vain toisten osuudeksi.

Aamunkoitto tapasi minut vielä huvittelemassa itseäni näillä suloisilla
mietteillä, eikä ihmekään, sillä olihan näillä minulle kaikki uutuuden
viehätys. Aurinko sattui sinä aamuna nousemaan selkeälle taivaalle ja
vuodenaikaan nähden harvinaisen kirkkaana, ja minulta puuttuu sanoja
muistellessani sitä ja koettaessani kuvata kuinka tuo yksinkertainen
tosiseikka lisäsi iloni kerrassaan hurmaavaksi! Minä paistatin itseäni
ristikkoikkunasta tulvivissa säteissä, ja nauttien aamuista raikkautta
kiihkein ja kyltymättömin haluin, sain täysin tuntea sitä hyvyyden
kaipuuta, jonka sallimus sellaisina hetkinä suo meissä herätä silloin
kuin olemme nuoria, mutta harvoin, jos aika ja soturielämä ovat
tylsyttäneet herkemmät tunteet.

En ollut vielä ehtinyt siihen kohtaan, jossa vaikeudet ovat
arvioitavat, ja pääasiallisin varjo säihkyvässä ilossani oli surku
siitä, ettei äitini enää ollut elossa kokemassa tämän hetken iloa ja
saamassa osaansa siitä onnesta, jota hän oli niin usein ja hartaasti
mielessään kuvitellut. Näinkin ollen tunsin sentään vetoa hänen
puoleensa. Muistelin mitä hellimmin tuntein ja vapaammin mielin kuin
ennen hänen viimeisiä päiviään ja sanojaan ja erittäinkin mitä hän oli
lausunut neidin puolesta. Ja lupasin juhlallisesti, jos suinkin
mahdollista, käydä hänen haudallaan ennenkuin poistuin seudulta,
omistaakseni joitakin hetkiä sen hellän suhteen ajattelemiseen, joka
oli pyhittänyt kaikki naiset silmissäni.

Nämät mietteet keskeytti seikka, joka lopulta osottautui aika
hupaiseksi, vaikka se alussa tuntui kaikkea muuta kuin rauhottavalta.
Kolkkoa kahleitten kalinaa kuului alakerran käytävässä ja huoneeseeni
johtavilta portailta, jotka olivat, kuten koko rakennus, kivillä
lasketut. Malttamattomana ja hiukan levottomanakin odotin mitä siitä
tulisi, ja on helppo kuvitella hämmästystäni, kun oven avauduttua astui
sisään mies, jonka paikalla tunsin kuuroksi Matteukseksi -- samaksi
roistoksi, jonka viimeksi olin nähnyt Fresnoyn seurassa Valois-kadun
varrella olevassa talossa. Hämmästyneenä hänen tulostaan hyppäsin
jaloilleni peläten petosta ja aavistaen että linnavouti oli
halpamaisesti luovuttanut minut Bruhlin haltuun. Mutta kun lähempi
silmäys osotti miehen olevan raudoissa -- mistä kuulemani kalinakin oli
johtunut -- niin istuuduin jälleen nähdäkseni mitä tapahtuisi.

Kävi ilmi että hän ainoastaan toi minulle aamiaiseni ja oli itsekin
vanki, ja vähemmin onnellisissa olosuhteissa kuin minä; mutta kun hän
ei ollut minua tuntevinaan, vaan asetti tuomisensa eteeni
itsepintaisesti vaieten, eikä minulla ollut voimaa saada häntä
kuulemaan, niin en päässyt tietämään kuinka hän oli joutunut
vankeuteen. Mutta pian sen jälkien tuli linnavouti minua tervehtimään
ja osotukseksi siitä, että edellisen illan hyvä toveruussuhde vielä
säilyi, toi minulle kukkarollisen tupakkaa, minkä otin vastaan enemmän
kohteliaisuuden vuoksi kuin siinä mielessä että siitä jotain hyötyisin.
Ja häneltä sain kuulla kuinka tuo lurjus oli joutunut hänen huostaansa.

Tuli selville, että Fresnoy, pitäen haavotettua miestä liian
vastuksellisena taakkana, oli kahakkayönä jättänyt hänet erään samassa
kaupunginosassa olevan sairaalan ovelle. Veljet olivat avanneet oven,
mutta ennenkuin he ottivat hänet sisään, tekivät he muutamia
kysymyksiä. Matteukselle oli opetettu oikeat vastaukset näihin
kysymyksiin, jotka tavallisesti tehtiin totutun kaavan mukaan; mutta
pahaksi onneksi hänelle teki esimies kysymyksensä joko sattumalta tahi
erehdyksestä väärässä järjestyksessä.

"Ethän ole hugenotti, poikani?" sanoi hän.

"Olen, Jumalan nimessä!" vastasi Matteus yksinkertaisesti, luullen
kysyttävän oliko hän katolilainen.

"Mitä?" huudahti hämmästynyt priori, tehden epäilevänä ristinmerkin.
"Etkö ole kirkon uskollinen poika?"

"En suinkaan!" vakuutti kuuro ystävämme, luullen että kaikki meni
hyvin.

"Siis kerettiläinen!" huusi munkki.

"Aamen siihen!" vastasi Matteus viattomana, uskoen vähääkään
epäilemättä että häneltä kysyttiin kolmatta asiaa, joka tavallisesti
oli se, tarvitsiko hän apua.

Tästä syntyi tietenkin aika hälinä, ja Matteus, joka turhaan selitti
olevansa kuuro, kiidätettiin linnavoudin haltuun. Kysymykseeni, kuinka
hän keskusteli Matteuksen kanssa, vastasi hän ettei hän osannut, mutta
että hänen pieni ristilapsensa, ainoastaan kahdeksan vuoden vanha
tyttönen, oli merkillisellä tavalla mielistynyt tuohon konnaan eikä
ollut milloinkaan onnellisempi kuin puhellessaan hänen kanssaan
merkkien avulla, joita oli keksinyt suuren joukon. Tämä tuntui minusta
sillä kertaa omituiselta, mutta ennen aamun loppua oli minulla
todistuksia siitä että se oli hyvinkin totta ja että nuo kaksi olivat
harvoin erossa, hennon lapsosen hallitessa tuota synkkää julmuria
rajattomalla yksinvallalla.

Kun linnavouti oli mennyt, kuulin jälleen Matteuksen kahleitten
kalinan. Tällä kertaa hän tuli noutamaan pois ruoka-astioita ja saattoi
minut hämmästymään puhumalla minulle. Yhtä yrmeän näköisenä kuin
ennenkin ja tuskin katsahtaen minuun hän virkkoi äkkiä: "Tekö menette
jälleen pois?"

Nyökkäsin myöntävästi.

"Muistatteko laukkipää-raudikkoa, joka kompastui teidän allanne?"
mutisi hän, katse itsepintaisesti lattiaan tähdättynä.

Minä nyökkäsin jälleen.

"Minä tahtoisin myödä sen hevosen", sanoi hän. "Ei ole toista sen
vertaista koko Blois'ssa, eikä Pariisissakaan! Jos kosketatte sitä
piiskalla lautaselle, niin se suistuu maahan kuin ammuttu. Muuten voi
vaikka lapsi sillä ratsastaa. Se on eräässä tallissa, kolmannessa
talossa 'Kolmesta kyyhkysestä', Amancyn poikkikadulla. Fresnoy ei tiedä
missä se on. Hän lähetti eilen sitä kysymään, mutta en ilmottanut
hänelle."

Jokin inhimillisen tunteen kipinä, joka ilmestyi hänen synkkään,
raakaan katsantoonsa, kun hän puhui hevosesta, saattoi minut haluamaan
lähempiä tietoja. Onneksi ilmestyi ovelle juuri silloin pikku tyttönen
etsimään leikkitoveriaan, ja hänen kauttaan sain kuulla, että miehen
vaikuttimena hänen halutessaan myödä hevosensa oli pelko siitä, että
kauppias, jonka hallussa se oli, saattaisi myödä sen itse saadakseen
korvauksen sen ylläpidosta, ja hän, Matteus, menettäisi sen ilman
korvausta.

En sittenkään vielä ymmärtänyt minkätakia hän kääntyi minun puoleeni,
ja tulin sangen hyvilleni, kun sain tietää miten asia oli. Niin
alhainen kuin tuo konna luonteeltaan olikin, oli hän hellästi kiintynyt
tähän raudikkoon, joka oli ollut hänen ainoa omaisuutensa kuuden vuoden
aikana. Tätä muistaen hän oli tullut siihen ajatukseen, että minä
kohtelisin sitä hyvin enkä petkuttaisi häneltä hintaa siksi että hän
oli vankeudessa ja avutonna.

Lopulta suostuin ostamaan hevosen kymmenestä kruunusta, maksaen myöskin
sen mitä hoidosta oli menevä. Olin aikeissa tehdä jotain myöskin miehen
hyväksi -- osaksi sen ajatuksen kehottamana, että hänessä oli jotain
hyvääkin, ja osaksi sen luottamuksen takia, jota hän oli minulle
osottanut ja joka tuntui ansaitsevan jotain vastinetta. Mutta alhaalta
kuuluva hälinä johti huomioni toisaalle. Kuulin mainittavan nimeäni ja
unhotin asian sillä kertaa.




XXVII. Apuun, ystävät!


Halusin malttamattomana tietää keitä tulijat olivat ja mitä asiaa
heillä oli minulle, ja ollen vielä tuollaisessa haltioitumisen tilassa,
jossa tuntuu kuulevan ja näkevän enemmän kuin muulloin, olin
huomaavinani lähestyvissä askelissa omituista empimistä ja eloisuuden
puutetta, mikä nopeasti vaikutti mieleeni. Epämääräinen kammo valtasi
minut seisoessani siinä kuuntelemassa. Ennenkuin ovi avautui, olin
ehtinyt ajatella jo kymmeniäkin onnettomuuksia. Ihmettelin, minkätähden
en ollut jo aikaisemmin tiedustellut kuninkaan turvallisuutta, ja
tunsin sanalla sanoen yhtäkkiä tuollaista täydellistä masentumista joka
liiankin usein seuraa ylenmääräistä ilon tulvaa.

Olin niinollen valmistunut näkemään synkkiä kasvoja, mutta en niitä
henkilöitä, joitten nuo kasvot olivat, enkä sitä omituista käytöstä,
jota he sisään astuessaan osottivat. Tulijat olivat François d'Agen ja
Simon Fleix. Ja sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta sensijaan että
ensinmainittu olisi astunut esiin tervehtiäkseen minua sillä
erinomaisella kohteliaisuudella, joka aina oli hänelle ominainen ja
jonka olin luullut kestävän kaikissa yllätyksissä ja vaaroissakin,
kohtasi hän minua silmät alasluotuina ja kasvot niin synkkinä että
pelkoni siitä lisääntyi moninkertaiseksi, koska se johti mieleeni
kaikki ne epämääräiset ja hirvittävät tuskat, joitten markiisi de
Rambouillet oli maininnut minua odottavan vankilassa. Pidin täysin
todennäköisenä, että heidän perässään astuisi sisään vanginvartia
käsi- ja jalkarautoja kantaen, ja tervehtiessäni herra François'ta
kasvonilmein, joka tahtomattanikin muodostui hänen ilmeensä mukaiseksi,
oli minulla tuskin riittävästi malttia kehottaakseni häntä käyttämään
hyväkseen huoneeni puutteellisia mukavuuksia.

Hän kiitti, mutta teki sen niin synkästi ja väkinäisesti että
malttamattomuuteni vain kasvoi joka tavulta minkä hän sai lausutuksi.
Simon Fleix oli hiipinyt ikkunan luo ja seisoi selin meihin. Ei
kummallakaan näyttänyt olevan mitään sanomista. Mutta tätä jännityksen
tilaa saatoin minä kaikkein vähimmän sietää, ja tullen kärsimättömäksi
tuosta väkinäisyydessä, joka ystäväni käytöksestä oli nopeasti
tarttumassa minuunkin, kysyin häneltä äkkiä ja jyrkästi, oliko hänen
setänsä palannut.

"Hän palasi puolenyön aikaan", vastasi hän, piirrellen kuvioita
lattiaan ratsastuspiiskansa kärjellä.

Tämän kuullessani hämmästyin hieman, koska d'Agen oli vieläkin puettu
ja varustettu kuin matkaa varten, kokonaan ilman niitä somistuksia,
jotka tavallisesti pistivät silmään hänen ulkoasussaan. Mutta kun ei
hän omasta halustaan jatkanut tiedonantoja sen pitemmälle eikä edes
huomauttanut paikasta, missä hän minut tapasi, tahi kysellyt
seikkailuista, jotka minut sinne olivat saattaneet, jätin sen sikseen
ja kysyin oliko hänen seurueensa saavuttanut karkureita.

"Kyllä", vastasi hän, "mutta ilman tuloksia."

"Entä kuningas?"

"Herra de Rambouillet on nyt hänen luonaan", vastasi hän, yhä
piirustellen.

Tämä vastaus päästi minut pahimmasta huolestani, mutta puhujan käytös
oli niin hajamielinen ja niin vastakkainen hänen tavalliselle
harkitulle huolettomuudelleen, että levottomuuteni vain kasvoi.
Vilkaisin Simon Fleix'hin, mutta hän piti kasvonsa poispäin
käännettyinä, joten en siitäkään saanut valaistusta, vaikkakin huomasin
että hänkin oli matka-asussa ja aseilla varustettuna. Kuuntelin, mutta
en voinut erottaa mitään ääniä, jotka olisivat ilmottaneet linnavoudin
olevan tulossa. Sitten yhtäkkiä muistin neiti de la Viren. Voisiko olla
mahdollista että Maignan ei olisi pystynyt täyttämään tehtäväänsä?

Hypähdin kiivaasti tuoliltani sen liikutuksen vaikutuksesta, minkä tämä
ajatus luonnollisesti synnytti, ja tartuin d'Agenia käsivarteen. "Mitä
on tapahtunut?" huudahdin. "Bruhlko? Murtautuiko hän asuntooni viime
yötä? Mitä!" jatkoin minä, horjahtaen taaksepäin lukiessani
vahvistuksen aavistukselleni hänen kasvoistaan. "Murtautuiko hän?"

Herra d'Agen, joka myöskin oli noussut, puristi kättäni
kouristuksentapaisella voimalla. Tuijottaen kasvoihini piti hän minua
täten hetken otteessaan, omituinen sekotus hurjuutta ja liikutusta
käytöksessään. "Kyllä, valitettavasti", vastasi hän, "hän teki sen ja
vei mukanaan ne jotka hän sieltä löysi! Ne jotka hän sieltä löysi,
ymmärrättehän! Mutta herra de Rambouillet on matkalla tänne, ja
muutamien minuuttien perästä olette vapaa. Lähdemme yhdessä ajamaan
takaa. Jos saavutamme heidät, niin hyvä. Jollei, niin sitten on aikaa
puhua."

Hän keskeytti, ja minä seisoin tuijottaen häneen iskun typerryttämänä,
mutta säilyttäen kauhussani ja hämmästyksessänikin sen verran
ajatuskykyäni, että ihmettelin sitä synkkyyttä, joka pimensi hänen
kasvojaan, ja intohimoa, joka värisi hänen sanoissaan. Mitä oli asialla
hänen kanssaan tekemistä? "Mutta Bruhl", virkoin minä viimein
ponnistautuen maltilliseksi, "kuinka hän pääsi huoneeseen? Minähän
jätin sinne vartiat."

"Viekkaudella, silläaikaa kun Maignan ja hänen miehensä olivat poissa",
oli vastaus. "Ainoastaan tämä teidän poikanne oli siellä. Bruhlin
miehet voittivat hänet ylivoimalla."

"Mitä tietä Bruhl on mennyt?" mutisin minä kurkku kuivana, sydän
rajusti tykyttäen.

Hän pudisti päätään. "Muuta emme tiedä kuin että hän meni ulos
eteläportin kautta yhdentoista ratsumiehen, kahden naisen ja kuuden
varahevosen kanssa tänä aamuna päivän koittaessa", vastasi hän.
"Maignan tuli setäni luo tuoden tämän uutisen, ja herra de Rambouillet
lähti heti, niin varhainen kuin olikin, kuninkaan luokse hankkimaan
teille vapautusmääräystä. Hänen pitäisi olla jo täällä."

Minä katsoin raudotettuun ikkunaan, kaamea pelko sydämessäni, ja siitä
Simon Fleix'hin, joka seisoi sen vieressä äärimmäisen masentuneen
näköisenä. Menin hänen luokseen. "Sinä koira!" lausuin matalalla
äänellä. "Kuinka se tapahtui?"

Kummastuksekseni hän lankesi yhtäkkiä polvilleen ja kohotti kätensä
ikäänkuin varjellakseen itseään lyönniltä. "He matkivat Maignanin
ääntä", änkytti hän käheästi, "ja me avasimme."

"Ja sinä uskallat tulla tänne kertomaan sitä minulle!" huusin minä
jaksaen tuskin pysyä raivostumatta. "Sinä, jonka huostaan uskoin hänet!
Sinä, jonka luulin palvovan häntä! Sinä olet tuhonnut hänet, ihminen!"

Hän nousi pystyyn yhtä äkkiä kuin oli lyyhistynyt maahankin. Hänen
laihoissa, hermostuneissa kasvoissaan tapahtui hämmästyttävä muutos; ne
tulivat äkkiä koviksi ja jäykiksi, ja hänen silmänsä alkoivat kiilua
kiihtymyksestä. "Minäkö -- olenko minä tuhonnut hänet? Niin, taivas
nähköön, minä _olen_ sen tehnyt!" huusi hän vasten kasvojani,
säikkymättä tai karttamatta enää katsettani. "Voitte tappaa minut, jos
tahdotte. Te ette tiedä kaikkea. Minä se varastin nutustanne
samettisolmun, jonka hän teille antoi, ja sanoin sitten että de Rosny
oli sen ottanut! Minä sanoin hänelle että te olitte antanut sen pois!
Minä toin hänet Pienten Sisarten talon luokse, jotta hän näkisi teidät
rouva de Bruhlin seurassa! Minä tein tämän kaiken ja tuhosin hänet! Nyt
te tiedätte! Tehkää minulle mitä haluatte!"

Hän levitti käsivartensa kuin ottaakseen vastaan iskun, sill'aikaa kuin
minä seisoin hänen edessään määrättömästi hämmästyneenä niin
odottamattomasta paljastuksesta, täynnä oikeutettua vihaa ja
suuttumusta ja kuitenkin epävarmana siitä mitä minun oli tehtävä.
"Päästitkö myöskin Bruhlin sisään tahallasi?"

"Minäkö?" huudahti hän, hurja välkähdys silmissään. "Ennemmin olisin
kuollut!"

En tiedä miltä kannalta olisin ottanut tuon tunnustuksen, sillä samassa
kuului ulkoa hevosten kavioitten töminää, ja ennenkuin ehdin vastata
hänelle, kuulin herra de Rambouillet'n puhuvan kopealla äänellä
alakerran ovella. Linnavouti oli hänen kanssaan, mutta hänen matalampi
äänensä hukkui valjaitten helinään ja malttamattomien kavioitten
töminään. Katsoin huoneeni raollaan olevaa ovea kohti, ja pian astuivat
molemmat miehet sisään, markiisi halveksivan välinpitämättömän
näköisenä kuunnellen niitä selityksiä ja anteeksipyyntöjä, joita toinen
hänen rinnallaan kulkien monisanaisesti esitti. Herra de Rambouillet'n
kasvoilla ei kuvastunut lainkaan sitä murhetta ja toivottomuutta, jota
d'Agenin kasvot ilmaisivat niin silmäänpistävässä määrässä. Hän näytti
päinvastoin olevan pelkkää iloisuutta ja hyväntuulisuutta, ja
astuessaan esiin ja nähdessään minut hän syleili minua erinomaisen
ystävällisesti ja suopeasti.

"Ahaa, ystäväni", sanoi hän iloisesti, "tapaan siis teidät sittenkin
täältä! Mutta älkää huolehtiko. Tulen juuri kuninkaan luota tuoden
teidän vapauttamismääräyksenne. Hänen majesteettinsa on kertonut
minulle kaikki, tehden minut senkautta teidän pysyväksi ystäväksenne ja
velalliseksenne. Mitä tulee tähän herraan", jatkoi hän kääntyen
kylmästi hymyillen linnavoudin puoleen, joka näytti vapisevan
vaatteissaan, "voi hänkin odottaa pikaista määräystä. Herra de
Villequier on viisaasti kyllä lähtenyt metsästämään eikä tule takaisin
ennenkuin päivän tai parin perästä."

Niin kovasti kuin jännitys ja huoli minua kiduttivatkin, en voinut heti
ahdistaa häntä anomuksilla. Minun oli ensin kiitettävä häntä hänen
ripeästä toiminnastaan minun hyväkseni, ja sen tein niin lämpimin
sanoin kuin taisin. Ja oikeudenmukaisuus pakotti minut myöskin
suosittamaan hänelle linnavoutia esittämällä tuon virkamiehen käytöstä
minua kohtaan ja ylistäen hänen kykyään. Tämä kaikki oli minun tehtävä,
vaikka sydäntäni kirveli huoli ja pelko ja pettymys, ja jokainen hetki
tuntui iankaikkisuudelta.

"Hyvä, hyvä", sanoi markiisi ylhäisen hyväntahtoisesti, "panemme sitten
syyn Villequier'n niskoille. Hän on kuitenkin vanha kettu, ja lyönpä
melkein vetoa että hän pääsee tästä vahingoittumatta. Hän on tehnyt
tällaisia kepposia ennenkin. Mutta enhän ole vielä suorittanut asiaani
loppuun", jatkoi hän iloisesti. "Hänen majesteettinsa lähettää teille
tämän, ja hän käski minun sanoa että hän on ladannut sen teitä varten."

Puhuessaan hän veti viittansa alta pistoolin, jonka olin jättänyt
kuninkaalle ja joka sattui olemaan sama jonka de Rosny oli minulle
antanut. Otin sen vastaan, kummastellen malttamattomasti minkä vuoksi
hän käsitteli sitä niin varovaisesti; mutta pian ymmärsin syyn, sillä
huomasin että se oli ladattu suuta myöten kultarahoilla, joista pari
putosi vierien lattialle. Hyvin liikutettuna tästä kouraantuntuvasta
kiitollisuuden osotuksesta kuninkaan puolelta aioin kuitenkin pistää
rahat kiireissäni taskuun, mutta markiisi, haluten tyydyttää oman pikku
uteliaisuutensa, kehotti minua laskemaan ne ja sai summan nousemaan
vähän yli kahdentuhannen livren, lukuunottamatta kallisarvoisilla
kivillä varustettua sormusta, jonka löysin niiden joukosta. Tämä kaunis
lahja käänsi ajatukseni pois Simon Fleix'stä, mutta en voinut karkottaa
sitä huolta, jota tunsin neidin puolesta. Hänen asemansa muistaminen
kidutti minua niin, että herra ne Rambouillet'kin alkoi oivaltaa
mielentilaani ja riensi vakuuttamaan minulle, että ennen hoviin
lähtöään hän oli jo antanut määräyksiä minun avustamisekseni.

"Te kaiketi haluatte seurata tuota neitiä?" sanoi hän. "Mitä tulee
kuninkaaseen, joka on tavattomasti kiihdyksissään tuosta häpeätyöstä,
ja tähän François'han, joka näytti joutuvan ihan suunniltaan
kuullessaan uutisen, ei minulla ole asemasta mitään oikein selvää
käsitystä."

"Hänet uskoi minun huostaani eräs henkilö, jonka te hyvin tunnette",
vastasin vaivalloisesti. "Kunniani liittyy sekä häneen että tuohon
nuoreen naiseen. Vaikka minun olisi lähdettävä jalan käyden ja
yksinäni, niin minun täytyy lähteä. Jollen voi pelastaa häntä, voin
ainakin rangaista niitä konnia, jotka ovat häntä loukanneet."

"Mutta tuon miehen vaimo on heidän mukanaan", sanoi hän hiukan
kummastellen.

"Se ei vaikuta mitään", vastasin minä.

Hän näki sen voimakkaan liikutuksen, joka myllersi mieltäni ja jolta
tuskin saatoin kärsivällisesti vastata hänen kysymyksiinsä, ja hän
katseli minuun uteliaasti, mutta ei epäystävällisesti. "Mitä pikemmin
siis olette matkassa, sitä parempi", virkkoi hän nyökäten. "Sen verran
sain selville. Maignan saapuu miehineen eteläportille tuntia ennen
puoltapäivää. François'lla on kaksi palvelijaa ja hän on ihan vimmassa
lähtemään. Te itse ja tuo poika lukuunotettuina tulee teitä kaikkiaan
yhdeksän miestä. Minä lainaan lisäksi kaksi. Enempää en uskalla antaa,
sillä katumellakoita voi nyt syntyä minä silmänräpäyksenä tahansa. Te
lähdette siis matkaan yhdentoista miehen joukkona ja pitäisi teidän
saavuttaa heidät jo ensi yön aikana, jos hevosenne vaan ovat kunnossa."

Kiitin häntä lämpimästi, ottamatta huomioon hänen ystävällistä
vakuutustaan, että minun toimintani edellisenä päivänä oli saattanut
hänet pysyvään kiitollisuuden velkaan minulle. Menimme yhdessä alas, ja
hän luovutti minulle paikalla kaksi seurassaan olevista miehistä,
käskien heitä vaihtamaan itselleen levänneet hevoset ja kohtaamaan
minua eteläportilla. Hän lähetti myös miehen talliini noutamaan Cidiä
-- Simon Fleix oli hämmingissä kadonnut -- ja olin juuri kysymässä
tarvitsinko mitään muuta, kun eräs nainen pujahti ratsastaja-ryhmän
läpi, joka ympäröi meitä seisoessamme talon portilla, ja syöksähtäen
eteeni tarttui minua käsivarteen. Se oli Fanchette. Hänen karheat
piirteensä olivat murheesta muuttuneet ja hänen poskensa olivat
täplillä ankarasta itkemisestä, jolla senkaltaiset ihmiset purkavat
suruaan. Hänen hiuksensa riippuivat epäjärjestyksessä pitkin kaulaa.
Hänen pukunsa oli revitty ja tahrittu, ja toisen silmän päällä oli
suuri mustelma. Hän näytti olevan poissa suunniltaan epätoivosta ja
kurjuudesta.

Hän tarttui levättiini ja pudisti minua niin että horjahdin.
"Viimeinkin olen teidät löytänyt!" huusi hän iloissaan. "Otattehan minut
mukaanne! Otattehan minut hänen luokseen!"

Vaikka hänen sanansa pyrkivät minua horjuttamaan ja sydämeni tunsi
sääliä häntä kohtaan, pakottauduin kuitenkin vastaamaan hänelle asian
järjellisen puolen mukaan. "Se on mahdotonta", lausuin ankarasti. "Tämä
on miesten tehtävä. Meidän on ratsastettava yötä päivää, hyvä nainen."

"Mutta minäkin tahdon ratsastaa yötä päivää!" vastasi hän kiihkeästi
kiskaisten hiukset silmiltään ja katsellen hurjasti vuoroin minuun ja
herra de Rambouillet'hen. "Mitä en tekisi hänen tähtensä? Minä olen
yhtä vahva kuin mies, ja vahvempikin. Ottakaa minut, sanon minä, ja kun
tapaan tuon roiston, niin revin hänet palasiksi!"

Minua värisytti kuunnellessani häntä. Mutta arvellen että hän maalla
kasvaneena todellakin oli niin vahva kuin hän vakuutti ja että
meille sangen todennäköisesti voisi koitua jotain etua hänen
järkähtämättömästä uskollisuudestaan herratartaan kohtaan ja hartaasta
kiintymyksestään häneen, suostuin lopulta, vaikkakin vastenmielisesti.
Lähetin yhden Rambouillet'n miehistä siihen talliin missä kuuron miehen
raudikko oli, pyytäen häntä maksamaan kaiken mitä kauppias oli siitä
saapa ja tuomaan hevosen eteläportille; aikomukseni oli panna joku
omista miehistäni ratsastamaan sillä ja antaa Fanchettelle vähemmän
oikullinen ratsu.

Näissä ja muissa toimekkaissa valmisteluissa, jotka minunkaan
iässäni ja huolekkaassa asemassani olevalle eivät ole ilman
viehätystä, estyivät ajatukseni askartelemasta tulevaisuudessa.
Olin hyvilläni herra François'n avustuksesta, seuraamatta liian
pitkälle niitä ajatuksia, joita hänen kerkeytensä aiheutti, ja tyydyin
myöskin käyttämään hyödykseni Simonia, vaatimatta häntä tilille
petollisuudestaan. Vilkas elämä kaduilla, jotka varmentunut tieto
kuninkaan pikaisesta poismuuttamisesta oli täyttänyt mumisevilla
kansan-joukoilla, auttoi sekin pitämään pahoja aavistuksiani etäällä,
samalla kuin se vastakohta, jonka nykyiset olosuhteeni, ratsastaessani
siinä heidän keskitseen hyvässä asemassa ja arvokkaan seurueen
saattamana, markiisi rinnallani, muodostivat verrattuina siihen
vaatimattomuuteen, joka minua ympäröi ensi kertaa Blois'han
saapuessani, ei voinut olla herättämättä minussa toivoa että pääsisin
voittajana tästäkin vaarasta ja löytäisin lopulta neidin turvallisena
ja vahingoittumattomana. Otin jäähyväiset herra de Rambouillet'lta
molemminpuolisin kunnioituksen vakuutuksin, ja muutamia minuutteja
ennen yhtätoista saavuin kohtauspaikalle eteläportin ulkopuolelle.

Herra d'Agen ja Maignan tulivat minua vastaan, ensinmainittu yhä niin
synkkänä ja murheisena ulkomuodoltaan, että ihmettelin hänet nähdessäni
ja saatoin tuskin uskoa hänen olevan saman iloisen keikarin, jonka
sirosti teeskennelty ulkoasu ja käytös olivat useammin kuin kerran
saaneet minut hymyilemään. Hän tervehti minua äänettömänä; Maignan teki
samoin nöyrin ilmein, mikä huonosti salasi ne rajut tunteet, jotka
tappio oli hänessä sytyttänyt. Lukiessani väkeni huomasin että meitä
oli vain kymmenen, mutta Maignan selitti lähettäneensä yhden
ratsastajan edeltäpäin, jotta hän toimittaisi kyselyjä ja jättäisi
meille viestejä sopiviin paikkoihin, ja me niin muodoin voisimme
seurata takaa-ajettaviemme jälkiä niin vähillä pysähdyksillä kuin
mahdollista. Kehuen kovasti Maignania tästä viisaasta toimenpiteestä
annoin lähtömääräyksen, ja mennen joen yli St. Gervais'n siltaa myöten
aloimme ratsastaa Sellesiä kohti nopeaa ravia.

Sää oli paljon muuttunut viimeisen vuorokauden aikana. Aurinko paistoi
kirkkaana, lännestä puhalsi lämmin tuuli, ja luonnossa näkyi jo
merkkejä siitä varhaisesta keväästä, josta tuo vuosi tuli
muistettavaksi. Joskin, lähdön ensi humun mentyä ohitse, minulla oli
nyt aikaa tuntea sitä jäytävää levottomuutta ja niitä kirveleviä
tuskia, joita mielikuvitukseni minussa synnytti kiitäessään kauaksi
edellemme takaa-ajamiemme henkilöitten seuraan ja jakaessaan heidän
vaivansa ja vaaransa, niin oli minulla kuitenkin vielä avoinna kaksi
lohdutuksen lähdettä. Ei kukaan, joka joskus on sotapalvelusta
suorittanut, voi katsella pientä, hyvin varustettua ratsastajaparvea
tuntematta iloa. Silmäilin vierelläni liikkuvia tanakoita muotoja ja
jäykkiä kasvoja ja vertaillessani heidän siistiä asuaan ja ehyitä
varustuksiaan niitten miesten repaleiseen likaisuuteen, jotka olivat
matkanneet kanssani pohjoiseen päin, kiitin Jumalaa ja lakkasin
ihmettelemästä sitä harmia, jota Matteus tovereineen oli herättänyt
neidin mielessä. Toista mielihyväni syytä säännöllinen kavioitten kopse
ja valjaitten helinä jatkuvasti lisäsivät. Jokainen askel vei meitä
kauemmaksi Blois'sta -- kauemmaksi ahtaasta kaupungista ja haisevista
kaduista ja hovista, joka, vaikkakaan ei enää tuntunut minusta suuren
verityön saastuttamalta teurastushuoneelta -- kokemus oli hävittänyt
tuon vaikutelman -- säilytti kuitenkin silmissäni äärettömän halpamaisen
ja kurjan leiman. Minä vihasin ja inhosin sen juonia ja kateutta,
hulluutta, joka huvittelihe kuninkaan kammiossa silläaikaa kun
kapinoitsijat rehentelivät maassa, ja pikkumaisuutta, joka ei tuntenut
muuta viisautta kuin puolueitten pitämisen tasapainossa keskenään.
Kiitin Jumalaa siitä, että tehtäväni siellä oli tehty, ja olisin
katsonut tervetulleeksi minkä hyvänsä muunkin tilaisuuden, joka olisi
pakottanut minut kääntämään sille selkäni ja lähettänyt minut
avarammille alueille kulkemaan yli puhtaitten nummien, läpi metsien,
laajan, pilvilentoisen taivaan alla.

Mutta tuollaiset lohdutuksen lähteet juoksivat pian kuiviin. François
d'Agenin synkkä vimma ja Maignanin silmien hurja kiilto olisivat
muistuttaneet minua, jos olisin ollut vaarassa unohtaa asian, jolla
olimme, ja sen välttämättömimmän välttämättömyyden, joka vaati meitä
olemaan hukkaamatta ainoatakaan hetkeä mikä oli käytettävissä. Niillä,
joita ajoimme takaa, oli viiden tunnin etumatka. Ajatus siitä, mitä oli
saattanut tapahtua näiden viiden tunnin aikana noille kahdelle
avuttomalle naiselle, joita olin vannonut suojelevani, syöpyi
polttavana mieleeni, niin että tarvitsin alituista itsehillintää
pidättyäkseni kannustamasta hevostani ja laskettamasta rajuinta vauhtia
eteenpäin. Hevoset tuntuivat matelevan. Satuloissaan huolettomina ylös
ja alas keinahtelevat miehet raivostuttivat minua. Vaikka en voinut
toivoa pääseväni saaliimme jäljille moniin tunteihin, ehkei
päiviinkään, tähystelin kuitenkin lakkaamatta pitkin aavoja, tasaisia
nummia, tutkin jokaisen vetisen notkon ennenkuin siihen laskeuduimme ja
odotin tykyttävin sydämin hetkeä, jolloin seuraava harjanteen-tapainen
avaisi näkyviimme uuden metsä- ja tasankojakson. Edellisen yön viehkeät
näyt ja varsinkin päivänkoitteen suloiset mielikuvat johtuivat jälleen
mieleeni kuten epätoivoisen hukkuvan mieleen sanotaan johtuvan hänen
elämänaikaisien tekojensa. Pian en voinut ajatella muuta kuin Bruhlia
ja kostoa. Ei edes se hullunkurinen huolellisuus, millä Simon varoi
joutumasta Fanchetten läheisyyteen, ratsastaen jonnekin niin kauas kuin
saattoi vihaisen naisen kielen ja käden ulottuvilta -- mikä synnytti
paljon naurua miesten puolelta ja tuli koko seurueen huvinaiheeksi --
saanut houkutelluksi suutani hymyyn.

Kello yhden aikaan iltapäivällä sivuutimme Contresin, joka on neljän
penikulman päässä Blois'sta, ja kolme tuntia myöhemmin menimme
Cher-joen yli Sellesin luona, missä pysähdyimme hetkeksi syöttämään
hevosiamme. Siellä saimme tietoja edellämme olevasta matkueesta, ja sen
jälkeen ei meillä ollut paljonkaan epäilystä siitä että Bruhl pyrki
Limousiniin, seutuun, missä hän voisi viipyä turvallisesti Turennen
suojeluksen alaisena ja vaaratta uhmailla sekä Ranskan että Navarran
kuningasta. Oli selvää että kiirehtimisen välttämättömyys kävi yhä
pakottavammaksi; mutta tiet niillä seuduin ynnä eteenpäin aina
Valancy'hin saakka olivat hankalia ja kuoppaisia, ja kun kolme tuntia
päivänlaskun jälkeen saavuimme Levroux'hun tuiki uupunein hevosin, niin
olimme tehneet kaiken voitavamme. Se todennäköinen otaksuma, että Bruhl
oli yöpynyt Châteauroux'hun viisi penikulmaa eteen-päin, -- sillä en
voinut uskoa että hän niissä olosuhteissa olisi säästänyt naisia --
olisi pakottanut minut ponnistamaan yhä eteenpäin, jos se olisi ollut
mahdollista; mutta pimeys ja tarpeeksi uskaliaan oppaan puute estivät
minut tuosta toivottomasta yrityksestä, ja me jäimme yöksi siihen missä
olimme.

Siellä kuulimme ensi kerran rutosta, jonka sanottiin raivoavan
Châteauroux'ssa ja koko siitä etelään olevassa seudussa. Majatalon
isäntä olisi kestinnyt meitä monillakin kertomuksilla siitä ja
varsinkin siitä nopeudesta millä ihmiset ja vieläpä karjakin sortuivat
sen hyökkäyksiin. Mutta meillä oli muuta ajateltavaa, ja levottomuuden
ja väsymyksen painostamina olimme suorastaan unohtaneet asian
noustessamme ylös seuraavana aamuna.

Lähdimme matkaan kohta päivänkoiton jälkeen ja noin kolme penikulmaa
etenimme siedettävällä nopeudella. Mutta sitten, ilmottamatta mitään
syytä, oppaamme karkasi meiltä kulkiessamme erään metsän läpi,
näyttämättä sen koommin itseään. Me eksyimme tieltä ja meidän täytyi
palata omia jälkiämme. Jouduimme rämeikköön ja selvisimme siitä vain
suurilla vaikeuksilla. Mies, joka ratsasti Matteukselta ostamallani
raudikolla, unohti salaisuuden, jonka olin hänelle ilmottanut, ja sai
pahan kaateen. Lyhyesti sanoen, kaikkien näitten vastoinkäymisten
jälkeen oli jo keskipäivä lähellä ja kärsivällisyytemme loppuminen
vielä lähempänä, kun vihdoinkin saimme Châteauroux'n näkyviimme.

Ennen kaupunkiin saapumistamme oli meillä vielä seikkailu sillä
eräässä tienkäänteessä avautui eteemme näky, yhtä hämmästyttävä kuin
ensi alussa selittämätönkin. Etelään ja länteen suuntautuvassa
puksipuutiheikössä vähän matkaa kaupungista pohjoiseen tapasimme äkkiä
alkeellisesti kyhätyn leirin, mihin kuului kymmenkunta majaa ja kojua,
jotka olivat syrjässä tiestä ja rakennetut mikä kömpelösti
kokoonliitetyistä havupuitten oksista, mikä paalujen yli pingotetusta
säkkikankaasta. Joukko siistinnäköisiä miehiä ja naisia loikoili
lyhyessä ruohikossa kojujen edessä huolettomina paistattaen päivää,
taikka liikehtien hiljalleen keittäen ja tulta sytytellen, silläaikaa
kuin parikymmentä lasta kirmaili edes takaisin äänekkäästi huutaen ja
nauraen. Meidän seurueemme ilmestyminen näyttämölle sai paikalla aikaan
pakokauhun. Naiset ja lapset juoksivat kirkuen metsään, mistä
katkeavien oksien ratina kuului yhä kauempaa heidän paetessaan
syvemmälle piiloon, kun taas miehet, surkea, kelmeäkasvoinen joukko,
keräytyivät yhteen ja näyttäen hekin olevan puolittain halukkaat
pakenemaan silmäilivät meitä pelokkain ja epäluuloisin katsein.

Nähdessäni etteivät heidän näkönsä ja pukunsa olleet maankiertäjien,
kuin myöskin että kojut ilmaisivat rakentajillaan olleen vain vähän
taitoa tai kokemusta, käskin seuralaisiani pysähtymään ja etenin
yksinäni.

"Mitä tämä oikein merkitsee, miehet?" lausuin minä ensimäiselle
ryhmälle, jonka luokse saavuin. "Te näytätte lähteneen kesämajalle
ennen aikojaan. Mistä te olette?"

"Châteauroux'sta", vastasi etumainen yrmeästi. Hänen pukunsa, kun sitä
nyt lähempää katselin, näytti kuuluvan arvokkaalle kaupunkilaiselle.

"Minkätähden?" kysyin minä. "Eikö teillä ole koteja?"

"On, kyllä meillä kodit on", vastasi hän yhtä lyhyeen.

"Minkätähden sitten Herran nimessä olette täällä?" tiukkasin minä,
katsellen joukkueen synkkiä muotoja ja alakuloisia kasvoja. "Onko
teidät karkotettu?"

"On, rutto on karkottanut!" vastasi mies katkerasti. "Onko leillä
tarkotus sanoa ettette ole siitä kuullut? Châteauroux'ssa on joka
kolmas ihminen kuollut. Seuratkaa minun neuvoani, herra -- teillä on
kelpo seurue -- kääntykää ympäri ja palatkaa kotiinne."

"Ovatko asiat niin pahasti?" huudahdin minä. Olin unohtanut majatalon
isännän juttelut, ja selitys vaikutti minuun yllätyksen voimalla.

"Niin ovat! Näettekö tuota sinistä usvaa?" jatkoi hän viitaten
äkillisellä eleellä edessämme olevaa alankoa kohti, jonka yllä lepäsi
liikkumattomana keveä verho kesäistä auerta. "Näettekö sitä? No niin,
sen alla on kuolema! Châteauroux'sta löydätte kyllä ruokaa ja talleja
hevosillenne ja ihmisiä, jotka ottavat rahaa; sillä siellä on vielä
ihmisiä. Mutta jos menette Indren yli, niin saatte nähdä näkyjä, jotka
ovat kamalampia kuin viikon vanhalla taistelukentällä! Ette löydä
elävää sielun, ei taloista, talleista eikä kirkoista, mutta ruumiita
viljalti. Kirous on maassa! Vääräuskoisuuden kiroukseksi väittävät sitä
jotkut. Puolet ovat kuolleet ja puolet paenneet metsiin! Ja jollette
kuole ruttoon, niin kuolette nälkään."

"Jumala varjelkoon!" mumisin minä, ajatellen kauhulla edellämme
olijoita. Tämä johti minut kysymään häneltä, oliko siitä kulkenut ohi
meidän seurueemme kokoista matkuetta, jossa oli mukana kaksi naista.
Hän vastasi sellaisen kulkeneen siitä edellisenä iltana auringonlaskun
jälkeen, mutta heidän hevosensa olivat kompastelleet väsymyksestä ja
miehet kiroilleet pelkästä nääntymyksestä. Hän luuli etteivät he olleet
menneet kaupunkiin, vaan kyhänneet jonkun matkaa sen toiselle puolelle
hätätilaisen leirin, jonka he taas olivat jättäneet lähtien
ratsastamaan etelää kohti kaksi tai kolme tuntia ennen meidän
saapumistamme.

"Sitten kai saavuttanemme heidät tänään?" sanoin minä.

"Luvallanne sanoen", vastasi hän vakavan merkitsevästi, "luulen teidän
pikemmin tulevan heitä vastaan."

Kohauttaen olkapäitäni kiitin häntä lyhyesti ja poistuin; mielessäni
oli jo selvänä, kuinka tärkeää oli estää miehiäni kuulemasta mitä minä
olin kuullut, jottei kauhu, joka oli vallannut nuo kaupunkilaiset,
tarttuisi heininkin. Tämä ajatus tuli kuitenkin liian myöhään, sillä
käännettyäni ratsuni huomasin yhden lähimpänä seisoneista, pitkän,
vakavanaamaisen miehen, löytäneen jo tiensä Maignanin hevosen viereen,
missä hän oli niin laveasti ja eloisasti kuvailemassa etelässä päin
meitä odottavaa vihollista, että puolen miehistöni naamat olivat yhtä
pitkinä kuin kertojankin, eikä minulla ollut muuta neuvoa kuin
keskeyttää hänen kaunopuheisuutensa sivauttamalla häntä ratsupiiskalla
hartioille. Täten pysäytettyäni hänen juttunsa ja ösotettuani hänet
takaisin toveriensa joukkoon, annoin lähtökäskyn. Miehet tottelivat
koneellisesti, hevoset kannustettiin lyhyeen laukkaan, ja siltä
kerralta oli vaara ohi.

Mutta minä tiesin että se tulisi palaamaan uudelleen vielä monta
kertaa. Silmäillen salavihkaa ympärilläni olevien kasvoja ja kuunnellen
heidän kuiskailevaa keskusteluaan näin kauhun leviävän toisesta
toiseen. Äänet, jotka aikaisemmin samana päivänä olivat raiutelleet
lauluja ja kokkapuheita, vaikenivat. Maignanin joukkoon kuuluvat
vahvat, häikäilemättömät miehet, joilla oli kirosana valmiina tuli mitä
tuli ja joille syvinkin kaalamo näytti olevan lasten leikkiä,
ratsastivat pää riipuksissa ja kulmat rypyssä, tahi silmäillen
huonostipeitetyllä levottomuudella edessämme olevaa omituista usvaa,
jonka läpi kaupungin katot ja siellä täällä matala kukkula tai
poppelirivi kohosivat selvemmin näkyviin. Itse Maignankin, uljaista
uljain, näytti vakavalta ja oli kadottanut kerskuvan ulkonäkönsä.
Ainoastaan kolme henkilöä oli kokonaan säilyttänyt kylmäverisyytensä.
Näistä ratsasti d'Agen ikäänkuin ei olisi kuullut mitään, ja Simon
Fleix ikäänkuin ei pelkäisi mitään; Fanchette taas tuijotti innokkaasti
eteenpäin eikä selvästikään nähnyt sumussa muuta kuin yhden asian,
nimittäin valtiattarensa kasvot.

Tapasimme kaupungin portit avoimina, ja tämä seikka, joka tuli olemaan
merkillisempien näkyjen airuena, kauhistutti miesteni sydämiä enemmän
kuin kaikkein vihamielisin vastaanotto. Sisään ratsastaessamme herätti
hevostemme kavioitten äänekäs töminä kivitystä vastaan moninkertaisen
kaiun tyhjissä taloissa kahden puolen katua. Pääkatu, jonka kirkkaana
valuva auringonpaiste saattoi näyttämään vieläkin autiommalta, levisi
edessämme paljaana ja tyhjänä, taikka näkyi siliä ainoastaan jokin
luikkiva koira ja rosvoileva hylkiö, jotka tavattomien äänien
säikyttäminä pakenivat taikka; seisoivat välinpitämättömästi silmäillen
meitä ohikulkiessamme. Kirkonkello kumahteli; etäältä kuului naisten
vaikeroimista. Äänettömät kadut, joka toiselle ovelle piirretty musta
risti, säikähtyneet kasvot, jotka kerran tai kahdesti kurkistivat
yläikkunoista, kaikki tämä tartutti miehiini niin syvän ja
hillitsemättömän kauhun että lopulta kaikki järjestys unohtui; toinen
tunki hevostaan toisen edelle kapeissa paikoissa, jokaisen pyrkiessä
ensimäiseksi. Yksi ensin ja sitten toinen alkoi ajaa ravia. Ravi
muuttui sekasortoiseksi laukaksi. Majatalon portti oli auki, näyttipä
kuin kutsuvan meitä sisälle; mutta ei kukaan kääntynyt taikka
pysähtynyt. Yhden ainoan vaikuttimen ajamina syöksyimme henki kurkussa
yhä eteenpäin pyrkien aukealle maalle, ja me, jotka olimme saapuneet
kaupunkiin kammonsekaisen äänettömyyden valtaamina, kiisimme ulos yli
sillan kuin olisi vihollinen ollut kintereillämme.

Sitä, että itsekin otin osaa tähän pakoon, en ollenkaan häpeä nytkään,
sillä mieheni olivat silloin kerrassaan mahdottomat hallita, niinkuin
parhaiten harjotetut sotajoukotkin ovat, kun sellainen kauhu on heihin
tarttunut; enkä muuten olisi aikaansaanut mitään hyvää jäämällä
kaupunkiin, missä tartunnan vaara oli arvattavasti suurempi ja
majatalon ruokakammio yhtä tyhjä kuin kallion kuve. Ei ole monta
kaupunkia, missä ei porttien ulkopuolella olisi ravintolaa matkustajain
mukavuudeksi ynnä sellaisia varten, jotka tahtovat päästä kaupungissa
säädetyistä maksuista, eikä Châteauroux'kaan näkynyt tekevän poikkeusta
tästä säännöstä. Muutamien minuuttien matkan päässä kaupungista
pysähdyimme leirin edustalle, joka oli pystytetty tien vieressä olevan
talon ympärille. Remuaviin ääniin sekautuva soiton hälinä ilmotti
meille, että hurjempi osa kaupungin väestöä oli keräytynyt tänne ja,
niinkuin olen nähnyt tapahtuvan piiritetyissä paikoissa, koetti
hukuttaa mässäykseen ja huikenteluun muiston ulkona päivänpaisteessa
liikkuvasta vihollisesta. Samalla kuin meidän äkillinen ilmestymisemme
sai aikaan keskeytyksen tuossa iloisuuden matkimisessa, houkutteli se
esille parikymmentä miestä ja naista juopumisen kaikilla asteilla,
hiukset hajallaan, joista muutamat nikotellen ja rennoin elein huusivat
meitä liittymään joukkoonsa, sill'aikaa kuin toiset kiroilivat sitä
että olimme temmanneet heidät takaisin nykyhetkeen, jota he, samoin
kuin tulevaisuuttakin, juuri koettivat unohtaa.

Minä kirosin heitä vuorostani pelkureiksi heittiöiksi, ja uhaten
ratsastaa kumoon ne, jotka estäisivät meitä, komensin mieheni
eteenpäin. Päästyäni heistä jonkun matkan päähän pysähdyin vihdoin
erääseen paikkaan, missä viimekesäisen lehvistönsä säilyttänyt
tammimetsikkö tarjosi suojaa. Peläten että jotkut miehistäni
kulkeutuisivat ravintolaan ja toiset tyyten karkaisivat, jos itse
jättäisin heidät, pyysin d'Agenia palaamaan sinne Maignanin ja Simonin
kanssa ja tuomaan hevosten rehua ynnä ruokaa niin paljon kuin
tarvitsimme. Sen hän tekikin erinomaisella menestyksellä, tosin vasta
kiivaan kahakan jälkeen, missä Maignan osottautui sadan miehen
veroiseksi. Juotimme hevosemme läheisestä purosta, ja käytettyämme
kaksi tuntia lepoon ja virkistykseen -- mistä ajasta herra d'Agen ja
minä käyskentelimme suurimman osan edestakaisin, kumpikin omiin
ajatuksiinsa vaipuneena -- lähdimme jälleen matkaan reipastunein
mielin.

Mutta kauhusta ei ole helppo irtautua, eikä mitään pelkoa ole niin
vaikea vastustaa ja kukistaa kuin näkymättömän vihollisen synnyttämää.
Kammo, jonka ruoka ja juoma olivat hetkeksi syrjäyttäneet, palasi kohta
moninkertaisella voimalla. Miehet katselivat levottomina vuoroin
toisiinsa, vuoroin usvaan, joka verhosi kaikki etäiset esineet. He
puhuivat mumisten kuumuudesta, joka oli äkillinen, omituinen ja
luonnoton vuodenaikaan katsoen. Pian saivat he muutakin puhumista.
Kohtasimme miehen, joka juoksi rinnallamme ja kerjäsi, huutaen
kamalalla äänellä että hänen vaimonsa ja neljä lastansa makasivat
hautaamattomina talossa. Vähän kauempana erään lähteen luona makasi
naisen ruumis lapsi rinnoillaan myrkyttäen veden; hän oli ryöminyt sen
luokse janoaan sammuttamaan ja kuollut siihen. Viimeksi tapasimme
eräässä pyökkimetsässä lähellä Lotieria säätyläisnaisen, joka piti
asuntoa vaunuissaan, pari kauhun valtaamaa naista ainoana seurueenaan.
Hän kertoi minulle, että hänen miehensä oli Pariisissa ja että puolet
hänen palvelijoistaan olivat kuolleet, puolet karanneet. Hän oli
kuitenkin säilyttänyt huomattavassa määrässä sekä rohkeutta että
kohteliasta käytöstapaa, ja hyväksyen lujamielisesti ne syyt, joita
esitin hänelle pyytäessäni anteeksi sitä että olin pakotettu jättämään
hänet sellaiseen tilaan, antoi minulle selvät tiedot Bruhlista ja hänen
seurueestaan, jotka olivat sivuuttaneet hänet joitakin tunteja
aikaisemmin. Vielä tänä päivänä on mielessäni kuva tuosta naisesta,
joka jäi katselemaan jälkeemme sivistyneen ihmisen arvokkuudella meidän
ratsastaessamme pois hänen seuranaistensa vaikeroimisten saattamina. Se
täyttää mieleni sekä ihailulla että surumielisyydellä; sillä
jälkeenpäin kuulin, että hän oli sairastunut ruttoon juuri siinä
pyökkimetsikössä, mihin hänet jätimme, ja kuollut yhtenä yönä molempine
palvelijoineen.

Häneltä saamamme tiedot innostivat meitä kiiruhtamaan eteenpäin
säästämättä kannuksia enempää kuin ratsujemme kylkiäkään, siinä
toivossa että saavuttaisimme Bruhlin ennenkuin yön tulo saattaisi hänen
vankinsa alttiiksi uusille koettelemuksille ja vaaroille. Mutta sen
kauhun määrä, jonka mainitsemani kaameat näyt ja äänet ynnä sadat
samankaltaiset olivat nostattaneet seuralaisteni mielissä, teki paljon
vastusta ponnistuksilleni. Joksikin aikaa he tosin, hetkellisen
kiihtymyksen vaikutuksesta, kannustivat hevosensa laukkaan, ikäänkuin
olisivat olleet valmiit kaikkein pahimpaankin; mutta pian he
hiljensivät vauhtia kaikista ponnistuksistani huolimatta, ja
viivästellen aina yhä enemmän näyttivät kadottaneen kaiken rohkeutensa
ja tarmonsa. Joka taholla silmiämme kohtaava autius, yhtä paljon kuin
kaikkialla vallitseva kuolemanhiljaisuuskin -- meistä tuntui kuin
linnutkin olisivat olleet vaiti -- saattoivat kylmät väreet käymään
huolettomimmankin sydämessä. Maignanin kasvoilta oli kadonnut väri ja
äänestä sointu. Toiset taasen hätkähtivät jos jokin hihna heitä
sipaisi; he katsoivat kerran eteenpäin ja kahdesti taakse ja
pysyttäytyivät valmiina laskettamaan pakoon vähimmästäkin hälytyksestä.

Ottaen huomioon nämä seikat ja epäillen voisinko luottaa
Maignaniinkaan, katsoin varovaiseksi muuttaa paikkaa ja jättäydyin
jälimmäiseksi, ratsastaen siellä synkin kasvoin ja pistooli valmiina
käsillä. Suurena lisätekijänä huolissani oli se, että herra d'Agen ei
näyttänyt tietävän mistään muista levottomuuden syistä kuin niistä
jotka olivat edessämme; ratsastaen eteenpäin samassa synkässä
äänettömyydessä, mihin oli vaipunut heti lähdettyämme, hän ei kysynyt
minun mielipidettäni eikä ilmottanut omaansa, vaan oli sen näköinen
kuin olisi hänessä tapahtunut niin täydellinen ja salaperäinen muutos,
etten minä voinut käsittää kuin yhden syyn, jolla olisi ollut voima
sellaista aikaansaada. Hänen seuransa tuntui olevan minulle pikemmin
koettelemukseksi kuin avuksi, ja kun loin mielessäni silmäyksen lyhyen
ystävyytemme kulkuun, mikä ystävyys vielä pari päivää takaperin oli
ollut minulle niin suurena mielihyvän aiheena -- niinkuin nuoren miehen
ystävyys tavallisesti on jo vanhuuteen kallistuvalle -- niin vaivasin
kovasti mieltäni ihmettelemällä, olisiko meidän kesken mahdollisesti
kysymys kilpailusta.

Päivän laskiessa, mikä seikka oli tervetullut joukolleni, se kun
hävitti tuon usvan, jota he katselivat taikauskoisella kammolla, olimme
yhä tarpomassa matalien harjujen ja laaksojen täyttämää seutua, joka,
niin harjut kuin laaksotkin, oli tammimetsien peittämää. Illan
viimeinen valkeus kuoli pois, ja sen mukana viimeinen toivoni Bruhlin
yllättämisestä ennen yötä. Pimeys lankesi yllemme, kun suuntasimme
kulkuamme verkalleen alas jyrkkää kukkulan rinnettä, missä polku oli
niin kapea ja vaivalloinen että vain yksi kerrallaan saattoi siitä
laskeutua. Virta, joka saattoi sen synnyttämästä äänestä päättäen olla
verrattain suurikin, kohisi alapuolellamme olevassa rotkossa, ja hetken
perästä näimme yksinäisen valon pilkottavaa eräästä paikasta, missä
otaksuimme olevan kahlaamon. Oli mahdoton jatkaa matkaa edemmäksi,
sillä seutu kävi yhä jyrkänteisemmäksi, ja tämän oivallettuamme käskin
Maignanin laskeutua hevosen selästä ja jättäen meidät siihen missä
olimme mennä hakemaan opasta talosta, josta valo näkyi.

Hän teki niinkuin käskin, ja hävittyään pimeyteen, mikä tässä kukkulain
välisessä onkalossa oli sysimusta, palasi hetken perästä tuoden
mukanaan jonkun miehen ynnä lyhdyn. Olin aikeissa käskeä miestä
opastamaan meidät kaalamolle tai jollekin tasaiselle maalle, minne
voisimme panna hevoset liekaan, kun Maignan iloisesti huusi että
hänellä oli uutisia. Kysyin, mitä ne olivat.

"Annahan kuulua, moukka!" lausui hän kohottaen lyhtyä niin että valo
lankesi miehen kuihtuneille kasvoille ja takkuiselle tukalle. "Kerro
hänen ylhäisyydelleen mitä olet kertonut minulle, taikka nyljen sinut
elävältä, kääpiö!"

"Teidän toinen matkueenne saapui kaalamolle tuntia ennen
auringonlaskua", vastasi talonpoika tuijottaen meihin tylsästi. "Minä
näin heidän tulevan ja menin piiloon. He riitelivät kaalamolla. Toiset
tahtoivat mennä yli ja toiset ei."

"Oliko heillä naisia mukanaan?" kysyi herra d'Agen äkkiä.

"Oli, kaksi, teidän ylhäisyytenne", vastasi mies, "ja ne ratsastivat
niinkuin miehet. Lopulta he eivät menneet yli ruton pelosta, vaan
kääntyivät ylösvirtaan ja ratsastivat länteenpäin St. Gaultieria
kohti."

"St. Gaultieria!" huudahdin minä. "Missä se on? Ja mistä muualta sinne
menee tie?"

Mutta talonpojan tiedot rajottuivat hänen omaan naapuristoonsa. Hän ei
tuntenut maailmaa St. Gaultieria kauemmaksi eikä voinut vastata
kysymykseeni. Olin pyytämäisilläni häntä näyttämään tietä virran
rantaan, kun Maignan huusi että hän tiesi enemmänkin.

"Mitä?" kysyin minä.

"Hitto soikoon! Hän kuuli heidän sanovan, missä he aikovat viettää
yönsä!"

"Ahaa!" huusin minä. "Missä?"

"Vanhassa raunioituneessa linnassa kahden penikulman päässä täältä,
tämän paikan ja St. Gaultierin välillä", vastasi tallimestari, unohtaen
voitonriemussaan sekä ruton että kauhun. "Mitäs sanotte siihen, teidän
ylhäisyytenne? Eikö ole niin, junkkari, vai kuinka?" jatkoi hän
talonpoikaan päin kääntyen, "Puhu, moukka, tahi käristän sinut
hiljaisella tulella!"

Mutta minä en pysähtynyt odottamaan vastausta. Hyppäsin maahan, otin
Cidin suitset käsivarrelleni ja huusin miehelle malttamattomana, että
hän opastaisi meidät laaksoon.




XXVIII. Linna kukkulan laella.


Varmuus siitä, että Bruhl ja hänen vankinsa eivät olleet kaukana ja
että me todennäköisesti saatoimme päästä heihin käsiksi tunnin
kuluessa, karkotti arimpienkin miestemme mielestä tuon sairaalloisen
pelon, joka heitä siihen saakka oli ahdistanut. Kiirehtien kavutessamme
alaspäin virran rantaa kohti nuo tuntikausia synkän hiljaisina
ratsastaneet miehet löysivät jälleen äänensä, ja kiroiltuaan hevostensa
harha-askelia reipastuivat pian huutelemaan ja laulelemaan niinkuin
heidän kaltaistensa tapa on. Samalla kuin tämä muutos päästi minut
suuresta pelosta, antoi se minulle aikaa harkita asemaamme ja arvioida
selvemmin kuin tähän saakka olin voinut, oliko edullisempaa kiirehtiä
hyökkäystä vai lykätä se tuonnemmaksi. Meitä oli yksitoista; vihollisia
todennäköisen luuloni mukaan kaksitoista. Tästä vähäpätöisestä
vahvemmuudesta en olisi paljonkaan piitannut päiväsaikaan; tuskinpa
olisin myöntänyt sellaista olevankaan, sillä Maignanin saattoi laskea
kahdeksikin. Mutta yöllisen hyökkäyksen tulosta on vaikeampi ennakolta
määritellä, ja minun oli myös otettava lukuun ne vaarat, mille molemmat
naiset joutuisivat alttiiksi pimeyden ja hämmingin vallitessa, siinä
tapauksessa että taistelun tulos jäisi joksikin aikaa epämääräiseksi.

Nämä arvelut, ja erittäinkin viimeksimainittu, vaikuttivat minuun niin
painavasti, että ennenkuin saavuimme rotkon pohjalle, olin päättänyt
lykätä hyökkäyksen aamuun. Ne vastaukset, joita sain kaalamon viereisen
talon asukkaalta muutamiin kysymyksiin, joita tein hänelle heti kun
olimme saapuneet tasaiselle maalle, vahvistivat vain tätä päätöstäni.
Tie, jota myöten Bruhl oli kulkenut, seurasi jonkun matkaa joen
parrasta pitkin uoman pohjaa, ja ollen hankala päivälläkin, pidettiin
sitä mahdottomana hevoskululle öiseen aikaan. Linna, josta hän oli
maininnut, oli kahden penikulman päässä ja louhikkoisen metsätaipaleen
takana. Ja jollei olisi ollut mitään muuta syytä pysähtymiseen, niin
epäilin lopuksi, olisinko edes voinut marssittaa uupuneita miehiäni
sinne saakka ennen aamunkoittoa.

Mutta kun ilmotin tämän päätökseni ja tiedustelin talonpojalta, mitä
hänellä olisi tarjottavana meidän tarpeisiimme, ilmestyikin vastuksia.
Fanchette, neidin seuranainen, astui äkkiä eteeni kasvot suuttumuksesta
tulipunaisina. Tunkeutuen lyhdyn heittämään valopiiriin hän alkoi
vastustaa minua kiihkolla ja rajuudella, mikä ilmaisi enemmän hänen
kiintymystään valtiattareensa kuin kunnioitusta minua kohtaan. Hänen
hurjat eleensä ja uhkaukset, joita hän lausui vedoten milloin minuun,
milloin ympärillämme piirissä seisoviin miehiin, synnyttivät minussa
masennusta yhtä paljon kuin hämmästystä.

"Kuinka?" huusi hän rajusti. "Te sanotte itseänne kunnianmieheksi ja
jäätte makaamaan tänne ja annatte emäntäni joutua murhattavaksi tai
vielä pahempaankin, kahden penikulman päässä itsestänne! Kahden
penikulman! Viis minä teidän kahdesta penikulmastanne! Kävelisin ne
vaikka avojaloin, jos sillä saisin teidät häpeämään. Ja te, te sanotte
itseänne miehiksi ja siedätte sitä! Jumalan totuus on, että te olette
pelkureita ja vetelyksiä kaikki tyyni. Jos minulla olisi yhtä monta
naista, niin..."

"Hiljaa, ihminen!" sanoi Maignan syvällä äänellään. "Saitte pitää
päänne ja tulla mukaamme, ja teidän on toteltava käskyjä niinkuin
toistenkin! Laittautukaa tiehenne ja hankkikaa meille syötävää,
ennenkuin teille käy pahemmin!"

"Vai niin, vai hankkikaa syötävää!" huudahti Fanchette. "Hankkikaa
syötävää, todellakin! Muuta te ette ajattelekaan kuin saada maata
lämpimässä ja syödä itsenne täyteen! Tuollaisia raukkamaisia,
juopottelevia, laiskottelevia viinaratteja te olette! Niin olette!"
huusi hän, äänensä kohotessa miltei kirkunaksi. "Vieköön teidät rutto!"

"Vaiti!" karjaisi Maignan hurjasti. "Muuten saatte varoa itseänne!
Yhdestä kuparilantista voisin lähettää teidät jäähdyttämään jalkojanne
tuonne virtaan -- tuosta viimeisestä sanastanne! Tiehenne, kuuletteko",
jatkoi hän tarttuen häntä olkapäähän ja sysäten häntä taloa kohti,
"tahi teille saattaa tapahtua pahempaa. Meidän kanssamme ei ole
leikittelemistä, sen tulette näkemään, jollette nyt tuki suutanne!"

Kuulin Fanchetten etenevän vaikeroiden pimeyteen. Ja taivas tietää että
tunsin tuskaa mielessäni, pakotteessani itseni pysymään toimettomana
nähdessäni tätä hellää kiintymystä, joka näytti niin paljon suuremmalta
kuin minun oma tunteeni. Miehet lähtivät yksi toisensa jälkeen
ruokkimaan hevosiaan ja katsomaan makuusijoja yöksi, ja kohta jäimme
herra d'Agen ja minä kahden seisomaan lyhdyn viereen, jonka mies oli
ripustanut pensaaseen ovensa edustalle. Virran kohina äyräittensä
välissä parinkymmenen askeleen päässä meistä ja musta pimeys, joka
peitti kaikki tyyni sen pienen valopiirin ulkopuolella, missä
seisoimme, tuntuivat eristävän meidät koko muusta maailmasta.

Minä katselin nuorta herra d'Agenia, joka ei ollut kertaakaan
sipittänyt sinä päivänä, ja saatoin hänen ilmeestään selvästi lukea
että hän ei hyväksynyt varovaisuuttani. Vaikka hän karttoi katsomasta
minua silmiin, seisoi hän käsivarret ristissä ja pää taaksepäin
heitettynä, koettamattakaan peittää sitä halveksimista ja
pahantuulisuutta, jota hänen kasvonsa ilmaisivat. Fanchetten iva oli
loukannut minua ja kukaties horjuttanut mielipidettäni; herra d'Agenin
äänettömyys alkoi ärsyttää minua ja ajattelemattomasti kyllä annoin
minä tunteitteni purkautua ilmi.

"Te ette näytä hyväksyvän päätöstäni, herra d'Agen?" virkoin minä.

"Teillä on valta määrätä", vastasi hän ylpeästi. On mitättömiä
totuuksia, jotka saattavat loukata syvemmin kuin suorat soimaukset.
Minun olisi tullut muistaa se jännitys ja levottomuus, joka häntä
kalvoi ja joka oli muuttanut häntä niin että tuskin saatoin enää tuntea
häntä siksi huolettomaksi keikariksi, jonka varpaalle olin astunut.
Minun olisi tullut pitää mielessäni, että hän oli nuori ja minä vanha,
ja että minun olisi ollut osotettava kärsivällisyyttä. Mutta minunkin
puolellani oli levottomuutta ja samalla vastuunalaisuutta, ja ennen
kaikkea kirvelevä katkeruus, jota en tahtoisi juuri nimittää
mustasukkaisuudeksi, vaikka se olikin niin lähellä tätä tunnetta kuin
ikämme ja henkilökohtaisten etujemme erotus salli -- erotus, jossa
ylijäämä oli kokonaan hänen puolellaan. Tämä oli epäilemättä se
vaikutin, joka pani minut pitkittämään väittelyä.

"Tekö tahtoisitte mennä eteenpäin?" tiukkasin minä.

"Eihän maksa vaivaa sanoa mitä minä tahtoisin", vastasi hän harmin sävy
äänessään.

"Minä kysyin vain mielipidettänne", virkoin minä jäykästi.

"Mitä varten?" vastasi hän sivellen ylpeästi pieniä viiksiään. "Me
katsomme asiaa vastakkaisilta kannoilta. Te suoritatte vain
tehtäväänne, jonka näyttää muodostavan noitten naisten vapauttaminen,
naisten, jotka -- uskaltaisinko sanoa? -- onnettomuudekseen ovat
uskoutuneet teidän huomaanne. Minulla taas, herra de Marsac, on
syvemmät vaikuttimet. Syvemmät vaikuttimet", kertasi hän voimattomasti.
"Minä, sanalla sanoen, olen valmis tekemään sen mistä toiset vain
puhuvat -- ja jollen voi seurata muuten, niin seuraisin vaikka jalan!"

"Ketä?" kysäisin minä, tuntien pistoa tästä omien sanojeni
toistamisesta.

Hän naurahti katkerasti. "Mitäpä hyödyttää selittelyt tai kinastelut?"
vastasi hän töykeästi, "Herra tietköön, jos minun kannattaisi riidellä
kanssanne, niin olisin tehnyt sen jo kaksi vuorokautta sitten. Mutta
minä tarvitsen apuanne; ja sen tarpeessa olen valmis siihenkin, mikä
teidän tyynille tunteillenne ja kylmälle harkinnallenne varmaankin
näyttää sekä hyödyttömältä että uskomattomalta -- nimittäin maksamaan
siitä täyden hinnan."

"Maksamaan täyden hinnan!" mutisin minä käsittämättä mitään -- paitsi
sitä etten mitään käsittänyt.

"Niin, täyden hinnan!" toisti hän. Ja puhuessaan hän katsoi minuun niin
hurjan raivokkaasti että minä peräydyin askeleen. Tämä näytti saavan
hänet malttamaan mielensä jossain määrin, sillä hän kääntyi kiireesti
poispäin minusta ja antamatta minulle aikaa vastata poistui luotani
kadoten pimeyteen.

Jäin seisomaan kokonaan tyrmistyneenä. Yhä uudelleen kertasin itsekseni
hänen sanojaan "täydestä hinnasta", mutta aina vain jäivät sekä ne että
hänen kiihkeytensä minulle selittämättömiksi. En lopultakaan voinut
päästä muuhun johtopäätökseen kuin että hän halusi loukata minua, ja
tietäessään köyhyyteni sekä epävarman suhteeni neitiin, valitsi sanansa
sen mukaan. Tämä tuntui minusta arvottomalta sellaiselle, josta minulla
ennen oli ollut hyvät ajatukset, mutta kun tyvenemmin ajatellessani
olin näkevinäni hänen solvausryöpyssään jotain nuorekasta pöyhkeilyä,
niin hymyilin surumielisesti päättäen olla ajattelematta asiaa sen
enempi ja seurata lujasti sitä menettelytapaa mikä minusta näytti
oikealta.

Päästyäni tästä selville olin juuri astumaisillani taloon, kun Maignan
pysäytti minut, kertoen että rutto oli surmannut siitä viisi asukasta,
jättäen ainoastaan miehen, jonka olimme nähneet ja joka myöskin oli
ollut sairaana, mutta parantunut. Nämä kaameat tiedot olivat
pelottaneet miehiäni siinä määrin että he olivat menneet niin kauas
talosta kuin tasaista maaperää riitti ja sytyttäneet sinne nuotion,
jonka ympärillä he aikoivat viettää yön. Fanchette oli sijottunut
tallirakennukseen, ja Maignan ilmotti pidättäneensä heiniä täynnä
olevan ladon herra d'Agenia ja minua varten. Hyväksyin tämän
järjestelyn, ja syötyäni hätäisesti lientä ja karkeaa leipää, joka oli
kaikki mitä voimme saada illalliseksi, käskin talonpojan herättää
meidät kaksi tuntia ennen auringonnousua, minkä jälkeen, ollen liian
väsynyt valvomaan ja miettimään, vaivuin uneen ja nukuin sikeästi
aamuun saakka.

Ensimäinen tehtäväni ylös noustuani oli huolehtia siitä, että mieheni
ennen ratsaille nousemista söivät aterian, siliä on vaikeata työtä
tapella tyhjin vatsoin. Toimitin myöskin kiertotarkastuksen nähdäkseni
että kaikilla oli aseensa ja että pistoolit, niillä joilla niitä oli,
olivat valmiiksi ladatut. Herra François ei näyttäytynyt ennenkuin tämä
toimitus oli suoritettu, ja kun hän sitten tuli, oli hän hyvin kalpea
kasvoiltaan ja synkkä muodoltaan. En välittänyt hänestä sentään mitään,
ja päivänvalon ensi juovan ilmestyessä lähdimme peräkkäisessä jonossa
hitaasti taivaltamaan jokilaaksoa ylöspäin, Maignanin huostaan uskomani
talonpoika edellä oppaana kulkien ja herra d'Agen ja minä viimeisinä
ratsastaen. Kun aurinko nousi alkaen lämmittää vilun värisyttämiä
ruumiitamme, olimme päässeet hankalimman maaperän ohi ja saatoimme
edetä siedettävän joutuisasti tiheän tammimetsän läpi vievää tietä.

Olimme tosin jo nousseet ylös laaksosta, mutta tiheässä seisovat rungot
ja niitä ympäröivä pensaskasvillisuus estivät meitä näkemästä mihinkään
suuntaan. Virstan verran tai pitemmältikin ratsastimme umpimähkään
eteenpäin, kunnes vihdoin yhtäkkiä huomasimme olevamme ylänteen
reunalla, joka aleni laaksoon, minkä lähempi pää oli metsikön peittämä,
mutta etäisempi osa leveni vihreiksi, loivasti viettäviksi kentiksi.
Kenttien keskeltä kohosi kukkula tahi vuori, päättyen ylhäällä
harmaakivisiin muureihin, joita etäältä tuskin saattoi erottaa alla
olevasta luonnonkalliosta.

"Katsokaa!" huudahti oppaamme. "Tuolla on linna!"

Käskettyäni miesteni laskeutua kiireesti hevosten selästä, jotteivät
viholliset ehtisi meitä huomata, aloin tarkastaa asemaa. Ensimäinen
tunteeni sitä tehdessäni oli kiitollisuus siitä, etten ollut ryhtynyt
yölliseen hyökkäykseen, minkä ehdottomasti olisi täytynyt epäonnistua,
tuottaen mahdollisesti häviön meille ja joka tapauksessa antaen
viholliselle tiedon läsnäolostamme. Linna, jonka saatoimme nähdä
jotensakin hyvin, oli pitkä ja kapea, käsittäen kaksi muureilla
toisiinsa yhdistettyä tornia. Torneista meitä lähempänä oleva, jonka
läpi kulki sisäänkäytävä, oli katoton ja näytti kaikin puolin olevan
enemmän rappiolla kuin taempi torni, jonka molemmat kerrokset olivat
nähtävästi aivan ehyet. Tästä rappeutuneisuudesta huolimatta oli paikka
niin vahva, että mieleni painui yhä alemmaksi mitä kauemmin sitä
katselin, ja Maignanin kasvoista näin että hänenkin monipuolinen
kokemuksensa osottautui neuvottomaksi. Mitä taas herra d'Ageniin tulee,
niin saatoin häneen päin kääntyessäni selvästi nähdä, ettei hän tähän
hetkeen saakka ollut oivaltanut mitä meillä oli odotettavissa, vaan oli
katsellut koko takaa-ajoamme metsästysretken valossa ja odottanut sen
päättyvänkin yhtä huokeasti. Hänen tyrmistynyt ilmeensä, kun hän seisoi
tukevia, harmaita muureja silmäillen, oli siitä kyllin selvänä
todistuksena.

"Hitto soikoon", mutisi Maignan. "Jos minulla olisi kymmenen miestä,
niin pitäisin tuolla puoleni sataakin vastaan!"

"No, no, on Roomaan useampikin kuin yksi tie!" vastasin minä
tietävästi, vaikka todenteolla en ollut likikään niin luottavainen kuin
miltä tahdoin näyttää. "Laskeutukaammepa alemmaksi ja katselkaamme tätä
pähkinää hieman lähempää."

Aloimme hiljalleen hilautua alaspäin, ja kun polku johti meidät
joksikin aikaa pois linnan näkyvistä, ei meidän tarvinnut olla kovin
varovaisiakaan. Olimme jo ilman mitään merkillisempää saapuneet melkein
metsän ulkoreunaan, jonka kappale aukeaa maata erotti linnasta, kun
erään pienen metsäaukeaman laidassa yhtäkkiä kohtasimme vanhan eukon,
joka siteli risukimppuja niin innokkaasti ettei huomannut meitä
ennenkuin Maignanin käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Hän kirkaisi ja
syöksähtäen erilleen Maignanista hänen ikäiselleen ihmeteltävällä
ketteryydellä, juoksi kiireen vilkkaa vanhan ukon viereen, joka makasi
puun juurella puolen nuolenkantaman päässä ja jota emme ennen olleet
huomanneet. Hän sieppasi kirveen ja asettui puolustusasentoon ukon
eteen liikehtien ja ilmehtien tavalla, joka näytti yhtä liikuttavalta
joillekin meistä kuin hullunkuriselta toisille, jotka huusivat
Maignanille että hän vihdoinkin oli kohdannut veroisensa ynnä muita
senlaatuisia leirielämälle ominaisia pilapuheita.

Minä huusin Maignanille että hän jättäisi eukon rauhaan, ja menin itse
ukon luo, joka makasi lehvistä kyhätyllä vuoteella ja näytti
kykenemättömältä nousemaan ylös. Rukoillen minua tuskaisin ilmein,
etten tekisi pahaa hänen vaimolleen, pyysi hän tätä kerta toisensa
jälkeen panemaan pois kirveen, mutta eukko ei suostunut siihen
ennenkuin olin vakuuttanut hänelle ettei meillä ollut pahoja aikomuksia
heihin nähden ja etteivät mieheni tulisi vahingoittamaan kumpaakaan
heistä.

"Tahdomme teiltä ainoastaan muutamia tietoja", sanoin minä puhuen
hitaasti siltä varalta että minun kieleni olisi heille yhtä vaikeasti
tajuttavaa kuin heidän murteensa minulle. "Tuolla linnassahan on
kymmenkunta ratsumiestä, eikö niin?"

Mies vaiensi vaimonsa, joka yhä soitti suutaan ja mulkoili meihin, ja
vastasi kiihkeästi että niin oli, lisäten väräjävän kirouksen kanssa,
että nuo ryövärit olivat pieksäneet häntä, ryöstäneet hänen vähät
ruokavaransa, ja kun hän oli tahtonut panna vastaan, heittäneet hänet
ulos taittaen hänen säärensä.

"Kuinka sitten pääsitte tänne?" kysyin minä.

"Eukko kantoi minut selässään", vastasi hän heikosti.

Epäilemättä oli minunkin joukkueessani miehiä, jotka olisivat tehneet
kaiken sen minkä nuo toisetkin, mutta kuullessaan tämä yksinkertaisen
kertomuksen, polkivat he jalkaa ja kiroilivat suuttumuksesta; ottipa
eräs, raain joukosta, vähän karkeaa leipää laukustaan ja antoi sen
vaimolle, jonka hän toisenlaisissa olosuhteissa olisi häikäilemättä
voinut ryöstää putipuhtaaksi. Maignan, joka tunsi kaikki sodassa
tarvittavat taidot, tutki ukon jalkaa ja laittoi siihen jonkinlaisen
lastotuksen silläaikaa kuin minä tein kyselyjäni vaimolta.

"Ovatko he vielä siellä?" kysyin minä. "Näin heidän hevosensa lieassa
muurien alapuolella."

"Ovat, Jumala heille kostakoon!" vastasi hän väristen.

"Kertokaa minulle millainen linna on, hyvä vaimo", sanoin minä.
"Montako tietä sinne on?"

"Ainoastaan yksi."

"Tännimmäisen tornin kauttako?"

"Niin", vastasi hän, ja huomatessani että hän ymmärsi minua eikä ollut
niin hidas järjeltään kuin hänen kurja ulkonäkönsä oli saattanut minut
odottamaan, tein hänelle joukon kysymyksiä joita kävisi pitkäveteiseksi
tässä kerrata. Niin paljon sain tietää, että oli mahdotonta päästä
linnaan tai sieltä pois muuten kuin lähemmän tornin kautta, että
heikko, tilapäinen portti sulki sisäänkäytävän, ja että tuosta
tornista, joka oli vain neljän seinän ympäröimä kehys, johti kapea,
suorakamanainen, oveton aukko pihaan, jonka takana kohosi
kaksikerroksinen asuttava torni.

"Tiedättekö, aikovatko he jäädä sinne?" kysyin minä.

"Kyllä kai; he käskivät minun tuoda risukimppuja valkeaansa tänä
aamuna, niin saisin takaisin kourallisen omin jauhojani", vastasi hän
katkerasti ja kuohahti sitten voimattomaan raivoon, pudistellen
nyrkkejään linnaan päin ja kirkuen raivokkaita kirouksia vapisevalla ja
särähtelevällä äänellään.

Silläaikaa minä mietin mitä hän oli sanonut, tuntien sangen vähän
mielihyvää ajatellessani kapeaa, suorakamanaista oviaukkoa, jonka läpi
meidän oli päästävä ennenkuin voimme mitään saada aikaan. Porttikin
huolestutti minua. Se ei tosin kukaties ollut vahva, mutta meillä ei
ollut ruutia eikä tykkejä eikä mitään piiritysvehkeitä, eikähän kivisiä
muuleja voinut repiä rikki paljain käsin. Valtaamalla hevoset saatoimme
kyllä katkaista Bruhlin peräytymisen, mutta sittenkin hän saattoi
päästä pakoon yöllä, ja joka tapauksessa pahentaisivat ponnistuksemme
naisten kohtaloa yllyttämällä hänen raivoaan. Jokin muu toimintatapa
oli keksittävä.

Aurinko oli tähän aikaan jo korkealla. Metsän reuna oli tuskin sadan
askeleen päässä meistä. Etenemällä joitakin syltiä puitten lomitse
saatoin nähdä hevoset rauhallisina syömässä päivänpaisteisella
rinteellä, vieläpä erottaa silmilläni puoleksi ruohottuneen tienkin,
joka mutkitellen kulki kukkulan sivua ylös suljetulle portille. Ei
ketään ollut näkyvissä -- he arvatenkin nukkuivat pois matkan väsymystä
-- eikä linnan katseleminen antanut mitään neuvoa. Mutta kun käännyin
neuvotellakseni Maignanin kanssa, sattui katseeni risukimppuihin, ja
samassa välähti mieleeni että tässä tarjoutui tilaisuus käyttää
sotajuonta, joka oli ikivanha ja sentään aina tuore ja onnistuikin
sangen usein.

Ei ollut aikaa turhaan kursailuun. Mieheni alkoivat siirrehtiä
eteenpäin uteliaisuudesta, ja millä hetkellä tahansa saattoi joku
hevosistamme vainuta vihollisen hevoset ja hirnumalla antaa
hälytysmerkin. Kutsuttuani kiireesti luokseni herra d'Agenin ja
Maignanin esitin heille suunnitelmani, ja tyytyväisyydekseni sai se
heidän hyväksymisensä; se seikka, että olin varannut ensinmainitulle
erikoisen osan sen toimeenpanossa, auttoi sulattamaan sitä jäykkyyttä,
joka oli seurannut edellisen illan mielenpurkausta. Jonkun aikaa
väiteltyämme sai Maignan minut uskomaan ettei vanhalla eukolla ollut
kyllin kylmäverisyyttä näyttelemään sitä osaa, jonka olin hänelle
aikonut, ja mainitsi Fanchetten, joka neuvotteluun osaaottamaan
kutsuttuna ei osottanutkaan vääräksi sitä ajatusta, minkä olimme
saaneet hänen rohkeudestaan. Muutamissa tuokioissa olivat
valmistuksemme suoritetut: minä olin pukenut päälleni vanhan
hiilenpolttajan ulommaiset ryysyt, Fanchette oli verhoutunut eukon
pukimiin, kun taas herra d'Agen, joka oli jonkun aikaa epätietoinen ja
näytti pitävän tätä osaa suunnitelmasta kaikkein vastenmielisimpänä,
veti lopulta ylleen oppaanamme olleen miehen mekon ja housut.

Kun kaikki oli valmiina, annoin miehistöni Maignanin johdettavaksi,
ottaen häneltä lupauksen, että hän, siinä tapauksessa että meille
jotain tapahtuisi, jatkaisi herpaantumatta kaikin voimin ponnistuksia
neidin vapauttamiseksi eikä missään tapauksessa hylkäisi häntä.
Saatuani häneltä tämän lupauksen ja ollen vakuutettu siitä että hän sen
pitäisi, otimme kukin suuren risukimpun, joka pään ja hartioitten
päällä kannettuna oivallisesti kätki kasvonpiirteemme, ja tällaisissa
valepuvuissa astuimme urheasti esiin puitten suojasta. Fanchette ja
minä kuljimme edellä, horjahdellen sangen luonnollisella tavalla
taakkojemme painon alla, herra d'Agenin seuratessa satasen kyynärää
jälempänä. Olin antanut Maignanille määräyksen karata porttia kohti
heti kun hän näki viimemainitun alkavan juosta. Laakson täydellinen
hiljaisuus, ilman selkeys ja minkään elonmerkin häiritsemätön
liikkumattomuus edessämme kohoavassa linnassa -- joka olisi voinut olla
vaikka Prinsessa Ruususen linna, niin sadunomaiselta se näytti taivasta
vasten -- sekä lisäksi omien mieltemme jännitys ja kiihotus, jotka
näitten erikoisten asianhaarojen vaikutuksesta tuntuivat kasvavan
moninkertaisiksi, saattoivat tätä seuraavat hetket omituisimmiksi mitä
olen kokenut. Kello läheni kymmentä, ja paahtava auringonpaiste, joka
tulvehti ylitsemme, teki vaivalloisten taakkojemme lisänä nousun
äärimmäisen rasittavaksi. Tuore, lyhyt ruoho, joka juuri oli päässyt
kasvun alkuun, oli livettävää ja vaarallista. Me emme uskaltaneet
kiirehtiä, sillä emmehän tienneet kenen silmät saattoivat olla meitä
katselemassa, emmekä liioin uskaltaneet -- puoli matkaa kuljettuamme --
laskea risukimppujamme maahan, sillä silloin olisimme ehkä liiaksi
paljastaneet kasvonpiirteitämme.

Kun olimme päässeet noin sadan askeleen päähän portista, joka yhä pysyi
itsepintaisesti suljettuna, seisahduimme hengähtämään, ja risukimppua
pääni päällä pidellen käännyin ympäri nähdäkseni oliko kaikki oikein
takanamme. Huomasin, että herra d'Agen, pysyäkseen uskollisesti
määrätyn välimatkan päässä, oli valinnut saman hetken levätäkseen ja
istui hyvin luonnollisessa asennossa risukimpullaan, pyyhkien kasvojaan
mekkonsa liepeellä. Tähystelin ruskeaan lehdettömään metsään, minne
olin jättänyt Maignanin miehinemme, mutta en voinut keksiä välkettä
puitten välistä enkä mitään muutakaan mikä olisi voinut antaa meidät
ilmi. Tultuani tyydytetyksi siinä suhteessa lausuin puoliääneen
joitakin rohkaisusanoja Fanchettelle, jonka kasvoilla hiki juoksi
virtanaan; ja yhdessä käännyimme sitten jälleen jatkamaan tehtäväämme.
Väsymys -- sillä emme olleet kumpikaan tottuneet kantamaan kuormia
päämme päällä -- auttoi meitä jäljittelemään vanhuuden raihnautta
miltei täysin luonnonmukaisesti.

Sama hiljaisuus vallitsi lähemmäksikin saapuessamme, synnyttäen
mielessäni monenkinlaisia epäilyksiä ja aavisteluja. Lampaan määkinäkin
olisi ollut tervetullut tuossa äänettömyydessä, joka tuntui pahaa
ennustavalta. Mutta ei kuulunut lampaan määkinää, ei mikään merkki
tervehtinyt meitä. Vinossa retkottava, halkeamia täynnä oleva portti
pysyi sulettuna. Askel askeleelta taapersimme sitä kohti ja viimein
pääsimmekin sen eteen. Peläten puhua, jottei murteeni ilmaisisi minua,
tömistin sitä pääni päällä olevalla risukimpulla ja odotin, epäillen
mielessäni, oliko ehkä koko sotajuonemme huomattu jo ihan alusta, missä
tapauksessa pistoolinlaukaus saattaisi tulla vastaukseksi.

Ei mitään sen kaltaista kuitenkaan tapahtunut. Risukimpun tömistys
kajahti ontosti läpi rakennuksen ja vaimeni jälleen, ja entinen
hiljaisuus vallitsi taas. Kolkutimme uudelleen, mutta vasta täydelleen
kahden minuutin kuluttua kuulimme epäselvää ääntä, ikäänkuin unesta
herätetyn miehen mutinaa, ja raskaita hitaita askelia alkoi lähestyä.
Portin luo tultuaan mies varmaankin tarkasteli meitä tähystysaukosta,
sillä hän seisahtui siinä hetkeksi, ja mieleni yritti masentumaan.
Mutta hän ei kai nähnyt mitään epäilyttävää, koska hän seuraavassa
tuokiossa kohotti salvan pois äreästi kiroten ja työntäen portin auki
käski meitä astumaan sisään ja tekemään sen vikkelästi.

Minä köntystin eteenpäin, tullen viileään, tummaan varjoon, ja
Fanchette seurasi minua silläaikaa kuin mies haukotellen astui ulos ja
seisoi porttiaukossa venytellen itseään päivänpaisteessa. Kostealta ja
epäterveelliseltä haiseva katoton torni oli tyhjä, lukuunottamatta
soraa ja kivikasoja, mutta, katsahtaessani sisemmästä ovesta näin
pihalla savuavan nuotion ja puolikymmentä miestä juuri nukkumasta
kohoilemassa. Seisoin sekunnin verran risukimppua kannatellen,
ikäänkuin epätietoisena minne sen laskisin; sitten, vakuuttauttuen
pikaisella silmäyksellä siitä että mies, joka oli laskenut meidät
sisään, seisoi selin meihin, pudotin kimppuni sisemmän oven eteen
poikittain. Fanchette teki niinkuin hänelle oli neuvottu ja pudotti
omansa sen päälle; samassa syöksähdin minä ulko-ovelle ja yllättäen
siinä seisovan miehen iskin häntä tuimasti hartiain väliin, jotta hän
lensi suin päin rinnettä alas.

Takaani kuului huuto ja hämmästynyt kirous, jotka ilmottivat minulle
että teko oli huomattu ja että vaikein oli nyt käsissä. Tuokiossa olin
jälleen risukimppujen luona ja vetäen pistoolin mekkoni alta ehdin
parahiksi ottamaan vastaan lähimmän miehen, joka, oivallettuaan mikä
oli kysymyksessä, hyppäsi ylös ja hyökkäsi minua kohti paljastetuin
miekoin. Ammuin häntä rintaan juuri kun hän sysäsi syrjään risukimput
-- jotka miehen vyötäreitten tasalle ulottuvina olivat melkoisena
esteenä -- ja hän suistui suulleen jalkojeni juureen.

Tämä pysähdytti hänen toverinsa, jotka peräytyivät. Mutta pahaksi
onneksi täytyi minun kumartua saadakseni miekkani, joka oli piilotettu
tuomaani risukimppuun. Etumaisin lurjuksista käytti tätä hyväkseen,
hyökäten kimppuuni pitkä puukko pystyssä. Isketyksi ei hän saanut --
sillä minä tartuin häntä ranteeseen -- mutta hänen onnistui kaataa
minut kumoon. Luulin olevani mennyttä miestä. Odotin toisten parvena
rientävän kimppuumme. Ja niin olisi epäilemättä käynytkin, jollei
Fanchette ihmeteltävän urhoollisesti olisi iskenyt ensimäisenä tulevaa
vahvalla kepakolla, jonka oli siepannut maasta. Mies tuupertui
risukimpuille, ja tämä viivytti toisia. Viivyke oli riittävä. Herra
d'Agen ehti silläaikaa ylös. Syöksyen sisään portista hän ampui maahan
ensimäisen, jonka hän näki edessään, ja sitten hän miekka kädessä
ryntäsi ovelle tavattomalla raivolla ja hänelle ominaisella
urhoollisuudella, puhdistaen sen yhdessä kädenkäänteessä. Kun mies,
jonka kanssa kamppailin maassa, näki mitä oli tapahtunut, väänsi hän
itsensä irti epätoivon voimalla ja syöksyen ulos portista oli vähällä
joutua seuralaisteni hevosten jalkoihin, kun he laskettivat laukassa
ylös rinnettä portille ja hyppäsivät alas ratsailta huudellen ja
hälisten.

Tuokiossa syöksyivät he sikin sokin meidän joukkoomme, ja niin pian
kuin sain miekkani käsiini, hyökkäsin huutaen heidän edellään pihalle,
toivoen ehtivämme toiseen torniin yhdessä vihollisen kanssa. Mutta nämä
olivatkin pitäneet varansa ajoissa ja joka-ainoa. Piha oli tyhjä
Ehdimme juuri nähdä, kuinka viimeinen heistä kiisi ylös ulkopuolella
olevia portaita, jotka veivät ensi kerrokseen, ja hävisi, sulkien
jykevän oven jälkeensä. Hyökkäsin portaitten juurelle ja olisin
kiivennyt ylöskin, siinä toivottomassa toivossa että tapaisin oven
telkeämättömänä, mutta eräästä tähystysaukosta ammuttu laukaus, joka
vingahti korvani ohi, ja toinen, joka kaatoi yhden miehistäni, saivat
minut pysähtymään. Oivaltaen että kaikki edut olivat Bruhlin puolella,
hän kun saattoi ampua maahan meidät kaikki kätköstään, huusin
miehilleni peräytymiskäskyn. Tulokseksi tästä kahakasta jäi se, että me
olimme porttitornin herroina, kun vihollistemme hallussa taas oli
sisempi ja vahvempi torni, niiden välisen kapean pihan ollessa
puolueettomana alueena, jolle kummankin puolueen oli yhtä vaarallista
edetä.

Kaksi heidän miehistään oli paennut ulkopuolelle, kadoten jäljettömiin,
ja kaksi makasi kuolleena, kun meidän puolellamme tappiot sensijaan
rajottuivat yhteen mieheen, joka oli ammuttu, ynnä Fanchetteen, joka
oli kahakassa saanut iskun päähänsä ja jonka peräydyttyämme tapasimme
puolipyörtyneenä makaamasta seinää vasten.

Minua hämmästytti kovasti, kun tulin sitä ajatelleeksi, etten ollut
lainkaan nähnyt Bruhlia, vaikka kahakka oli kestänyt ainakin kaksi tai
kolme minuuttia ensimäisestä hälyytyshuudosta lukien ja ollut hyvinkin
meluisa. Fresnoytakin muistin nyt nähneeni ainoastaan vilaukselta. Nämä
kaksi seikkaa tuntuivat minusta niin omituisilta että aloin aavistaa
pahinta, vaikka tuskin tiesin miksi, kun luottamukseni ihmeellisesti
elpyi ja pelkoni hupeni eräästä seikasta, jonka Maignan ensimäiseksi
huomasi ja osotti minulle. Tämä seikka oli valkean liinan ilmestyminen
erääseen yläkerran ikkunaan, missä sitä useampia kertoja liehutettiin
meihin päin. Ikkuna ei ollut, paljon nuoliaukkoa parempi, ja niin kapea
ja korkea että oli mahdoton erottaa kuka merkinantaja oli; mutta
kokemukseni neiti de la Viren mielenmaltista ja neuvokkuudesta ei
jättänyt minulle mitään epäilystä siinä suhteessa. Enentynein toivein
ja keventynein mielin kannustin itseäni ottamaan huomioon kaikki
varovaisuustoimenpiteet, ja ensi työksi käskin Maignanin valita kaksi
miestä ja ratsastaa kukkulan ympäri päästäkseni varmuuteen siitä ettei
viholliselle ollut mitään peräytymistietä avoinna.




XXIX, Nälkä ja ruttotauti.


Silläaikaa kun Maignan oli tällä asialla, lähetin kaksi miestä ottamaan
kiinni hevosiamme, jotka juoksivat irrallaan laaksossa, sekä siirtämään
Bruhlin seurueen hevoset turvallisen välimatkan päähän linnasta. Annoin
myöskin tukkia umpeen pihaan johtavan oven alaosan ja määräsin neljä
miestä asestettuina vartioimaan sitä, jottei meitä yllätettäisi -- mitä
mahdollisuutta en kuitenkaan paljon pelännyt, kun vihollisellamme oli
enää vain kahdeksan miestä ja ainoana ulospääsytienä heillä, samoinkuin
sisäänpääsytienä meillä, oli tämä oviaukko. Olin vielä näissä puuhissa,
kun herra d'Agen lähestyi minua ja minä aloin kehua hänen
urhoollisuuttaan, erityisesti kiittäen siitä palveluksesta, jonka hän
oli tehnyt minulle mieskohtaisesti. Ottelun kuumuus oli sulattanut
nuoren miehen jäykkyyden ja kohottanut ylpeyden punan hänen
kasvoilleen; mutta minua kuunnellessaan hän vähitellen jäähtyi jälleen,
ja kun olin lopettanut, katseli hän minua entisellä kylmällä
vihamielisyydellä.

"Olen teille hyvin kiitollinen", vastasi hän kumartaen. "Mutta saanko
luvan kysyä, mitä aiotte tehdä nyt, herra de Marsac?"

"Meillä ei ole valinnan varaa", vastasin minä. "Meidän täytyy pakottaa
heidät antautumaan nälällä."

"Entä naiset?" lausui hän, säpsähtäen hieman. "Kuinka heidän käy?"

"He tulevat varmaankin kärsimään vähemmän kuin miehet", vastasin minä.
"Uskokaa minua, miehet eivät siedä kauankaan nähdä nälkää."

Hän näytti kummastuneelta, mutta minä selitin että me emme
vähälukuisella joukollamme voineet toivoa vallottavamme tornia
rynnäköllä, vaan että meidän oli pidettävä itseämme onnellisina, kun
olimme saaneet vihollisemme suletuksi paikkaan, mistä hän ei voinut
päästä pakoon, vaan täytyi hänen joka tapauksessa lopuksi antautua.

"Kyllä niin, mutta mistä saatte varmuuden, etteivät naiset silläaikaa
joudu kärsimään väkivaltaa?" kysyi hän, näyttäen kaikkea muuta kuin
rauhottuneelta.

"Kun Maignan tulee takaisin, niin pidän huolen siitä", vastasin minä
sangen luottavaisesti.

Maignan ilmestyikin hetken kuluttua tuoden vakuutuksen, että poispääsy
tornin toiselta puolelta oli mahdoton. Käskin hänen siitä huolimatta
pitää ratsumiehen liikkumassa kukkulan ympärillä, jotta saisimme tiedon
mahdollisesta yrityksestäkin. Olin tuskin antanut tämän määräyksen, kun
yksi ovelle jättämistäni vartioista tuli sanomaan että Fresnoy halusi
puhua minun kanssani herra de Bruhlin puolesta.

"Missä hän on?" kysyin minä.

"Sisemmällä ovella, rauhanlippu kädessään", kuului vastaus.

"Sano sitten hänelle", lausuin minä liikahtamattakaan lähteäkseni,
"että minä en tahdo ryhtyä keskusteluun kenenkään muun kuin hänen
johtajansa, herra de Bruhlin kanssa. Ja lisää vielä", jatkoin minä, "ja
sano se kovalla äänellä: että jos niitä naisia, jotka ovat hänen
hallussaan, vahingoitetaan hiuskarvankaan verran, niin tulen hirttämään
joka miehen näitten muurien sisäpuolella, herra de Bruhlista nuorimpaan
käskyläiseen asti." Ja tämän lupaukseni vahvistin juhlallisella
valalla.

Mies nyökkäsi ja meni toimittamaan asiaansa, minun, herra d'Agenin ja
Maignanin jäädessä seisomaan portin ulkopuolelle, katsellen joutilaina
yli laakson ja tummien metsien, joitten läpi olimme ratsastaneet
varhain aamulla. Minä silmäilin etupäässä metsiä, Maignan taas näkyi
katselevan laaksoon. Kullakin meistä lienee ollut omat ajatuksensa.
Ainakin minulla oli, ja onnistuneen hyökkäyksemme ynnä Bruhlin
saarrokseen sulkemisen aiheuttamassa tyytyväisyydessäni en kotvaan
huomannut sitä totisuutta, joka vähitellen levisi tallimestarin
kasvoille. Kun sen havaitsin, tulin levottomaksi ja kysyin häneltä
terävästi, mikä oli asia.

"Tuo ei miellytä minua, teidän ylhäisyytenne", vastasi hän viitaten
laaksoon päin.

Katsoin sinne levottomana, mutta vaikka kuinka olisin tähystänyt, en
nähnyt mitään.

"Mikä?" virkoin minä ihmeissäni.

"Tuo sinertävä usva", mutisi hän, väristyksen puistattaessa hänen
ruumistaan. "Olen katsellut sitä jo puoli tuntia, teidän ylhäisyytenne.
Se kohoaa nopeasti."

Minä huudahdin että hän oli arka hupsu, ja herra d'Agen kirosi
kärsimättömänä; mutta yhtäkaikki, ja huolimatta halveksimisesta, jota
olin osottavinani, tunsin äkkiä kylmän väreen sydämessäni, kun huomasin
alhaalla laaksossa saman sinisen autereen, joka oli seurannut meitä
edellisen päivän matkalla ja jättänyt meidät vasta yön tullessa. Vasten
tahtoammekin jäimme molemmat katselemaan sitä, kun se kohosi hitaasti
kohoamistaan, kietoen ensin alemmat metsänliepeet ja leviten sitten
laajalle päivänpaisteeseen. On vaikea nähdä rohkean miehen kauhua
tuntematta itse samanlaista vaikutusta, ja minä myönnän että minua
värisytti. Näennäisen menestyksemme hetkellä oli tässä jotakin, jota en
ollut ottanut lukuun, jotakin, jolta en voinut suojella itseäni enkä
toisia!

"Katsokaa!" kuiskasi Maignan käheästi, osottaen jälleen sormellaan. "Se
on kuoleman enkeli, teidän ylhäisyytenne! Missä se surmaa yhden tai
kaksi kerrallaan, on se näkymätön. Mutta kun se kaataa sadoin ja
tuhansin, näkevät ihmiset hänen siipeinsä varjon!"

"Vaiti, mieletön!" tiuskasin minä suuttumuksella, joka oli salaisesti
suhteessa hänen kaameitten sanojensa tekemään vaikutukseen. "Te olette
ollut taisteluissa! Oletteko koskaan nähnyt sitä siellä? Taikka
hävitysretkillä? Jättäkää nuo hullutukset", jatkoin. "Ja menkää
ottamaan selvää minkä verran ruokaa meillä on mukanamme. Saattaa käydä
tarpeelliseksi lähettää sitä noutamaan."

Katselin häntä, kun hän vastahakoisesti poistui, ja tietäen miehen
uljaan luonteen ja hänen uskollisuutensa isännälleen en ollenkaan
pelännyt että hän luopuisi meistä; mutta joukossamme oli muita meille
melkein yhtä välttämättömiä, joihin en voinut luottaa yhtä
ehdottomasti. Ja näihinkin oli jo säikähdys tarttunut. Kääntyessäni
ympäri näin kalpeakasvoisia miehiä seisovan takanani ryhmissä kaksin ja
kolmin, ja he viittoilivat ja mutisivat ja kertoivat toinen toiselleen
mitä Maignan oli sanonut meille, ja katselivat sinne minne mekin olimme
katselleet. Kun yksi puhui ja toinen kuunteli, näin entisen kauhun
heräävän heidän silmissään. Miehet, jotka tunti pari sitten olivat
rynnänneet pihan poikki laukausten paukkuessa häikäilemättömän
rohkeasti ja uhmanneet ilmeistä kuolemaa vähääkään epäröimättä, kävivät
kalpeiksi, ja luoden pelokkaita katseita milloin sille milloin tälle
puolen laaksoa, näyttivät takaa-ajettujen eläinten tavoin etsivän
paikkaa minne paeta. Pelko, kerran herätettynä, täytti koko ilman.
Miehet puhuivat kuiskaillen luonnottomasta helteestä ja pilvettömälle
taivaalle tuijotellen pakenivat päivänpaisteesta varjoon, taikka
katsellen yli metsäisien maisemien toivottivat olevansa katon alla ja
kaukana tästä korkealla olevasta kotkanpesästä, joka heidän
sairaaloisissa silmissään näytti kaikkien kuolon vasamien
maalitaululta.

En tarvinnut pitkää aikaa älytäkseni sitä vaaraa, millä tämä nopeasti
leviävä pelko ja kauhu uhkasi suunnitelmiani. Koetin pitää miehiä
toimessa ja kiinnittää heidän ajatuksiaan niin paljon kuin mahdollista
vihollisiimme ja heidän puuhiinsa; mutta pian huomasin että siinäkin
piili vaara, sillä jonkun ajan kuluttua tuli Maignan luokseni totisin
kasvoin, kertoen että eräs Bruhlin miehistä oli uskaltautunut ulos ja
puheli meidän puolellamme pihaa olevan vartion kanssa. Läksin heti
sinne ja lopetin jutun lyhyeen, uhaten ampua miehen, jollei hän ollut
katon alla ennenkuin ehdin laskea kymmeneen. Mutta säikähtyneet, synkät
kasvot, jotka hän jätti jälkeensä, ilmottivat minulle että turmio oli
jo tehty, enkä voinut keksiä sille parempaa keinoa kuin antaa
vihjauksen herra d'Agenille ja sijottaa hänet ulkoportille pistoolit
valmiina.

Kysymys ruokavaroista uhkasi myöskin käydä vakavaksi; en uskaltanut
poistua lähteäkseni itse niitä hankkimaan enkä luottanut keneenkään
miehistäni niin paljon että olisin voinut lähettää jonkun heistä tuolle
asialle. Piirittäjät alkoivat todenteolla olla pian itse piiritettyjä.
Kaikki ajatukset vain kohoavassa usvassa ja omassa kauhussaan, he
unhottivat kaiken muun. Valppaus ja varovaisuus olivat tipotiessään.
Laakson äänettömyys ja autius ja kaukaiset metsät, jotka ympäröivät
meitä väräjävinä siintäen helteisessä ilmassa, kaikki tämä lisäsi
kammoa. Kaikista ponnistuksistani ja uhkauksistani huolimatta miehet
vähitellen poistuivat paikoiltaan ja kokoontuen pieniin ryhmiin portin
luokse kiihottivat kauhunsa sellaiseen asteeseen että pari tuntia
puolenpäivän jälkeen he olivat valmiit mihin mielettömyyteen tahansa;
ja jos joku olisi huutanut: "rutto!" olisivat he rynnänneet hevostensa
luo ja hajaantuneet joka suunnalle.

Oli selvää, että tehokasta toimintaa kysyttäessä saatoin luottaa
ainoastaan itseeni sekä kolmeen muuhun, joista -- sanottakoon se hänen
kunniakseen -- Simon Fleix oli yksi. Tämän nähdessäni tunsin tavatonta
kevennystä, kun jonkun ajan perästä kuulin että Fresnoy pyysi jälleen
saada puhua kanssani. En ollut enää niin turhantarkka muodollisuuksiin
nähden, kuten on käsitettävääkin, vaan hetkeäkään viipymättä, jottei
hän ennättäisi huomata miehissäni vallitsevaa herpaantumista, riensin
kohtaamaan häntä pihaan johtavalle ovelle, missä Maignan oli hänet
pidättänyt.

Olisin kuitenkin voinut säästää vaivojani. Tuskin ehdin tervehtiä häntä
ja vaihtaa pari alkusanaa, ennenkuin näin että hän oli vielä suuremman
kauhun vallassa kuin minun seurueeni. Hänen karkeat kasvonsa, jotka
eivät olleet koskaan olleet puoleensavetävät, olivat monenkarvaiset ja
hiestä kosteat; hänen verestävissä silmissään, kun hän loi katseensa
minuun, oli samanlainen hurja ja kauhistunut ilme kuin satimeen
joutuneella eläimellä. Vaikka hänen ensi sanansa oli kirous, jolla hän
koetti elvyttää rohkeuttaan, oli kerskurin pöyhkeys mennyttä. Hän puhui
matalalla äänellä ja hänen kätensä vapisivat, ja minä näin ettei hän
olisi paljoa tarvinnut syöksähtääkseen ohitseni ja antautuakseen
suoraan pakoon.

Hänen ensi sanoistaan, joita hän, kuten mainitsin, säesti kirouksella,
huomasin että hän käsitti tilansa. "Herra de Marsac", lausui hän
vikisten kuin koira, "te tiedätte että minä olen rohkea mies."

En tarvinnut tämän enempää tullakseni vakuutetuksi siitä että hänellä
oli jokin konnamaisuus mielessä, ja senvuoksi valitsin vastauksen
huolellisesti. "Kyllä olen joskus huomannut teidät aika sisukkaaksi",
vastasin kuivasti. "Ja toisinaan taas olen huomannut ettette ole
kovinkaan sisukas, herra Fresnoy."

"Ainoastaan milloin te olette ollut kysymyksessä", mutisi hän uudelleen
kiroten. "Mutta ihminen, joka on lihaa ja verta, ei voi kestää
tällaista. Ette tekään voisi. Hänen ja noitten toisten välillä minä
olen ihan hukassa. Antakaa minulle hyvät ehdot -- hyvät ehdot,
ymmärrättehän?" kuiskasi hän kiihkeästi vieläkin alentaen ääntään, --
"niin saatte kaikki mitä tahdotte."

"Saatte henkenne sekä vapauden mennä minne haluatte", vastasin
kylmästi. "Molemmat naiset ovat ensin luovutettavat minulle
vahingoittumattomina. Nämä ovat ehtoni."

"Entä minulle?" virkahti hän levottomana.

"Teillekö? Samat kuin muillekin", vastasin tuikeasti. "Taikka voin
kyllä tehdä poikkeuksen vanhan tuttavuuden takia, herra Fresnoy; jos
naisilla on jotain valittamista, niin hirtän teidät ensiksi."

Hän yritti röyhkeillä ja vaatia jotain rahasummaa tai ainakin hevostaan
takaisin. Mutta minä olin mielessäni päättänyt lahjottaa omille
seuralaisilleni hevosen mieheen, ja sitäpaitsi älysin hyvin, että tämä
oli hänen puoleltaan vain jälkiajatus ja että hän oli täysin halukas
suostumaan. Pysyin senvuoksi järkähtämättömänä. Tulos osotti
jäykkyyteni oikeutetuksi, sillä hetken perästä hän suostui antautumaan
noilla ehdoilla.

"Entä herra de Bruhl?" kysäisin minä, haluten selvää tietoa, oliko hän
valtuutettu tekemään sopimusta kaikkien puolesta. "Mitä hän sanoo?"

Hän katsahti minuun levottomasti. "Tulkaa katsomaan! sanoi hän kolkosti
virnistäen.

"Ei, ei, ystäväni", vastasin minä pudistaen päätäni varovasti. "Se ei
olisi sääntöjen mukaista. Te olette antautuva puoli, ja teidän on
osotettava luottamusta meille. Tuokaa naiset ulos, jotta voin puhua
heidän kanssaan, niin sitten poistan mieheni."

"Taivas ja helvetti!" huusi hän käheästi, sellainen pelko ja raivo
kasvoillaan, että minä peräydyin. "Sitäpä minä juuri en voi tehdä."

"Ettekö voi?" sanoin minä äkillisen kammon värisyttämänä. "Minkätähden
ette? Minkätähden?" Ja hetken kiihtymyksessä, sen ajatuksen yllättämänä
että naisille olisi voinut tapahtua pahinta, työnsin häntä takaperin
niin rajusti että hän tarttui miekkansa kahvaan.

"Lempoako te!" änkytti hän. "Heittäkää irti! Ei se sitä ole,
kuuletteko! Neiti on terve ja hyvässä turvassa, ja rouva olisi terve
myös, jos hän olisi pysynyt järjillään. Jollei hän ole, niin se ei ole
meidän syymme. Mutta minulla ei ole huoneitten avaimia. Ne ovat Bruhlin
taskussa, kuuletteko!"

"Vai niin!" vastasin kuivasti. "Entä Bruhl?"

"Vaiti!" vastasi Fresnoy pyyhkien hikeä otsaltaan ja tuoden
harmaankalpeat, ilettävät kasvonsa liki minua. "Hänessä on rutto!"

Minä tuijotin häneen tuokion äänettömänä. Hän puhkesi jälleen
puhumaan. "Vaiti!" mutisi hän toistamiseen, laskien vapisevan kätensä
käsivarrelleni. "Jos miehet saisivat sen tietää -- ja he alkavat sitä
jo epäillä, kun ei hän näyttäydy -- niin he nousisivat meitä vastaan.
Ei pirukaan voisi silloin pidättää heitä täällä. Hänen ja heidän
välissään olen minä kuin miekanterällä. Rouva on hänen kanssaan, ja ovi
on lukossa. Neiti on eräässä huoneessa yläkerrassa, ja ovi on lukossa.
Ja avaimet ovat Bruhlilla. Mitä minä voin tehdä? Mitä, sanokaa?" huusi
hän ääni käheänä kauhusta.

"Noutakaa avaimet", sanoin minä vaistomaisesti.

"Mitä? Häneltäkö?" mutisi hän, voimatta pidättää puistatusta, joka
värisytti hänen turvonneita poskiaan. "Jumala varjelkoon minua
menemästä hänen luokseen! Se vie vankat miehet poikkeuksetta. Minä
saisin kuoleman yhdessä vuorokaudessa! Totisesti, niin saisin!" jatkoi
hän surkeasti. "Mutta te ette ole niin vankka, herra de Marsac. Jos te
tulette mukaani, niin minä poistan miehet siltä puolelta ja te voitte
mennä sisään ja ottaa häneltä avaimet."

Hänen kauhunsa, joka ei voinut olla teeskenneltyä ja joka vakuutti
minulle ilman epäilyksen sijaa, että hän oli tosissaan, oli niin
valtava että se ei voinut olla tarttumatta minuunkin. Tunsin, että
kasvoni hänen kasvoihinsa katsoessani saivat saman kalman karvan. Minä
vapisin kuten hänkin ja tunsin pahoinvointia. Sillä jos on olemassa
sanaa, joka kalventaa soturin poskia ja kouristaa hänen sydäntään
enemmän kuin mikään muu, niin se on sen taudin nimi, joka vaeltaa
helteisellä keskipäivällä, tarttuen voimakkaimpaan, kun hän ratsastaa
ylpeydessään, ja muuttaen hänet muutamissa tunneissa mätäneväksi
möhkäleeksi. Vankimmat ja häikäilemättömimmätkin sitä pelkäävät, enkä
voinut minäkään, enempää kuin muutkaan, kerskua olevani siitä
välinpitämätön taikka ajatella sen läsnäoloa ilman kammoa. Mutta se
itsensäkunnioitus, joka jalosyntyiselle miehelle on ominaista, pelastaa
hänet siitä mielettömästä pelosta, joka valtaa rahvaan, ja niin sain
minäkin pian mielenmalttini takaisin ja valmistauduin tekemään mitä
minun oli tehtävä.

"Odottakaa vähän", virkoin synkästi, "niin tulen mukaanne."

Hän teki niinkuin pyysin, vaikkakin ilmeisen malttamattomana, ja minä
kutsutin silläaikaa herra d'Agenin ja ilmotin hänelle mitä aioin tehdä.
En katsonut tarpeelliseksi kajota yksityiskohtiin taikka mainita
Bruhlin tilastakaan, koska jotkut miehistäni olivat niin lähellä että
saattoivat kuulla. Huomasin että nuori mies otti ohjeeni vastaan synkän
ja tyytymättömän näköisenä. Mutta olin jo ehtinyt niin tottua hänen
huonotuulisuuteensa ja nähnyt niin kovin erehtyneeni hänen
luonteeseensa nähden, että tuskin viitsin asiaa sen enempi ajatella.
Astuin pihan poikki Fresnoyn seurassa ja pian olin noussut ulkoportaat
ja astunut sisään jykevästä oviaukosta.

Niin pian kuin olin päässyt sisään, oli minun Fresnoyn kunniaksi
myöntäminen ettei hän ollut tullut minun luokseni ennenkuin suoranaisen
pakon ajamana. Oven sisäpuolella vartioina olevat kolme miestä laskivat
aseensa alas heti kun näkivät minut, ja neljäs, joka oli sijotettu
läheisen ikkunan viereen, tervehti minua huudahtaen helpotuksesta.
Siitä silmänräpäyksestä alkaen, jolloin astuin kynnyksen yli, oli
puolustus itse asiassa päättynyt. Jos olisin halunnut ja jos
kunniantuntoni olisi antanut myöten, olisin voinut kutsua mieheni ja
vallata sisäänkäytävän. Sitä en kuitenkaan tehnyt, vaan etenin
pysähtymättä kolkkojen kiviportaitten juurelle, jotka näkyivät
kiemurtelevan ylöspäin karkealiitteisten seinien välissä. Siinä Fresnoy
astui sivulle ja pysähtyi. Hän viittasi ylöspäin kasvot kalpeina ja
mutisi: "Vasemmanpuoleinen ovi." Jättäen hänet siihen katsomaan
jälkeeni nousin ylös portaita seuraavalle tasanteelle asti, missä
kapean nuoliaukon heittämässä himmeässä valossa löysin Fresnoyn
mainitseman oven ja koetin sitä kädelläni. Se oli lukittu, mutta minä
kuulin jonkun voihkaisevan huoneessa ja askelten lähestyvän lattian
poikki, ikäänkuin joku olisi tullut ovelle ja kuunnellut. Minä koputin,
kuullen äänettömyydessä oman sydämeni lyönnit.

Vihdoin huudahti ääni, joka tuntui minusta aivan vieraalta: "Kuka
siellä on?"

"Ystävä", mutisin minä, koettaen vaimentaa ääntäni niin etteivät
alhaalla olijat kuulisi sanojani.

"Ystäväkö!" kuului katkera vastaus. "Menkää pois! Olette erehtynyt!
Meillä ei ole ystäviä."

"Täällä olen minä, de Marsac", vastasin minä, koputtaen vaativaisemmin.
"Tahtoisin tavata herra de Bruhlia. Minun täytyy tavata häntä."

Sisälläolija päästi matalan huudahduksen ja tuntui vieläkin epäröivän.
Mutta kun olin toistanut pyyntöni, kuulin ruosteisen salvan vedettävän
syrjään, ovi avautui muutamia tuumia, ja aukeamasta näkyi rouva de
Bruhlin kasvot. "Mitä tahdotte?" kuiskasi hän tuskastuneesti.

Vaikkakin olin valmistunut näkemään häntä, hämmästytti minua hänen
ulkonäössään tapahtunut muutos, jota vaillinainen valaistuskaan ei
kyennyt peittämään. Hänen siniset silmänsä olivat suurenneet ja käyneet
kalseammiksi ja niitten alla oli tummat juovat. Ennen niin kukoistavat
kasvot olivat harmaat ja riutuneet; hiukset olivat kadottaneet
kultahohteensa. "Mitä tahdotte?" toisti hän, silmäillen minua
vihaisesti.

"Tahdon tavata häntä", vastasin minä.

"Tiedättekö?" mutisi hän. "Tiedättekö että hän on..."

Minä nyökkäsin.

"Ja tahdotteko sittenkin tulla sisään? Hyvä Jumala! Vannokaa ettette
tee hänelle pahaa!"

"Taivas varjelkoon!" sanoin minä, ja silloin hän avasi oven päästäen
minut sisään. Mutta en ollut vielä keskilattiallakaan, ennenkuin hän
oli kiiruhtanut ohitseni ja oli jälleen minun ja viheliäisen,
hätätilaisen vuoteen välillä. Ja kun seisoin ja katsoin häntä, joka
vaikeroi ja vääntelehti vuoteella tajuttomana tuskissaan,
sinisenkelmein kasvoin ja vääristynein piirtein, jotka huoneen
kylmänharmaa valaistus saattoi kaksinverroin kammottaviksi, kumartui
nuori vaimo hänen ylitsensä ja suojeli häntä minulta, niin että
katsellessani vuoroin kumpaakin ja muistaessani millätavoin tuo mies
oli vaimoaan kohdellut ja minkävuoksi hän oli saapunut tähän paikkaan,
tunsin miehuuttomien kyynelten nousevan silmiini. Huone oli vieläkin
vankikoppi, missä muurisaven murska peitti lattiaa ja pienet aukot
olivat ikkunoina, mutta vankia pidättivät nyt toisenlaiset kahleet kuin
väkivallan pakko. Kun hän olisi päässyt vapaasti lähtemään, niin hänen
puolisonrakkautensa miestä kohtaan, joka oli tehnyt kaikkensa
tappaakseen sen, kahlehti hänet hänen sivulleen siteillä, joita eivät
kärsityt vääryydet eikä nykyhetken vaara kyenneet katkaisemaan.

Näin omituista näkyä katsellessani en voinut olla tuntematta samalla
sekä ihailua että sääliä enkä unhottamatta hetkeksi vaaraa, joka tänne
tullessani oli näyttänyt minusta niin suurelta. Olin tullut kokonaan
omissa tarkotuksissani ajattelematta ryhtyä mitenkään auttamaan häntä,
joka makasi siinä tuskissaan. Mutta niin suuri on jalon esimerkin
voima, että, ennenkuin tiesinkään, huomasin olevani miettimässä miten
voisin auttaa tätä miestä ja millä tavoin voisin helpottaa rouva de
Bruhlia niitten palvelusten suorittamisessa, joita hänen miehensä oli
yhtä vähän oikeutettu odottamaan häneltä kuin minultakin. Tiesin, että
pelkkä ruton mainitseminenkin olisi saattanut kaikki, tai melkein
kaikki hylkäämään hänet tänne autioon erämaahan; tästä johtui mieleeni
että minun olisi ensin siirrettävä neiti de la Vire kauemmaksi ja
sitten mietittävä miten voisin olla täällä avuksi.

Olin juuri esittämäisilläni hänelle asian, jonka vuoksi olin tullut,
kun sairaalle tuli tavallista rajumpi taudinkohtaus, joka ehkä aiheutui
minun läsnäolostani -- vaikka hän näyttikin olevan tiedotonna -- ja
joka kysyi äärimmäisiä ponnistuksia hänen vaimoltaan. En voinut seisoa
toimettomana katsoen, kuinka hän turhaan jännitti voimiaan, ja melkein
ennenkuin tiesinkään mitä tein, olin tarttunut heittelehtivään
potilaaseen ja lyhyen kamppailun jälkeen painoin hänet uupuneena
takaisin vuoteelle.

Rouva de Bruhl katsoi minuun niin omituisesti että ikkunarei'istä
tunkeutuvassa puolihämärässä koetin turhaan lukea hänen ajatuksiaan.
"Miksi te tulitte?" huusi hän vihdoin, hengittäen kiivaasti. "Miksi
juuri te? Hän ei ollut teidän ystäviänne, taivas sen tietää!"

"Ei, rouva, enkä minäkään hänen", vastasin katkerasti äkillisen
vastenmielisyyden valtaamana.

"Miksi sitten olette täällä?" kysyi hän.

"En voinut lähettää ketään miehistäni", vastasin minä. "Ja minä
tarvitsen yläkerrassa olevan huoneen avaimen."

Yläkerrassa olevaa huonetta mainitessani hän astahti takaperin
ikäänkuin iskun saaneena ja katsoi yhtä omituisesti Bruhliin kuin oli
äsken katsonut minuun. Viittaus neiti de la Vireen muistutti
epäilemättä hänen mieleensä Bruhlin hurjan intohimon tuota tyttöä
kohtaan, minkä hän oli sillä kertaa unohtanut. Hän ei kuitenkaan
puhunut mitään, vaikka hänen kasvonsa kävivät hyvin kalpeiksi.
Äänettömänä hän kumartui vuoteen yli ja etsittyään miehensä vaatteista
suoristautui hetken perästä ja ojensi avainta minulle. "Ottakaa ja
päästäkää hänet ulos", lausui hän väkinäisesti hymyillen. "Viekää se
itse ylös ja päästäkää hänet. Te olette tehnyt hänen tähtensä niin
paljon, että on aivan oikein että teette senkin."

Otin avaimen, kiittäen häntä pikemmin hätäisesti kuin ajatuksella, ja
käännyin ovea kohti aikoen mennä suoraan yläkertaan vapauttamaan neiti
de la Vireä. Käteni tarttui jo oveen, jonka rouva de Bruhl
kiihtymyksessään näkyi jättäneen raolleen minun tullessani, kun kuulin
hänen askeleensa takaani. Samassa hän kosketti minua olkapäähän.
"Mieletön!" huudahti hän salamoivin silmin, "tahdotteko tappaa hänet?
Menisittekö suoraan täältä hänen luokseen ja veisitte ruton häneen?
Jumala minua armahtakoon, aikomukseni oli kyllä lähettää teidät. Ja
miehet ovat sellaisia lankanukkeja, että te olisitte mennyt!"

Minä vapisin, kauhistuen yhtä paljon omaa typeryyttäni kuin hänen
juonensa kavaluutta. Sillä hän oli oikeassa: seuraavassa tuokiossa
olisin mennyt, ja tajuaminen ynnä katumus olisivat tulleet
liian myöhään. Minua halutti samalla sekä nuhdella häntä hänen
jumalattomuudestaan että kiittää oikeaan aikaan tulleesta katumuksesta,
enkä kyennyt löytämään sanoja, vaan käännyin vaieten pois ja menin ulos
syvästi liikutettuna.




XXX. Tartunta.


Oven ulkopuolella hämärässä käytävässä tapasin herra d'Agenin. Jos tämä
olisi tapahtunut milloin hyvänsä muulloin, olisin paikalla kysynyt
häneltä, minkätähden hän oli poistunut paikalta, jonka olin hänelle
määrännyt. Mutta nyt olin poissa tasapainostani, eikä hänen näkemisensä
herättänyt mielessäni muuta ajatusta kuin että tässä juuri oli henkilö,
joka voi parhaiten täyttää toivomukseni. Kurotetuin käsivarsin ojensin
hänelle avaimen ja pyysin häntä vapauttamaan neiti de la Viren, joka
oli yläpuolella olevassa huoneessa, ja saattamaan hänet ulos linnasta.
"Älkää antako hänen viipyä täällä", jatkoin painokkaasti. "Viekää hänet
siihen paikkaan, missä tapasimme sydenpolttajat. Teidän ei tarvitse
pelätä vastarintaa."

"Entä Bruhl?" kysyi hän ottaessaan koneenomaisesti avaimen minulta.

"Hän ei tule kysymykseen", vastasin minä matalalla äänellä. "Häneen
nähden on tehtävämme päättynyt. Hänessä on rutto."

Hän huudahti kiivaasti. "Entä rouva de Bruhl?" mutisi hän.

"Hän on miehensä luona", sanoin minä.

Hän huudahti äkkiä tämän kuullessaan ja vetäisi kiivaasti henkeänsä,
kuten olen nähnyt ihmisten tekevän kovassa tuskassa. Ja jollen olisi
peräytynyt, olisi hän tarttunut hihaani. "Miehensäkö luona?" änkytti
hän. "Kuinka niin?"

"No missä hänen sitten pitäisi olla?" vastasin minä, unhottaen että
nähdessäni heidät molemmat yhdessä olin itsekin hämmästynyt samalla
kuin olin tullut liikutetuksi. "Tai kenen muun pitäisi olla Bruhlin
luona? Onhan hän hänen miehensä."

Herra d'Agen tuijotti minuun hetken aikaa ja kääntyi sitten hitaasti,
alkaen nousta yläkertaan. Katsoessani hänen jälkeensä alkoi hänen
käytöksensä vähitellen selvetä minulle. Voisiko olla niin, ettei häntä
vetänytkään puoleensa neiti de la Vire, vaan rouva de Bruhl?

Kun tämä ajatus oli välähtänyt mieleeni, ymmärsin kaikki. Tuokiossa
älysin, mihin johtopäätökseen hän oli tullut kuultuaan rouva de Bruhlin
olleen minun huoneessani. Minun huoneessani yöllä! Siitä hetkestä oli
muutos alkuisin; huolettomasta, iloisesta keikarista hän oli yhtäkkiä
tullut äreäksi ja jöröksi murjottajaksi, joka oli yhtä vaikea ohjata
kuin kesyttämätön varsa. Ihka selvästi näin nyt tuon muutoksen
merkityksen, ymmärtäen minkätakia hän oli karttanut minua ja
minkätähden kaikki kanssakäyminen välillämme oli ollut niin vaikeata ja
väkinäistä.

Minua nauratti ajatellessani kuinka hän oli pettänyt itseään ja kuinka
vähällä minäkin olin ollut pettää itseni. Enkä tiedä mitä muuta vielä
olisin ajatellut, sillä mietteeni katkaisi tähän alhaalta kuuluva kova
huuto, joka alkoi parilla lyhyellä hämmästyksen ja varotuksen
huudahduksella ja kiihtyi nopeasti suuttumuksen ja säikähdyksen
karjunnaksi.

Ollen erottavinani Maignanin äänen juoksin alas portaita, etsien
tähystysaukkoa, josta voisin nähdä mitä oli tekeillä; mutta kun en
löytänyt sellaista ja levottomuuteni tuli yhä suuremmaksi, laskeuduin
pihalle, jonka yllätyksekseni tapasin yhtä tyhjänä ja äänettömänä kuin
vanha taistelukenttä. Ei vihollisen enempää kuin meidänkään puolelta
ollut ainoatakaan miestä näkyvissä. Säikähtyen yhä enemmän juoksin
pihan poikki ja kiisin läpi ulommaisen tornin, tavaten senkin ja samoin
portin kokonaan vartioimattomana. Ja vasta kun olin, päässyt ulos
portista ja seisoin rinteen partaalla, jota ylös olimme niin suurella
vaivalla kiivenneet, sain tietää mikä oli hätänä.

Kaukana alhaalla kiisi jono miehiä hyppien ja juosten täyttä karkua
kukkulan rinnettä alas hevosia kohti. Toiset huutelivat, toiset
juoksivat äänettöminä kyynärpäät kylkiä vasten ja huotrat pohkeita
pieksäen. Hevoset seisoivat liekaan sidottuina piirissä lähellä
metsänlaitaa ja olivat jonkun huolimattomuuden takia jääneet ilman
vartiaa. Juoksijoista etumaisen tunsin Fresnoyksi, mutta useat hänen
miehistään olivat melkein hänen kintereillään, ja sitten jonkun matkan
päässä tuli Maignan säiläänsä heiluttaen ja karjuen joka harppauksella
raivokkaita uhkauksia. Älysin heti että Fresnoy ja hänen kumppaninsa
olivat käyttäneet poissaoloani hyväkseen ja livahtaneet Maignanin
käsistä, eikä minulla ollut muuta neuvoa kuin jäädä katsomaan ottelun
tulosta.

Se ei kauan viipynytkään. Maignanin uhkaukset, jotka minusta tuntuivat
pelkältä hengityksen väsyttämiseltä, eivät olleet tekemättä
vaikutustaan pakenijoihin. Ei mikään vaikuta niin tuhoisasti
luonteeseen kuin pako. Soturit, jotka ovat kestäneet hyökkäyksen
toisensa jälkeen niin kauan kuin voitto oli mahdollinen, pakenevat kuin
lampaat ja sallivat teurastaa itsensä kuin lampaat, kun kerran ovat
kääntäneet selkänsä. Monet Fresnoyn miehistä olivat rohkeita poikia,
mutta lähdettyään kerran käpälämäkeen ei heillä ollut rohkeutta ruveta
tappelemaan. Heidän pelkonsa sai aikaan sen, että Maignan tuntui olevan
lähellä, kun hevoset taas näyttivät olevan kaukana; ja yksi toisensa
jälkeen he kääntyivät syrjään ja pyyhälsivät kuin jänikset metsää
kohti. Ainoastaan Fresnoy, joka oli pitänyt huolta siitä että oli
kaikkein etumaisena, jatkoi samaan suuntaan ja saavuttuaan hevosten luo
sivalsi lähimmältä liekaköyden poikki ja hyppäsi sukkelasti sen
selkään. Päästyään siinä vakavaan asemaan hän koetti säikäyttää toisia
repimään itsensä irti: mutta kun se ei ensi yrityksellä onnistunut ja
hän näki Maignanin tulevan yhä lähemmäksi kostoa puuskuen, kannusti hän
hevostaan, vaaleata raudikkoa, ja kiisi nauraen pois pitkin
metsänlaitaa.

Täysin tyytyväisenä tulokseen -- sillä huolettomuutemme olisi voinut
käydä meille hyvinkin kalliiksi -- aioin kääntyä pois, kun näin että
Maignan oli noussut hevosen selkään ja valmistui takaa-ajoon. Niin jäin
odottamaan loppua, ja korkealta näköpaikaltani oli minulla mainio
tilaisuus seurata alkanutta kilpa-ajoa. Molemmat miehet olivat
raskaita, ja aluksi ei Maignan saavuttanut ollenkaan. Mutta
kun he olivat päässeet pari sataa kyynärää, joutui Fresnoy
huomaamattomuudessaan kovaksi onnekseen hankalalle maaperälle, ja kun
hänen takaa-ajajansa, jolla oli aikaa kiertää se kohta, pääsi senkautta
puolensadan askeleen päähän hänestä, alkoi ajo käydä niin jännittäväksi
kuin suinkin saatoin toivoa. Hitaasti mutta varmasti Maignan, joka oli
valinnut Cidin, lyhensi heidän välimatkansa pariinkymmeneen askeleeseen
-- viiteentoista -- kymmeneen. Silloin Fresnoy levottomaksi tullen
alkoi katsahdella taakseen ja ratsastaa tosissaan. Hänellä ei ollut
piiskaa, ja minä näin hänen kohottavan huotrassa olevan miekkansa ja
sivaltavan hevostaan pitkin kylkeä. Se syöksähti eteenpäin ja näytti
muutamia laukkoja siltä kuin pääsisi se voitolle. Hän uudisti lyöntinsä
jälleen -- mutta tällä kertaa erilaisella tuloksella. Hänen kätensä
vielä ollessa ilmassa hänen hevosensa kompastui, kuten minusta näytti,
teki epätoivoisen yrityksen päästä tasapainoonsa, suistui maahan
päistikkaa ja kieri useita kertoja ympäri.

Jokin seikka tuossa kaateessa, joka johti mieleeni Chizén matkalla
minulle sattuneen onnettomuuden, saattoi minut tarkastamaan lähemmin
hevosta, kun se vapisevana nousi jaloilleen ja seisoi pää riipuksissa.
Eikä turhaankaan, sillä tarkasti silmäillessäni saatoin niinkin pitkän
matkan päähän tuntea sen Matteuksen raudikoksi -- temppuniekaksi.
Varjostaen silmiäni ja tähystäen tapahtumapaikalle entistä suuremmalla
mielenkiinnolla näin Maignanin, joka oli laskeutunut alas ratsailta,
kumartuvan jonkin maassa makaavan esineen yli ja taas hetken perästä
nousevan pystyyn.

Mutta Fresnoy ei noussut. Ja arvaten mitä oli tapahtunut, tunsin kammoa
muistaessani kuinka hän oli käyttänyt juuri samaa hevosta minua
huumatakseen, kuinka sydämettömästi hän oli heittänyt oman onnensa
nojaan Matteuksen, sen omistajan, ja kuinka ihmeellisten tapahtumain
avulla -- joita ihmiset kutsuvat sattumiksi -- sallimus oli tuonut sen
tälle paikalle ja johtanut hänet valitsemaan juuri sen parinkymmenen
muun saatavissa olevan joukosta!

En ollut erehtynyt. Mies oli taittanut niskansa. Hän oli ihan kuollut.
Maignan antoi siitä tiedon lähinnäolevalle, tämä taas toiselle, ja niin
se saapui minulle saakka kukkulalle. Se ei ollut herättämättä
mielessäni monenlaisia muistoja, sekä vakavia että virkistäviä.
Muistelin St. Jean d'Angelyta, Chizétä, Arcyn kujan varrella olevaa
taloa; mutta kesken näitä mietteitäni kuulin ääniä ja kääntyessäni
ympäri näin takanani neiti de la Viren herra d'Agenin seuraamana.

Neidin käsi oli yhä siteessä, ja hänen pukunsa, jota hän ei ollut
muuttanut sitten Blois'sta lähdettyään, oli repeillyt ja mudan tahrima.
Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä ja hän käveli onnahtaen. Väsymys
ja huolet olivat riistäneet värin hänen poskiltaan. Sanalla sanoen, hän
näytti niin riutuneelta ja surkealta että tuokion verran jo pelkäsin
hänen saaneen ruton.

Mutta niin pian kuin hän huomasi minut, tulvahti heleä väriaalto hänen
poskilleen, vieläpä otsalleen ja kaulaankin. Hiusten rajasta kaulukseen
asti hän oli hehkuvan punainen. Parin silmänräpäyksen verran hän seisoi
tuijottaen minuun, ja sitten, minun tervehtiessäni häntä, hän riennähti
eteenpäin. Ja jollen olisi perääntynyt, olisi hän tarttunut käsiini.

Sydämeni tuli tulvilleen iloa nähdessäni tämän, ja siinä varmuudessa,
jonka hänen punastumisensa minulle antoi, oli minulla kova halu
antautua nauttimaan onnestani. Kaiken mustasukkaisuuden herra d'Agenia
kohtaan olin unohtanut. Pidin kuitenkin parhaana olla saattamatta häntä
levottomaksi kertomalla mitä tiesin Bruhlista. "Neiti", lausuin minä
vakavasti, kumartaen mutta samalla etääntyen hänestä, "minä kiitän
Jumalaa pelastumisestanne. Yksi vihollisistanne makaa avuttomana tässä
ja toinen on kuolleena tuolla."

"En ajattele nyt vihollisiani", vastasi hän nopeasti, "vaan Jumalaa,
josta te oikein kyllä minulle muistutatte, ja sitten ystäviäni."

"Kuitenkin", vastasin yhtä nopeasti, "pyydän, ettette pysähtyisi nyt
heitä kiittämään, vaan menisitte alas metsään herra d'Agenin kanssa,
joka on tekevä kaiken mikä on mahdollista, saattaakseen olonne
miellyttäväksi."

"Entä te, herra?" sanoi hän, suloisesti hämillään.

"Minun täytyy jäädä tänne hetkiseksi", vastasin minä.

"Minkätähden?" kysyi hän rypistäen hiukan otsaansa.

En tiennyt kuinka sanoisin hänelle syyni, ja aloin kömpelösti. "Jonkun
täytyy jäädä rouva de Bruhlin luokse", lausuin ajattelemattomasti.

"Rouva de Bruhlin!" huudahti hän. "Tarvitseeko hän apua? Minä jään."

"Jumala varjelkoon!" huudahdin minä.

En tiedä miten hän ymmärsi nämä sanat, mutta hänen kasvonsa, oltuaan
täynnä lempeyttä tähän asti, muuttuivat koviksi. Hän astahti nopeasti
minua kohti, mutta muistaen vaaran, jota kuletin muassani, minä
siirryin jälleen kauemmaksi. "Ei lähemmäksi, neiti, minä pyydän",
sopersin minä.

Hän näytti kummastuneelta ja lopuksi suuttuneelta, ja hän kääntyi pois
ivallisesti kumartaen. "Olkoon sitten niin, koska niin haluatte",
lausui hän ylpeästi. "Herra d'Agen, jollette tekin pelkää minua, niin
tahdotteko saattaa minut alas?"

Jäin seisomaan paikalleni katsoen heitä, kun he laskeutuivat kukkulan
rinnettä alas, ja lohduttaen itseäni ajattelemalla että huomenna tai
sitä seuraavana päivänä tai ainakin muutamien päivien perästä kaikki
olisi hyvin. Tarkastellessani rinteellä etääntyvää nuorta naista olin
huomaavinani hänen liikkuvan vähemmin reippaasti sitä mukaa kuin
välimatkamme piteni, ja tämä havainto tuotti minulle mielihyvää.
Muutamia päiviä, muutamia tunteja, ajattelin, niin kaikki olisi hyvin.
Läntisellä taivaalla loimottava auringonlasku oli vain heikko heijastus
siitä hehkusta, joka muutamiksi hetkiksi täytti mieleni, joka
jo ammoin oli tottunut lämmöttömiin tulevaisuus-mietteisiin ja
välinpitämättömyyden kylmyyteen.

Nämä mieluisat kuvitelmat keskeytti Maignan, joka huohottaen nousi
kukkulan rinnettä ja ilmotti häpeillen että hevosten luku oli täysi,
mutta että neljä omaa miestämme oli kadoksissa; nämä olivat arvatenkin
karanneet pois pakenijain mukana. Karkurit olivat herra d'Agenin kaksi
lakeijaa sekä herra de Rambouillet'n lainaamat miehet. Simon Fleix'tä
lukuunottamatta oli siis jälellä vain kolme Rosnysta tullutta Maignanin
miestä, mutta asiaimme nykyinen tila oli sellainen ettei meidän
tarvinnut tuosta suuria huolehtia. Ilmotin tallimestarille -- joka
silminnähtävästi kalpeni uutisestani -- että herra de Bruhl sairasti
ruttoa ja nähtävästi tulisi siihen kuolemaan, ja minä pyysin häntä
laittamaan leirin alhaalla olevaan metsään ja hankkimalla ruokaa
talosta, missä olimme olleet edellisen yön, tekemään neidin olon niin
suotuisaksi kuin olosuhteet sallivat.

Hän kuunteli hämmästyneenä, ja kun olin päässyt loppuun, kysyi hän
huolekkaasti mitä minä itse aioin tehdä.

"Jonkun on jäätävä rouva de Bruhlin luokse", vastasin minä. "Olen jo
käynyt sairaan vuoteen vieressä noutamassa neidin huoneen avaimen, ja
suurempaa vaaraa ei siitä minulle enää ole. Ainoastaan sitä pyydän,
että jäisitte lähiseudulle ja toimittaisitte meille mitä mahdollisesti
tulemme tarvitsemaan."

Hän katsoi minuun liikutuksella, mikä, ollen ankarasti ristiriidassa
hänen pelkonsa kanssa, koski minuun melkoisesti. "Mutta, tulimmainen",
virkkoi hän, "te saatte ruton ja kuolette."

"Jos se on Jumalan tahto", vastasin minä kylläkin synkkänä, sillä
tavallisissa oloissa niin pelottoman miehen kalpeneminen vaikutti
mieleeni pakostakin masentavasti. "Mutta jollei, niin säästyn. Olipa
kuinka hyvänsä", jatkoin sitten, "niin olen teille velkaa
palvelustodistuksen. Simon Fleix'llä on mustetolppo ynnä paperia.
Käskekää hänen tuoda ne tähän kivelle ja jättämään ne siihen, niin
kirjotan että Maignan, parooni de Rosnyn tallimestari, palveli minua
loppuun asti urhoollisena soturina ja kelpo ystävänä. Mitä, ystäväni?"
jatkoin minä, sillä näin että tämä onnellisen mielijohteen aiheuttama
esitykseni vaikutti häneen valtavasti. "Minkätähden ei? Sehän on totta,
ja se on teille vapauttavana selvityksenä paroonin edessä. Tehkää kuin
käskin, ja menkää. Ilmottakaa asia herra d'Agenille ja olkaa hänelle
yhtä uskollinen kuin olette ollut minulle."

Hän päästi pari kolme voimakasta kirousta, kuten hänen kaltaisillaan
miehillä on tapana tehdä peittääkseen ylenmääräistä liikutustaan, ja
esitettyään vielä jonkun kehotuksen poistui täyttämään määräyksiäni,
jättäen minut seisomaan kummun laelle erikoisen laatuiseen
yksinäisyyteen ja katsomaan kuinka hevoset ja miehet poistuivat
metsään, kunnes koko laakso näytti jäävän minun ja äänettömyyden ja
illan harmauden haltuun. Hetken ajan seisoin mietteissäni. Sitten
muistutin itselleni mieltäni rohkaistakseni, että olin ollut paljon
yksinäisempi kuljeskellessani St. Jeanin katuja ventovieraana ja
nukkavieruna, käännyin ympäri, ja läimäytellen huotraani saappaitani
vasten seurakseni astuin pimeän, äänettömän pihan poikki ja nousin niin
reippaasti kuin taisin rouva de Bruhlin huoneeseen.

Kävisi pitkäveteiseksi kertoa yksityiskohdittain kaikkia seuraavien
viiden päivän tapahtumia, sillä vaikkakin ne palvelukset, joita terve
voi tehdä sairaalle, mielestäni ansaitsevat jokaisen huomiota,
joka aikoo tutustua soturin uraan, niin tuntuvat ne kuitenkin
kunniakkaammilta niitä tehdessä kuin niistä kertoessa. Yksi huomattava
tapahtuma niiltä päiviltä tuotti minulle kuitenkin silloin, kuten vielä
nytkin, mitä vilpittömintä iloa, ja se oli Simon Fleix'n osottama
odottamaton, harras uskollisuus. Saavuttuaan luokseni hän kieltäytyi
poistumasta ja osotti näissä vaikeissa olosuhteissa omaavansa niin
jaloja sydämen ominaisuuksia, että mielelläni annoin hänelle anteeksi
sen vilpin, mitä hän aikaisemmin oli harjottanut minua kohtaan. Ne
yrmeän äänettömyyden puuskat, joita hänellä silloin tällöin vielä oli,
samoinkuin aika-ajoin esiintyvä tuittupäisyys, tuntuivat osottavan,
ettei hän ollut aivan kokonaan voittanut epätervettä haavettaan, mutta
yksistään se tosiseikka, että hän oli tullut luokseni niin
vaaranalaisissa olosuhteissa ja vapaaehtoisesti poistunut neidin
läheisyydestä, antoivat minulle hyvää toivoa tulevaisuuteen nähden.

Herra de Bruhl kuoli varhain seuraavana aamuna, ja Simon ja minä
hautasimme hänet puolenpäivän aikaan. Hänessä oli kyllä urhoollisuutta
ja kykyä, vain periaatteita häneltä puuttui. Huolimatta rouva de
Bruhlin murheesta, joka oli yhtä suuri kuin jos hän olisi kadottanut
maailman parhaimman puolison, muutimme ennen iltaa erityiseen leiriin
metsään, jättäen sanomatonta helpotusta tuntien nuo kukkulalla olevat
harmaat rauniot, missä -- kuten minusta tuntui -- olimme eläneet
kokonaisen ikäkauden. Uudessa leirissämme vietimme sitten neljä päivää,
ja kun riistaa oli runsaasti ja ilma oli lämmin, ei meiltä puuttunut
mitään, paitsi ystäviemme seuraa. Viidennen päivän aamuna kohtasimme
seurueemme muut jäsenet sopimuksen mukaan pohjoiseen johtavalla tiellä
ja lähdimme paluumatkalle.

Olimme iloiset, kun olimme päässeet saamasta tartuntaa, mutta tahdoimme
kuitenkin vielä jonkun aikaa noudattaa toisiin nähden sellaista
varovaisuutta kuin näytti tarpeelliselta, ratsastaen jälempänä ja
ryhtymättä keskusteluun heidän kanssaan, vaikka he merkeillä osottivat
olevansa iloiset nähdessään meidät. Siitä kuinka usein neiti käänsi
päätään katsoakseen taakseen, päätin ettei hän kantanut kaunaa
omituisesta käytöksestäni, jonka syyn toiset arvatenkin olivat hänelle
selittäneet. Näinollen ratsastin eteenpäin erittäin kevein mielin,
tyytyväisenä nykyhetkeen ja täynnä luottamusta tulevaisuuteen, vuoroin
suunnitellen mitä tulisin tekemään ja vuoroin muistellen jo
suoritettuja tekojani.

Päivän kirkkaus ja lämpö sekä paikoitellen jo lehteen puhkeavien
metsien kauneus edistivät myöskin suuresti tällaisen mielentilan
syntymistä. Inhottava usva, joka niin kovin oli meitä painostanut, oli
hävinnyt, joten maisemat pääsivät näkymään kaikessa varhaisen kevään
kirkkaudessaan. Hyvien enteiden ilahuttamina edellämme ratsastavat
miehet nauroivat ja juttelivat ratsastaessaan tai koettelivat
hevostensa kuntoa, milloin vain sattui aukeampaa maata. Heidän
leikinlaskunsa ja naurunsa tuntuivat miellyttäviltä meidän
jälessätulevien korvissa ja lämmittivät rouva de Bruhlinkin
murheelliset kasvot jonkinlaiseen onnen kajastukseen.

Ratsastin näin eteenpäin tyytyväisin mielin, kunnes väsymyksen tunne,
jota kulkemamme matkan pituus ei tuntunut oikeuttavan, sai minut
kannustamaan Cidiä vilkkaampaan vauhtiin. Tunne jatkui kuitenkin tullen
yhä painostavammaksi, niin että aloin arvella syöneeni ehkä liikaa
viime aterialla. Sitten tämä seikka poistui mielestäni joksikin aikaa,
kun erään jyrkän mäen laskeutuminen kiinnitti puoleensa kaiken
huomioni.

Mutta joitakin minuutteja myöhemmin, sattumalta kääntyessäni satulassa,
tunsin äkkiä omituista pyörrytystä, niin voimakasta että minun oli
pakko tarttua kaksin käsin satulaan ja pitää siitä kiinni, puitten ja
kukkuloitten näyttäessä tanssivan ympärilläni. Sitä seurasi pistävä
kipu kyljessä, melkein ennen kuin olin ehtinyt saada takaisin
ajatuskykyni, ja tämä kasvoi niin nopeasti ja oli heti alussa niin
selvä, että kamalien aavistusten noustessa mieleeni työnsin käteni
vaatteitteni alle ja tunsin kyljessäni tuon paiseen, joka on varmin ja
vaarallisin ruton oire.

En tahdo koettaa kuvata tässä tuon hetken kauhua -- hetken, jolloin
näin kaiken sen, minkä omistaminen äsken oli täyttänyt mieleni ilolla,
pakenevan toivottomasti luotani, jättäen minut synkkään pimeyteen.
Riittäköön kun sanon, että maailma kadotti yhdessä tuokiossa
iloisuutensa ja päivänpaiste lämpönsä. Ympärilläni säteilevä vehreys ja
kauneus, joka muutamaa hetkeä aikaisemmin oli täyttänyt mieleni
ihastuksella, tuntui yhtäkkiä olevan vain minuun kohdistuvaa kamalaa ja
julmaa pilaa, ja minä itse kenenkään huomaamatta ja välittämättä
häviämään tuomittu hiukkanen. Niin, hiukkanen, tomun haiven; tuon
tunteen katkeruus on elävänä muistossani. Mutta ei kestänyt kauankaan,
ennenkuin karkaisin mieleni -- olinhan soturi -- ja säilyttäen malttini
päätin mitä minun oli tehtävä.




XXXI. Metsän helmassa.


Ensi säikähdyksen hälvettyä kohdistuivat ajatukseni yksinomaan
sellaisen tekosyyn keksimiseen, jonka nojalla voisin erota
seuralaisistani saattamatta heidän turvallisuuttaan vaaraan ja
herättämättä heissä levottomuutta. Tämä ajatus vastasi arvattavasti
sitä eläimissä ilmenevää vaistoa, joka saa ne vetäytymään
yksinäisyyteen tultuaan haavotetuksi tai sairaaksi; ja minussa saattoi
tuo ajatus muodostua erikoisen vaativaksi, kun kipuni esiintyi pikemmin
puuskittain kuin yhtämittaisena, suoden minulle rauhallisia väliaikoja,
jolloin kykenin ajattelemaan selvästi ja johdonmukaisesti, jopa
istumaan vakavasti satulassakin.

Eräänä tällaisena väliaikana koetin miettiä minne voisin mennä
tuottamatta vaaraa toisille, ja mieleeni johtui heti viimeksi
sivuuttamamme paikka, joka sattui olemaan juuri se joen äyräällä oleva
talo, missä olimme kuulleet Bruhlin tieltä poikkeamisesta. Miehessä,
joka siinä yksinään asui, oli ollut rutto, ja sen vuoksi hän ei sitä
pelännyt. Paikka itse oli yksinäinen, ja hiljalleen ratsastaen
voin saapua sinne puolessa tunnissa. Heti paikalla ja enempää
viivyttelemättä päätin suunnata kulkuni sinne. Palaisin takaisin ja
jättäytyen tuon miehen hyväntahtoisuuden huomaan kieltäisin häntä
ilmaisemasta minua muille, varsinkaan ystävilleni, jos he tulisivat
minua hakemaan.

Oivaltaen ettei minulla ollut aikaa hukattavana, jos mieli panna
aikomukseni täytäntöön ennenkuin tuskat palaisivat ja tyrehdyttäisivät
rohkeuteni, kiristin heti ohjakset ja änkytin jonkun tekosyyn rouva de
Bruhlille -- jos oikein muistan, sanoin pudottaneeni käsineeni.
Pelkäsin kovin hänen huomaavan jotain omituisuutta käytöksessäni, mutta
olipa esittämäni syy mikä hyvänsä, otti hän sen täydestä; luulen että
se aiheutui etupäässä murheesta, jonka vallassa hän oli. Hän antoi
minun mennä, ja ennenkuin kukaan muu ehti huomata tai kaivata minua,
olin jo kappaleen matkan päässä paluutiellä ja tienkäänteen suojassa
poissa heidän näköpiiristään.

Pakoni synnyttämä kiihotus kannusti minua jonkun aikaa, ja sitten uusi
kipujen puuska riisti minulta ajatuskyvyn joiksikin tuokioiksi. Mutta
kun se oli mennyt ohi ja minä, vaikkakin heikkona ja menehtyneenä,
kykenin jälleen selvästi ajattelemaan, valtasi mieleni mitä kurjin
masentuminen ja alakuloisuus, joka seurasi minua kaiken matkaa,
täyttäen metsäisen ympäristöni (mikä toisten silmissä varmaan oli
kylläkin kaunis) epätoivon pimeydellä. Kaikkialla näin vain kuolemaa ja
häviötä. Ei ollut kaikki siinä, että tartuntani ensimäisen havainnon
kauhu palasi jälleen kaikessa voimassaan miltei herpauttaen minut; eikä
siinäkään, että kaipaukset ja muistot, menneisyyden kuvat ja
tulevaisuuden suunnitelmat joukoittain tunkeutuivat mieleeni, niin että
olisin voinut itkeä ajatellessani kaiken päättyvän tähän. Vaan
heikkoudessani olin näkevinäni neidin kasvojen häämöttävän metsän
varjoisimmista tummennoista, houkutellen ja yllyttäen minua palaamaan
-- vaikkapa vain sanoakseni että rakastin häntä -- ja kiusaus oli niin
voimakas että se kävi melkein yli vastustuskykyni. Kaikki, mikä minussa
oli arvotonta, nousi taisteluun, itsekkyyteni vaati saada tietää,
minkätähden minun oli kuoltava ojaan, toisten ratsastaessa
päiväpaisteessa -- minkätähden minun oli mentävä hautaan, kun toiset
elivät ja iloitsivat!

Ja niin ankara oli kiusaukseni, että olisin varmaankin taipunut siihen,
jos matka olisi ollut pitempi tai ratsuni raskaskulkuisempi ja
hitaampi. Mutta keskellä kurjuuttani, jota ruumiilliset tuskat alkoivat
lisätä siinä määrin että tuskin kykenin näkemään ja minun täytyi
ratsastaa molemmin käsin satulasta pidellen, saavuin virran rannalla
olevalle talolle. Hevoseni seisahtui omasta tahdostaan. Ennen
tapaamamme mies tuli ulos. Minulla oli juuri sen verran voimia jälellä,
että kykenin sanomaan hänelle kuinka laitani oli ja mitä olin vailla;
sitten tuli uusi tuskankohtaus pyörrytyksen seuraamana, ja tajuttomaksi
mennen vaivuin maahan.

Minulla on vain hämärä käsitys siitä mitä senjälkeen tapahtui, kunnes
huomasin olevani huoneessa miehen käsivarteen tarrautuneena. Hän osotti
minulle eräässä huoneen nurkassa olevaa komerovuodetta, mikä ainakin
minun sairaissa silmissäni näytti hirveän pimeältä ja synkältä, ja
olisi pannut minut sinne makaamaan. Mutta jokin sisäinen vaisto sai
minut kammoamaan tuota vuodetta, ja huolimatta hänen pakotuksestaan
riistäydyin irti ja heittäydyin eräässä toisessa nurkassa näkemälleni
olkikasalle.

"Eikö vuode ole teille kyllin hyvä?" murisi hän.

Koetin sanoa hänelle ettei se ollut syynä.

"Kyllä sen pitäisi kelvata kuolinvuoteeksi", jatkoi hän tunteettomasti.
"Viisi henkeä on kuollut sille vuoteelle, tietäkää se! Ensin vaimoni ja
sitten poikani ja sitten tyttäreni, ja sitten taas poikani ja sitten
taas tyttäreni. Viisi kaikkiaan! Ja juuri tuolle vuoteelle!"

Puuhaillen jotain mustan padan kanssa hämärässä uuninnurkassa hän
jatkoi mutinaansa heittäen aina väliin karsaan silmäyksen minuun; mutta
jonkun hetken perästä minä menin tuskasta tajuttomaksi.

Kun jälleen aukaisin silmäni, oli huone pimeämpi. Mies istui vielä
siinä missä viimeksi olin hänet nähnyt, mutta jokin ääni, mahdollisesti
sama joka oli minut herättänyt, sai hänet juuri minun sinne päin
katsahtaessani menemään lasittoman ikkunan luo. Ääni, jonka sointu
tuntui minusta tutulta, kysyi ulkopuolelta oliko hän nähnyt minua; ja
hetken jännitys valtasi minut niin että kohosin ryntäilleni kuullakseni
vastauksen. Mutta mies oli luja. Minä kuulin hänen sanovan ettei hän
tiennyt minusta mitään, ja pian vakuutti poistuvien kavioiden kopse ja
etäisyyteen häipyvät ihmisäänet, että olin jäänyt yksin.

Mutta silloin, juuri sinä hetkenä, heräsi mielessäni epäluulo tuota
miestä kohtaan, jonka huomaan olin jättänyt itseni. Niin ruttosairas ja
toivoton kuin olinkin, hyydytti se veren sydämessäni, pysäyttäen
silmänräpäyksessä heikkouden kyyneleet, jotka olivat juuri
herahtamaisillaan, ja tyrehdyttäen pyörrytyksenkin, joka pakotti minut
tarrautumaan vuoteellani oleviin olkiin. Syntyikö tuo ajatus
sairaaloisesta oman mitättömyyden tunteesta vai perustuiko se miehen
luihuun ulkonäköön ja niihin salavihkaisiin katseisiin, joita hän loi
minuun, sitä en voi sanoa enempää kuin voin ratkaista sitäkään, oliko
siihen todella syytä vai oliko se vain oman mielikuvitukseni tuote.
Mahdollista on, että huoneen synkkyys ja miehen tyly puhe saattoivat
minut epäluuloisuuteen taipuvaksi; mahdollista on myöskin, että hänen
salaiset ajatuksensa heijastivat syyllisyyden ilmeen hänen kasvoilleen.
Jälkeenpäin ilmeni, että hän oli maatessani riistänyt minulta kaikki
millä oli jotain arvoa; mutta voihan olla että hän teki sen siinä
uskossa että minä kuolisin.

Mihinkään varmuuteen en tästä tullut, sillä pelkoni hävisi melkein
samassa kun se oli syntynytkin. Mies oli tuskin ehtinyt jälleen
istuutua, kun ulkoa kuuluva uusi hälyytys sai hänet ponnahtamaan
jaloilleen. Mulkoillen silmillään ja äkeästi mumisten hän kiiruhti
ikkunan luo. Mutta, ennenkuin hän sinne ehti, sysättiin ovi rajusti
auki ja Simon Fleix seisoi kynnyksellä.

Hänen mukanaan tuli sisään niin siunattu valon ja elämän tulvahdus että
se silmänräpäyksessä karkotti huoneen kaameuden ja riisti minulta
samalla kertaa sekä pelon että miehuuden. Sillä nähdessäni nuo tutut
kasvot, joitten luota hiljan olin paennut, puhkesin vasten tahtoanikin
kyyneliin, ja ojentaen käsiäni häntä kohti hätääntyneen lapsen tavoin
kutsuin häntä nimeltä. Luulen että ruton leima oli tällöin niin
selvästi kasvoillani että kuka hyvänsä saattoi sen nähdä, sillä hän
seisoi tyrmistyneenä minuun tuijottaen; mutta hänen siinä vielä
seisoessaan työnnettiin hänet syrjään ja hennompi, pienempi olento,
huppupäähineen ympäröimin kalpein kasvoin, ilmestyi hetkeksi minun ja
päiväpaisteen väliin. Se oli neiti!

Tämä sai minut, Jumalan kiitos, järkiini, tai muuten olisin saanut
ikuisen häpeän. Huusin heille niin kovaa kuin heikkoudeltani saatoin,
että he veisivät neidin pois, ja voihkien kerran toisensa jälkeen että
minussa oli rutto ja että hän kuolisi, käskin miestä sulkemaan oven. Ja
pelkoni hänen puolestaan antoi minulle voimiani takaisin niin paljon
että kohosin jaloilleni, niin puolipukeissa kuin olinkin, ja olisin
paennut johonkin soppeen häntä välttääkseni, yhä huudellen että he
veisivät hänet pois -- jollei uusi tuskankouristus olisi iskenyt
minuun, niin että kaaduin sokeana ja avuttomana siihen paikkaan.

Vähään aikaan sen jälkeen en tiennyt mitään, kunnes joku toi vettä
huulilleni ja minä join ahnaasti, minkä jälkeen pian huomasin oviaukon
olevan täynnä ihmisiä, jotka tuijottivat minuun siinä maatessani. Mutta
neitiä en nähnyt, ja minulla oli sen verran tajua että käsitin sen ja
olin kiitollinen siitä ettei hän enää ollut heidän joukossaan. Olisin
kovasti halunnut käskeä Maignaniakin poistumaan, sillä näin hänen
kasvoistaan että hän oli säikähtynyt. Mutta en jaksanut saada ääntä
siihen, ja kun käänsin päätäni nähdäkseni kuka minua piteli -- ah voi!
vieläkin koen sen joskus unissani -- niin neidin hiukset sivelivät
otsaani, ja käsi, joka minua hoivasi, oli hänen kätensä; ja kyyneleet,
joita hän ei yrittänytkään peittää tai pyyhkiä pois, putoilivat
kuumalle poskelleni. Olisin sittenkin työntänyt hänet pois, mutta
tuskat palasivat taas, ja nyyhkytyksen tukahduttaessa ääneni minä
kadotin tajuntani.

Minulle on sanottu että minä enemmän kuin kuukauden ajan häilyin elämän
ja kuoleman välillä, milloin kuumeen poltteissa, milloin vilun
puistatuksissa, ja että jollen olisi saanut sellaista hoitoa kuin sain,
alati altista ja väsymätöntä, niin olisin kuollut montakin kertaa,
niinkuin satoja kuoli ympärilläni viikko viikolta sinä vuonna. Heti
ensiksi he muuttivat minut pois talosta (missä varmaankin pian olisin
sortunut kuolemaan -- niin ruton myrkyttämä se oli kauttaaltaan) ja
asettivat minut puitten oksista kyhätyn katoksen alle metsään,
ripustaen suuren joukon viittoja ja hevosloimia suojaksi tuulen
puolelle. Täällä olin tosin alttiina kylmälle ja ilmanvedolle ja
yökasteelle, mutta toisaalta taas pääsi taivaan puhdas ilma
haihduttamaan myrkkynesteitä ja ajamaan kuumetta pois aivoistani.

Tästä johtui, että kun ensimäiset heikot tajunnan pilkkeet jälleen
heräsivät minussa, hiipivät ne päivänvalon kanssa vihreitten lehtien,
riippuvien oksien ja keväisen metsän tuoreuden ja vihannuuden lomitse.
Vetisiä silmiäni kohtaava auringonpaiste oli vaimentunut kulkiessaan
tuuheitten puitten lävitse, jotka kasvoivat ja laajenivat niitä
katsellessani, kunnes jokaisesta niistä tuli vihanta, monimuotoisen
elämän täyttämä maailma. Kun väsyin siihen, oli minulla vielä
katseltavana pitkiä, varjokkaita, kukkamattoisia kujanteita taikka
pieni, metsäruusupensaista punaisena hehkuva tiheikkö sillä puolen
missä maa aleni. Niin, ja siitä johtui, että ensimäiset äänet, mitkä
kuulin, sittenkun kuume vihdoinkin oli minut jättänyt, olivat
kumppaneitaan kutsuvien lintujen viserrykset.

Neiti de la Vire ja rouva de Bruhl ynnä Fanchette ja Simon Fleix
asuivat koko tämän ajan sellaisessa suojassa jollaisen saattoi
pystyttää minun makuupaikalleni; herra François ja ne kolme vankkaa
miestä, jotka Maignan oli jättänyt suojaksemme, oleskelivat omassa
majassaan äänen kuulumilla. Viikon ajan valvottuaan sairauteni kulkua
oli Maignanin itsensä ollut pakko palata isäntänsä luo, eikä mitään
ollut senjälkeen hänestä kuulunut. Kiitos ajoissa tapahtuneen metsään
muuttamisen, ei kukaan muu seurueesta sairastunut, ja niihin aikoihin
kun minä kykenin seisomaan jaloillani ja puhelemaan, oli taudin
raivoaminen niin paljon laimentunut, että pelko oli hävinnyt.

Olisi sanojen tuhlausta koettaa kuvata kuinka toipumisaikanani metsässä
viettämämme elämän rauha ja tyyneys vaikuttivat sydämeeni, joka, paitsi
äitini vuoteen vieressä, ei ollut paljonkaan tuntenut sellaista iloa.
Herätä aamuisin sulosäveliin ja tuoksuihin, syödä elpyvin ruokahaluin
ja tuntea voimien hiljalleen kasvavan, maata kaiken päivää varjossa tai
päiväpaisteessa miten vain itse halusi, kuunnellen naisten ääniä ja
helisevää naurua, ilman huolta tai tietoa maailmasta, niin että
olisimme hyvin voineet uskoa olevamme toisella taivaankappaleella --
kaikessa tässä olisi voinut olla kyllin onnea ilman sitäkin, mikä
lisäsi jokaiseen erityiseen seikkaan vielä suloisemman, syvemmän ja
pysyvämmän ilon. Mistä kohta tarkemmin.

En ollut kauankaan tehnyt havannoita, ennenkuin näin että herra
François ja rouva de Bruhl olivat tulleet keskinäiseen ymmärtämykseen,
ainakin sellaiseen, joka salli herra d'Agenin kaikin tavoin huolehtia
rouvan mukavuudesta ja viihtymyksestä, velvottamatta häntä enempää kuin
mikä oli soveliasta silloisissa olosuhteissa. Luonnollisesti neiti de
la Vire tuli täten jäämään usein minun seuraani -- seikka joka olisi
varmaankin kypsyttänyt intohimoksi lämpimät tunteeni häntä kohtaan,
jollei kiitollisuus ja läheisempi tutustuminen hänen ansioihinsa jo
sitä ennen olisi kohottanut kunnioitustani hehkuvimmaksi jumaloimiseksi
mitä nuorinkaan rakastaja koskaan on tuntenut rakastettuaan kohtaan.

Mutta mikäli minä voimistuin, yhtärintaa rakkauteni kanssa, ja neiti de
la Viren läsnäolo tuli yhä välttämättömämmäksi onnelleni -- niin että
jos hän oli poissa tunninkaan ajan, tulin jo synkälle tuulelle --
sikäli hän alkoi vetäytyä erilleen minusta ja poistuen yhä useammin
pitkille kävelyille metsään saattoi minut ennen pitkää niin surkeaan
mielentilaan, että se olisi voinut päättää sen työn, minkä kuume oli
jättänyt kesken.

Jos tämä olisi tapahtunut ihmisten ilmoilla, olisin hyvin
todennäköisesti kärsinyt äänettömänä. Mutta täällä metsän helmassa
nauttiessamme yhdessä Jumalan ilmasta ja luonnosta, tunnuimme olevan
lähempänä tasa-arvoisuutta. Hän oli tuskin paremmin puettu kuin
kenttäkauppiaan vaimo, ja muisto hänen rikkaudestaan ja asemastaan,
joskin se yöllä usein vaivasi minua, kadotti paljon kärkeään nähdessäni
edessäni hänen nuoruutensa ja sen miellyttävän ja kärsivällisen
lempeyden, jonka metsäelämä ja sairaanhoitajan velvollisuudet olivat
hänessä kasvattaneet.

Niinpä tapahtui, että eräänä päivänä, kun hän oli ollut poissa
tavallista kauemmin, minä tein rohkean päätöksen ja menin virralle
asti, joka juoksi alangon halki metsäruusupensaitten luona. Jäin
odottamaan häntä rannalle erääseen paikkaan, missä oli vedessä kolme
porraskiveä, otettuani ensin pois nuo porraskivet, jotta hänen täytyisi
pysähtyä ja avuttomaksi jouduttuaan tulisi iloiseksi minut nähdessään.

Pian hän tulikin käyden nuoren metsän läpi johtavaa lehtikujannetta,
silmät maahan luotuina ja olennossaan lempeätä miettiväisyyttä, jonka
näkeminen teki minulle hyvää. Käännyin selin virtaan ennenkuin hän näki
minut ja olin katselevinani toiselle suunnalle. Epäilemättä hän huomasi
minut pian, jo ennenkuin hän tuli aivan lähellekään, mutta ei ilmaissut
sitä ennenkuin tuli rannalle ja huomasi porraskivien hävinneen.

Silloin, joko hän sitten epäili minua tai ei, hän huusi minulle, eikä
ainoastaan kerran vaan useampia kertoja. Sillä minä en tahtonut kääntyä
heti, osittain halusta kiusata häntä kuten rakastavien tapa on,
osittain siksi että minusta oli suloista kuulla hänen lausuvan nimeäni.

Kun sitten käännyin ja näin hänen seisovan rannalla, toinen pikku jalka
veden kanssa leikitellen, huudahdin teeskennellyn toimekkaana ja
riensin kiireesti häntä kohti, piittaamatta hänen torumisistaan tai
närkästyneen kopeasta puheensävystään.

"Porraskivet ovat kaikki teidän puolellanne", sanoi hän käskevästi.
"Kuka on ne siirtänyt?"

Katselin ympärilleni vastaamatta, ollen vihdoin löytävinäni kivet, ja
hän katseli minua sillä aikaa koputellen jalkaansa maahan. Välittämättä
hänen malttamattomuudestaan pidin huolen siitä, että toin häntä lähinnä
olevan kiven viimeksi, jottei hän vain pääsisi tulemaan yli ilman minun
apuani. Mutta sittenkin hän astui yli niin kevyesti ja nopeasti että
hänen kätensä tuntui viipyvän kädessäni tuskin silmänräpäyksen. Hänen
yli päästyään pidätin hänen kättään kuitenkin vielä omassani, eikä hän
estellyt, vaikkakin hänen poskensa, joilla ennestään jo oli heleä väri,
kävivät tulipunaisiksi ja hänen katseensa painui alas. Niin seisoi hän
vieressäni, hento kätensä minun kädessäni, alaspainunein päin.

"Neiti", lausuin vakavasti, kutsuen kaiken päättäväisyyteni avukseni,
"voitteko arvata mitä tämä virta porraskivineen minulle muistuttaa?"

Hän pudisti päätään, mutta ei vastannut.

"Se muistuttaa sitä virtaa, joka on vierinyt meidän välillämme aina
siitä päivästä, jolloin ensi kerran näin teidät St. Jeanissa", sanoin
matalalla äänellä. "Se on virrannut välillämme ja virtaa vieläkin,
erottaen meidät."

"Mikä virta?" kuiskasi hän silmät alasluotuina ja leikkien jalallaan
sammalessa. "Te puhutte arvotuksilla."

"Te ymmärrätte tämän arvotuksen liiankin hyvin, neiti", vastasin minä.
"Ettekö te ole nuori ja iloinen ja kaunis, kun minä sitävastoin olen
vanha, tai melkein vanha, ja juro ja totinen? Te olette rikas ja hovin
suosima, minä taas onnen armoilla oleva soturi, jolla ei ole ollut
liiaksi menestystä. Mitä ajattelitte minusta kun ensi kerran näitte
minut St. Jeanissa? Ja mitä silloin kun tulin Rosny'hin? Tämä", jatkoin
minä kiihkeästi, "on se virta, joka on välillämme meitä erottamassa, ja
minä tiedän vain yhden porraskiven, joka voi sen sillottaa."

Hän katsoi syrjään, hypistellen poimimaansa metsäruusun kukkaa. Eikä
hänen poskiensa puna jäänyt jälkeen kukan punasta.

"Se porraskivi", lausuin minä odotettuani turhaan jotain merkkiä tai
sanaa hänen puoleltaan, "on rakkaus. Monta viikkoa sitten, neiti, kun
ei minulla ollut paljonkaan syytä pitää teistä, rakastin teitä;
rakastin teitä vasten tahtoanikin, ajattelematta tai toivomatta
vastarakkautta. Olisin ollut mieletön, jos olisin puhunut teille
silloin. Enemmänkin kuin mieletön. Mutta nyt, nyt, kun olen teille
velkaa elämäni, nyt, kun kuumeen kourissa olen juonut teidän kädestänne
ja herätessäni varhain tai myöhään olen tavannut teidät vuoteeni
vierestä -- nyt, kun nähdessäni teidän liikkuvan keskellä kauhuja ja
koettelemuksia olen oppinut kunnioittamaan teitä naisena, joka on yhtä
lempeä ja jalo kuin oma äitini -- nyt, kun rakastan teitä niin, että
luonanne oleminen on ilo ja luotanne pois joutuminen on murhe, onko
liian uskaliasta minun puoleltani ajatella, että virta voisi saada
sillan?"

Minä pysähdyin hengästyneenä, ja näin että hän vapisi. Mutta pian hän
puhkesi puhumaan. "Te puhutte yhdestä porraskivestä?" sanoi hän hiljaa.

"Niin", vastasin minä käheästi, koettaen turhaan katsoa häntä
kasvoihin, jotka hän piti minusta poispäin käännettyinä.

"Niitä pitäisi olla kaksi", sanoi hän miltei kuiskaten. "Teidän
rakkautenne ja -- ja minun rakkauteni. Te olette puhunut paljon
toisesta, mutta ette mitään toisesta. Siinä olette väärässä, sillä minä
olen vieläkin ylpeä. Enkä minä suostu tulemaan tuon virran yli, josta
puhutte, pelkästään teidän rakkautenne vuoksi!"

"Ah!" huudahdin minä viiltävässä tuskassa.

"Mutta", jatkoi hän luoden silmänsä äkkiä minuun katseella, joka kertoi
minulle kaikki, "koska rakastan teitä, tahdon astua tuon virran yli --
astua sen yli ainaiseksi ja elää sen toisella puolen koko elämäni --
jos minun on suotu elää se teidän kanssanne."

Lankesin polvilleni ja suutelin hänen kättänsä kerran toisensa jälkeen
ilon ja kiitollisuuden hurmauksessa. Mutta hetken perästä hän veti
kätensä pois. "Jos tahdotte", lausui hän, "saatte suudella minua
suulle. Jollette tahdo, niin ei kukaan tule sitä milloinkaan tekemään."

Sen jälkeen, niinkuin voi arvatakin, kävelimme joka päivä metsässä,
retkeillen yhä kauemmaksi sen mukaan kuin voimani palasivat ja lähempi
ympäristö tuli kovin tutuksi. Jokainen päivämme aamunkoitosta alkaen,
jolloin toin lemmitylleni kukkakimpun, aina myöhäiseen iltaan, jolloin
Fanchette riisti hänet luotani, oli yhtä pitkää ilon ja onnen karkeloa,
kukkuroillaan kaikkea kaunista -- rakkautta ja päivänpaistetta ja
kimmeltäviä virtoja ja vihantia rantamia, joilla istuimme yhdessä
tuoksuvien lehmusten alla, kertoillen toisillemme kaikkea mitä
milloinkin olimme ajatelleet ja erittäinkin kaikkea mitä milloinkin
olimme ajatelleet toinen toisestamme. Joskus, iltojen himmentyessä,
puhuimme äidistäni; ja kerran -- mutta se tapahtui päivänpaisteessa,
kun mehiläiset surisivat ja veri oli alkanut voimakkaana virtailta
suonissani -- puhuin suuresta ja kaukaisesta sukulaisestani, Rohanin
herttuasta. Mutta neiti de la Vire ei tahtonut kuulla hänestä, vaan
kuiski korvaani yhä uudestaan: "Olen tullut yli, rakkaani, olen tullut
yli."

Toden totta tuon tiimalasin hiekka oli kultaa. Mutta aikanaan sekin
juoksi loppuun. Ensiksikin herra François läksi luotamme palaten
maailmaan, nuoruutensa levottomuuden kannustamana ja vakuutettuna siitä
että rouva de Bruhl ei toistaiseksi myöntyisi tulemaan sen pitemmälle.
Sitten saapui tieto suurista tapahtumista, jotka eivät voineet olla
meihin koskematta. Ranskan ja Navarran kuninkaat olivat kohdanneet
toisensa Toursissa ja syleiltyään toisiaan suunnattomaan kansanjoukon
nähden tuottaneet liigalaisille verisen häviön St. Symphorienin
etukaupungissa. Pian tämän jälkeen seurasivat viestit heidän
marssistaan pohjoiseen viidenkymmenentuhannen miehen suuruisen,
molempiin uskontokuntiin kuuluvan armeijan kanssa, tarkotuksella
rangaista Pariisia, kuten huhut väittivät.

Minä aloin -- häpeä sanoa -- yhä enemmän ajatella näitä asioita, kunnes
neiti oireet oivallettuaan eräänä päivänä sanoi että meidän oli
lähdettävä. "Vaikka emme koskaan enää", lisäsi hän huokaisten, "tule
olemaan näin onnellisia."

"Miksi sitten menisimme?" kysyin minä järjettömästi.

"Siksi että te olette mies", vastasi hän viisaasti hymyillen, "kuten
tahdon teidän olevankin, ja tarvitsette muutakin kuin rakkautta.
Huomenna me lähdemme."

"Minne?" virkahdin minä hämmästyksissäni.

"Leiriin Pariisin edustalle", vastasi hän, "Palaamme takaisin
päivänvaloon -- emmehän ole tehneet mitään mitä tarvitsisi hävetä -- ja
antaudumme Navarran kuninkaan oikeudentunnon turviin. Te jätätte minut
Catherine-rouvan seuraan, joka varmaan ei kieltäydy minua suojelemasta,
ja niin ei teidän, rakkaani, tarvitse huolehtia muusta kuin itsestänne.
Mitä", jatkoi hän, laskien pienen kätensä minun käteeni ja katsoen
minua silmiin, "ettehän vain pelkää?"

"Pelkään enemmän kuin koskaan on ollut tapani peljätä", sanoin
vavisten.

"Sitä minä tahdonkin", kuiskasi hän kätkien kasvonsa olkaani vasten.
"Mutta kuitenkin meidän on lähdettävä."

Ja me lähdimme. Tällainen paluu Turennen kreivin eteen, joka
epäilemättä oli Navarran kuninkaan seurueessa, oli niin uskallettu,
että se melkein salpasi hengitykseni. Oivalsin kuitenkin, että sillä
oli yksi etu, jota mikään muu menettelytapa ei voinut tarjota,
nimittäin se, että se saattoi meidät oikeaan maailman silmissä ja teki
minulle mahdolliseksi esiintyä suorasti ilkeämielisiä kohtaan. Jonkun
verran aprikoituani annoin suostumukseni, pannen ehdoksi vain sen, että
ratsastaisimme naamioituina aina siksi kunnes saapuisimme perille ja
koettaisimme mikäli mahdollista välttää yhteensattumuksia matkalla.




XXXII. Kohtaus majatalossa.


Seuraavana päivänä siis lähdimme matkaan. Mutta uutinen molempien
kuninkaitten menestyksestä ja varsinkin sen monen mielessä synnyttämä
varmuus siitä ettei mikään muu kuin ihme voinut enää pelastaa Pariisia,
oli saanut niin paljon väkeä liikkeelle, että majatalot olivat
tungokseen asti täynnä ja me jouduimme usein pakostakin sellaisiin
tilanteihin, jotka tekivät tuntemattomana pysyttelemisemme vaikeammaksi
ja vaarallisemmaksi kuin olin odottanut. Toisinaan ei suojaa ollut
saatavissa millään ehdoilla, ja silloin meidän oli pakko viettää yömme
taivasalla tai jossakin katoksessa missä se vain kävi päinsä. Lisäksi
olivat sotajoukot läpikulkiessaan lakaisseet seudun niin paljaaksi
ruuasta ja eläinten rehusta, että nämä olivat nousseet kerrassaan
hämmästyttäviin hintoihin; ja useammin kuin kerran saavuimme pitkän
päivän ratsastettuamme määräpaikkaamme saamatta ansaitsemaamme ja
tarvitsemaamme runsasta ateriaa.

Olosuhteiden ollessa tällaiset ei iloni ollut paljon vailla
hurmauksesta nähdessäni sen merkillisen muutoksen, joka oli tapahtunut
valtiattaressani. Hän sieti kaikki napisematta, otsaansa rypistämättä
ja lausumatta edes yhtä ainoata valituksen sanaa, ja käyttäytyi
lukemattomissa tilaisuuksissa tavalla, joka saattoi minut uskomaan
hänen puhuvan totta -- joskin sitä oli vaikea käsittää -- kun hän
sanoi, ettei hänellä ollut kuin yksi huoli maailmassa, nimittäin ajatus
meidän lähestyvästä erostamme.

Minä puolestani -- huolimatta joistakin synkistä hetkistä, kun
tulevaisuuden pelko ahdisti mieltäni -- olin kuin paratiisissa
ratsastaessani valtiattareni rinnalla. Hänen läsnäolonsa antoi
ihanuuden aamun ensi raikkaudelle, jolloin koko päivän matka oli
edessämme, samoin kuin pimenevän illan viileydellekin, jolloin
ratsastimme käsi kädessä. Enkä voinut ilman tahdonponnistusta uskoa
olevani sama Gaston de Marsac, jota hän kerran oli pilkannut ja
halveksinut. Jumala tietää, että olin kiitollinen hänen rakkaudestaan.
Harmaantuvia hiuksiani muistaen kysyin häneltä tuhatkin kertaa, eikö
hän katunut; ja tuhat kertaa hän vastasi "ei", niin onnekas katse
silmissään, etten voinut muuta kuin kiittää Jumalaa ja uskoa häntä.

Otimme säännöksi pitää naamiot kasvoillamme milloin vain esiinnyimme
julkisesti, huolimatta tuon tavan käytännöllisistä epämukavuuksista; ja
tätä sääntöä noudatimme sitä uskollisemmin mitä lähemmäksi Pariisia
tulimme. Se herätti jonkun verran arveluja ja vielä enemmän
uteliaisuutta, mutta ei aiheuttanut mitään vakavia häiriöitä ennenkuin
saavuimme Etampesiin, kahdentoista penikulman päähän kaupungista, missä
tapasimme suurimman majatalon niin täynnä hälinää ja tungosta ja
yhtämittaa tulevien ja lähtevien hovilaisten aiheuttamaa levottomuutta,
ettei tarvinnut suurtakaan kokemusta voidakseen päättää armeijan olevan
läheisyydessä. Suuren pihan täytti sekava joukko miehiä ja hevosia,
joitten välitse vain vaivoin pääsimme eteenpäin. Talon ikkunat olivat
kaikki auki, ja niistä näkyi pöytien ympärillä istuvia miehiä, jotka
söivät ja joivat kiireisesti, kuten matkustavien tapa on. Porttiholvia
ja talon portaita reunustivat sotilaat ja palvelijat ja röyhkeät
kuljeksijat, jotka tarkastelivat katseillaan kaikkia tulijoita ja
menijöitä, saatellen heitä usein rivoilla kompalauseilla ja
haukkumanimillä. Kaiken yli kaikui lauluja ja kirouksia, kinastelua ja
naurua, hevosten hirnuntaa ja kerjäläisten ilohuutoja, joita he
päästivät jokaisen uuden seurueen saapuessa, ja tämä kaikki lisäsi sitä
vastenmielisyyttä, jota tunsin auttaessani rouva de Bruhlia ja neiti de
la Vireä alas hevosen selästä.

Simon ei ollut luotu tällaisia tiloja varten, mutta Maignanin minulle
jättämien kolmen miehen tuima näkö vaati kunnioitusta, ja kaksi heistä
mukanani sain tehdyksi tietä jotta naiset pääsivät sisälle. Isäntä,
jonka löysimme sisäpuolelta erääseen nurkkaan sortuneena, kokonaan
avuttomana hänen talonsa vallanneen vierasten paljouden takia, vakuutti
minulle ettei hänellä ollut pienintäkään komeroa jonka hän voisi jättää
minun käytettäväkseni; mutta pian onnistui minun löytää ylhäältä katon
rajasta pieni huone, jonka sain ostetuksi neljältä mieheltä, joitten
hallussa se oli. Koska oli mahdotonta saada sinne ylös mitään syötävää,
jätin miehen vahtiin ja laskeuduin itse naisten kanssa ruokasaliin,
joka oli suuri, pitkillä pöydillä varustettu huone, täynnä
kursailematonta, meluisaa väkeä. Huomautusten sadellessa joka puolelta
astuimme sisään ja löysimme suurella vaivalla kolme tuolia huoneen
perinurkassa.

Silmäilin huoneessa olevaa seuruetta ja näin sen joukossa, paitsi
kymmenkuntaa meidän kaltaistamme matkustavaa joukkuetta, edustajia
kaikista niistä ihmisluokista, joita tapaa armeijan kintereillä. Siellä
oli muutamia upseereja ja useita hevoskauppiaita, puolikymmentä
rehunvälittäjää ja joitakin pappeja, lisäksi kirjava sekotus
seikkailijoita, maantieritareja ja joukottomia pikkupäälliköitä, ja
siellä täällä kaksi tai kolme henkilöä, joitten puku ja naapuriensa
heille osottama kunnioitus näyttivät merkitsevän korkeampaa arvoa.
Viimemainituista pisti erityisesti silmään nelimiehinen seurue,
joka istui pienen pöydän ympärillä lähellä ovea. Asettamalla
korkeaselustainen penkki heidän ja muun huoneen välille oli koetettu
sovittaa niin, että he saisivat olla häiritsemättä, ja heidän
seuralaisensa, joita näytti olevan suuri joukko, tekivät voitavansa
saman tarkotusperän saavuttamiseksi seisomalla toiselle sivulle
jääneessä aukossa. Yksi noista neljästä, komeasti puettu ja
komearyhtinen mies, joka istui kunniapaikalla, oli naamioitu niinkuin
mekin. Hänen oikealla kädellään istuvaa en voinut nähdä. Toiset, jotka
saatoin nähdä, olivat minulle vieraita.

Kului joku aika ennenkuin palvelijamme saivat hankituksi meille ruokaa,
ja silläaikaa olimme me alttiina ympärilläolevien lukuisille
huomautuksille, mikä ei lainkaan ollut minun mieleeni. Huoneessa ei
ollut kaikkiaan kuin muutama harva nainen, ja tämä seikka ynnä
naamiomme saattoivat seuralaiseni epämiellyttävän huomion esineiksi.
Muistaen kuitenkin, kuinka tärkeätä oli välttää riitaa, mikä saattaisi
meitä pidättää ja varmasti kääntäisi meihin yhä enemmän huomiota,
pysyin tyynenä; ja pian siirtyikin seurueen huomio meistä pois, kun
sisään astui kookas, tummaverinen mies, jolla oli omituinen kerskuva
käytös, ikäänkuin hän olisi syystä tai toisesta erikoisessa maineessa.

Tulija muistutti olennoltaan suuresti Maignania. Hänellä oli
rintahaarniska viheriän nutun yllä, oranssinvärinen sulka lakissaan ja
oranssijuovainen levätti hartioillaan. Sisään tullessaan hän seisoi
hetkisen ovella, antaen mustien silmiensä kiertää ympäri huonetta ja
puhuen samalla röyhkeän kovaäänisesti tovereilleen. Miehen näössä
ilmeni sivistyksen puutetta ja hänen katseessaan oli röyhkeää uhkaa,
mikä heti synnytti väkinäisen äänettömyyden siellä minne se oli
tähdättynä. Kun hän astui keskemmälle huonetta, näin, että hänellä oli
vyöllään hyvin pitkä miekka, jonka kärki viisti lattiaa puoli kyynärää
hänen jälessään.

Ensimäiseksi huomionsa esineeksi hän valitsi mainitsemani nelimiehisen
seurueen, mennen sen luo ja lausuen jotakin ärsyttävän näköisenä,
kääntyen etupäässä naamioituun mieheen päin. Viimemainittu kohotti
kopeasti päätään huomatessaan vieraan puhuttelevan häntä, mutta ei
suvainnut vastata. Joku muu teki sen kuitenkin, sillä selustapenkin
takaa kuului äkkiä vihaista ärinää, joka muistutti raivostuneen härän
mylvinää. Sanat hukkuivat ärjyntään, näkymättömän puhujan suuttumuksen
ollessa nähtävästi niin hillitön, ettei hän kyennyt muodostamaan
sanoja, mutta puhetapa ja ääni, jotka jollakin tavoin tuntuivat minusta
tutuilta, näkyivät riittävän pöyhkeilijälle, joka, peittäen
nolautumistaan syvällä kumarruksella, peräytyi nopeasti mumisten
jotakin arvattavasti anteeksipyytäen. Asettaen hattunsa päähän
entistä ylpeämmin tätä tappiotaan korvatakseen hän sitten jatkoi
tarkastuskulkuaan huoneessa, mulkoillen käydessään kummallekin puolelle
haluten ilmeisesti rakentaa riitaa jonkun vähemmän pelottavan
vastustajan kanssa.

Kovan onnen ohjaamana sattui hänen katseensa, kun hän kääntyi takaisin,
meidän naamioihimme. Hän virkkoi jotakin seuralaisilleen, ja
arvattavasti rohkaistuneena istumapaikkamme vaatimattomuudesta, mikä
sai hänet pitämään meitä vähäpätöisinä henkilöinä, hän tuli ja pysähtyi
eteemme.

"Ohoh! Onpa täällä useampiakin herttuoita!" huusi hän pilkaten.
"Kuulkaas, hyvä herra", jatkoi hän minulle puhuen, "ettekö tahtoisi
riisua naamionne ja juoda lasin kanssani?"

Kiitin häntä kohteliaasti, mutta kieltäydyin.

Hänen hävyttömät silmänsä tarkastelivat puhuessani neidin vaaleata
tukkaa ja kaunista muotoa, jota naamio ei voinut peittää. "Ehkä
naisilla on enemmän makua", lausui hän töykeästi. "Eivätkö he
suvaitsisi antaa meille kunnian nähdä heidän kauniita kasvojaan?"

Tietäen kuinka tärkeätä oli säilyttää malttini, hillitsin suuttumukseni
ja vastasin yhäkin kohteliaasti, että he olivat kovasti väsyneet ja
aikoivat kohta lähteä pois.

"Helkkari!" huusi hän. "Sitä ei voi sietää. Jos meidän on menetettävä
heidät niin pian, sitä suuremmalla syyllä pitäisi meidän saada ihailla
heidän kauniita silmiään silloin kun voimme. Lyhyt elämä, mutta
iloinen. Tämä ei ole mikään luostari, ja voinpa vannoa etteivät kauniit
ystävättärenne myöskään ole mitään nunnia."

Vaikka minua halutti kurittaa häntä tuosta solvauksesta, tekeydyin
kuuroksi ja jatkoin aterioimistani ikäänkuin en olisi kuullut hänen
sanojaan, ja kun pöytä oli välillämme, esti se häntä käymästä sanoja
pitemmälle. Kun hän oli lausunut vielä pari samanlaatuista raakaa
pilapuhetta, jotka koskivat meihin vähemmän siksi että olimme
naamioidut eikä kasvonilmeitämme voitu nähdä, alkoi ympärillämme oleva
joukko, nähdessään minun ottavan asian levollisesti, osottaa hänelle
äänekkäästi hyväksymistään, vaikkakin, kuten minusta näytti, enemmän
pelosta kuin suosiosta. Tämä mielipiteeni sai pian vahvistusta
kuullessani Simonilta -- joka ruokavatia tarjotessaan kuiskutti sen
korvaani -- että mies oli kuninkaan palveluksessa oleva italialainen
kapteeni, kuuluisa miekkailutaidostaan ja niistä monista
kaksintaisteluistaan, joissa hän oli sitä osottanut.

Neiti ei tätä tiennyt, mutta kesti hänen loukkauksensa siitä huolimatta
kärsivällisyydellä, joka hämmästytti minua; rouva de Bruhl puolestaan
oli kuin ei hän olisi niitä kuullutkaan. Olin kuitenkin iloinen, kun
mies poistui ja jätti meidät rauhaan. Käytin hyväkseni hänen
poissaoloaan saattaakseni naiset pois ruokasalista yläkerrassa olevaan
huoneeseensa, katsoen että ovi tuli lukituksi ja teljetyksi. Sen
tehtyäni hengitin vapaammin, ja tuntien kiitollisuutta siitä että olin
jaksanut malttaa mieleni otaksuin välikohtauksen olevan ohi.

Mutta siinä minä erehdyin, kuten sain nähdä palatessani
ruokailuhuoneeseen aikomuksessa mennä sen läpi tallin puolelle. Olin
tuskin astunut pari askelta lattian poikki, kun huomasin italialaisen
tielläni, ja minä saatoin lukea hänen silmistään samoinkuin hänen
seuralaistensa kasvoista, että kohtaus oli edeltäpäin harkittu. Miehen
kasvot punottivat viinin vaikutuksesta; ylpeänä monista voitoistaan hän
silmäili minua pöyhkeällä halveksimisella, minkä kärsivällisyyteni ehkä
jossain määrin oli tehnyt oikeutetuksikin.

"Ahaa, hyvä sattuma!" lausui hän kumartaen liiotellun syvään, niin että
hattu viisti lattiaa. "Nyt teidän korkea-arvoisuutenne ehkä alentuu
riisumaan naamionsa? Pöytä ei ole enää välillämme eivätkä kauniit
ystävättärenne ole täällä suojelemassa kultastaan!"

"Jos kieltäydyn vieläkin", vastasin minä kohteliaasti, horjuen
suuttumuksen ja varovaisuuden välillä ja toivoen vielä voivani välttää
riitaa, josta saattaisi koitua turmiota meille kaikille, "niin pyydän
teitä olemaan vakuutettu siitä, että teen sen yksityisistä
vaikuttimista enkä tarkotuksessa loukata teitä."

"Ei, enpä tosiaankaan luule, että haluaisitte loukata minua", vastasi
hän pilkallisesti nauraen -- ja kymmenkunta ääntä säesti kompaa. "Mitä
tulee yksityisiin vaikuttimiinne, niin vieköön ne hitto! Onko se kyllin
selvästi sanottu, hyvä herra?"

"Se on kyllin selvää todistamaan minulle että te olette sivistymätön
mies!" vastasin minä suuttumukseni päästessä valloilleen. "Päästäkää
minut menemään!"

"Naamio pois!" tiuskaisi hän siirtyen yhä tielleni, "tai kutsunko
tallimiehet tekemään sen teidän puolestanne?"

Oivaltaen viimeinkin että väistämis-yritykseni vain yllyttivät hänen
turhamaisuuttaan ja kiihottivat häntä uusiin yltiöpäisyyksiin, ja että
huoneen täyttävä narrimainen joukko, joka oli muodostanut piirin
ympärillemme, valmistautui näkemään hauskaa, en halunnut kauemmin antaa
heidän odottaa turhaan; en olisi voinutkaan tehdä sitä kunnialla.
Katselin senvuoksi ympärilleni löytääkseni jonkun, jota voisin pyytää
apumiehekseni, mutta en nähnyt ketään, joka olisi ollut minulle
vähintäkään tunnettu. Huone oli reunustettu pöydästä kattoon
pilkallisilla kasvoilla ja ivallisilla silmillä, jotka kaikki olivat
käännetyt minuun päin.

Vastustajani näki katseeni ja käsitti sen väärin, ollen, kuten arvelen,
hyvin tottunut yksipuoliseen otteluun. Hän nauroi halveksivasti. "Ei,
ystäväni, ette pääse livistämään", sanoi hän. "Näyttäkää minulle soreat
kasvonne, tai tapelkaa."

"Olkoon niin", sanoin levollisesti. "Jos ei minulla ole muuta
valittavana, niin tappelen."

"Naamio päälläkö?" huudahti hän epäuskoisena.

"Niin", sanoin minä jäykästi, tuntien jokaisen hermoni väräjävän kauan
pidätetystä raivosta. "Tappelen siinä asussa kuin olen. Pois
haarniskanne, jos olette mies. Ja minä pitelen teitä niin, että jos
näette huomispäivän auringon, niin tarvitsette naamion koko
loppujaksenne!"

"Ohoo!" vastasi hän mulkoillen minuun hämmästyneenä. "Nytpä on toinen
ääni kellossa. Mutta kyllä teen siitä lopun. Näiden pöytien välillä on
tarpeeksi tilaa, jos voitte käyttää asettanne, ja paljon enemmän kuin
huomenna tarvitsette."

"Huomennapahan nähdään", vastasin minä.

Muitta mutkitta hän irrotti rintakilpensä soljet ja heittäen sen yltään
astui askelen taaksepäin. Se osa katselijoista, joka oli hänen
mainitsemallaan neljän pöydän välisellä alueella -- mikä ei suinkaan
ollut tarkotukseen sopimaton, vaikkakin hieman rajotettu -- riensi
poistumaan siitä ja asettumaan läheisille hyville näköpaikoille.
Miehen maine oli niin suuri, että joka puolelta kuulin vain
vcdonlyöntitarjouksia minun häviöstäni monella yhtä vastaan; mutta tämä
seikka, joka olisi voinut hämmentää nuorempaa miestä ja herpauttaa
hänen käsivarttaan, aiheutti minussa vain sen, että valmistuin
käyttämään mahdollisimman tarkoin hyväkseni sellaiset tilaisuudet,
joita miehen suuriluuloisuus ja voitonvarmuus varmasti tulisivat
tarjoamaan.

Uutinen ottelusta oli kiertänyt läpi koko talon ja tuossa tuokiossa
kerännyt huoneeseen niin paljon väkeä kuin suinkin mahtui, siinä
määrässä että se varjosti päivänvalonkin, mikä muutenkin jo oli
himmenemässä. Viime hetkellä, kun ottelu oli juuri alkamaisillaan,
syntyi väkijoukossa liikehtimistä, päättyen siihen että etualalle
tunkeutui kolme tai neljä henkilöä, joille heidän korkea arvonsa tai
seuralaistensa avustus hankki tämän etuoikeuden. Otaksuin heidät siksi
nelimiehiseksi seurueeksi, josta olen maininnut, mutta sillä hetkellä
en voinut olla siitä varma.

Niinä muutamina odotuksen silmänräpäyksinä, jotka tästä aiheutuivat,
tarkastelin minä suhteellisia asemiamme siinä lujassa aikomuksessa että
jos suinkin voisin, niin tappaisin tuon miehen, jonka kiiluvat silmät
ja hurja hymy täyttivät minut inholla, joka lähenteli vihaa. Ikkunarivi
oli minusta oikealle ja hänestä vasemmalle. Iltavalo lankesi
sivultapäin, valaisten minun vasemmalla puolellani olevan kasvorivin,
mutta jättäen oikealla puolella olevat varjoon. Mieleeni johtui
paikalla, että naamioni oli minulle suoranaiseksi eduksi, se kun
suojasi silmiäni sivuvalolta ja teki minulle niinmuodoin mahdolliseksi
tarkata hänen silmiään ja miekkaansa suuremmalla terävyydellä.

"Teistä tulee kahdeskymmeneskolmas mies, jonka minä olen tappanut!"
huusi vastustajani kerskaten, kun ristimme miekkamme ja seisoimme
hetkisen varoasennossa.

"Olkaa varuillanne!" vastasin minä. "Teillä on kaksikymmentäkolme
vastassanne!"

Nopea hyökkäys oli hänen ainoa vastauksensa. Minä väistin sen ja tein
vastahyökkäyksen, ja ottelu alkoi. Emme kuitenkaan olleet vaihtaneet
enempää kuin puolikymmentä iskua, ennenkuin huomasin tarvitsevani
kaikki ne edut, mitkä naamioni ja suurempi varovaisuuteni antoivat
minulle. Olin kohdannut vertaiseni, ja ehkäpä hiukan enemmänkin --
mutta toistaiseksi oli sitä mahdoton ratkaista. Hänellä oli pitempi
ase, minulla pitempi käsi. Hän käytti etupäässä kärkeä, uuteen
italialaiseen tapaan, ja minä taas terää. Hän oli hiukan viinin
kiihottama, kun taas minun käsivarteni oli tuskin saanut täysin
takaisin voimaansa, jonka sairaus oli minulta riistänyt. Toisaalta hän
taas kannattajiensa huutojen yllyttämänä hyökkäili jotensakin rajusti,
silläaikaa kun minä pidin itseäni valmiina ja pysyen lujassa
varoasennossa odotin tarkkaavasti jotakin varomattomuutta tai
hairahdusta hänen puoleltaan.

Ympärillä oleva joukko, joka oli tervehtinyt ensimäisiä iskujamme
äänekkäillä pilkka- ja riemuhuudoilla, herkesi jonkun ajan kuluttua
hiljaiseksi, hämmästyneenä ja tyrmistyneenä, kun ei heidän sankarinsa
onnistunutkaan keihästää minua ensi hyökkäyksellä. Vastahakoinen
otteluun suostumiseni oli saanut heidät odottamaan lyhyttä taistelua ja
helppoa voittoa.

Huomatessaan asian olevankin päinvastoin he alkoivat tarkata jokaista
iskua henkeään pidätellen, tai mumisten jonkun voimasanan puhkesivat
lyhyihin huudahduksiin, kun jokin tavallista rajumpi isku sai säilämme
säkenöimään ja pani kattohirret kaikumaan teräksen tuimasta kalskeesta
terästä vastaan.

Katselijain ihmettely oli kuitenkin pieni asia verrattuna vastustajani
hämmästykseen. Kärsimättömyys, inho, raivo ja epäilys kuvastuivat
nopeasti vuorotellen hänen punottavissa piirteissään. Nähdessään
olevansa tekemisissä miekkamiehen kanssa hän pani käytäntöön kaiken
voimansa. Kiukku silmissään hän iski iskemistään, koetti yhtä
hyökkäystapaa toisensa jälkeen, mutta huomasi minun olevan jokaisen
tasalla, ja ehkä ei ainoastaan tasallakaan. Ja sitten viimein tapahtui
muutos. Hiki kihosi hänen otsalleen, äänettömyys sai hänet menettämään
malttinsa; hän tunsi voimainsa uupuvan kovassa ponnistuksessa, ja
äkkiä, niin minusta näytti, syöksähti hänen mieleensä häviön ja
kuoleman mahdollisuuden ennen tuntematon ajatus. Kuulin hänen
oihkaisevan, ja tuokion verran hän taisteli vimmatusti. Sitten hän
jälleen malttoi mielensä. Mutta nyt saatoin lukea kauhun hänen
silmistään ja tiesin että vastasuorituksen hetki oli käsissä. Pöytä
selkänsä takana ja minun miekkani kärki rintaansa uhkaamassa hän
vihdoinkin tunsi samaa mitä nuo kaksikymmentäkaksi olivat tunteneet!

Hän olisi mielellään pysähtynyt hengähtämään, mutta minä en sitä
suonut, vaikka omatkin iskuni kävivät heikommiksi ja puolustukseni
laimeammaksi, sillä minä tiesin, että jos antaisin hänelle aikaa
tointumiseen, niin hän ehtisi muistaa uusia temppuja ja voisi lopulta
sittenkin keinotella itsensä voitolle. Nyt sitävastoin minun musta,
muuttumaton naamioni, joka alati oli häntä vastassa, joka kätki kaikki
mielenliikkeet ja verhosipa itse väsymyksenkin, aiheutti hänessä
kauhua, ollen täynnä kylmää, tunnotonta uhkaa. Hän ei voinut nähdä,
millaisessa mielentilassa olin, mitä ajattelin tai miten voimieni
laita oli. Taikauskoinen kammo oli vallannut hänet, ja uhkasi häntä
tuholla. Tietämättä kuka minä olin tai mistä tulin, hän pelkäsi ja
epäili, taistellen kaameita ajatuksia vastaan, joita hämärtyvä valo
vielä vahvisti. Hänen kasvoilleen ilmestyi täpliä, hengitys kävi
huohottavaksi ja silmät alkoivat pullistua. Kerran tai pari hän
irtautti ne sekunnin murto-osaksi minun silmistäni heittääkseen
epätoivoisen vilauksen molemmilla puolillamme seisoviin
katselija-riveihin. Mutta hän ei löytänyt niistä vähääkään sääliä.

Vihdoin tuli loppu -- äkimpää kuin olin odottanut, mutta luulen että
jännitys herpautti hänet. Hänen otteensa miekankahvasta höltyi, ja
muuan väistö, jonka suoritin hiukan tuimemmin kuin tavallisesti,
singahdutti hänen aseensa katsojien parveen, yhtä suureksi
hämmästykseksi minulle kuin heillekin. Kirousten ja huudahdusten ryöppy
tervehti tätä tapahtumaa, ja tuokion ajan seisoin yllättyneenä
tähystäen valppaasti vastustajaani. Hän kavahti taaksepäin; sitten
näytti silmänräpäyksen verran siltä kuin hän aikoisi hyökätä kimppuuni
tikari kädessä. Mutta nähdessään miekankärkeni valmiina pistoon hän
peräytyi toistamiseen, kasvot vääntyneinä raivosta ja pelosta.

"Menkää!" sanoin jyrkästi. "Tiehenne! Miekkanne perään! Mutta säästäkää
ensi miestä, jonka voitatte."

Hän tuijotti minuun, sormiellen tikariansa ikäänkuin ei olisi
ymmärtänyt tarkotustani tai niinkuin tällaisen häviön tuottaman häpeän
katkeruudessa elämäkin olisi ollut hänelle vastenmielinen. Olin
aikeissa toistaa sanani, kun raskas käsi laskeutui olkapäälleni.

"Hullu!" mumisi karkea, ärisevä ääni korvaani. "Tahdotteko että hän
tekee teille saman minkä Achon teki Matasille? Näin hänen kanssaan on
meneteltävä!"

Ja ennenkuin tiesin kuka puhui tai mitä seuraisi, hyppäsi mies
vierestäni pöydän yli. Tarttuen italialaista niskasta ja vyötäisistä
hän heitti hänet sanan mukaan -- piittaamatta rahtuakaan hänen
tikaristaan -- keskelle ihmisjoukkoa. "Kas niin!" huusi tulokas sitten,
oikoillen käsivarsiaan ikäänkuin ponnistus olisi tuottanut hänelle
huojennusta. "Se hänestä! Ja hengähtäkää te vähän. Hengähtäkää, hyvä
ystävä", jatkoi hän kerskailevan jalomielisen näköisenä. "Kun olette
levännyt ja valmis, niin ottelemme te ja minä. Hitto soikoon, on
sentään jotakin kun saa nähdä miehen! Ja sieluni autuuden kautta, te
olette mies!"

"Mutta, arvoisa herra", sanoin minä tuijottaen häneen perin
ällistyneenä, "emmehän me ole riidassa.

"Riidassako?" huusi hän kovalla, kaikuvalla äänellään. "Taivas
varjelkoon! Minkäpäs tähden olisimme? Minä pidän miehistä, ja kun
tapaan sellaisen, niin sanon hänelle: 'Minä olen Crillon! Tapelkaa
kanssani!' Mutta minä näen, ettette ole vielä levännyt. Malttakaamme!
Eihän ole kiirettä. Berthon de Crillon on ylpeä saadessaan odottaa
siksi kun teille sopii. Siihen asti, arvoisat herrat", jatkoi hän,
kääntyen mahtavan näköisenä katselijain puoleen, jotka seurasivat tätä
odottamatonta asiain käännettä rajattoman hämmästyneinä, "tehkäämme
mitä voimme. Yhtykää sanaani ja huutakaa kaikki: 'Eläköön kuningas, ja
eläköön Tuntematon!'"

Ikäänkuin unesta herätettyinä -- niin suuri oli heidän ihmetyksensä --
huoneessaolijat seurasivat kehotusta ja tekivät sen sydämensä pohjasta.
Kun melu oli vaiennut, huusi joku vuorostaan: "Eläköön Crillon!" ja
siihen yhdyttiin niin innokkaasti että se sai kyyneleet nousemaan tuon
merkillisen miehen silmiin, jossa kerskurimaisuus oli niin omituisesti
yhtyneenä lujimpaan ja säikkymättömimpään urhoollisuuteen. Hän
kumarteli kumartelemistaan kääntyen kaikille tahoille pöytien välisellä
kapealla alalla, kasvojensa loistaessa mielihyvästä ja innostuksesta.
Minä katselin häntä silläaikaa neuvottomana. Minä käsitin että
selustapenkin takaa kuulemani ääni oli ollut hänen; mutta minulla ei
ollut ollenkaan halua taistella hänen kanssaan, eikä myöskään niin
paljon voimia jälellä sairauteni jälkeen, että olisin kyennyt
levollisin mielin käymään uuteen otteluun. Kun hän siis kääntyi jälleen
minun puoleeni ja kysyi: "No, herra, oletteko valmis?" niin en voinut
keksiä parempaa vastausta kuin äskeiseni: "Mutta, arvoisa herra, enhän
minä ole riidassa kanssanne."

"Mitä tyhjiä", vastasi hän ärtyisästi; "jos siinä on kaikki, niin
alkakaamme."

"Siinä ei olekaan kaikki", sanoin minä, pistäen päättäväisesti miekkani
huotraan. "Seikka ei ole ainoastaan se, ettei minulla ole riitaa herra
de Crillonin kanssa, vaan minulla oli kunnia viimeksi häntä tavatessani
vastaanottaa häneltä huomattava palvelus."

"Nytpä on siis aika tehdä vastapalvelus", vastasi hän reippaasti,
ikäänkuin tämä olisi tehnyt asian selväksi.

En voinut pidättyä nauramasta. "Kyllä niin, mutta minulla on vieläkin
yksi este", sanoin minä. "Olen juuri-ikään toipunut sairaudesta ja olen
heikko. Siitäkin huolimatta olisin haluton kieltäytymään ottelusta
joittenkin kanssa, mutta parempikin mies kuin minä saattaa väistyä
herra Crillonin tieltä saamatta siitä häpeää."

"No, jos otatte asian siltä kannalta, niin olkoon", vastasi hän
pettyneen näköisenä. "Ja tosiaan, onhan päivänvalokin jo miltei
hävinnyt. Se on kuitenkin lohdutus. Mutta ette kai kieltäytyne juomasta
kanssani viinimaljaa? Muistan kyllä äänenne, vaikka en voikaan sanoa
kuka olette tai minkä palveluksen olen teille tehnyt. Mutta voitte
kuitenkin luottaa minuun vastaisuudessakin. Minä pidän miehestä, joka
on urhoollinen samalla kuin vaatimatonkin, enkä tiedä parempaa ystävää
kuin kelpo miekkamiehen."

Olin juuri vastaamassa hänelle sopivin sanoin -- silläaikaa kun
huikenteleva väkijoukko, joka muutamia minuutteja aikaisemmin oli ollut
valmis silpomaan minut, katseli meitä matkan päästä kunnioittavan
suosiollisena -- kun sama naamioitu herrasmies, joka äsken oli ollut
hänen seurassaan, astui lähemmäksi ja tervehti minua hyvin arvokkaasti.

"Onnittelen teitä, herra", lausui hän ylhäisen miehen
alentuvaisuudella. "Te käyttelette miekkaa niinkuin ainoastaan harvat
ja miekkailette yhtä hyvin päällänne kuin käsillänne. Jos tarvitsette
ystävää tai tointa, niin teette minulle kunnian pitämällä mielessänne
että olette tunnettu Turennen kreiville."

Kumarsin syvään salatakseni tuon nimen mainitsemisen aiheuttaman
hämmästykseni. Vaikka olisin kuinka koettanut, ja vaikka minulla olisi
ollut käytettävissäni taitavimman näytelmäsepon kekseliäisyys, en olisi
voinut kuvitella mitään ihmeellisemmän omituista kuin tämä kohtaus enkä
mitään mielenkiintoisemman huvittavaa kuin se tosiasia, että minä
naamioituna puhelin samoin naamioidun Turennen kreivin kanssa, saaden
soimausten ja kostonuhkausten sijasta kuulla mitä kohteliaimman
suojeluksen tarjouksen. Tietämättä oikein oliko minun naurettava vai
vavistava, tai kumpaa minun tuli mieluummin ajatella, tämän kohtauksen
huvittavuuttako vai sitä vaaraa, josta niin täperästi olimme
pelastuneet, sain tahdonponnistuksella vastatuksi hänelle, pyytäen
häntä suosiollisesti suomaan anteeksi, jos vieläkin säilytin
tuntemattomuuteni. Vielä puhuessani syöksähti mieleeni uusi pelon aihe,
nimittäin se, että Crillon saattaisi tuntea minut äänestäni ja
varrestani ja huutaisi julki nimeni, saaden silmänräpäyksessä
räjähtämään sen ruutipanoksen, jonka päällä seisoimme.

Tämä lisäsi moninkertaiseksi malttamattoman haluni päästä poistumaan
paikalta. Mutta kreivillä oli vielä jotakin sanottavaa, enkä voinut
poistua osottamatta töykeää käytöstä.

"Olette varmaan matkalla pohjoiseen, kuten kaikki muutkin?" virkkoi hän
tähystäen minuun uteliaasti. "Saanko kysyä, aiotteko Meudoniin, jossa
Navarran kuningas on, vai St. Cloud'n hoviin?"

Levottomana liikehtien hänen terävän katseensa alla, mutisin aikovani
Meudoniin.

"Siinä tapauksessa, jos haluatte matkustaa suuremmassa seurassa",
lisäsi hän kumartaen huolettoman kohteliaasti, "olen teidän
käytettävissänne. Minäkin aion Meudoniin ja lähden täältä kolme tuntia
ennen puoltapäivää."

Onneksi katsoi hän suostumukseni hänen armolliseen kutsuunsa
luonnolliseksi asiaksi ja kääntyi pois ennenkuin olin kunnolleen
ehtinyt häntä kiittämään. Crillonista minun oli vaikeampi päästä eroon.
Hän näkyi kovasti mielistyneen minuun ja oli samalla, luulen, hieman
utelias tietämään kuka minä olin. Mutta suoriuduin siitäkin viimein, ja
kieltäytyen niistä auliista tarjouksista, joita joka taholta minulle
esitettiin, pujahdin talliin, etsin sieltä Cidin parren, ja laskeutuen
maata oljille sen viereen aloin kerrata ajatuksissani jo tapahtuneita
asioita ja suunnitella tulevaisuutta. Pimeyden peitossa uni pian
valtasi minut; viimeiset valveilla-oloni ajatukset kohdistuivat
onnellisen pelastumiseni aiheuttamaan kiitollisuuteen sekä vakavaan
aikomukseen ehtiä Meudoniin ennen Turennen kreiviä, jotta voisin
selvittää tilini hänen poissaollessaan. Tämä näytti minusta ainoalta
mahdollisuudelta suoriutua niistä vaaroista, joille olin antautunut
alttiiksi.




XXXIII. Meudonissa.


Lähdettyämme Etampesista niin varhain, että majatalo, jossa
hälisevää elämää oli jatkunut pitkälle yli puoliyön, oli portista
ulos ratsastaessamme vielä syvässä unessa, saavuimme Meudoniin
seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan. Kävisi pitkäksi kuvailla
yksityiskohdittain, mitä ajatuksia valtiattareni ja minun mielessä
liikkui tämän matkan kestäessä -- mikä kenties saattoi olla viimeinen
yhteinen matkamme --, tai mitä vakuuttelimme toisillemme, tai kuinka
usein kaduimme malttamattomuuttamme, joka oli saanut meidät panemaan
kaikki alttiiksi. Rouva de Bruhl osotti ystävällistä hienotunteisuutta,
pysytellen erillään meistä ja ratsastaen suurimman osan matkaa
Fanchetten seurassa; tästä huomaavaisuudesta ei meille kuitenkaan ollut
paljonkaan hyötyä, sillä, suoraan sanoen, tuo ero, jota pelkäsimme,
tuntui jo luovan synkän varjon sydämiimme. Me emme virkkaneet monta
sanaa, vaikka ne harvat, joita lausuttiin, sisälsivät paljon, vaan
ratsastimme käsi kädessä, täysin sydämin ja vain harvoin irrottaen
katseemme toisistamme, odottaen Meudonia ja sen vaaroja synkin
aavistuksin, joita lempemme ja minun uhanalainen asemani loivat
mieliimme.

Jo kauan ennen kuin saavuimme kaupunkiin tai saatoimme nähdä siitä
muuta kuin linnan, jonka yläpuolella Ranskan liljat ja bourbonien suuri
valkoinen lippu yhdessä liehuivat, huomasimme olevamme siinä
pyörteessä, joka aina ympäröi toimivaa armeijaa. Ihmisryhmiä seisoi
joka tienhaarassa, sillat olivat täynnä kuormavaunuja ja vetojuhtia;
joka hetki laski joku ratsumies ohitsemme täyttä laukkaa, tai
kekkaloitsi pitkin tietä hoilaten ja laulaen joukko roistomaisen
näköisiä ryysysankareita, jotka olivat sotureita ainoastaan nimeltä.
Siellä täällä riippui, varotukseksi viimemainitun laisille, miehen
ruumis karkeatekoisessa hirsipuussa, jonka alitse metsästämästä
palaavat pyssymiehet ja huviratsastukselta tulevat naiset nauraen ja
ilakoiden kulkivat kulkuaan.

Kaupunkiin suuntautuvan suuren ihmispaljouden mukana pääsimme kulkemaan
huomaamattomina. Vähän matkan päässä muurista pysähdyimme kysymään,
missä Navarran prinsessan asunto oli. Saatuani kuulla, että hän asui
eräässä talossa kaupungilla, hänen veljensä pitäessä asuntoa linnassa
ja Ranskan kuninkaan oleskellessa St. Cloud'ssa, pysäytin seurueeni
eräällä syrjätiellä satakunta askelta kauempana ja hypäten alas Cidin
selästä lähestyin valtiattareni satulan eteen.

"Neiti de la Vire", lausuin juhlallisesti ja niin kovaa että kaikki
mieheni saattoivat kuulla, "aika on tullut. En uskalla tulla enää
kanssanne kauemmaksi. Pyydän senvuoksi todistamaan, että niinkuin vein
teidät, olen tuonut teidät myöskin takaisin, kummankin tapahtuessa
vapaaehtoisella suostumuksellanne. Pyydän että antaisitte minulle
tällaisen erotodistuksen, sillä siitä voi olla minulle hyötyä."

Hän taivutti päätään ja laski kasineettömän kätensä minun kädelleni,
joka lepäsi hänen satulannupillaan. "Hyvä herra", vastasi hän
murtuneella äänellä, "en tahdo antaa teille tällaista erotodistusta,
enkä minkäänlaista erotodistusta niin kauan kuin elän."

Näin sanoen hän otti naamionsa pois kaikkien nähden, ja minä näin
kyynelten virtaavan hänen kalpeita poskiaan pitkin. "Jumala suojelkoon
teitä, herra de Marsac", jatkoi hän kumartaen niin syvään että hänen
kasvonsa melkein koskivat minun kasvoihini, "ja sallikoon teidän
saavuttaa sen mitä toivotte. Jollei niin tapahdu, ja jos joudutte
maksamaan liian kalliin hinnan siitä mitä olette tehnyt minun
hyväkseni, niin tahdon elää impenä kaiken ikäni. Ja jollen sitä tee,
niin nämä miehet häväiskööt minut!"

Sydämeni kyllyydeltä en löytänyt sanoja, vaan tartuin hansikkaaseen,
jota hän tarjosi minulle, ja polvistuen suutelin hänen kättään. Sitten
viittasin -- sillä puhua en voinut -- rouva de Bruhlia jatkamaan
matkaa, ja Simon Fleix'n ja Maignanin miesten saattamina he poistuivat
tiehensä. Neidin kalpeat kasvot katsoivat jälkeensä minuun, kunnes
tienkäänne kätki heidät enkä minä heitä enää nähnyt.

Kun kaikki olivat menneet, käännyin ympäri ja astuen raskaasti sinne
missä sardinialaiseni seisoi pää riipuksissa, kiipesin satulaan ja
ratsastin käymäjalkaa linnaa kohti. Matka oli lyhyt ja helppokulkuinen,
sillä jo ensimäisessä käänteessä ilmestyi eteeni avonainen portti
vilkkaine liikenteineen. Suuri joukko kansaa kulki sekä ulos että
sisään, silläaikaa kun toisia lepäsi muurin varjossa ja kymmenkunta
tallimiestä talutteli ratsuhevosia edestakaisin. Päivänpaiste virtasi
kuumana tielle ja pihamaalle ja heijastellen vartiasoturien
haarniskoista häikäisi silmiä sädehtivällä kirkkaudellaan. Minä lähenin
yksinäni, tuijottaen kaikkea tätä tylsällä välinpitämättömyydellä, joka
siksi kertaa verhosi sydämessäni vallitsevan jännityksen, kun muuan
kadulla kävelevä mies riensi kiiruusti eteeni ja katsoi minua
kasvoihin.

Minä katsoin vuorostani häntä, ja nähdessäni että hän oli minulle outo,
aioin mennä ohi pysähtymättä. Mutta hän pyörähti rinnalleni ja mainitsi
matalalla äänellä nimeäni.

Seisautin Cidin ja loin katseeni häneen. "Kyllä olen de Marsac",
virkoin koneellisesti. "Mutta en tunne teitä."

"Siitä huolimatta olen tähystellyt jo kolme päivää teitä odottaen",
vastasi hän. "Parooni de Rosny on saanut viestinne. Tämä on teille."

Hän ojensi minulle paperiliuskan. "Keneltä?" kysyin minä.

"Maignanilta", vastasi hän lyhyesti. Sen sanottuaan ja katsahdettuaan
varovaisesti ympärilleen hän lähti luotani kulkien samaa tietä kuin oli
tullutkin.

Revin auki kirjelipun, ja kun tiesin ettei Maignan osannut kirjottaa,
en kummastellut nähdessäni siitä puuttuvan allekirjotusta. Sisällön
lyhyys ei jäänyt jälkeen tuojan niukkasanaisuudesta. Se kuului näin:
"Palatkaa taivaan tähden takaisin ja odottakaa. Vihamiehenne on täällä,
ja ne, jotka suovat teille hyvää, ovat voimattomia."

Noin selväsanaisen ja sellaisissa olosuhteissa annetun varotuksen
olisi odottanut saavan minut pysähtymään heti paikalla. Mutta minä
luin viestin samalla tylsällä välinpitämättömyydellä, samalla
itsepintaisella päättäväisyydellä, minkä portin seutuvilla hyörivän
väenpaljouden näkeminen oli minussa synnyttänyt. En ollut tullut niin
pitkälle enkä jouduttautunut tuntia edelle Turennen kreivistä
luopuakseni aikomuksestani viime hetkellä, enkä antanut sellaisia
vakuutuksia toiselle osottautuakseni uskottomaksi itselleni. Etäinen
muskettien räiskekin, joka ilmotti että etujoukkokahakka oli käynnissä
linnan toisella puolella, tuntui minusta kehottavan eteenpäin,
sillä nyt jos koskaan saatoin miekallani ansaita suojeluksen ja
anteeksiannon. Ainoastaan parooni de Rosnyn takia, jolta saamani viesti
arvatenkin oli tullut, päätin menetellä varovaisesti, vetoamatta
millään tavoin julkisesti häneen tai mainitsematta hänen nimeään muille
yksityisestikään.

Cid oli tällöin tuonut minut jo keskelle portin ympärillä tungeksivaa
väkijoukkoa, joka, kummissaan siitä, että minun näköiseni tuntematon
henkilö saapui ilman seuruetta, silmäili minua puolittain kohteliaasti,
puolittain julkeasti. Joukosta tunsin useamman kuin yhden, jonka olin
nähnyt St. Jean d'Angelyn hovissa puoli vuotta aikaisemmin, mutta niin
suuri on komeiden pukimien ja varustusten harhauttava vaikutus, ettei
kukaan heistä tuntenut minua. Viittasin lähinnäolevalle ja kysyin
häneltä, oliko Navarran kuningas linnassa.

"Hän on mennyt St. Cloudiin tapaamaan Ranskan kuningasta", vastasi mies,
hiukan kummastellen sitä, että kukaan saattoi olla tietämätön niin
tärkeästä asiasta. "Hänen odotetaan palaavan tunnin kuluttua."

Kiitin häntä, ja laskien että minulla vielä oli runsaastikin aikaa
ennen Turennen kreivin saapumista, laskeusin alas satulasta ja ottaen
ohjat käsivarrelleni aloin käyskennellä edestakaisin muurin varjossa.
Silläaikaa odottelevien ihmisten luku kasvoi sitä mukaa kuin minuutit
kuluivat. Korkeampiarvoiset henkilöt ratsastivat sisään portista ja
jättäen hevosensa palvelijainsa huostaan menivät linnaan. Upseereita
loistavin haarniskoin tai tomun peittämin saappain ja huotrin ratsastaa
tömisti portin kautta. Kirjeitä tuova lähetti saapui täyttä laukkaa, ja
hänet piiritti heti tungeksiva uteliaitten joukko, joka ei jättänyt
häntä ennenkuin seuraavien tulijoiden ilmestyessä; ne olivat joukko
porvareita, joitten alaspainuneet päät ja huolestuneet katseet
näyttivät osottavan, etteivät he suinkaan olleet millään hauskalla tai
helpolla asialla.

Katsellessani kuinka useat näistä menivät sisään ja katosivat
näkyvistä, ainoastaan halvempien jäädessä paisuttamaan portilla
tungeksivaa joukkoa, aloin tuntea sellaista epämukavuutta ja
levottomuutta, joka on ominaista henkilölle, joka huomaa olevansa
nurinkurisessa asemassa. Oivalsin selvästi vahingoittavani asiaani
ilmestymällä kuninkaan eteen yhteisen lauman keskellä, mutta minulla ei
ollut kuitenkaan valittavana muuta menettelytapaa kuin tämä, sillä
sisälle linnaan en uskaltanut astua, peläten että minun silloin pitäisi
ilmottaa nimeni, missä tapauksessa en ehkä pääsisi lainkaan Navarran
kuninkaan puheille.

Näinkin ollen oli suunnitelmani vähällä mennä myttyyn, sillä pian
ratsasti portille mies, joka oli minulle tuttu ja joka vuorostaan tunsi
minut. Mies heitti ohjaksensa tallimiehelle ja laskeusi ratsailta
tavattoman vakavan näköisenä. Se oli herra Forget, kuninkaan sihteeri,
sama henkilö jolle aikaisemmin eräässä tilaisuudessa olin jättänyt
erään anomuksen. Hän loi silmänsä minuun syvästi hämmästyneenä ja
tervehtien jäykästi matkan päästä näytti olevan kahden vaiheilla,
mennäkö ohi vai puhutellako minua. Hän teki nopeasti päätöksensä ja
lähestyi minua, tervehtien erittäin kuivan ja ankaran näköisenä.

"Luulen, että te olette herra de Marsac?" lausui hän matalalla äänellä,
muttei epäkohteliaasti.

Vastasin myöntävästi.

"Ja tämä on varmaan teidän hevosenne?" jatkoi hän kohottaen
ratsastusraippaansa ja viitaten Cidiin, jonka olin sitonut muurissa
olevaan koukkuun.

Vastasin jälleen myöntävästi.

"Kuulkaa sitten neuvon sana", lausui hän, tiukentaen kasvojensa ilmeen
ja puhuen kuivahkoon sävyyn. "Nouskaa sen selkään silmänräpäystäkään
vitkastelematta ja laittakaa itsenne Meudonista niin monen penikulman
päähän kuin hevonen ja mies voivat."

"Olen kiitollinen teille", virkoin minä, vaikka hänen sanansa
hätkähdyttivät minua. "Ja entä jos en noudata neuvoanne?"

Hän kohautti olkapäitään. "Siinä tapauksessa luottakaa itseenne!"
tokaisi hän. "Mutta silloin luotatte turhaan!"

Hän käännähti puhuessaan ympäri ja oli hetken perästä poissa. Minä näin
hänen astuvan linnaan, ja mieleeni nousevassa epävarmuudessa siitä,
etteikö hän ollutkin -- puhdistettuaan omantuntonsa antamalla minulle
varotuksen -- mennyt antamaan määräystä minun viipymättömästä
vangitsemisestani, tunsin oloni yhtä epämieluisaksi ja arvattavasti
näytinkin yhtä levottomalta kuin lähelläni vapisevina seisovat
porvarit. Ajatellen että hän epäilemättä tunsi isäntänsä mielen,
muistin tuskallisen selvästi kuinka Navarran kuningas oli moneen
kertaan varottanut, ettei minun ollut odotettava häneltä palkkaa taikka
turvaa. Käsitin olevani täällä vastoin hänen nimenomaista käskyään,
vetoamassa juuri niihin palveluksiin, joita tunnustamasta hän oli
ilmottanut kieltäytyvänsä. Muistin Rosnynkin aina olleen samalla
kannalla. Kaiken kaikkiaan aloin nähdä, että neiti ja minä olimme
yhdessä päättäneet ottaa askeleen, jota en milloinkaan olisi rohjennut
tehdä omasta alotteestani.

Olin tuskin päässyt tähän johtopäätökseen, kun kavioitten töminä ja
porttia ympäröivän väkijoukon äkillinen kokoonkiiruhtaminen ilmaisivat
Navarran kuninkaan olevan tulossa. Kouristuvin sydämin siirryin
lähemmäksi, tuntien että ratkaisun hetki oli käsissä; ja tuokion
kuluttua hän tulikin näkyviin, ratsastaen vanhanpuoleisen, puvultaan ja
asultaan vaatimattoman miehen rinnalla, jonka kanssa hän oli vakavassa
keskustelussa. Heti hänen jälessään seurasi jono ylhäisiä henkilöitä ja
aatelismiehiä, joitten soturimainen ulkonäkö ja varustukset korvasivat
sen koristekiillon ja loisteliaisuuden puutetta, johon olin Blois'ssa
ollessani tottunut. Henrik itse oli puettu valkoiseen samettipukuun,
joka paikoin oli kulunut ja likaantunut haarniskan kantamisesta; mutta
hänen eloisa katseensa ja kiihkeä, miltei raju kasvonjenilmeensä
vetivät ehdottomasti puoleensa ja kiinnittivät vähänkin tarkkaavan
katsojan huomion. Lähetessään hän lakkaamatta katsahteli kahta puolta
niin ylevän ja hyväntahtoisen näköisenä, ettei kukaan häntä
katsellessaan voinut olla huomaamatta, että tässä oli ihmisten johtaja
ja hallitsija, lauhkea voitossa ja voittamaton häviössä.

Hänen lähestyessään kohotti kansanjoukko huudon: "Eläköön Navarra!" ja
hän kumarsi välkähtävin silmin. Mutta kun jotkut portin luona huusivat:
"Eläkööt kuninkaat!" kohotti hän kätensä vaatien hiljaisuutta ja lausui
kovalla, selvällä äänellä: "Ei niin, ystävät. Ranskassa on ainoastaan
yksi kuningas. Sanokaamme sensijaan: 'Eläköön kuningas!'"

Pienen porvariryhmän puhemies -- kuulin, että he olivat Arcueil'istä ja
olivat tulleet valittamaan heidän luokseen majotetun sotaväen
ylenmääräistä paljoutta -- käytti pysähdystä hyväkseen ja lähestyi
kuningasta. Henrik otti vanhuksen vastaan suopein katsein ja kumartui
satulastaan kuuntelemaan mitä hänellä oli sanottavana. Heidän
puhuessaan minä työntäydyin esille, ja asiani aiheuttama mielenliikutus
kasvoi vielä, kun tunsin Navarran kuninkaan rinnalla ratsastavan miehen
herra de la Noüe'ksi. Ei kukaan nimensä arvoinen hugenotti voinut
katsella tuota iäkästä urhoa, joka oli tehnyt asiamme puolesta enemmän
kuin kukaan muu, tuntematta itseensä siirtyvän osan hänen vakavaa
intomieltään; ja samalla kuin tämä näky sai minut häpeämään, että
hetkistä aikaisemmin olin ollut taipuvainen pitämään tärkeämpänä omaa
turvallisuuttani kuin sitä apua, minkä olin velkaa synnyinmaalleni,
antoi se minulle rohkeutta astua kuninkaan ohjasten viereen, niin että
saatoin kuulla hänen viimeiset sanansa Arcueilin miehille.

"Kärsivällisyyttä, ystäväni", lausui hän lempeästi. "Taakka on raskas,
mutta matkakaan ei ole pitkä. Seine on hallussamme, rengas on
umpinainen. Viikon kuluessa on Pariisin antautuminen. Serkkuni kuningas
astuu sisään, ja silloin pääsette meistä. Ranskan tähden yksi viikko,
ystäväni."

Miehet siirtyivät pois syvään kumarrellen, hänen hyvänsuopeutensa
tenhoamina, ja kun Henrik nosti silmänsä, näki hän minut edessään. Heti
kohta hänen kasvonsa pitenivät. Hänen kulmansa vetäytyivät äkkiä
ryppyihin hämmästyksestä ja mieliharmista salamoivien silmien ylle,
muuttaen silmänräpäyksessä koko hänen hahmonsa, joka kävi tummaksi ja
synkäksi kuin yö. Hänen ensi ajatuksensa oli mennä ohitseni. Mutta
nähdessään etten minä väistynyt, hän empi, niin harmistuneena ja
tuskastuneena minun äkillisestä ilmestymisestäni, ettei tiennyt mitä
tehdä tai miten menetellä kanssani. Minä käytin hyväkseni tilaisuutta
ja notkistaen polveni niin alamaisella kunnioituksella kuin konsanaan
olin osottanut Ranskan kuninkaalle, pyysin saada sulkeutua hänen
huomioonsa ja anoa hänen suojelustaan ja suosiotaan.

"Ei nyt ole aika häiritä minua", vastasi hän, luoden minuun vihastuneen
syrjäsilmäyksen. "Minä en tunne teitä. Te olette tuntematon minulle.
Teidän on mentävä herra de Rosnyn luo."

"Se olisi hyödytöntä, sire", vastasin minä epätoivoisen itsepintaisena.

"Siinä tapauksessa en voi tehdä mitään hyväksenne", tiuskaisi hän
äreästi. "Siirtykää sivulle."

Mutta minä olin epätoivoinen. Tiesin että olin pannut kaikki tämän
kohtauksen varaan ja että minun täytyi päästä varmalle pohjalle ennen
Turennen kreivin tuloa -- muuten jäisin turvattomana alttiiksi hänen
kostolleen. Välittämättä siitä, keitä oli kuulemassa, minä huudahdin,
että olin de Marsac ja että olin tullut asettuakseni vastaamaan
kaikesta siitä mistä vihamieheni saattoivat minua syyttää.

"_Ventre Saint Gris_!" huudahti Henrik, hätkähtäen satulassaan hyvin
teeskennellystä hämmästyksestä. "Oletteko te se mies?"

"Olen, sire", vastasin minä.

"Sitten te varmasti olette hullu!" jatkoi hän katsahtaen takanaan
oleviin. "Täysi hullu, kun näytätte naamaanne täällä! _Ventre Saint
Gris_! Onko meidän otettava suojaamme kaikki häväisijät ja ryövääjät
koko maasta?"

"Minä en ole niistä kumpaakaan!" vastasin minä siirtäen harmistuneen
katseeni hänestä hänen takanaan ällistelevään seurueeseen.

"Siitä saatte sopia Turennen kreivin kanssa!" tiuskaisi hän, katsellen
minua tuimasti synkin ja rajuin kasvoin. "Nyt tunnen teidät hyvin.
Teitä on syytetty siitä, että te olette ryöstänyt erään naisen hänen
linnastaan Chizéstä joku aika takaperin."

"Tuo nainen, sire, on nyt Navarran prinsessan huostassa."

"Onko hän?" huudahti hän kerrassaan tyrmistyneenä.

"Ja jos hänellä on jotain valittamista minusta", jatkoin ylpeästi,
"niin tahdon alistua siihen rangaistukseen minkä te määräätte tai
Turennen kreivi vaatii. Mutta jollei hänellä ole mitään syytöstä minua
vastaan, ja jos hän vannoo että hän on seurannut minua omasta
tahdostaan ja suostumuksestaan, ja ettei hän ole kärsinyt mitään
loukkausta tai vääryyttä minun käsissäni, siinä tapauksessa, sire,
vaadin, että tämä jää minun ja Turennen kreivin väliseksi yksityiseksi
asiaksi."

"Niinkin ollen on teillä mielestäni aivan tarpeeksi tekemistä", vastasi
hän synkkänä. Samalla hän kädenliikkeellä pysäytti jotkut, jotka
suuttuneina yrittivät syöksähtää minua kohti, ja loi silmänsä minuun
muuttunein ilmein. "Tarkotatteko väittää, että nainen meni mukaanne
omasta tahdostaan?" kysyi hän.

"Sekä meni että palasi, sire", vastasin minä.

"Merkillistä!" huudahti hän. "Oletteko mennyt naimisiin hänen
kanssaan?"

"En, sire", vastasin minä, "mutta minä pyydän että minun sallittaisiin
se tehdä."

"Taivas hallitkoon! Hänhän on Turennen kreivin holhokki", virkkoi hän,
miltei typertyneenä uhkarohkeudestani.

"Hänen suostumuksensa uskallan toivoa saavani, sire", lausuin
levollisesti.

"_Saint Gris_! Mies on hullu!" huusi hän kääntäen hevosensa ympäri ja
katsoen seurueeseensa rajattoman ihmetyksen elein. "Tämä on merkillisin
juttu mitä koskaan olen kuullut."

"Mutta antaa kunniakkaamman käsityksen kysymyksessä olevasta herrasta
kuin naisesta!" lausui muuan myhäillen ja hymähtäen.

"Se on valhe!" huusin minä ponnahtaen eteenpäin rohkeudella, joka
hämmästytti minua itseänikin. "Hän on yhtä puhdas kuin teidän
ylhäisyytenne sisar! Sen vannon. Tuo mies puhuu vaihetta, ja siitä
väitteestä en peräydy."

"Herra!" huusi Navarran kuningas kääntyen puoleeni ankarana. "Te
unhotatte itsenne minun läsnäollessani! Vaiti, ja varokaa toiste
millaista kieltä käytätte ylempiänne kohtaan. Minä sanon teille, että
teillä on jo kyllin rettelöitä ilmankin."

"Kuitenkin tuo mies valehtelee!" vastasin minä itsepintaisena, muistaen
Crillonia ja hänen käyttäytymistapaansa. "Ja jos hän haluaa tehdä
minulle kunnian astumalla kanssani sivulle, niin teen hänet siitä
vakuutetuksi!"

"_Ventre Saint Gris_!" vastasi Henrik otsa rypyssä ja venyttäen tuon
lempi-voimasanansa jokaista tavua. "Ettekö voi olla vaiti ja antaa
minun ajatella? Vai täytyykö minun määrätä teidät heti vangittavaksi?"

"Vähintäänkin se", puuttui makea ääni puheeseen, samalla kun eräs mies
työntäytyi esiin joukosta ja asettuen etuisalle paikalle kuninkaan
viereen sinkautti minuun äärimmäisen pahansuovan katseen. "Herrani
Turennen kreivi odottaa ainakin sen verran teidän ylhäisyydeltänne",
jatkoi hän lämpimästi. "Pyydän teitä antamaan määräyksen heti paikalla
ja pidättämään tämän henkilön vastaamaan rikoksistaan. Kreivi de
Turenne palaa tänään. Hänen pitäisi jo olla täällä. Sanon vieläkin,
sire, että hän odottaa ainakin sen verran."

Kuningas tuijotti minuun synkin silmin viiksiään pureskellen. Joku
joukosta oli viittauksilla käskenyt yhteisen kansan siirtyä kuulomatkan
ulkopuolelle; samaan aikaan oli seurue uteliaisuudesta lähestynyt ja
muodostanut puolipiirin, jonka keskellä minä seisoin kuningasta
vastapäätä ja hänen sivullaan toisella puolen Noüe ja toisella äskeinen
puhuja. Neuvottomuus ja suuttumus kiistelivät ylivallasta hänen
kasvoillaan, kun hän katseli alaspäin minuun hampaittensa kuultaessa
parran takaa. Vaikka hän vieläkin oli syvästi harmistunut minun
esiintymisestäni, jonka hän ensin oli luullut olevan alkusoittona
paljastuksiin, jotka johtaisivat Turennen eroamiseen hetkellä jolloin
yhteistoiminnasta riippui kaikki kaikessa, oli hän nyt lakannut
pelkäämästä omasta puolestaan ja näki ehkä minun omaksumassani
menettelytavassa jotain, mikä miellytti hänen luonnettaan ja herätti
hänessä myötätuntoa.

"Jos tyttö todellakin on tullut takaisin, herra d'Aremburg", virkkoi
hän viimein, "niin en näe mitään syytä, minkä vuoksi minun tarvitsisi
puuttua asiaan. Tällä hetkellä ainakaan."

"Luulen, sire, että kreivi de Turenne näkisi siinä syytä", vastasi mies
kuivasti.

Kuningas punastui. "Herra de Turenne..." alotti hän.

"On tehnyt monta uhrausta teidän pyynnöstänne, sire", lausui toinen
merkitsevästi. "Ja haudannut vääryyksiä, tai luuloteltuja vääryyksiä,
jotka ovat yhteydessä juuri tämän asian kanssa. Tämä mies on
harjottanut häntä kohtaan mitä törkeintä oikeudenloukkausta, ja herra
kreivin nimessä minä pyydän, niin, minä vaadin, että hänet on heti
vangittava ja pidätettävä vastaamaan siitä."

"Olen valmis vastaamaan siitä nyt heti!" sanoin minä pontevasti,
tähystellen kasvoista kasvoihin myötätuntoa etsien, mutta löytämättä
sitä mistään, lukuunottamatta herra de la Noüeta, joka näytti
katselevan minua vakavan hyväksyvästi, "Joko Turennen kreiville tai
sille henkilölle, jonka hän määrää edustajakseen."

"Riittää!" huusi Henrik, kohottaen kätensä ja puhuen tuolla käskevällä
ylemmyydellä, jonka hän niin hyvin osasi panna esiintymiseensä. "Mitä
teihin tulee, herra d'Aremburg, niin kiitän teitä. Turenne on
onnellinen omistaessaan sellaisen ystävän. Mutta tämä herra tuli
luokseni omasta vapaasta tahdostaan, enkä katso soveltuvan kunniani
vaatimuksiin pidättää häntä ilman varotusta. Annan hänelle tunnin aikaa
poistua läheisyydestäni. Jos hänet tavataan tämän ajan kuluttua",
jatkoi hän juhlallisesti, "niin vastatkoon itse kohtalostaan. Herrat,
olemme jo viipyneet liian kauan. Käykäämme eteenpäin."

Katsoin häneen hänen tätä lausuessaan, koettaen löytää sanoja millä
vielä viimeisen kerran vetoaisin häneen. Mutta en niitä löytänyt; ja
kun hän pyysi minua astumaan syrjään, tottelin koneellisesti, jääden
seisomaan paljastetuin päin auringonpaisteeseen joukkueen ratsastaessa
ohitse. Jotkut katsoivat taaksensa uteliaasti kuten mieheen, josta
olivat kuulleet jotain kerrottavan, toiset taasen iva huulillaan ja
muutamat synkin, uhkaavin silmäyksin. Kun kaikki olivat menneet ja
heitä seuraavat palvelijatkin kadonneet näkyvistä ja minä jäin ammolla
suin heidän jälkeensä katsellen rahvaan uteliaitten silmäysten
esineeksi, käännyin ympäri ja mennen hevoseni luo irrotin sen, katkeran
pettymyksen tunne sydämessäni.

Suunnitelma, jonka neiti oli esittänyt ja minä hyväksynyt St.
Gaultierin luona olevassa metsässä -- kun meistä tuntui että meidän
pitkän poissaolomme ja huhuna tietoomme tulleitten suurten tapahtumien
oli täytynyt muuttaa maailma ja aukaista meille paluutie -- tuo
suunnitelma oli rauennut täydellisesti tyhjiin. Kaikki oli niinkuin
ennenkin; mahtavat olivat yhä mahtavia ja ystävyys pelon kahlehtimana.
Oli selvää, että olisimme tehneet viisaammin, jos olisimme noudattaneet
nöyrempää menettelytapaa ja totellen saamiamme varotuksia odottaneet
Navarran kuninkaan sopivaksi katsomaa hetkeä tahi Rosnyn viipyvää
huomiota. Silloin en olisi ollut, niinkuin nyt, välittömässä vaarassa,
eikä minun olisi myöskään tarvinnut tuntea eron tuskallisuutta, eron,
joka silminnähtävästi uhkasi tulla pysyväksi. Neiti oli turvassa, ja
siinä oli kyllä jo paljon, mutta minun täytyi pitkän palvelusajan ja
lyhyen onnen jälkeen käydä yksikseni, ainoastaan muistot
viihdykkeenäni.

Tästä arvottomasta hervottomuudesta -- joka oli yhtä itsekäs kuin
hyödytönkin -- herätti minut Simon Fleix'n ääni, saaden ajatukseni
liikkeelle ja muistuttaen minulle, että kallis aika kului hukkaan
seisoessani toimettomana. Päästäkseni luokseni hän oli tunkeutunut
uteliaan rahvaan keskitse ja hänen kasvonsa punottivat. Hän nykäisi
minua hihasta, luoden ympärillä oleviin palvelijoihin vihan ja pelon
sekaisia silmäyksiä.

"Mokomatkin, pitävätkö he teitä nuorallatanssijana?" mutisi hän
korvaani. "Nouskaa hevosen selkään ja tulkaa. Ei ole varaa hukata
silmänräpäystäkään."

"Jätitkö hänet rouva Catherinen luokse?" kysyin minä.

"Tietysti", vastasi hän kärsimättömänä. "Älkää huolehtiko hänestä.
Pelastakaa itsenne, herra de Marsac. Siitä on nyt tällä hetkellä
kysymys."

Koneenomaisesti nousin ratsaille ja tunsin rohkeuteni palaavan kun
hevonen lähti liikkeelle allani. Lasketin joukon läpi ja pitemmälti
ajattelematta ohjasin samalle tielle, jota olimme tulleetkin. Mutta
noin sata kyynärää ratsastettuamme pysäytin hevoseni. "Tunnin etumatka
on lyhyt", virkoin minä. "Minne menemme?"

"St. Cloudiin", vastasi hän varmasti. "Ranskan kuninkaan suojelus voinee
auttaa päiväksi tai pariksi. Mitä sitten tulee, niin on vielä jälellä
Liiga, jollei Pariisi ole antautunut."

Ymmärtäen ettei muuta neuvoa ollut, suostuin, ja niin läksimme
jatkamaan matkaa. Matkan Meudonista St. Cloudiin olisimme voineet
ratsastaa vajaassa tunnissa, mutta suora tie kulkee Teininiityn,
Meudonin pohjoispuolella olevan laajan tasangon poikki. Tämä oli
alttiina vihollisen tulelle ja siinä sattui lisäksi yhtämittaa pitkin
päivää kahakoita molempiin leireihin kuuluvien ratsujoukkojen välillä,
joten oli mahdoton kulkea sen poikki ilman riittävää apujoukkoa. Meidän
oli pakko tehdä kierros, minkä vuoksi kesti kauemmin ennenkuin ehdimme
määräpaikkaamme, mutta pääsimme kuitenkin perille ilman vastuksia
tuohon pieneen kaupunkiin, jonka jo kaukaa huomasimme olevan tulvillaan
hyörinää ja hälinää, mikä asianmukaisesti kuuluu hovin ja leirin
ympäristöön.

Se oli todellakin täpösen täynnä, sillä Pariisin antautumista
odotettiin joka hetki ja St. Cloud oli muodostunut yleiseksi
kohtauspaikaksi, jonne kokoontuivat niin hyvin ne harvat, joilla jo
kauan oli ollut varma toimintasuunta, kuin ne monet, jotka odottavat
mille puolen onni kääntyy, Kadut olivat kaikkialla tungokseen saakka
täynnä, loistellen kirkkaita värejä, terästä ja samettia, muotipukuja
ja soturintöyhtöjä. Lippuja liehui pitkissä riveissä, peittäen
näkyvistä räystäät ja ehkäisten auringonsäteitä, ja kaiken yllä
kumisivat viiden kuuden kirkon kellot hilpeänä vastauksena etäältä
kuuluvaan tykkien jymähtelyyn. Jokaisesta lipusta ja kunniakaaresta ja
viiristä luin tunnuslauseen: "Eläköön kuningas!" Me tiedämme nyt, ja
Jumala tiesi silloin, millainen tuomion iva noissa sanoissa piili!




XXXIV. "E1 niin pahaa, josta el jotakin hyvää."


Hitaasti ja yhtämittaa tyrkkien olimme päässeet etenemään pääkadulle
asti, tungoksen yhä suuretessa mitä pitemmälle tulimme, kun
kääntyessäni erään kulman ympäri kuulin nimeäni huudettavan ja ylös
katsahdettuani näin muutamassa ikkunassa ne kasvot, joita juuri olin
etsimässä. Puolen minuutin kuluttua oli herra d'Agen vieressäni, ja
silloin, kuten olin odottanutkin, ei minun auttanut muu kuin laskeutua
satulasta siinä tuokiossa ja ottaa asuntoni hänen luonaan. Hän ei
ollenkaan salannut iloaan ja hämmästystään minun tulostani, vaan
viivähdettyään ainoastaan sanoakseen Simonille missä talli oli, kiskoi
minut ihmistungoksen läpi ja veti ylös asuntonsa portaita innolla ja
sydämellisyydellä, joka sai kyynelet silmiini ja antoi ylhäällä
tapaamalleni seurueelle enemmän kuin riittävän käsityksen arvostani ja
merkityksestäni.

Nähdessäni hänet jälleen loistavimmalla tuulellaan ja vapaasti
käyttelemässä kaikkia noita pieniä taitotemppuja ja sievistelyjä,
joilla hän salasi luonteensa todellisen arvon, pidin suurena kunniana
sitä, että hän jätti ne tällä kertaa syrjään, johdattaen minut
kunniapaikalle ja tutustuttaen minut seuralaisilleen poikamaisella
suorasukaisuudella ja ainoastaan minun mukavuuttani silmälläpitäen,
mikä oli tavattomasti minulle mieleen. Hän käski isäntänsä hetkeäkään
viipymättä tuoda viiniä ja ruokaa ynnä kaikkea mikä voi olla
virkistykseksi matkustavalle, ja hyppäsi itse ylös ja istui jälleen
alas kymmeniä kertoja minuutissa, käskien palvelijoitaan milloin
millekin asialle tai toruen heitä, kun jättivät tuomatta minulle
kaikenmoista, mitä en lainkaan tarvinnut. Kiiruhdin esittämään
seurueelle anteeksipyyntöni siitä että olin tullut keskeyttämään heidän
keskusteluaan, ja he olivat kyllin ystävällisiä vakuuttaakseen, ettei
se suinkaan heitä häirinnyt. Samalla he kuitenkin, nähdessään herra
d'Agenin kiihkeistä kasvoista ja loistavista silmistä hänen haluavan
olla kahden kanssani, ottivat jäähyväiset ja jättivät meidät pian
kahdenkesken.

"No niin", sanoi hän tultuaan takaisin ovelta heitä saattamasta, "mitä
teillä nyt on minulle kerrottavana, ystäväni? Eikö hän ole mukananne?"

"Hän on neiti de la Viren kanssa Meudonissa", vastasin minä hymyillen.
"Ja mitä muuhun tulee, niin hän voi hyvin ja on reippaammalla
mielellä."

"Eikö hän lähettänyt minulle jotain sanaa?" kysyi hän.

Pudistin päätäni. "Hän ei tiennyt, että tulisin tapaamaan teitä",
vastasin.

"Mutta kai hän ... lienee puhunut minusta hiljan?" jatkoi hän hiukan
pettyneen näköisenä.

"En luule hänen maininneen nimeänne pariin viikkoon", vastasin nauraen.
"Siitä saitte! Mutta, hyvä ystävä", jatkoin puheensävyäni muuttaen ja
laskien käteni hänen olallensa tavalla, joka rauhotti häntä ainakin
yhtä paljon kuin sanani, "oletteko niin äkkinäinen rakastaja, ettette
tiedä naisen puhuvan vähimmän siitä mitä hän ajattelee enimmän? Pää
pystyyn vain! Jollen kokonaan erehdy, ei teillä ole paljonkaan pelon
aihetta tulevaisuuteen nähden. Olkaa vain kärsivällinen."

"Niinkö arvelette?" virkkoi hän kiitollisena.

Vakuutin ettei minulla ollut siitä epäilystäkään; silloin hän vaipui
haaveksimaan ja minä häntä katselemaan. Voi ihmisluonteen
pikkumaisuutta! Hän oli ottanut minut vastaan avosylin, kuitenkin,
kun näin millainen onnellisuus kuvastui hänen kauniilla kasvoillaan,
annoin mielessäni sijaa halpamaisimmalle tunteelle mitä ihmisen
rinnassa voi asua. Minä katselin häntä kadehtivin silmin, katkerana
vertaillen omaa osaani siihen, minkä kohtalo oli varannut hänelle.
Hänellä oli rikkautta, ulkonaista kauneutta, menestystä, korkeita
sukulaisuussuhteita ja suuria toiveita; minä taas olin välittömän
vaaran kynsissä, tulevaisuuteni oli pimeä ja kaikki eteeni aukenevat
tiet niin uhanalaisia, etten tiennyt minkä valitsisin. Hän oli nuori,
minä ikäni kukoistuksen sivuuttanut; hän oli suosiossa, minä turvaton
pakolainen.

Nämä mietteet hän katkaisi tavalla, joka sai minut punastumaan
nyrpeyttäni. Heräten äkkiä suloisista unelmistaan hän alkoi tiedustella
minusta itsestäni ja oloistani, kysyen innokkaasti, kuinka olin
joutunut St. Cloudiin, ja kuunnellen kertomustani seikkailuistani
jalolla myötätunnolla, joka teki hänet minulle vielä entistäänkin
rakkaammaksi. Kun olin päässyt loppuun -- silloin oli jo Simonkin
liittynyt seuraamme, seisoen oven suussa -- lausui hän, että minun
täytyi päästä kuninkaan puheille.

"Mitään muuta neuvoa ei ole", sanoi hän.

"Häntä tavatakseni olen tullutkin", vastasin minä.

"Totta totisesti!" jatkoi hän, nousten istuimeltaan ja katsellen minua
huolestunein kasvoin. "Kukaan muu ei voi teitä auttaa."

Minä nyökkäsin.

"Turennellä on täällä neljätuhatta miestä. Ette kai voi mitään niin
paljoa vastaan?"

"En mitään", sanoin minä. "Kysymys on siitä tahtooko kuningas ottaa
minua suojellakseen?"

"Jollei hän tahdo, niin sitten ei kukaan", vastasi herra d'Agen
lämpimästi, "Tänä iltana ette ehkä voi häntä tavata; hänellä on
neuvoston kokous. Huomisaamuna ehkä voitte. Teidän on oltava yötä
täällä; minä panen mieheni vartioimaan, niin luulen teidän olevan
turvassa. Lähden heti tiedustamaan voiko setäni auttaa teitä. Ettekö
tiedä ketään muuta, joka voisi puhua puolestanne?"

Minä mietin, ja olin jo vastaamaisillani kieltävästi, kun Simon, joka
oli kuunnellut säikähtynein kasvoin, mainitsi Crillonin.

"Todellakin, jos hän vain suostuu", huudahti d'Agen katsahtaen
hyväksyvästi poikaan. "Hänellä on vaikutusvaltaa kuninkaaseen."

"Luulen, että hän suostuu", arvelin minä. "Minulla oli omituinen
kohtaus hänen kanssaan eilen illalla." Ja sitten kerroin d'Agenille
majatalossa tapahtuneesta kaksintaistelusta.

"Hyvä!" lausui hän säihkyvin silmin. "Olisin mielelläni ollut sitä
näkemässä. Joka tapauksessa koetan esittää asiaa hänelle. Crillon ei
pelkää ketään, ei edes kuningasta."

Niin oli asia päätetty. Se ilta ja yö oli minun pysyteltävä ystäväni
asunnossa, näyttämättä edes nenääni ikkunassa.

Kun hän oli mennyt ja minä olin yksinäni huoneessa, niin myönnän,
että minä tunsin mieleni sangen masentuneeksi. Herra d'Agenin
matkavarustukset olivat asetellut ympäri huonetta, mutta eivät kyenneet
antamaan muuta kuin epäjärjestyksen leiman sen avaralle alastomuudelle.
Alkoi himmetä, päivänpaiste oli hävinnyt. Ulkona tuntui kellojen
soitto, etäinen tykkien jyminä ja tungoksen täyttämiltä kaduilta
kuuluva hälinä ja kohina tuntuivat kertovan iloisesta elämästä ja
vapaudesta, toivoista ja pyrkimyksistä, joista kaikista minä olin
suljettu pois.

Muun askartelun puutteessa katselin kadulle, ja pysytellen varovaisen
etäällä ikkunasta näin ratsastajaparvia iloisina kulkevan tungoksen
läpi mikä minnekin, kiiltävin haarniskoin ja äänekkäästi puhellen.
Munkkeja ja aatelisnaisia, joku kardinaali ja lähettiläs kulkivat
silmieni editse -- ja lisäksi loppumaton saattue porvareita ja
kerjäläisiä, sotilaita ja hovimiehiä, gaskonjalaisia, normanneja ja
pikardialaisia. En milloinkaan ollut nähnyt tuollaista näkyä enkä niin
paljon kansaa yhteen paikkaan keräytyneenä. Näytti siltä kuin puoli
Pariisia olisi tullut osottamaan alistumistaan, niin että samalla kun
rintani kohoili omaa vankeustilaani huokaillen, tuo näky vähitellen
haihdutti mielestäni omakohtaiset huoleni, kehottaen minua etsimään
niille korvausta yhteisen asian pikaisesta ja loistavasta voitosta.

Illan pimeneminenkään ei saanut juhlahumua loppumaan; se jatkui
soihtujen ja lyhtyjen loisteessa, muuttaen yön päiväksi. Joka taholta
kuului ilakoivia tai kinastelevia ääniä. Väkijoukko kuljeskeli kaduilla
myöhäiseen yöhön, huudellen: "Eläköön kuningas!" ja "Eläköön Navarra!"
ja silloin tällöin sai jonkun seurueineen liikkeellä olevan korkean
ylimyksen ilmestyminen innostuksen purkautumaan myrskyäviin huutoihin.
Ei mikään tuntunut sen varmemmalta, välttämättömämmältä ja
peruuttamattomammalta, kuin että joku lähinnätulevan vuorokauden
tunneista saisi nähdä Pariisin kukistumisen.

Ja kumminkaan ei Pariisi kukistunut.

Kun herra d'Agen vähää ennen puoltayötä palasi, tapasi hän minut vielä
ikkunan ääressä istumassa pimeässä huoneessa. Kuulin hänen jyrkästi
käskevän tuoda kynttilöitä, ja oivaltaen hänen äänensävystään että
jotakin oli hullusti, nousin ja menin häntä vastaan. Hän seisoi hetken
aikaa hiljaa, pieniä viiksiään punoen, ja puhkesi sitten intohimoiseen
sanaryöppyyn, josta pian ymmärsin niin paljon, että herra de
Rambouillet kieltäytyi minua auttamasta.

"No niin", virkoin minä, tuntien osanottoa nuoren miehen
huolestuneisuutta ja neuvottomuutta kohtaan, "ehkä hän on oikeassa.

"Hän antaa tämän vastauksen katsoen siihen, että te tulitte tänä
iltana", vastasi ystäväni, posket häpeästä punottavina, "ja sanoo että
jos hän ryhtyisi teitä tukemaan tämän jälkeen, johtaisi se vain varmaan
nöyryytykseen. Minä en päästänyt häntä helpolla, sen vakuutan", jatkoi
d'Agen, "mutta se ei auttanut mitään. Hän sanoi olevansa suosiollinen
teitä kohtaan ja haluavansa auttaa teitä panemalla jotain alttiiksikin,
mutta jos hän tekisi sen näissä olosuhteissa, vahingoittaisi hän sillä
vain itseänsä."

"Vielä on jälellä Crillon", sanoin minä niin iloisesti kuin saatoin.
"Suokoon taivas, että hän olisi siellä varhain! Sanoiko herra de
Rambouillet mitään muuta?"

"Ainoastaan sen, että ainoa pelastumisen mahdollisuus teille olisi
paeta niin pian ja salaisesti kuin mahdollista."

"Hän piti siis asemaani toivottomana?"

Ystäväni nyökkäsi, ja ollen yhtä huolissaan minun tähteni kuin
häpeissään omasta puolestaan, osotti niin syvää myötätuntoa, etten
voinut tehdä muuta kuin lohduttaa häntä, mikä onnistui vasta sitten kun
käänsin puheen rouva de Bruhliin. Vietimme lyhyen yön yhdessä, samassa
huoneessa ja samassa vuoteessa, käyttäen enemmän aikaa puhelemiseen
kuin nukkumiseen -- puhellen rouva de Bruhlista ja neiti de la Virestä,
kukkulan laella olevasta linnasta ja metsäleiristä, sanalla sanoen
kaikista entisistä, mutta sangen vähän tulevaisuudesta. Kohta
aamunkoiton jälkeen Simon, joka oli nukkunut makuulavalla kynnyksen
edessä, herätti minut katkonaisesta unesta, johon juuri olin vaipunut,
ja muutamia minuutteja myöhemmin seisoin puettuna ja aseissa, valmiina
koettamaan viimeistä mahdollisuutta mikä minulla oli jälellä.

Herra d'Agen oli pukeutunut yhtä rintaa kanssani, enkä minä ollut
puhunut mitään. Mutta kun hän otti hattunsa, osottaen selvästi että hän
aikoi lähteä mukaani, panin minä vastaan. "Ei", sanoin minä, "te ette
voi paljon hyödyttää minua, mutta sensijaan voitte aiheuttaa itsellenne
paljon harmia."

"Te ette saa mennä ilman yhtään ystävää", sanoi hän kiivaasti.

"No, no!" virkoin minä. "Onhan minulla Simon."

Mutta kun käännyin puhuttelemaan Simonia, olikin hän mennyt. Harvat
miehet ovat urhoollisimmillaan aamun ensi hetkillä, eikä minua
senvuoksi hämmästyttänyt että pojan rohkeus oli pettänyt. Tuo
uskottomuus kuitenkin vain vahvisti päätöstäni, etten vahingoittaisi
herra d'Agenia, vaikkakin kului kotvan aikaa ennenkuin sain hänet
vakuutetuksi siitä että olin tosissani ja että tahdoin mennä ulos
yksinäni tahi muuten en ollenkaan. Hänen täytyi lopulta tyytyä
lainaamaan minulle rintahaarniskansa, jonka ilomielin puin ylleni,
otaksuen hyvinkin todennäköiseksi, että kimppuuni voitaisiin käydä
ennenkuin ehdin linnaan. Sitten, kellon ollessa noin seitsemän, erosin
hänestä monin syleilyin ja ystävällisin sanoin ja menin kadulle miekka
levättäni alla.

Illan juhlimisesta uneliaana kaupunki lepäsi hiljaisena ja
rauhallisena. Aamu oli pilvinen ja lämmin. Liput, jotka eilen olivat
tarjonneet niin iloisen näyn, riippuivat rentoina tankojaan pitkin tai
heilahtelivat veltosti ja jäivät sitten taas liikkumattomiksi. Kuljin
verkalleen niiden alitse tähystellen tarkasti kaikille tahoille; mutta
kaduilla ei ollut montakaan ihmistä liikkeellä, ja minä saavuin linnaan
ilman vastuksia. Siellä oli jo hiukan elämää: upseereja, jotka kulkivat
ulos ja sisään, hovilaisia, joitten virkansa vuoksi täytyi olla läsnä,
ja kerjäläisiä, jotka seuraa etsien olivat yön aikana kerääntyneet
tänne. Näitten keskellä tunsin äkkiä suureksi kummastuksekseni Simon
Fleix'n taluttamassa hevostani edestakaisin. Minut nähdessään hän antoi
sen erään pojan huostaan ja tuli puhuttelemaan minua punottavin
kasvoin, mutisten että neljästä jalasta oli enemmän turvaa kuin
kahdesta. En puhunut hänelle paljoa, sillä sydämeni oli täysi ja
ajatuksiani askarrutti vastaanottohuone ja se mitä siellä sanoisin;
nyökkäsin hänelle vain ystävällisesti, ja hän astui taakseni, kun
vartijat pysähdyttivät minut. Vastasin heille hakevani herra de
Crillonia, ja päästen siten menemään lähdin seuraamaan erästä
kolmimiehistä joukkuetta, joka näytti olevan samalla asialla kuin
minäkin.

Yksi näistä oli jakobiinimunkki, jonka musta ja valkea puku muistutti
minulle isä Antoinea ja sai kylmät väreet käymään sydämessäni. Toisen,
jonka katsetta kartoin, tunsin herra de la Guesleksi, kuninkaan
asianajajaksi. Kolmas oli minulle tuntematon. Päästyään de la Gueslen
mukana-olon nojalla pysähdyttämättä sivuuttamaan päävartiat, seurue
jatkoi kulkuaan pitkän käytäväsokkelon läpi puhellen keskenään
matalalla äänellä, ja pysytellen heidän kintereillään kasvot taitavasti
peitettyinä pääsin minä tällä tavoin aina odotushuoneeseen asti, jonka
tapasin melkein tyhjänä. Täällä kysyin ovenvartialta Crillonia, saaden
kauhistuksekseni kuulla ettei hän ollut saapuvilla.

Tämä isku, joka vähällä oli tyrmistyttää minut, avasi silmäni näkemään
asemani täperyyden; ainoastaan hetken varhaisuus ja läsnäolevien
harvalukuisuus turvasivat sen toistaiseksi. Millä hetkellä hyvänsä
saatettiin tuntea minut ja ruveta kyselemään taikka tiedustaa nimeäni,
samalla kuin kuninkaan yksityishuoneen vartioidut ovet estivät minua
pääsemästä hänen puheilleen yhtä hyvin kuin jos olisin ollut Pariisissa
taikka sadan penikulman päässä. Koettaen parhaani mukaan salata sitä
masennusta ja levottomuutta, joka tämän asianlaidan minulle selvitessä
valtasi mieleni, menin ikkunan luokse, ja kätkeäkseni kasvoni muilta
sekä saadakseni samalla aikaa koota ajatuksiani, olin katselevinani
siitä ulos.

Minulta ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta mitään siitä, mitä huoneessa
tapahtui. Panin merkille kaikki seikat ja henkilöt, vaikkakin
kaikki ajatukseni kohdistuivat siihen, kuinka päästä kuninkaan
puheille. Parranajaja tuli huoneesta hopeamaljaa kantaen, seisoi
hetkisen ja sitten meni jälleen sisään äärettömän tärkeän näköisenä.
Vartiat haukottelivat, ja muuan upseeri astui sisään, katseli
ympärilleen ja palasi takaisin. Herra la Guesle, joka oli mennyt
vastaanottohuoneeseen, tuli jälleen ulos ja seisoi lähellä minua
puhellen jakobiinimunkin kanssa, jonka kalpeat, hermostuneet ja
äkilliset liikkeet muistuttivat jonkunverran Simon Fleix'tä. Munkilla
oli kädessään jokin kirje tai anomus, jota hän näytti opettelevan
ulkoa, sillä hänen huulensa liikkuivat yhtämittaa. Ikkunasta
lankeavassa valossa näin, että hänen kasvonsa olivat kostean kelmeät ja
piirteet vääntyneet. Mutta otaksuen, että hän, monien kaltaistensa
tavoin, vietti epäterveellistä elämää, en ajatellut siitä sen enempää,
vaikka hän tuntuikin minusta vastenmieliseltä ja minä olisin siirtynyt
muualle, jollei paikkani hänen läheisyydessään olisi ollut niin
sovelias.

Hetken perästä, minun siinä päätäni vaivatessa, tuli joku ulos ja sanoi
jotakin la Queslelle, joka puolestaan kutsui munkkia ja lähti kiireesti
ovea kohti. Jakobiini seurasi. Kolmas henkilö, joka oli tullut heidän
muassaan, oli juuri kiinnittänyt huomionsa muualle eikä huomannut,
vaikka la Guesle kutsui häntä. Silmänräpäyksessä olin selvillä
tilanteesta. Kooten kaiken rohkeuteni astuin lattian poikki munkin
jälessä, joka kuullessaan askeleeni tai tuntiessaan kaapunsa
koskettavan minuun säpsähti ja katsahti epäluuloisesti taakseen,
kasvoillaan niin kolkko ja synkkä ilme, että minä olin vähällä kavahtaa
taaksepäin, luullen tuokion ajan näkeväni edessäni isä Antoinen haamun.
Mutta kun mies ei virkkanut mitään ja käänsi kohta katseensa pois,
karaisin mieleni ja astelin edelleen hänen jälessään. Sivuutin
ovenvartian, ja kuin taikavoiman avulla olin kuninkaan huoneessa, mikä
hetkeä aikaisemmin oli tuntunut yhtä saavuttamattomalta kuin sinne
pääsy oli välttämätön turvallisuudelleni.

Eikä tämä menestys ollut ainoa seikka, mikä sai sydämeni sykkimään
toivorikkaammin. Kuningas oli sisäänastuessani juuri puhumassa, ja
hänen äänensä iloinen sävy tuntui lupaavan suosiollista vastaanottoa.
Hänen majesteettinsa istui puoleksi puettuna tuolilla huoneen perällä,
ympärillään viisi tai kuusi aatelisherraa, yhtä monen odottaessa
ovensuussa, joitten viimeksimainittujen joukkoon minäkin riensin
yhtymään.

La Guesle näytti aikovan mennä eteenpäin, mutta nähdessään ettei
kuningas ollut häntä huomannut, jäikin paikalleen. Samassa kuningas
kuitenkin näki hänet ja kutsui häntä. "Ahaa, Guesle!" virkkoi hän
hyväntuulisesti. "Vai te siinä olette? Onko ystävänne mukana?"

Asianajaja astui esiin munkki rinnallaan, ja minulla oli tilaisuus
panna merkille se edullinen muutos, joka oli tapahtunut kuninkaassa,
sillä hän puhui ponnekkaammin ja näytti olevan paremmassa terveydessä
kuin ennen. Hänen kasvonsa eivät näyttäneet varsin niin kalmanomaisilta
maalin alta eikä hänen ruumiinsa varsin niin laihtuneelta. Mutta
enemmän kuin mikään muu hämmästytti minua hänen mielialassaan
tapahtunut muutos. Hänen silmänsä säkenöivät tuon-tuostakin ja hän
nauroi alinomaa, niin että saatoin tuskin uskoa häntä samaksi mieheksi,
jonka olin nähnyt epätoivon musertamana ja tunnonvaivojen kiduttamana.

Kääntäen huomionsa pois la Gueslestä hän alkoi vaihtaa sanoja häntä
lähinnä seisovan aatelismiehen kanssa, katsellen häneen veitikkamaisin
silmin ja lyöden vetoa Pariisin antautumisesta.

"Turkanen!" kuulin hänen iloisesti huudahtavan. "Antaisinpa tuhat
puntaa, jos saisin nähdä madame Montpensier'n tänä aamuna! Hän saa nyt
pitää kolmannen kruununsa itse. Tai, hitto! -- meidän pitäisi panna
hänet luostariin. Se olisi mainio kosto!"

"Huntu tonsuurin sijasta", lausui puhuteltu myhäillen.

"Niin. Miksei? Olisihan hänkin tehnyt munkin minusta", vastasi
kuningas sukkelasti. "Kyllä hän varmaan on valmis hirttämään itsensä
sukkanauhaansa tänä aamuna, jollei hän jo ole kuollut kiukusta. Taikka,
maltas, minä unhotin hänen kultaiset saksensa. Antakaamme hänen avata
niillä valtimonsa. No niin, la Guesle, mitäs ystävänne haluaa?"

En kuullut vastausta, mutta se oli nähtävästi tyydyttävä, sillä hetken
perästä kaikki paitsi jakobiinimunkki astuivat syrjään, jättäen hänet
seisomaan kuninkaan eteen, joka ojentaen kätensä otti häneltä kirjeen.
Silminnähtävästi vapisten munkki näytti tuskin jaksavan kestää hänen
osakseen tullutta kunniaa, ja tämän nähdessään kuningas lausui kaikkien
kuultavalla äänellä: "Nostakaa päänne vain. Te olette tervetullut. Minä
rakastan munkinpäähinettä niinkuin jotkut rakastavat naisenmyssyä. No
niin -- mutta mitäs tämä on?"

Hän luki osan kirjeestä ja nousi seisoalleen. Samalla munkki kumartui
eteenpäin ikäänkuin ottaakseen paperin takaisin, ja sitten, niin
nopeasti, niin äkkiä, niin odottamattomalla liikkeellä ettei kukaan
ehtinyt liikahtaakaan ennenkuin kaikki oli tapahtunut, iski kuningasta
veitsellä ruumiiseen! Kun terä välähti ja katosi ja kuningas syvään
huokaisten vaipui takaisin tuolille, silloin, ja vasta silloin, tiesin
kadottaneeni sallimuksen tarjoaman tilaisuuden anteeksiannon ja
suojeluksen ansaitsemiseen. Sillä jos olisin tarkannut jakobiinia
astuessamme yhdessä ovesta sisään ja lukenut hänen ilkeät kasvonsa
oikein, niin yksi sana, yksi ainoa sana olisi saanut puolestani aikaan
enemmän kuin kymmenen Crillonin puoltolauseet!

Liian myöhään syöksähti kymmenkunta miestä auttamaan kuningasta; mutta
ennenkuin he ehtivät hänen luokseen, oli hän itse vetänyt veitsen
haavasta ja iskenyt sillä murhaajaa päähän. Silläaikaa kun toiset
tuskasta huudahdellen riensivät tukemaan kuningasta, jonka ruumiista
veri jo virtana vuoti, tarttuivat toiset katalaan munkkiin ja iskivät
hänet maahan. Kun he kerääntyivät hänen ympärilleen, näin hänen
hetkiseksi kohoavan polvilleen ja katsovan ylöspäin; veri, joka valui
pitkin hänen kasvojaan, samoinkuin hänen piirteensä, jotka kuvastivat
sekaisin voitoniloa ja kauhua, saivat tuon näyn painumaan ainaiseksi
muistiini. Seuraavassa silmänräpäyksessä upposi kolme miekanterää hänen
rintaansa, ja hänen vääntelehtivä ruumiinsa temmattiin kirousten
sadellessa lattialta ja työnnettiin pää edellä ikkunasta läpi ja
viskattiin ulos pihalla seisovien tallimiesten ja keittiöpiikain
pilkattavaksi ja häväistäväksi.

Seurasi sanoin kuvaamaton sekasorto, toisten huutaessa että kuningas
oli kuollut, kun toiset taasen kutsuivat lääkäriä ja muutamat nimeltä
mainiten Dortomania. Odotin että ovet suljettaisiin ja kaikki
sisälläolijat estettäisiin poistumassa, niin että miehen rikostoverit,
jos hänellä sellaisia oli, saataisiin kiinni, Mutta ei ollut ketään,
joka olisi antanut tuon määräyksen. Sensijaan tunkeutui sisään monta,
joilla ei ollut pääsyoikeutta eikä edes mitään asiaakaan, ja heidän
huutonsa ja tungeksimisensa saattoivat sekamelskan ja hälinän sata
kertaa pahemmaksi. Seisoessani keskellä tätä tuoksinaa hämmästyneenä ja
tyrmistyneenä, omat vaarani ja huoleni unohtaneena, tunsin äkkiä
hihaani rajusti nykäistävän ja katsahtaessani ympärilleni näin Simonin
vieressäni. Pojan kasvot olivat tulipunaiset ja hänen silmänsä
näyttivät pullistuvan ulos päästä.

"Tulkaa!" mutisi hän tarttuen käsivarteeni. "Tulkaa!" Ja muitta
mutkitta tai selityksittä hän veti minua ovea kohti, kasvoillaan ja
käytöksessään sellainen kiihtymys ja malttamattomuus kuin olisi hän
itse ollut murhaaja. "Tulkaa, ei ole silmänräpäystäkään hukattavana",
läähätti hän jatkaen ponnisteluaan vähääkään hellittämättä.

"Minne?" kysyin minä ihmeissäni, salliessani vastahakoisesti hänen
hinata itseäni pitkin käytävää ja portailla ällistelevän väkijoukon
läpi. "Minne, hyvä mies?"

"Ratsaille!" sähähti hän vastaukseksi korvaani. "Ratsastakaa henkenne
edestä Navarran kuninkaan luo -- jollei hän jo ole Ranskan kuningas!
Ratsastakaa niinkuin kuolema olisi kintereillänne ja ilmottakaa hänelle
uutinen ja käskekää hänen olla varuillaan omasta puolestaan! Jos
ehditte ensimäisenä, niin, auttakoon meitä taivas, Turenne saa huoleti
koettaa pahimpansa!"

Tunsin joka hermon ruumiissani väräjävän, kun hänen tarkotuksensa
selvisi minulle. Sanaakaan sanomatta irtauduin hänen käsipuolestaan ja
viskauduin ihmistungokseen, joka täytti alemman käytävän ahdinkoon
saakka. Taistellessani hurjasti läpi päästäkseni Simon auttoi minua
huutamalla: "Tohtoria! Tohtoria! Väistykää!" ja tämä sai monen
siirtymään tieltäni siinä luulossa että minä olin valtuutettu
sanansaattaja. Vihdoinkin sain tunkeutuneeksi joukon läpi ja pääsin
pihalle, missä huomasin olevani ensimäinen linnasta ulos tullut
henkilö. Kymmenkunta ihmistä riensi minua kohti säikähtynein silmin ja
kysymyksiä huulillaan, mutta minä juoksin heidän ohitseen ja siepaten
Cidin ohjakset, joka onneksi oli ihan lähellä, hyppäsin satulaan.

Kääntäessäni hevosen porttia kohti kuulin Simonin huutavan jälkeeni:
"Teininiitylle! Menkää sen kautta!" ja sitten en kuullut enää mitään.
Olin ulkona pihasta ja laskin laukkaa lakittomin päin katua alas;
naiset sieppoivat lapsiaan tieltä ja juoksivat syrjään, miehet tulivat
säikähtyneinä talojensa oville huutaen että liigalaiset ovat
kimpussamme? Kun kelpo ratsuni viskasi päänsä ylös ja kiisi eteenpäin,
sinkautellen soraa korkealle taakseen kavioillaan, jotka luiskahtelivat
ja tömähtelivät kivitystä vastaan, kun tuuli alkoi vinkua ympärilläni
ja minä tartuin ohjiin lyhyemmältä, silloin tunsin sydämeni
hypähtelevän riemastuksesta. Tunsin samanlaista ihanaa vapautusta ja
kevennystä kuin vanki, joka kauan kahlehdittuna tyrmässä viruttuaan
jälleen pääsee hengittämään vapaata taivaan ilmaa. Tömistimme alas yhtä
katua ja sitten kapeata kujaa pitkin, kunnes muuan rikottu,
risukimpulla tukittu portti -- joitten yli Cid kompastellen rynnisti --
toi meidät yhdellä harppauksella Teininiitylle, juuri kun myöhästynyt
aurinko puhkesi paistamaan pilvien takaa heittäen valotulvan matalalle,
avaralle tasangolle. Puoli penikulmaa edessäpäin kohoutuivat näkyviin
Meudonin tornit kukkulan laella. Etäällä vasemmalla puolellamme olivat
Pariisin muurit ja lähempänä samalla puolella kymmenkunta linnaketta ja
patteria, siellä ja täällä samalla suunnalla näkyvien keihäskimppujen
tai tiheitten jalkaväkijoukkojen ilmaistessa vihollisen läsnäoloa. En
piitannut kuitenkaan mitään näistä enkä mistään muustakaan paitsi
Meudonin torneista; suoraan niitä kohti suuntasin ratsuni pään,
kiihottaen sen vauhdin äärimmilleen. Nopeaan lähestyivät ojat ja
syvänteet näkyviin edestäpäin ja vilahtivat pois alitsemme. Kuopissa
makaavat miehet kohosivat ylös ja tähtäsivät meihin taikka juoksivat
karjuen katkaisemaan tietämme. Issyn luona olevasta linnakkeesta
ammuttu kanuunanlaukaus repäisi ylös maata toisella puolellamme;
joukko peitsimiehiä syöksähti esiin samalla suunnalla olevista
maavarustuksista ja ratsasti joitakin satoja syltiä kilpaa kanssamme,
hurjasti karjuen ja uhkaillen. Mutta kaikki nuo yritykset olivat
turhia. Äkillisen vauhdin kiihotuksen yllyttämänä ja tuntiessaan
olevansa vapaa tekemään parhaansa -- mikä tapahtui ylen harvoin -- Cid
pudisti vaahdon kuolaimistaan ja levittäen veripunaiset sieraimensa
tuulta kohti kyyristyi yhä matalammaksi ja matalammaksi, kunnes sen
pitkä kaula eteenpäin kurottuneena näytti, ruohokentän vilistessä ohi,
pysähtymättä maaliansa kohti kiitävän nuolen kärjeltä.

Totta totisesti, kun ilma humisi korvissani ja aurinko paistoi
kasvoihini, minä huusin ääneen kuin poika, ja vaikka istuin hiljaa
uskaltamatta liikuttaa kättä taikka jalkaa, jotten rikkoisi kunnon
sardinialaiseni menoa, rukoilin kiihkeästi, että tuo hevonen, jota olin
hoitanut omin käsin ja ruokkinut viimeisellä kolikollani, kestäisi
horjumatta loppuun asti. Sillä minusta tuntui että kokonaisen
kansakunnan kohtalo ratsasti satulassani; ja mielessä Simonin sanat:
"Käskekää hänen olla varuillaan", samoinkuin se itsellenikin
päivänselvä asia, etteivät liigalaiset olisi niin hupsuja, että
tuhoisivat yhden vihollisen korottaakseen samalle sijalle toisen, ei
minusta tuntunut mikään sen mahdollisemmalta, kuin että minä huimasta
ratsastamisestani huolimatta saapuisin liian myöhään ja tapaisin
Navarran kuninkaan saman kohtalon uhrina kuin Ranskan kuningaskin oli.

Tässä innokkaassa riennossani olin tehnyt matkaa niin nopeasti kuin
sitä vain harvoin tehdään, ja ohimoitani piiskaavan viiman
vaikutuksesta olin jo tulemassa hiukkasen levollisemmaksi ja
toivehikkaammaksi, kun yhtäkkiä näin suoraan edessäni juuri minun ja
Meudonin välissä kourallisen miehiä parhaallaan kahakoimassa. Joukossa
oli punaisia ja valkoisia mekkoja -- liigalaisia ja hugenotteja -- ja
punamekot näyttivät olevan alakynnessä. Vielä katsellessani he
kuitenkin pääsivät erkanemaan vastustajistaan järjestyksessä, mutta
onnettomuudeksi peräytyen sellaiseen suuntaan ja sellaisella
nopeudella, että minun täytyi ilmeisesti pakostakin joutua heidän
kanssaan vastakkain, joko sitten koetin välttää tuota kohtausta tahi
en. Ehdin hädintuskin saada käsityksen vaarasta ja sen läheisyydestä
sekä erottaa molempien joukkojen tuolla puolen parinkymmenen viirin
elostuttaman hugenottien pääkaartin, kun liigalaiset olivat kimpussani.

Arvelen heidän tietäneen, ettei kukaan, joka sellaisella vauhdilla
pyrki Meudoniin, voinut olla heidän ystäviään, sillä he syöksyivät
minua kohti kuusi miestä rinnan voitonriemusta huutaen, ja ennenkuin
ehdin laskea kahteenkymmeneen, kohtasimme toisemme. Cid oli yhä
kiivaassa vauhdissa, eikä ollut johtunut mieleeni pysäyttää sitä, niin
ettei minulla ollut aikaa käyttää pistoolejani. Miekkani olin
kiskaissut ulos, mutta kun aurinko häikäisi silmiäni ja miehillä
oli haarniskat yllä, en saanut paljoakaan aikaan vaikkakin
yhteentörmättyämme jakelin hurjia iskuja, raivoissani tästä äkillisestä
vastuksesta, joka ilmestyi toiveitteni tielle juuri kun kaikki näytti
olevan selvänä. Cid piti uljaasti puoliaan -- kuulin hugenottien
hurraavan kaukana -- ja minä iskin syrjään erään miekankärjen, joka
uhkasi kurkkuani. Mutta aurinko kilotti silmiini ja jokin löi minua
päähän. Samassa sain rintaani ankaran iskun, joka suorastaan heitti
minut satulasta. Huitoen hurjasti ilmaa putosin alas huumaantuneena ja
puolipyörryksissä, ja viimeisenä ajatuksenani maahan jysähtäessäni
muistin neitiä ynnä pientä puroa porraskivineen.




XXXV. "Kuningas on kuollut!"


Herra d'Agenin haarniskaa sain kiittää henkeni säilymisestä, sillä se
torjui saamani miekaniskun, niin että ainoa vahinko, minkä sain, oli
hengitykseni salpautuminen joksikin aikaa, huimaus päässä ja
jonkinlainen pyörtymiskohtaus. Näistä toivuttuani huomasin olevani
selälläni maassa, miehen polvi rinnallani ja kymmenkunta ratsumiestä
ympärilläni. Taivas pyöri sekavana silmissäni ja miehet näyttivät
jättiläismäisiltä, mutta senverran kykenin kuitenkin ajattelemaan, että
käsitin mitä oli tapahtunut ja että asiat olisivat voineet olla
pahemminkin.

Alistuen vangiksijoutumisen ajatukseen valmistauduin pyytämään heitä
säästämään henkeäni, otaksuen varmasti heidän siihen myöntyvän, koska
olin joutunut heidän käsiinsä avonaisessa taistelussa, rehellisesti ja
selvällä päivällä. Mutta kun mies, jonka polvi jo teki oloni aika
tukalaksi, näki että minä olin aikeissa puhua, pusersi hän minua äkkiä
niin rajusti, samalla käskien minua kiukkuisella kuiskauksella olemaan
hiljaa, että katsoin viisaammaksi totella häntä.

Makasin siis hiljaa, ja aivojeni ollessa vielä sekavina kuulin
ikäänkuin unessa jonkun sanovan: "Kuollut! Niinkö todella? Ja minä jo
toivoin tulleemme ajoissa. No niin, paremmankin kohtalon hän olisi
ansainnut. Kuka hän on, Rosny?"

"Tunnetteko häntä, Maignan?" kysyi ääni, joka kuulosti omituisen
tutulta.

Mies, jonka polvi oli rinnallani, vastasi: "En, herra. Hän on minulle
aivan outo. Hän näyttää normannilta."

"Saattaa kyllä ollakin!" virkkoi kimakkasointuisempi ääni, jota en
ollut ennen kuullut. "Sillä hänellä oli hyvä hevonen. Jos minä saisin
sata sellaista ja sata miestä, jotka ratsastaisivat yhtä huimasti, niin
en kadehtisi itse Ranskan kuningastakaan."

"Puhumattakaan hänen navarralaisesta serkku-parastaan", lisäsi
ensimäinen puhuja nauraen, "jolla ei ole ehyttä paitaa selässään eikä
nuttua, joka olisi suunnilleenkaan uusi. Niin, Turenne, myöntäkää vain,
ettette sittenkään ole niinkään huonolla puolella!"

Näitä sanoja lausuttaessa ajatuskykyäni verhonnut pilvi väistyi
yhtäkkiä syrjään. Näin, että miehillä, joitten käsiin olin joutunut,
oli valkoiset nauhat ja heidän johtajallaan valkoinen sulkatöyhtö, ja
käsitin ilman muuta, että Navarran kuningas oli tullut avukseni ja
ajanut pakoon liigalaiset, jotka olivat työntäneet minut alas
satulasta. Muisto kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut tätä ennen, ja
varsinkin tapahtumasta, jonka silminnäkijänä olin ollut kuninkaan
vastaanottohuoneessa, syöksähti mieleeni niin valtavan voimakkaana,
että jouduin raivoisan kärsimättömyyden valtaan ajatellessani
hukkaamaani aikaa, ja nousten äkkiä ylös työnsin Maignanin pois rajulla
ponnistuksella, huutaen että olin hengissä ja että minulla oli uutisia.

Maignan teki parhaansa pidättääkseen minua, sähisten että olin hullu ja
pusertaen minut miltei hengettömäksi. Mutta turhaan, sillä Navarran
kuningas oli ratsastanut lähemmäksi ja näki minun ponnistukseni. "Hoi!
Onpas se merkillinen kuollut!" huusi hän tullen väliin. "Mitä tämä
merkitsee? Antakaa hänen olla! Kuuletteko? Antakaa hänen olla!"

Tallimestari totteli ja siirtyi yrmeänä syrjään, silläaikaa kun minä
hoipertelin jaloilleni ja katselin ympärilleni vieläkin hämärtävin ja
vetisin silmin. Heti kohta minut tunnettiin ja lukemattomia
hämmästyksen huudahduksia kuului ympärilläni. Kuullessani nimeäni
mainittavan joka taholla eri äänillä panin merkille, että ainoastaan
parooni de Rosny, johon silmäni ensin sattuivat, seisoi äänetönnä,
katsellen minua hämmästystä ja mielipahaa kuvastavin kasvoin.

"Kautta taivaan, minulla ei ollut tästä mitään tietoa!" kuulin Navarran
kuninkaan selittävän, Turennen kreiviin päin kääntyneenä. "Mies ei
suinkaan ole täällä minun suostumuksellani. Kysykää häneltä itse, jos
tahdotte. Taikka minä kysyn. Puhukaa, hyvä herra", jatkoi hän kääntyen
minuun päin ankarin ja uhkaavin kasvoin. "Te kuulitte eilen, mitä
lupasin teille? Minkätähden, Jumalan nimessä, olette siitä huolimatta
nyt täällä?"

Minä yritin vastata, mutta Maignan oli pidellyt minua niin, etten
saanut kylliksi henkeä sisääni, vaan seisoin läähättäen.

"Teidän korkeutenne lempeys tässä asiassa", lausui Turenne ivallisesti
hymyillen, "on ollut niin suuri, että hän on luottanut sen
jatkuvaisuuteen. Ja epäilemättä hän luuli tapaavansa teidät yksin.
Pelkään, että olen tiellä."

Tunsin hänet ryhdistään ja ylhäisestä esiintymistavastaan, joka
jossakin muussa seurassa olisi ollut merkkinä hänen valtias-asemastaan,
ja unohtaen sen malttamattomuuden, joka vielä hetki sitten oli minua
ahdistanut -- pääni oli ehkä vieläkin vähän sekaisin -- vastasin
hänelle. "Ja kuitenkin olen kerran saanut lupauksen teidän
ylhäisyytenne suojeluksesta", lausuin minä, saaden hengästykseltäni
vihdoin puhutuksi.

"Minunko suojeluksestani?" huudahti hän, silmiensä vihaisesti
välähtäessä.

"Juuri niin", vastasin minä; "Etampesin majatalossa, silloin kun herra
Crillon tahtoi tapella kanssani."

Hän hämmästyi silminnähtävästi. "Oletteko te se mies?" huusi hän.

"Olen. Mutta minä en ole täällä jutellakseni itsestäni", vastasin
minä, Ja sen sanottuani -- laiminlyödyn asiani muistuessa jälleen
mieleeni -- astua hoipersin Navarran kuninkaan viereen ja tartuin
polvilleni langeten hänen jalustimeensa. "Sire, minä tuon teille
uutisia! Suuria uutisia! Kauheita uutisia!" huusin, pidellen
suonenvedontapaisesti jalustimesta. "Muuan katala munkki pisti vasta
neljännestunti sitten hänen majesteettiansa tikarilla ruumiiseen hänen
vastaanottohuoneessaan. Ja hän on kuolemaisillaan, tai kukaties jo
kuollut."

"Kuollut! Kuningasko?" huusi Turenne kiroten. "Mahdotonta!"

Sekavasti kuulin toisten huudahtelevan minkä mitäkin, sen mukaan kuin
hämmästys ja säikähdys tai suuttumus tai epäuskoisuus heidän mieliään
liikuttivat. Mutta minä en vastannut heille, sillä koko huomioni
kahlehti ja lumosi se ihmeellinen muutos, jonka näin Henrikin kasvoilla
tapahtuvan. Hänen silmänsä alkoivat yhtäkkiä verestää ja näyttivät
vetäytyvän raskaitten silmäkulmien alle, posket muuttuivat väriltään
tiilenpunaisiksi, puoliavointen huulten välistä kuulsivat hänen
hampaansa parran takaa, samalla kun hänen kookas nenänsä, joka näytti
kaartavan kaartamistaan, kunnes se miltei kosketti hänen leukansa,
antoi hänen liikkuvailmeisille kasvoilleen yhtä eriskummallisen kuin
kammottavan ulkonäön. Muuten hän ei kotvaan virkkanut sanaakaan, vaikka
näin hänen kätensä puristavan ratsupiiskaa suonenvedontapaisella
otteella, ikäänkuin hän olisi ajatellut: "Se on minun! Minun!
Riistäköön sen minulta joka uskaltaa!"

"Pitäkää mielessänne, mies", lausui hän viimein kiinnittäen
läpitunkevan katseensa minuun ja puhuen karhealla, matalalla äänellä,
joka muistutti suuren koiran murinaa, "ettei nyt ole leikin aika.
Ettekä te saa nahkaanne pelastetuksi juonen avulla. Sanokaa minulle,
niin totta kuin elätte, onko tämä juoni?"

"Taivas varjelkoon, sire!" vastasin minä kiihkeästi. "Minä olin
huoneessa ja näin sen omin silmin. Nousin paikalla satulaan ja
ratsastin tänne lyhintä tietä varottaakseni teidän korkeuttanne
olemaan varuillaan. Munkkeja on paljon, eikä Pyhä Liitto halua pysähtyä
puolitiehen."

Näin että hän uskoi minua, sillä hänen kasvojensa jännitys
laukesi. Hänen hengityksensä näytti jälleen kulkevan tasaisesti, ja
kymmenesosa-sekunnin verran hänen katseensa etsi Rosnyn katsetta.
Sitten hän loi silmänsä jälleen minuun. "Kiitän teitä, herra", lausui
hän kumartaen vakavasti ja kohteliaasti, "huolenpidostanne minua
kohtaan -- en uutisistanne, sillä ne ovat kovin surullisia. Jumala
suokoon, että serkkuni kuningas olisi ainoastaan haavottunut. Sanokaa
meille nyt tarkoin -- sillä nämä herrat haluavat tietää yhtä
maltittomasti kuin minäkin -- oliko lääkäri ollut hänen luonaan?"

Vastasin kieltävästi, mutta lisäsin että haava oli nivusissa ja vuoti
kovasti verta.

"Te sanoitte muutama minuutti takaperin: 'Kuolemaisillaan tai jo
kuollut!'" pitkitti kuningas. "Minkätähden?"

"Hänen majesteettinsa kasvot olivat rauenneet", sopersin minä.

Hän nyökkäsi. "Te olette ehkä erehtynyt", sanoi hän. "Toivon että
olette. Mutta tuolla tulee Mornay. Hän tietää ehkä enemmän."

Silloin kaikki jättivät minut, itse Turennekin -- niin malttamattomasti
halusivat kaikki kuulla asian todellista laitaa. Maignan yksin jäi
viereeni, ollen asettavinaan jalustinhihnaa, ja kehotti minua
hillityllä äänellä pakenemaan. "Ottakaa tämä hevonen, herra de Marsac,
jos tahdotte", yllytti hän, "ja ratsastakaa takaisin samaa tietä kuin
tulittekin. Te olette suorittanut asian, jota varten tulitte. Rientäkää
takaisin ja kiittäkää kun pääsette."

"Vait!" sanoin minä. "Ei ole vaaraa."

"Sen saatte nähdä, jos jäätte tänne", vastasi hän synkästi. "Tehkää nyt
niinkuin neuvon ja ottakaa tämä hevonen", pitkitti hän, "ja ratsastakaa
tiehenne! Uskokaa minua, se on teille parasta."

Minä nauroin vain vasten hänen totista ja huolestunutta naamaansa.
"Kyllä näen, että olette saanut parooni de Rosnylta määräyksen pysyttää
minut erilläni", sanoin hänelle. "Mutta minä en mene, ystäväni. Hänen
täytyy koettaa päästä pulastaan jollakin toisella keinolla, sillä tänne
minä jään."

"No, tulkoon sitten verenne teidän päällenne", vastasi Maignan, hypäten
satulaan kasvot synkkinä. "Minä olen tehnyt parhaani pelastaakseni
teidät."

"Sekä isäntänne!" vastasin minä nauraen.

Sillä pakenemista minä kaikkein vähimmin ajattelin. Olin tehnyt tämän
ratsastusmatkan siinä selvässä tiedossa, ettei mikään ollut minulle
tällä hetkellä niin tarpeen kuin saada jalansijaa hovissa. Sallimuksen
erikoisen suosion avulla olin sen nyt saavuttanut, enkä minä ollut
niitä miehiä, että olisin luopunut siitä sen takia, että se oli täperä
ja uhanalainen. Jotain oli jo sekin, että olin puhunut suuren kreivin
kanssa silmä silmää vasten tulematta turmioon, että olin pelottomalla
katseella vastannut hänen katseeseensa enkä ollut siitä kuollut, ja
että olin pannut käytäntöön Crillonista ottamani opin saamatta siitä
mitään vahinkoa.

Eikä siinä ollut kaikki. En ollut pahimpinakaan aikoina soimannut
Navarran kuningasta siitä ettei hän tunnustanut palveluksiani.
Mieletöntähän olisi ollut niin tehdäkin, koska se kerran sisältyi
kauppaan. En myöskään ollut milloinkaan epäillyt hänen suopeuttaan
minua kohtaan, taikka ettei hän olisi valmis palkitsemaan minua, jos
tilaisuus ilmestyisi. Nyt saatoin ylpeillä siitä, että olin antanut
hänelle sen mitä hän tarvitsi ja mitä hänellä tähän saakka ei ollut
ollut -- nimittäin muodollisen syyn asettua minua puoltamaan.

Olinko näissä päätelmissäni oikeassa vai väärässä, sen olin pian
näkevä, sillä tällä hetkellä Henrikin ratsastusseurue, joka oli
jättänyt minut sata askelta jälkeensä, pysähtyi, ja samalla kun jotkut
joukosta viittoivat minua tulemaan, kannusti muuan hevosensa takaisin
kutsuen minua kuninkaan luokse. Riensin noudattamaan määräystä niin
nopeaan kuin saatoin, mutta lähestyessäni joukkoa näin, että vaikkakin
kaikki näyttivät odottavan minun saapumistani, ei Navarran kuningas
enempää kuin Turennen kreivikään ajatelleet etusijassa minua. Kaikkien
kasvoilla, Henrikistä alkaen hänen vähäpätöisimpään hovimieheensä asti,
kuvastui tärkeä vakavuus, jonka ilman vaikeutta voin käsittää
johtuvaksi siitä kaikkien mielissä asuvasta ja kaiken muun
mielenkiinnon syrjäyttävästä epätietoisuudesta, oliko Ranskan kuningas
kuollut vai kuolemaisillaan vai ainoastaan haavotettu.

"Joutuin!" virkkoi Henrik kärsimättömänä niin pian kun olin tullut
kuulomatkan päähän. "Älkää pidättäkö minua asioillanne kauempaa kuin on
välttämätöntä. Kreivi de Turenne vaatii minua panemaan toimeen eilen
antamani määräyksen. Mutta koska olette antautunut vaaraan minun
tähteni, tunnen olevani velvollinen jotenkin hyvittämään sen teille.
Olkaa siis hyvä ja menkää heti herra la Varennen asuntoon ja luvatkaa
kunniasanallanne olla liikkumatta sieltä mihinkään siksi kunnes asianne
on ratkaistu."

Käsittäen, että tästä lykkäyksestä, joka samalla takasi hetkellisen
turvallisuuteni ja lupasi hyvää vastaisuuteen nähden, saisin kiittää
sitä suurta tapahtumaa, joka itse Turennenkin mielessä jätti varjoon
kaikki muut, kumarsin äänettömänä. Henrik ei kuitenkaan tyytynyt tähän.

"No, herra", sanoi hän tiukasti, "suostutteko siihen?"

Vastasin nöyrästi kiittäväni häntä hänen lempeydestään.

"Kiitokset ovat tässä aivan tarpeettomia", vastasi hän kylmästi. "Se,
mitä olen tehnyt, ei ole missään yhteydessä Turennen kreivin syytöksen
kanssa. Hänen on saatava oikeus."

Kumarsin jälleen, ja tuokion perästä oli joukkue lähtenyt laukkaa ajaen
Meudonia kohti, mistä, kuten myöhemmin kuulin, Navarran kuningas
viidenkolmatta valitun ratsumiehen saattamana ratsasti täyttä vauhtia
St. Cloudiin asettuakseen hänen majesteettinsa vuoteen ääreen. Eräs
tallimies oli ottanut kiinni Cidin, joka oli karannut kaupunkiin
saamatta muuta vammaa kuin pienen haavan lapaansa, ja tuli vähän ajan
päästä minua vastaan sitä taluttaen, ja siten saatoin saapua edes
jonkunlaisella arvokkuudella Varennen asunnolle, joka oli pieni talo
kukkulan juurella lähellä linnan porttia.

En joutunut siellä kärsimään suurempaa vapauden rajotusta kuin mihin
kunniasanani minut velvotti, ja kun huoneessa oli vielä se mukavuus,
että sen akkuna oli valtakadun puolella, oli minulla tilaisuus seurata
ja ottaa osaa pitkin päivää niihin moniin hälytyksiin ja yllätyksiin,
joista tuo päivä oli merkillinen. Sen suusta suuhun kiitävät
monenmoiset huhut samoinkuin se kiihkeä jännitys, joka valtasi kaikki
mielet, ovat niin tuoreessa muistossa, etten huoli niissä viipyä,
vaikkakin ne sillä kertaa auttoivat ajatuksiani pysymään poissa omista
huolistani. Riittäköön kun sanon, että jonakin hetkenä kuulimme että
hänen majesteettinsa oli kuollut, toisena taas että haava ei ollut
muuta kuin ihonaarmu, ja vielä, että saatoimme odottaa hänen saapuvan
Meudoniin ennen auringonlaskua. Huhu, että Montpensier'n herttuatar oli
ottanut myrkkyä, oli tuskin ehtinyt saada herkät uskojansa, kun
Pariisin tykit ampuivat riemulaukauksia kuninkaan kuoleman johdosta.

Kadut olivat niin täpötäynnä ihmisiä, jotka kertoivat ja kuuntelivat
näitä huhuja, että minusta tuntui ikkunassa seisoessani kuin olisin
katsellut markkinoita. Eikä minun tarvinnut hakea kaikkea ajankuluani
seinien ulkopuolelta, sillä joukko hoviin kuuluvia herrasmiehiä, jotka
olivat kuulleet minun olleen sinä aamuna St. Cloudissa ja vielä
itse tapahtumahuoneessa -- seikka, mikä teki minut sillä hetkellä
maailman halutuimmaksi seuratoveriksi -- muistivat yhtäkkiä
olevansa hiukan tuttuja kanssani ja tekivät minulle kunnian tulemalla
minua tervehtimään ja istumalla suuren osan päivästä luonani.
Ja minä myönnän, että sain tästä seikasta yhtä paljon toivoa kuin
huviakin, sillä tiesinhän, että hovimiehet ovat maailman parhaita
sään-ennustajia, jotka eivät kammoksu mitään niin paljon kuin
seurustelua sellaisten kanssa, joille aurinko ei paista.

Vihdoinkin, iltapuolen keskipalkoilla, Navarran kuningas palasi tuoden
tietoja, jotka, hälventäen toisten pelon ja kukistaen toisten toiveet,
tekivät lopun tästä epävarmuudesta vakuuttamalla monien hämmästykseksi,
ettei hänen majesteettinsa henki ollut vaarassa. Vaihtelevin tuntein
kuulimme, että ensimäiset johtopäätökset, joihin en ollut tullut yksin
minä, vaan kokeneet lääkäritkin, olivat myöhemmin ilmenneitten
asianhaarojen perustalla osottautuneet vääriksi, ja että, sanalla
sanoen, Pariisilla oli yhtä suuri syy pelkoon ja uskollisilla
alamaisilla yhtä paljon aihetta toivoon kuin ennen tuota uhkarohkeata
yritystä.

Olin hädintuskin ehtinyt sulattaa tämän hämmästyttävän tiedon, joka,
sen tunnustan, oli minulle vähemmän tervetullut kuin sen olisi pitänyt
olla, kun herra d'Agen saapui luokseni ja suuntasi ajatukseni joksikin
aikaa toisaalle. Heti kun hän oli saanut kuulla missä olin ja mihin
merkillisiin seikkailuihin olin joutunut, oli hän lähtenyt ratsastamaan
Meudoniin, pysähtyen ainoastaan kerran, juuri vähää ennen kuin saapui
minun luokseni, käydäkseen tervehtimässä rouva de Bruhlia. Kysyin
häneltä, kuinka tämä oli ottanut hänet vastaan.

"Niinkuin hänestä voi arvatakin", vastasi hän punastuen.
"Ystävällisemmin kuin minulla oli oikeutta odottaa, joskaan ei niin
lämpimästi kuin olin uskaltanut toivoa."

"Se tulee kyllä aikaa myöten", sanoin minä nauraen. "Entä neiti de la
Vire?"

"En tavannut häntä", vastasi hän, "mutta kuulin että hän voi hyvin. Ja
on tuhat kertaa tulisemmin rakastunut", jatkoi hän silmäillen minua
veitikkamaisesti, "kuin viimeksi häntä nähdessäni."

Nyt oli minun vuoroni punastua, ja sen teinkin, tuntien täysin määrin
sitä mielihyvää, jota tuon kaltainen vakuutus oli tarkotettukin
tuottamaan. Kuvitellessani neiti de la Vireä sellaisena kuin olin hänet
viimeksi nähnyt, satulastaan puoleeni kallistuneena, rakkaus niin
selvästi kasvoilleen kirjotettuna, että kuka hyvänsä saattoi sen lukea,
vaivuin niin suloiseen haaveiluun, että kun herra la Varenne hetken
perästä astui huoneeseen, ei sanaakaan enempää ollut lausuttu
kummaltakaan puolen.

Hänen katseensa ja äänensä olivat niin jyrkät kuin miksi hän lempeältä
ja hyvänlaatuiselta luonnoltaan saattoi ne tehdä. "Herra de Marsac",
hän lausui, "minusta on ikävä tehdä oloanne rajotetummaksi, mutta olen
saanut määräyksen kieltää teitä tapaamasta ystäviänne. Ja minun täytyy
pyytää tätä herraa poistumaan."

"Mutta ystäväni ovat kulkeneet täällä kaiken päivää", sanoin
kummastuneena. "Onko tämä uusi määräys?"

"Kirjallinen määräys, joka saapui minulle vasta kaksi minuuttia
sitten", vastasi hän suoraan. "Olen myöskin saanut määräyksen siirtää
teidät pihanpuolella taloa olevaan huoneeseen, niin ettette voi nähdä
kadulle."

"Mutta minulta otettiin kunniasana", huudahdin minä luonnollisen
harmintunteen valtaamana.

Hän kohautti olkapäitään. "Ikäväkseni täytyy minun sanoa, ettei minulla
ole sen kanssa mitään tekemistä", vastasi hän. "Voin ainoastaan
noudattaa määräyksiä. Minun täytyy niinollen pyytää tätä herraa
poistumaan."

Herra d'Agenilla ei tietysti ollut muuta valittavana kuin jättää minut,
minkä hän teki, kuten saatoin nähdä huolimatta hänen iloisista ja
luottavaisista jäähyväislauseistaan, koko lailla epäluuloisena ja
pahaa-aavistavana. Kun hän oli mennyt, ryhtyi la Varenne viipymättä
panemaan täytäntöön määräystensä toista osaa. Niin huomasin hetken
perästä olevani pienessä ja pimeässä huoneessa, jonka ikkunan edessä
oli kolmen askeleen päässä sen kallion sileä kylki, jolla linna seisoi.
Tämä muutos valoisan ikkunan äärestä, josta saatoin katsella kaupungin
elämää kaikessa sen moninaisuudessa ja seurata joukkojen mielialan
pienimpiäkin ailahduksia, ahtaaseen kammioon, jonne ei mikään ääni
päässyt tunkeutumaan ja missä keskipäivän ja illan erokin oli vain
heikosti huomattavissa, ei voinut olla vaikuttamatta painostavasti
mielialaani, varsinkin kun uskoin sen merkitsevän yhtä vakavaa muutosta
onneni suunnassa. Otaksuen että minun nyt täytyi esiintyä Navarran
kuninkaan silmissä valheellisten uutisten tuojana, asetin määrityksen
vankeuteni tiukentamisesta yhteyteen hänen St, Cloudista paluunsa
kanssa; ja oivaltaen että Turennen kreivillä oli jälleen vapaus
omistautua minun asioilleni, aloin katsella eteeni aavistuksin, jotka
olivat sitä kiusallisempia, kun antamani kunniasana teki mahdottomaksi
kaikki karkaus-yrityksetkin.

Uni ja tottumus auttoivat minua kuitenkin viettämään yön rauhallisesti.
Aamulla ani varhain kova tykkien pauke, joka kuului minunkin kammiooni,
saattoi minut otaksumaan että Pariisi oli antautunut; mutta palvelija,
joka toi minulle aamiaista, kieltäytyi töykeästi antamasta minulle
mitään tietoja. Koko päivän vietin sitten yksinäni, ajatukset vuoroin
rakastetussani, vuoroin omassa tulevaisuudessani, joka alkoi tuntua yhä
synkemmältä mitä useampi tunti kului. Ei kukaan tullut minua tapaamaan,
ei askeltakaan kajahtanut hiljaisessa talossa; ja yhteen aikaan luulin
jo vartiaini unohtaneen senkin, että tarvitsin ruokaa. Tämä
laiminlyönti tosin korjattiin illan tullen, mutta herra la Varennea ei
sittenkään näkynyt, palvelija tuntui olevan mykkä eikä mitään ääniä
kuulunut koko talosta.

Oli kulunut noin tunti siitä kun olin lopettanut ateriani, ja huone
alkoi jo käydä pimeäksi, kun hiljaisuus vihdoinkin keskeytyi nopeitten
askelien kajahtaessa ulko-ovelta. Ne pysähtyivät ikäänkuin empien
porrasten juurella, mutta seuraavassa tuokiossa ne lähenivät jälleen ja
pysähtyivät huoneeni ovelle. Nousin istuimeltani kuullessani avainta
kierrettävän lukossa, ja on helppo kuvailla hämmästystäni, kun näin
itse Turennen kreivin astuvan sisään ja sulkevan oven jälkeensä.

Hän tervehti minua ylpeästi astuessaan pöydän luokse, kohottaen
hattuaan hetkiseksi ja pannen sen sitten jälleen päähänsä. Sen tehtyään
hän jäi katsomaan minuun ja minä häneen, äänettömyydessä, joka minun
puoleltani oli pelkkä hämmästyksen tulos, mutta hänen puoleltaan
aiheutui halveksumisesta ja jonkinlaisesta ihmettelystä. Iltavalo, joka
oli tuntuvasti hämärtymässä, antoi hänen kasvoilleen kaamean vaaleuden,
saaden ne erottumaan takana olevasta varjosta tavalla, joka ei jättänyt
tekemättä vaikutustaan minuun.

"Niin", lausui hän vihdoin, puhuen hitaasti ja kuvaamattoman
hävyttömästi, "olen tullut tänne saadakseni katsoa teitä!"

Tunsin suuttumuksen kohoavan sisässäni ja vastasin hänen katseeseensa
yhtä tiukalla katseella. "Niinkuin tahdotte", lausuin olkapäitäni
kohauttaen.

"Ja ratkaistakseni erään kysymyksen", jatkoi hän samalla äänellä.
"Nähdäkseni, onko se mies, joka oli kyllin mieletön loukkaamaan ja
halveksimaan _minua_, sellainen vanha, pennitön hölmö, jollaiseksi
jotkut häntä kutsuivat, vai uhkarohkea yltiöpää, joksi toiset häntä
kuvasivat."

"Oletteko nyt päässyt selville?" virkoin minä.

Hän silmäili minua hetkisen tiukasti; sitten hän äkkiä kiivastuen
huusi: "Hitto soikoon, jos olen! En edes tiedä, olenko tekemisissä
erittäin ovelan vai erittäin typerän, hullun vai konnan kanssa!"

"Voitte sanoa mitä haluatte vangille", vastasin minä kylmästi.

"Turenne tekee sen yleensä kenelle haluaa!" vastasi hän. Seuraavassa
tuokiossa hän sai minut säpsähtämään sanomalla, vetäen esiin
makeisrasian ja avaten sen: "Tulen juuri sen pienen hupakon luota,
jonka olette lumonnut. Jos hän olisi minun vallassani, niin olisin
piiskannut hänet ja pannut vedelle ja leivälle kunnes hän tulisi
järkiinsä. Mutta kun ei hän ole, täytyy minun käyttää toista keinoa.
Saanko kysyä", jatkoi hän ivallisella äänellään, "onko teillä
minkäänlaista käsitystä, miten teidän tulee käymään, herra de Marsac?"

Sydämeni sanomattomasti keventyneenä siitä mitä hän sanoi neidistä,
vastasin että minulla oli mitä täydellisin luottamus Navarran kuninkaan
oikeudenmukaisuuteen.

Hän kertasi tuon nimen tavalla, jonka merkitystä en ymmärtänyt.

"Niin, Navarran kuninkaan", vastasin minä lujasti.

"No niin, uskallanpa sanoa että teillä on hyvä syy tehdä niin", lausui
hän pilkallisesti hymyillen. "Jollen erehdy, tiesi hän tästä asiasta
hiukan enemmän kuin mitä hän myöntää."

"Todellako? Navarran kuningasko?" sanoin minä tuijottaen tyhmästi
häneen.

"Niin, todella, todella, Navarran kuningas!" tikasi hän vastaan matkien
minua, ollen lähempänä kiukkua kuin mitä siihen saakka olin hänestä
huomannut. "Mutta jättäkää hänet hetkeksi syrjään, junkkari", jatkoi
hän, "ja kuunnelkaa minua. Taikka katsokaa ensin tätä. Joka näkee, se
uskoo."

Puhuessaan hän veti esiin paperin, jonka hän jonkinlaisella äkäisellä
ylenkatseella työnsi kouraani. Pidättäen hämmästykseni vein sen ikkunan
luokse ja vaivaloisesti lukien sain selville, että se oli
asianmukaiseen muotoon laadittu kuninkaallinen käskykirje, jolla
määrättiin joku tuntematon henkilö -- nimen paikka oli nimittäin
jätetty tyhjäksi -- Armagnac'in maaherraksi kahdentoistatuhannen livren
vuosipalkalla!

"No niin?" virkahti hän maltittomasti.

"Niin?" vastasin minä koneellisesti, sillä aivojani huimasi; tuollainen
paperi tuollaisella tavalla esitettynä herätti eriskummallisia
ajatuksia mielessäni.

"Voitteko saada selvää siitä?" kysyi hän.

"Kyllä", vastasin minä, sanoen itsekseni että hän varmaan tahtoi tehdä
minulle jonkun kepposen.

"No hyvä", jatkoi hän, "kuulkaa sitten. Minä aion kohdella teitä
lievästi, tehdä teille tarjouksen, herra de Marsac. Hankin teille
vapautenne takaisin ja täytän tuon tyhjän paikan, jonka tässä näette,
teidän nimellänne -- yhdellä ehdolla."

Tuijotin häneen niin hämmästyneenä kuin oli luonnollista tuollaisen
ehdotuksen kuullessani. "Siis tahdotte antaa tuon viran minulle?"
sopersin epäuskoisena.

"Koska kuningas on jättänyt sen minun valtaani, niin tahdon sen tehdä",
vastasi hän. "Mutta sallikaa minun ensin huomauttaa", jatkoi hän
ylpeästi, "että asialla on toinenkin puoli. On kyllä totta, että minä
tarjoan teille, herra de Marsac, sellaisen viran, jonka pitäisi
tyydyttää kunnianhimoisimmatkin toiveenne. Mutta toiselta puolen on
teidän pidettävä mielessä, että minulla on yhtä suuri valta kostaa nyt
kuin eilenkin, ja että jos suostun ostamaan teidät, niin johtuu se
siitä, että erityiset syyt kehottavat tuohon menettelyyn, eikä suinkaan
siitä, että se olisi ainoa vallassani oleva keino."

Minä kumarsin. "Ja mikä on tuo ehto, herra kreivi?" kysyin käheästi,
alkaen ymmärtää hänen tarkotustaan.

"Se, että luovutte vaatimasta tai pyytämästä holhokkini kättä", vastasi
hän kevyesti. "Siinä on kaikki. Se on yksinkertainen ja huokea ehto."

Katsoin häneen uudelleen hämmästyneenä, ihmeissäni, ällistyksissäni,
lukemattomien kysymysten risteillessä mielessäni. Minkätähden hän
hieroi kauppaa, kun hänellä oli valta käskeä? Minkätähden hän alentui
sovintoon, kun kerran olin hänen armoillaan? Minkätähden hän otti
vakavan keskustelun alaiseksi toiveeni, joitten täytyi hänestä tuntua
äärimmäiseltä röyhkeydeltä? Minkätähden? En kyennyt sitä selvittämään
itselleni, vaan seisoin tuijottaen häneen äänettömänä; ällistykseni oli
yhtä suuri kuin jos hän olisi tarjonnut minulle Ranskan kruunua;
ihmetykselläni ja epäilyksilläni ei ollut määrää.

"No", lausui hän viimein, käsittäen väärin kasvoillani kuvastuvan
mielenliikutuksen. Te suostutte kai?"

"En ikinä!" vastasin lujasti.

Hän säpsähti. "Luulen etten kuullut oikein", sanoi hän, puhuen hitaasti
ja miltei kohteliaasti. "Minä tarjoan teille suuren viran ynnä
suojelukseni, herra de Marsac. Onko minun ymmärrettävä, että pidätte
parempana vankeutta ja vihollisuuttani?"

"On, jos ehdot ovat sellaiset", vastasin minä.

"Ajatelkaa, ajatelkaa!" lausui hän jyrkästi.

"Olen ajatellut", vastasin minä.

"Kyllä, mutta oletteko myös ajatellut millainen on asemanne?" sanoi
hän. "Oletteko ajatellut, kuinka monta estettä on teidän ja tuon pienen
hupsun välillä? Kuinka monen henkilön vastustus teidän on voitettava,
kuinka monta ystävää hankittava? Oletteko ajatellut, mitä merkitsee
asettua taistelemaan minua vastaan tässä asiassa, tai kummalle meistä
todennäköisesti voitto lopulta lankeaa?"

"Olen ajatellut", toistin minä.

Mutta ääneni vapisi. Huuleni olivat kuivat. Huone oli käynyt pimeäksi.
Ulkopuolella oleva kallio, joka esti valoa pääsemästä kammiooni, sai
sen näyttämään jo vankityrmältä. Vaikka en uneksinutkaan suostumisesta,
vaikka tunsinkin että hän tässä keskustelussa oli alentunut
vertaisekseni ja minä olin päässyt hänestä voitolle, niin tunsin
kuitenkin mieleni lannistuvan. Sillä minä muistin kuinka vankiholvissa
viruvan miehen elämä hitaasti mataa eteenpäin alituisessa unohduksessa,
kuinka vaivalloisesti siellä kuluvat päivät, jotka vapaille miehille
ovat kirkkaita ja täynnä toiveita ja pyrkimyksiä. Väläyksessä selkeni
minulle, millaiselta tuntuisi jäädä tänne tai johonkin samankaltaiseen
paikkaan, saamatta koskaan enää nousta hevosen selkään tai hengittää
vapaata taivaan ilmaa, kuulematta koskaan enää miekan kalinaa
jalustinta vastaan tai herra d'Agenin sointuvaa ääntä, kun hän kutsuu
ystäväänsä!

Odotin Turennen lähtevän pois saatuaan vastaukseni tai sitten joutuvan
sellaiseen raivoon, jollaista vastarinta on omiaan synnyttämään niissä,
jotka harvoin sitä kohtaavat. Ihmeekseni hän kuitenkin hillitsi
itsensä. "Niin", sanoi hän, niin maltillisesti että se kerrassaan
kummastutti minua, varsinkin kun hänen äänensä selvästi ilmaisi
harmistumista, "minä tiedän mihin te luotatte. Te arvelette että
Navarran kuningas on teitä suojeleva. Mutta minä vakuutan Turennen
kunnian nimessä, ettei hän tee sitä, ettei Navarran kuningas tee mitään
teitä pelastaakseen. Mitenkäs nyt vastaatte?"

"Samoinkuin ennenkin", virkoin itsepintaisesti.

Hän otti paperin pöydältä synkästi naurahtaen. "Sitä pahempi itsellenne
siis!" sanoi hän kohauttaen olkapäitään. "Sitä pahempi itsellenne!
Pidin teitä lurjuksena; näyttekin olevan hullu!"




XXXVI. "Eläköön kuningas!"


Nämä sanat olivat hänen jäähyväisensä. Mutta hänen lähtönsä, jota
muutamia hetkiä aikaisemmin olisin tervehtinyt ilolla, koska se päästi
minut hämmingistä ja nöyryytyksestä, jätti minut välinpitämättömäksi.
Hänen juhlallisesti vahvistamansa vakuutus, ettei minulla ollut
odotettavissa minkäänlaista apua Navarran kuninkaalta, oli masentanut
minut, murskaten toiveeni ja luottavan mielialani niin perinpohjin,
että seisoin kuin kiinninaulittuna paikalleni vielä kauan sen jälkeen,
kun hänen askeltensa kaiku oli lakannut kuulumasta käytävästä. Jos oli
totta, mitä hän oli sanonut, niin en voinut nähdä valonpilkettäkään
siinä pimeydessä, joka varjosi tulevaisuuteni samoin kuin kammion,
jossa seisoin. Tunsin hänen majesteettinsa heikkouden ja horjuvaisuuden
liian hyvin asettaakseni mitään luottamusta häneen; jos vielä Navarran
kuningaskin minut hylkäsi, olin todellakin ilman toivoa ja ilman
auttajaa.

Olin seisonut jonkun aikaa aprikoiden tätä tuskallista kysymystä,
jota, tuntien Turennen ankaruuden yksityistä kunniaansa koskevissa
asioissa, en voinut kevyesti sivuuttaa, kun kuulin uusia askeleita
porraskäytävästä ja herra la Varenne aukaisi oven. Nähdessään minun
olevan pimeässä sopersi hän anteeksipyyntönsä palvelijain
leväperäisyydestä.

"Olemme olleet sellaisessa tuoksinassa koko päivän, että teidät on
unohdettu", jatkoi hän. "Mutta nyt ei teillä tule olemaan mitään
valittamisen syytä. Minä olen saanut määräyksen tuoda teidät hänen
majesteettinsa luokse viipymättä."

"St. Cloudiinko!" huudahdin minä kovasti kummissani.

"Ei, Ranskan kuningas on täällä", vastasi hän.

"Meudonissako?"

"Aivan niin. Minkätähden ei?"

Lausuin ihmettelyni hänen majesteettinsa pikaisesta parantumisesta.

"Kaikkia vielä!" vastasi hän kursailematta. "Hän voi yhtä hyvin kuin
ainakin. Minä jätän teille kynttiläni. Olkaa hyvä ja tulkaa alas heti
kun olette valmis, sillä ei ole hyvä antaa kuninkaiden odottaa. Oh!
Olinpa unhottaa yhden asian", jatkoi hän kääntyen takaisin ollessaan jo
ovella. "Määräykseni on pitää huoli siitä ettette saa puhella kenenkään
kanssa ennenkuin olette tavannut kuningasta, herra de Marsac. Pyydän
teitä hyväntahtoisesti muistamaan tämän, jos meidän täytyy odottaa
esihuoneessa."

"Siirretäänkö minut toiseen -- oleskelupaikkaan?" kysyin minä, mieli
täynnä aavistuksia.

Hän kohautti olkapäitään. "Mahdollista kyllä", vastasi hän. "En tiedä."

Minä en tietysti voinut muuta kuin mutista olevani kuninkaan
käytettävissä; minkä jälkeen la Varenne poistui, jättäen minut
suhtautumaan asiaan miten parhaiten taisin. Odotin luonnollisesti
kaikkea muuta kuin hyvää vastaanotosta, johon liittyi tuollainen ehto;
ja tämä oli omiaan tekemään yhä mustemmaksi mieleni, joka jo
ennestäänkin yksinäisyydessä viettämäni pitkän päivän vaikutuksesta oli
sangen alakuloinen. En kuitenkaan kammonut mitään niin paljon kuin
pitkittyvää epävarmuutta, ja siksi riensin kiireesti siistimään pukuani
mikäli voin, ja laskeusin sitten alas portaita, joitten juurella
vartiani oli odottamassa minua parin palvelijan kanssa, joista toinen
kantoi soihtua.

Menimme ulos rinnatusten, ja kun matkaa oli ainoastaan satakunta
kyynärää, astuimme jo melkein samassa linnanportista sisään. Panin
merkille, että portti oli hyvin vahvasti vartioitu, mutta lyhyt
ajatteleminen riitti muistuttamaan minulle, ettei se ollut suinkaan
kummeksittavaa sen jälkeen mitä oli tapahtunut St. Cloudissa. Pihan
poikki kävellessämme huomautin Varennelle, että otaksuin Pariisin
antautuneen; mutta hän kielsi sen niin lyhyeen ja jyrkästi, että jätin
sikseen muut kyselemiset. Ja sitäpaitsi, linna kun oli pieni, saavuimme
melkein samassa pitkään, kapeaan käytävään, joka näkyi tekevän
esihuoneen virkaa.

Se oli kirkkaasti valaistu sekä päästä päähän, ja melkeinpä seinästä
seinään, täynnä hovimiehiä, joitten äänettömyys samoin kuin heidän
odottavat ja levottomat katseensa herättivät minussa kummastusta.
Siellä täällä kaksi tai kolme, jotka olivat saaneet haltuunsa
ikkunasyvennyksen, puhelivat keskenään matalalla äänellä, taikka pari
muuta, jotka pitivät itseään riittävän arvokkaina käyskentelemään
odottavien rivien välissä kapeassa käytävässä, keskusteli kuiskaillen
kävellessään. Mutta nämäkin olivat herkkiä säpsähtämään vähimmästäkin
hälytyksestä ja vilhuivat lakkaamatta sivuilleen, silläaikaa kuin muu
seurue seisoi jännittyneessä odotuksessa, säpsähtäen ja kääntäen
innokkaasti päänsä aina kun ovi avautui tai uusi tulija ilmotettiin.
Huoneessa vallitseva outo äänettömyys muistutti kaikkein enimmän
Blois'n hovia sinä iltana, jolloin Mercoeurin herttua oli karannut,
mutta tuo hiljaisuus oli ammottanut tyhjissä saleissa, kun tämä taas
antoi omituisen leimansa täyteen ahdetulle huoneelle.

Herra la Varenne, jonka oven luona olijat ottivat vastaan äänettömällä
kohteliaisuudella, veti minut erääseen ikkunakomeroon, mistä minulla
oli tilaisuus tehdä se havainto, että läsnäolevat hugenotit
lukumäärältään miltei voittivat kuninkaan varsinaisen seurueen. Niitten
joukossa, jotka kävelivät edestakaisin, huomasin kuitenkin markiisi de
Rambouillet'n, jota toisissa olosuhteissa olisin rientänyt kunnioittaen
tervehtimään, ynnä marsalkka d'Aumontin, Sancyn ja Humièresin. Olin
tuskin ehtinyt huomata nämät, kun vastaanottohuoneen ovi avautui ja
lisäsi heidän joukkoonsa marsalkka Bironin, joka tuli ulos nojaten
Crillonin käsivarteen. Näitten vanhojen riitakumppanien näkeminen
yhdessä riitti jo sinänsä ilmottamaan minulle, että jokin vakava
käännekohta oli käsissä, varsinkin kun heidän kulkuaan joukon läpi
lukemattomat silmät seurasivat uteliain ja tarkkaavin katsein.

He katosivat viimein ulko-ovesta, ja läsnäolijat kääntyivät kuin
yhteisestä sopimuksesta katsomaan, kuka seuraava tulija olisi. Mutta
lähes puoli tuntia kului, ennenkuin sisähuoneen ovi, jota kaikki niin
hartaasti tähystivät, jälleen aukeni. Tällä kertaa siitä ilmestyi
äskeinen vieraani, Turennen kreivi, joka tuli hymyillen ja nojaten,
suureksi hämmästyksekseni, parooni de Rosnyn käsivarteen.

Kun nuo molemmat kävelivät pitkin huonetta kaikkien läsnäolijain
katseitten saattamina, siellä täällä tervehtien jotain liehittelevää
ystävää, tunsin rohkeuteni lannistuvan yhtä paljon Turennen hyvästä
tuulesta kuin siitä seurasta, missä hänet näin. Joskin tiesin, että
mikäli hän oli hyvillään, sikäli oli minulla syy odottaa epämieluisia
tapahtumia, niin ei minulta vielä kuitenkaan olisi kaikki toivo ollut
hukassa, jos Rosny olisi jäänyt turvakseni. Mutta hänet menetettyäni --
ja niinkuin nyt hänet näin, en voinut epäilläkään, etten ollut häntä
menettänyt -- ja katsoen Navarran kuninkaan myöskin jo menneeksi tunsin
niin syvää rohkeuden vaipumista, etten koskaan ennen ollut sellaista
kokenut. Häveten sanoin itsekseni, etten minä ollut luotu hoveja enkä
tällaisia näkyjä varten; ja muistaessani uudella ja katkeralla
mielikarvaudella sitä surkeata osaa, jota olin esittänyt Navarran
kuninkaan esihuoneessa St. Jeanissa, tulvahti mieleeni niin syvä säälin
tunne rakastettuani kohtaan, että on mahdotonta ajatella suurempaa
hellyyttä kuin mikä mieleni nyt täytti häntä ajatellessani. Olin
voittanut hänet väärällä lipulla, olin hänelle arvoton. Tunsin, että
pelkän läsnäoloni hänen seurassaan tällaisessa paikassa ja näitten
ihmisten keskellä täytyi tuottaa hänelle häpeää ja nöyryytystä.

Poskeni olivat tulessa, ja siksi tunsin suurta huojennusta, kun ei
kumpikaan heistä käytävän toiseen päähän kulkiessaan katsonut minuun
päin eikä näyttänyt huomaavan minun läheisyyttäni. Ovella he seisoivat
hetkisen vakavasti puhellen; näytti siltä kuin de Rosny olisi halunnut
saattaa kreiviä vielä kauemmaksi. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt sitä
sallivan, vaan sanoi siinä hyvästi, niin monin kohteliain elein että
viimeinenkin Rosny'hin perustuva toiveeni hupeni.

Siitä huolimatta ei parooni de Rosny ollut kuitenkaan niin kokonaan
muuttunut, etten voinut nähdä hymyn väreilevän tuokion verran hänen
piirteillään, kun hovimiesten kumartelevat rivit avautuivat hänen
edessään. Samassa hänen silmänsä sattuivat minuun, ja kasvonilmeensä
juuri ollenkaan muuttumatta hän pysähtyi kohdalleni.

"Herra de Marsac varmaan odottaa pääsyä kuninkaan puheille?" kysyi hän
Varennen puoleen kääntyen.

Seuralaiseni oli vaiti, minä kumarsin.

"Viiden minuutin perästä", virkkoi de Rosny tyvenesti, kasvoillaan
välinpitämätön ilme, joka sai minut epäilemään, eikö kaikki, mitä
muistin tästä miehestä, ollutkin vain unta. "Ah, herra de Paul, mitä
voin tehdä puolestanne?" jatkoi hän ja taivutti päätään kuunnellakseen
pyyntöä, jonka minua lähinnä seisova herrasmies sopotti hänen
korvaansa. "Tahdon koettaa", kuulin hänen vastaavan. "Joka tapauksessa
saatte tietää huomenna."

"Mutta lupaatteko olla ystäväni?" pitkitti de Paul, pidättäen häntä
hihasta.

"Ainoastaan yhden asetan teistä edelle", vastasi hän. Naapurini näytti
lysähtävän kokoon pettymyksestä. "Kuka se on?" kuiskasi hän surkeana.

"Kuningas ja hänen palveluksensa, ystäväni", vastasi de Rosny kuivasti.
Ja sen sanottuaan hän käveli pois. Mutta ainakin puolikymmentä kertaa
näin saman kohtauksen uudistuvan, ennenkuin hän saapui huoneen
peräovelle.

Katselin kaikkea tätä äärimmäisen hämmästyneenä, kykenemättä arvaamaan
tai oivaltamaan, mikä tapahtuma oli voinut saattaa de Rosnyn näin
tärkeäksi henkilöksi. Sillä minulta ei voinut jäädä huomaamatta, että
ne muutamat sanat, jotka hän oli pysähtynyt lausumaan minulle, olivat
tehneet minut mielenkiintoiseksi kaikkien lähellä seisovien silmissä.
He antoivat minulle enemmän tilaa liikkua ja hengittää, ja luoden
minuun syrjäsilmäyksiä kuiskailivat toisilleen nimeäni. Mutta ollen
epätietoinen siitä, mitä tämä ennusti, en saanut siitä paljonkaan
kevennystä; ja ennenkuin olin ennättänyt punnita sitä kaikinpuolin,
aukeni perällä oleva ovi uudelleen. Hovipojat ja hoviherrat, jotka
seisoivat lähellä sitä, riensivät järjestymään riveihin molemmin
puolin. Valkoista virkasauvaa kantava ovenvartia astui nopeasti pitkin
huonetta, siellä täällä pyytäen hovimiehiä siirtymään taemmaksi, missä
käytävä oli ahdas. Sitten huusi kaikuva ääni ulkopuolella: "Kuningas,
herrat! Kuningas!" ja joka toinen joukostamme kohosi varpailleen
nähdäkseen hänen astuvan sisään.

Mutta sisään astui ainoastaan Navarran Henrik, yllään purppuranpunainen
viitta ja hattu.

Käännyin la Varenneen päin ja pää täynnä sekavia ajatuksia mutisin
malttamattomasti: "Mutta kuningas! Missä kuningas on?"

Hän virnisti minulle käsi suun edessä. "Hst!" kuiskasi hän. "Me olemme
kujeilleet kanssanne! Hänen edellinen majesteettinsa kuoli tänään
aamunkoitteessa. Tämä on nyt kuningas!"

"Tämäkö! Navarran kuningas?" huudahdin minä niin kuuluvasti että
muutamat ympärilläni huusivat: "Hiljaa!"

"Ei kuin Ranskan kuningas, hölmö!" vastasi hän. "Teidän miekkanne on
varmaan terävämpi kuin järkenne, tai muuten on minulle kerrottu
valheita!"

En kiinnittänyt huomiota hänen pilkkaansa, sillä sydämeni sykki niin
kiivaasti ja tuskallisesti, että hädin tuskin jaksoin pysyä
ulkonaisesti tyynenä. Silmissäni oli kuin sumua, ja kynttilöistä
huolimatta näytti koko huone hämärtyvän. Turhaan koetin ajatella, mitä
tämä merkitsi -- minulle. En saanut kahta ajatusta liitetyksi
toisiinsa, ja ollessani vielä aprikoimassa, millaista vastaanottoa
saatoin odottaa ja kutka tässä uudessa asiain tilassa olivat ystäviäni,
pysähtyi kuningas eteeni.

"Ahaa, herra de Marsac!" huusi hän iloisesti, viitaten edessäni
seisovia tekemään tilaa. "Tehän se ratsastitte niin nopeasti
varottamaan minua tässä eräänä aamuna. Olen puhunut teistä Turennen
kreivin kanssa, ja hän on suostuvainen jättämään silleen teitä vastaan
tekemänsä syytöksen. Mitä muuhun tulee, niin menkää minun huoneeseeni,
ystäväni. Menkää! Rosny tietää mikä on tahtoni teidän suhteenne."

Minulla oli kylliksi järkeä polvistuakseni ja suudellakseni hänen
kättään, mutta se tapahtui äänettömyydessä, jonka hän tiesi tulkita
oikein. Hän oli jo siirtynyt edelleen ja oli puhumassa toiselle,
ennenkuin kykenin jälleen käyttämään puhelahjaani tai järkeäni, jonka
hänen armolliset sanansa olivat panneet sekaisin. Kun pääsin niin
pitkälle ja nousin jälleen jaloilleni, huomasin olevani sellaisen
huomion keskipisteenä ja niin monien onnittelujen esineenä, että olin
iloinen saadessani noudattaa la Varennen antamaa vihjausta ja kiiruhtaa
kuninkaan yksityishuoneeseen.

Vaikkakin minulla nyt oli vihiä siitä, mitä minulla oli odotettavissa,
kohtasi minua siellä vastaanotto, jonka ystävällisyys oli hellyttää
minut pois suunniltani. Huoneessa oli ainoastaan parooni de Rosny, ja
hän otti minua molemmista käsistä tavalla, joka sanoittakin kertoi
minulle että entinen Rosny oli tullut takaisin ja että se harmi, jonka
hiljan olin hänelle aiheuttanut, oli enemmän kuin anteeksi-annettu. Kun
yritin kiittää häntä siitä, että hän oli käyttänyt vaikutusvaltaansa
kuninkaaseen minun hyväkseni, kuten arvasin hänen tehneen, ei hän
tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan, vaan muistutti minulle hymyillen
syöneensä minun juustoani silloin kun oli valittavana se tahi
lisieuxiläinen.

"Ja sitäpaitsi, ystäväni", jatkoi hän vilkuttaen silmiään, "te olette
tehnyt minut viisisataa kruunua rikkaammaksi."

"Kuinka niin?" kysyin minä yhä enemmän kummastuneena.

"Löin niin suuren summan vetoa Turennen kanssa siitä, ettei hän saisi
teitä lahjotuksi", vastasi hän hymyillen. "Ja kas tässä", jatkoi hän,
valiten pöydällä olevien asiakirjojen joukosta saman paperin jonka olin
nähnyt Turennen kreivillä, "tässä on lahjus. Ottakaa se, se on teidän.
Olen antanut tänään jo parikymmentä, mutta en ainoatakaan näin suurella
mielihyvällä. Sallikaa minun ensimäisenä onnitella Armagnacin
maaherraa!"

En voinut kotvaan uskoa hänen tarkottavan totta, mikä seikka, kuten
muistan, huvitti häntä erinomaisesti. Kun minut viimein saatiin
käsittämään, että kuningas oli tarkottanut tätä alunpitäen ja oli vain
lainannut käskykirjeen Turennelle, jotta tämä saisi koetella minua,
silloin oli iloni ja mielihyväni niin suuri etten voinut sitä silloin
ilmaista enempää kuin nyt voin sitä kuvata. Sanalla sanoen se oli
rajaton. Seisoin Rosnyn edessä sanattomana ja hämmentyneenä, kauan
unhossa olleitten kyynelien kummutessa silmiini ja ainoastaan yksi
kaipaus sydämessäni -- se nimittäin, ettei rakastettu äitini ollut
elänyt kyllin vanhaksi nähdäkseen noitten suloisten kuvitelmien, joilla
niin usein olin häntä huvittanut, muodostuvan kouraantuntuvaksi
todellisuudeksi. En huomannut silloin, vaan vasta jälkeenpäin, että
virkani vuosipalkka teki juuri saman summan, joka minun oli ollut
tapana mainita hänelle; ja sain kuulla, että Rosny itse oli sen
määrännyt neiti de la Viren antamien tietojen mukaan.

Kun riemastukseni vähän tasottui ja minä sain äänen suustani
kiittääkseni hyväntekijääni, oli hänellä vielä yksi vastaus. "Älkää
pettäkö itseänne, ystäväni", lausui hän vakavasti, "älkää ajatelko,
että tämä on vain vaivattomasti tuleva palkkio. Herrani on Ranskan
kuningas, mutta hän on kuningas, jolla ei ole valtakuntaa, ja
sotapäällikkö, jolla ei ole rahaa. Tänään hän on oikeuksiinsa
päästäkseen luopunut puolesta vallastaan. Ennenkuin hän voittaa kaikki
takaisin, pitää meidän taistella, -- taistelin, ystäväni. Ja siinä
tarkotuksessa olen ostanut teidän miekkanne."

Minä sanoin hänelle, että vaikkei ainoakaan muu miekka jättäisi
huotraansa kuninkaan puolesta taistellakseen, niin minun säiläni sen
tekisi.

"Minä uskon teitä", vastasi hän ystävällisesti, laskien kätensä
olalleni. "En siksi että te niin sanotte -- totta tosiaan, lupauksia
olen saanut kyllin kuulla tänä päivänä -- vaan siksi että olen
koetellut teitä. Ja nyt", jatkoi hän, muuttaen puheensävyään ja katsoen
minuun omituisesti hymyillen, "nyt olette varmaan täysin tyytyväinen?
Ei kai liene enää mitään muuta, mitä toivoisitte, ystäväni?"

Käänsin katseeni syrjään syyllisen tavoin, uskaltamatta kaiken
tämän hyvyyden lisäksi tuoda esiin vielä uutta anomusta. Hänen
majesteetillaan saattoi sitäpaitsi olla eri katsantokanta, tai saattoi
Turenne olla siihen kysymykseen nähden taipumaton. Sanalla sanoen,
kaikessa mitä oli tapahtunut tai mistä Rosny oli maininnut, ei ollut
mitään, mikä olisi ilmaissut minulle, tulisiko sydämeni toive
täytetyksi vai ei.

Mutta minun olisi pitänyt tuntea tuo suuri mies paremmin, kuin otaksua
että hän antaisi lupauksen, mutta jättäisi sen täyttämättä, taikka
haavottaisi ystäväänsä silloin kun hänellä ei ollut voidetta haavaan.
Nautittuaan hetkisen hämmingistäni hän purskahti suureen nauruun ja
ottaen minua tuttavallisesti hartioista käänsi minut ovea kohti. "Kas
niin, menkää!" virkkoi hän. "Menkää ylös käytävää. Löydätte siellä oven
oikealla kädellä ja toisen vasemmalla. Kyllä tiedätte kumpi on
avattava."

Kieltäen minua lausumasta tavuakaan hän työnsi minut ulos.
Käytävässä olisin mielelläni pysähtynyt kokoamaan ajatuksiani, mutta
säikähdyksekseni kuulin ääniä, jotka ilmaisivat kuninkaan palaavan sitä
tietä. Peläten joutua hänen eteensä niin hämmentyneessä mielentilassa
riensin käytävän toiseen päähän, missä huomasin, niinkuin minulle oli
sanottukin, kaksi ovea.

Molemmat olivat suletut, eikä kummassakaan ollut mitään, mikä olisi
opastanut valintaani. Mutta Rosny oli oikeassa otaksuessaan, etten
ollut unohtanut neuvoa, jonka hän oli antanut minulle silloin kun hän
omassa talossaan oli valmistanut niin hienon yllätyksen: "Jos haluatte
hyvän vaimon, niin kääntykää oikealle!" Muistin nämä sanat, ja
hetkeäkään empimättä -- sillä kuningas seurueineen oli jo astumassa
käytävään -- minä koputin rohkeasti, ja malttaen tuskin odottaa
vastausta astuin sisään.

Fanchette oli ovella, mutta astui sivulle äreä hymy huulillaan, jonka
saatoin tulkita tervetuloksi tai kuinka vain tahdoin. Neiti, joka oli
istunut pöydän toisella puolen, nousi pystyyn sisään astuessani, ja me
seisoimme katsellen toisiamme. Arvattavasti hän odotti että minä
puhuisin ensin, ja minä taas olin niin hämmästynyt siitä muutoksesta,
jonka hänen yllään oleva hovipuku ja se arvokas tapa, millä hän sitä
kantoi, olivat hänessä aikaansaaneet, että kykenin ainoastaan
ällistyneenä tuijottamaan. Kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut,
rupesi minua nyt pelottamaan. Tämä ei ollut sama tyttö, jota olin
kosinut St. Gaultierin metsässä, ei myöskään se kalpeakasvoinen nuori
nainen, jonka olin nostanut satulaan parikymmentä kertaa matkallamme
Pariisia kohti. Arvottomuuden tunne, jota olin kokenut muutamia
minuutteja aikaisemmin keskellä esihuoneen väenpaljoutta, palasi
kaikessa voimassaan nähdessäni hänen suloutensa ja kauneutensa, ja minä
seisoin jälleen mykkänä hänen edessään, niinkuin olin seisonut kerran
Blois'ssa ollessamme. Koko välillä ollut aika, kaikki mitä sen jälkeen
oli välillämme tapahtunut, oli unohduksissa.

Hän puolestaan katseli minua kummastellen äänettömyyttäni. Hänen
kasvonsa, jotka sisään astuessani olivat karahtaneet hehkuvan
punaisiksi, kalpenivat uudelleen. Hänen silmänsä suureniva
levottomuudesta; hän alkoi polkea jalkaansa lattiaan tavalla jonka
hyvin tunsin. "Onko jotain huonosti?" mutisi hän viimein.

"Päinvastoin, neiti", vastasin minä käheästi, katsellen joka suunnalle
ja turvautuen ensimäiseen asiaan, mikä johtui mieleeni, "tulen juuri de
Rosnyn luota."

"Ja hän?"

"Hän on tehnyt minut Armagnacin maaherraksi."

Hän niiasi minulle ihmeen viehkeästi. "Minua ilahuttaa saadessani
onnitella teitä", lausui hän naurun ja itkun välisellä äänellä. "Se ei
ole enemmän kuin minkä olette ansainnut."

Koetin kiittää häntä tilaisuuteen sopivalla tavalla, tuntien asemani
samalla nurinkurisemmaksi kuin koskaan eläessäni olin tuntenut; sillä
tiesinhän, ettei tämä ollut lainkaan sitä, mitä minä olin tullut
sanomaan ja hän kuulemaan. Kuitenkaan en voinut saada rohkeutta enkä
löytää sanoja käydäkseni pitemmälle, ja niin seisoin pöydän vieressä
surkean hämmentyneenä.

"Siinäkö on kaikki?" virkkoi hän viimein kadottaen kärsivällisyytensä.

Varmasti oli se tehtävä nyt, tai sitten ei koskaan; ja minä tiesin sen.
Tein ponnistuksen. "Ei, neiti", lausuin matalalla äänellä. "Kaukana
siitä. Mutta minä en näe täällä sitä naista, jolle tulin puhumaan ja
jonka olen nähnyt satoja kertoja aivan toisenlaisessa asussa kuin te
nyt olette, märkänä ja väsyksissä ja vanukkeisin hiuksin, vaarassa ja
pakomatkalla. Häntä olen palvellut ja rakastanut, ja hänelle olen
elänyt. Minulla ei ole ollut moneen kuukauteen yhtään ajatusta, joka ei
olisi ollut hänen, eikä yhtään huolta, joka ei olisi kohdistunut
häneen. Minä olen hänen, ja kaikki mitä kuninkaan jalomielisyys on
minulle lahjottanut, on hänen, ja minä olen tullut asettaakseni nämä
hänen jalkojensa juureen. Mutta minä en näe häntä täällä."

"Ettekö?" vastasi hän kuiskaten, kasvot poispäin käännettyinä.

"En, neiti."

Äkkiä kirkastuen ja vilkastuen, niin että sydämeni alkoi tykyttää, hän
kääntyi ja katsoi minuun. "Todellakin!" lausui hän. "Sepä on ikävää. On
sääli, että rakkautenne piti joutua toisaalle, herra de Marsac -- kun
kuninkaan tahto on, että te menisitte naimisiin minun kanssani."

"Ah, neiti!" huusin minä polvistuen hänen eteensä -- sillä hän oli
kiertänyt pöydän ja seisoi vieressäni. "Mutta entä te itse?"

"Se on minunkin tahtoni", vastasi hän, hymyillen kyyneltensä läpi.

Seuraavana päivänä neiti de la Vire tuli vaimokseni. Kuninkaan
peräytyminen Pariisin luota, mikä kävi välttämättömäksi sentakia, että
monet hugenoteille vihamieliset henkilöt luopuivat hänestä, pakotti
toimittamaan vihkimisen viipymättä, jos kerran halusimme että herra
d'Amours sen suorittaisi. Tästä kiireellisyydestä huolimatta saatoin
herra d'Agenin ystävällisyyden auttamana esiintyä sekä palvelijain että
varusteiden puolesta niin arvokkaasti, että se vastasi paremmin
tulevaista asemaani kuin entisiä vastoinkäymisiäni. Hänen
majesteettinsa, joka ei tahtonut tehdä mitään mikä voisi loukata
Turennea, ei tosin kunnioittanut meitä läsnäolollaan; mutta rouva
Catherine oli saapuvilla hänen puolestaan, ja hän itse antoi minulle
morsiameni. Sully ja Crillon, markiisi de Rambouillet ynnä hänen
veljenpoikansa, sekä kaukainen sukulaiseni Rohanin herttua, joka sinä
päivänä ensi kerran omisti minut heimolaisekseen, olivat niiden
joukossa, jotka ansaitsivat kiitollisuuteni tulemalla saapuville tähän
tilaisuuteen.

François d'Agenin naimisiin-meno vanhan kilpailijani ja vastustajani
lesken kanssa tapahtui vasta toista vuotta myöhemmin, -- viivytys, joka
ei ollut lainkaan niin epämieluisa minulle kuin sulhaselle, katsoen
siihen että rouva de Bruhlille jäi siten tilaisuus pitää seuraa
vaimolleni, silläaikaa kun minä olin poissa Arquesin ja Ivryn
sotaretkillä. Viimeksi mainitussa taistelussa, joka lisäsi suuresti de
Rosnyn mainetta, hän kun valtasi omin käsin vihollisen lipun, minä
kovaksi onnekseni tulin haavotetuksi toisessa kuninkaan johtamista
hyökkäyksistä; ja kun maassa maatessani kaksi jalkasoturia kävi
kimppuuni, olisin varmasti saanut surmani, jollei Simon Fleix olisi
syöksynyt minua auttamaan vanhan sotakarhun urhoollisuudella. Hänen
tekonsa sattui näkemään kuningas, joka pyysi hänet minulta ja
kiinnittäen hänet palvelukseensa kirjurina auttoi häntä alkuun
menestyksen tiellä niin tehokkaasti, että hän on sittemmin kohonnut yli
kaikkien toiveiden ja odotusten.

Keino, jolla Henrik-kuningas joksikin ajaksi voitti Turennen
kannatuksen (ja samalla hankki myös hänen suostumuksensa
avioliittooni), on nykyään liian hyvin tunnettu vaatiakseen selitystä.
Mutta vasta sitten kun kreivi noin vuotta myöhemmin meni naimisiin
neiti de la Marckin kanssa, joka toi hänelle Bouillonin herttuakunnan,
sain minä täydellisen käsityksen asiasta, ja samalla kuninkaan, minun
herrani, erinomaisesta hyvyydestä, joka sai tuon suuren hallitsijan
laajojen tehtäviensä ohessa muistamaan halvimpien palvelijainsakin
etuja.








End of Project Gutenberg's Todellinen aatelismies, by Stanley Weyman

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 40876 ***